IX.
TUNTEMATTOMIA KOHTALOITA KOHTI.
Viikko, oli kulunut ja me istuimme eräänä iltana lähetysaseman ruokailuhuoneessa illallista syöden. Olimme hyvin alakuloiset, sillä aioimme sanoa hyvästi Mackenzien vieraanvaraiselle perheelle ja jatkaa matkaamme aamun sarastaessa. Masaista ei ollut kuulunut hiiskahdustakaan ja olisi ollut sangen vaikea uskoa, että tuo vanha karja-aitaus oli ollut semmoisen raivoisan taistelun näyttämö, ellei jalka olisi kolahtanut ruohikkoon ruostumaan jääneeseen keihääseen tahi silmä keksinyt joitakin tyhjiä panoshylsyjä aitauksen ulkopuolella, jossa olimme seisseet. Mackenzie, joka oli sydänterve mies, parani pian ja kykeni jo liikkumaan kainalosauvojen avulla. Yksi haavoittunut oli kuollut kylmän vihoihin, mutta toiset olivat jo paranemaan päin. Herra Mackenzien miehet olivat myös palanneet rannikolta, joten lähetysasemalla oli nyt riittävä ja vahva vartiosto.
Meitä pyydettiin hartaasti jäämään, mutta asiain näin ollen me päättelimme olevan ajan jatkaa matkaamme ensin Kenia-vuorelle ja sitten sen takana oleviin tuntemattomiin seutuihin tuota salaperäistä valkoista kansaa etsimään, jonka olimme päättäneet löytää. Aioimme nyt matkata maitse ja olimme sitä varten hankkineet toistakymmentä aasia tavaroitamme ja itseämmekin varten, jos niin tarvittaisiin. Wakwafi-palvelijoitamme oli vain kaksi jäljellä ja oli aivan mahdotonta saada ketään alkuasukkaita lähtemään mukaamme vaaralliselle retkellemme tuntemattomiin seutuihin, mitä ei voi suinkaan heille häpeäksi lukea.
Herra Mackenzien mielestä oli sangen omituista, että miehet, joilla oli kaikki onnellisen elämän edellytykset — hyvä terveys, riittävä omaisuus ja hyvä yhteiskunnallinen asema, lähtivät vapaaehtoisesti ja vain oman huvinsa tähden uhkarohkealle seikkailuretkelle, josta hengissä selviytyminen oli vain onnellisen sattuman varassa. Mutta englantilaisethan ovatkin uhkarohkeata väkeä ja heidän suuri valtansa siirtomaissa johtuu juuri tuosta luihin ja ytimiin saakka piintyneestä seikkailuhimosta, joka ensi näkemältä näyttää lievältä hulluudelta. Mennään minne päähän pälkähtää ja ollaan valmiit kohtaamaan mitä hyvänsä. Niinhän me teemme oikeastaan kaikki — kukin omalla tavallaan. Olen "seikkailija" — henkilö, joka rakastaa elämää Jumalan vapaassa luonnossa, erämaan ilmaa, sen asukkaita, vaaroja ja vaivoja, ja minä ylpeilen tuosta nimestä, joka merkitsee urhoollista sydäntä ja ja luottamusta Jumalan sallimukseen. Vuosisatojenkin kuluttua, jolloin monet aikamme raharuhtinaat ja sanataituri valtioviisaat, joiden edessä ihmiset polvillaan matelevat, ovat kokonaan unhottuneet, mainitaan noita vanhan ajan rohkeita seikkailija-uranuurtajia, jotka ovat luoneet Britannian mahtavuuden. Sukupolvi toisensa jälkeen kertoo rakkaudella ja ylpeydellä lapsilleen heidän urotöistään. Eipä silti, että me kolme voisimme toivoakaan kuuluvamme noiden uljaitten joukkoon. Emmehän ole tehneet vielä mitään — emme ainakaan kylliksi, millä uhkarohkeata hurjapäisyyttämme puolustaisimme.
Siirryttyämme illalla kuistille piippuinemme ilmestyi Alphonsekin sinne ja pyysi mitä kohteliaimmin kumartaen saada puhutella meitä. Kehoitimme häntä esittämään asiansa, minkä hän tekikin hetkisen epäröityään. Hän halusi kovin mielellään päästä mukaamme. Hämmästykseni ei ollut vähäinen, kun tiesin minkälainen hillitön pelkuri hän oli. Mutta syy selvisi kuitenkin pian. Herra Mackenziehan aikoi lähteä niin pian kuin suinkin rannikolle ja sieltä Englantiin. Jos Alphonse seuraisi mukana, joutuisi hän ennen pitkää viranomaisten kynsiin, lähetettäisiin Ranskaan ja tuomittaisiin luultavasti kaleereihin. Tämä ajatus ei suonut hänelle hetkenkään lepoa, ja hänen vilkas mielikuvituksensa oli suurentanut vaaran kymmenkertaiseksi.
Asian todellinen laita oli minun luullakseni kuitenkin siten, että hänen lainrikkomuksensa oli täällä jo kauan sitten unhotettu eikä kukaan olisi estänyt häntä lähtemästä minne muuanne hyvänsä paitsi Ranskaan. Mutta siihen uskoon oli häntä mahdoton taivuttaa. Ollen synnynnäinen pelkuri piti tuo pikkuinen mies parempana antautua retkemme lukemattomille vaaroille, vaivoille ja kärsimyksille alttiiksi kuin joutua jonkun poliisiupseerin kuulusteltavaksi. Tämä vain todistaa vieläkin sen tosiasian, että useimmat ihmiset pitävät kaukana tulevaisuudessa häämöttävää vaaran uhkaa niin hirvittävänä, että he mieluummin antautuvat lähinnä tarjollaolevien sattumien vaaraan, jotka voivat aivan odottamatta saattaa heidät paljon vakavampaan vaaraan.
Keskusteltuamme asiasta herra Mackenzien kanssa me suostuimme vihdoin hänen pyyntöönsä. Olimme ensinnäkin hyvin kömpelöt kaikissa talousaskareissa ja hän osasi keittää — ah, miten maukkaita ruokia hän valmistaakin! Olen melkein varma, että hän olisi laittanut herkullisen aterian noista isoisänsä vanhoista säärystimistäkin, joista hän aina niin mielellään puhui. Hän oli sitäpaitsi aina touhussa ja iloinen kuin apina ja hänen turhamaiset ja suurelliset puheensa huvittivat meitä verrattomasti. Eikä hän muuttunut milloinkaan. Hänen pelkuruutensa oli kyllä suuri vika, mutta kun me nyt tunsimme hänet perinpohjin, niin me tiesimme myös tehdä suunnitelmamme tämän hänen heikkoutensa huomioonottaen.
Huomautettuamme matkamme ehdottomasta vaarallisuudesta me lupasimme ottaa hänet mukaamme, jos hän sitoutui noudattamaan nöyrästi kaikkia käskyjämme ja tyytymään kymmenen punnan kuukausipalkkaan, joka maksettaisiin hänelle heti ihmisten ilmoille päästyämme.
Alphonse hyväksyi ehdot mielihyvällä.
Kello seitsemän aamulla olimme sitten valmiit lähtemään ja eronhetki oli hyvin vaikea. Minä ja pikku Flossie olimme mitä parhaat ystävät ja keskustelimme usein pitkät tovit — mutta lapsiparka ei ollut enää entisensä kaltainen tuon kauhean yön jälkeen, jonka hän oli viettänyt noiden verenhimoisten masaiden leirissä.
"Oi, herra Quatermain!" huudahti hän kiertäen kätensä kaulani ympärille ja purskahtaen itkuun, "minun on niin sanomattoman vaikea erota teistä. Kohtaammekohan enää milloinkaan?"
"Kukapa sen tietää, rakas lapsi", vastasin minä. "Minä olen jo vanha ja taipaleeni taivaltanut, ja sinä olet vasta matkasi alussa. Minulla on vain lyhyt aika jäljellä, mutta minä toivon sydämestäni, että tulevaisuus on sinulle varannut monen monta ihanaa ja onnellista vuotta. Sinusta kehittyy vähitellen kaunis nainen, Flossie, ja koko tämä erämaan kesytön elämä on oleva sinusta kuin utuinen uni, mutta minä toivon, ettet milloinkaan unhota vanhaa ystävääsi, vaikka emme enää kohtaisikaan toisiamme, ja muistat aina, mitä nyt sinulle sanon. Koeta aina olla hyvä ja tee mikä on oikein, vaikka se ei välistä olisikaan niin helppoa, sillä hyvyys ja onni ovat toistensa seuralaiset, sanokoot ivalliset ihmiset mitä hyvänsä. Älä ole itsekäs, lapseni, vaan auta lähimmäistäsi milloin vain voit. Maailma on täynnä kärsimyksiä, joiden lieventäminen on jalointa mitä voimme tehdä. Kun pelkäät Jumalaa, mihin ikinä joutunetkin, ja koetat kärsivien murheita keventää, niin voit olla varma, ettet ole elämääsi turhuudessa tuhlannut, kuten lukemattomat naiset tekevät. Niin, olen nyt antanut sinulle joukon oikein vanhan kansan neuvoja, mutta aion antaa sentään hiukan muutakin. Näet tämän paperiliuskan, joka on niin sanottu pankkiosoitus. Anna se isällesi tämän kirjeen ohella meidän mentyämme — ei ennen, muista se. Sinäkin, pikku Flossie-kultaseni, menet kerran naimisiin ja tuolla paperiliuskalla sinä ostat morsiuspukuusi jonkun ihanan jalokivikoristeen, jota sinä ja sinun tyttäresi, jos Jumala sinulle sellaisen suo, pidätte metsästäjä Quatermainin muistoksi."
Pikku Flossie itki katkerasti ja antoi minulle muistoksi kullankeltaisen hiuskiharansa, joka on vieläkin hallussani. Antamani pankkiosoitus oli tuhannen punnan arvoinen. Neuvoin kirjeessäni hänen isäänsä sijoittamaan rahat valtion arvopapereihin ja kun lapsi tulisi täysi-ikäiseksi tahi menisi naimisiin, ostamaan hänelle kauneimman timanttikaulakoristeen, minkä summalla voi saada. Timantit ovat mielestäni arvokkaimmat jalokivet, sillä niiden hinta ei voi laskeutua etenkin kun tiesin, että kuningas Salomonin kaivokset oli ihmiskunnalta iäksi suljettu. Timanttien arvo päinvastoin nousi vuosi vuodelta ja Flossie saattoi, jos niin tarvittiin, myydä ne tulevaisuudessa monikertaisella hinnalla.
Vihdoin lähdimme monien hartaiden kädenpuristusten jälkeen jälleen liikkeelle. Hatut heiluivat, alkuasukkaat ampuivat yhteislaukauksen kunniaksemme ja helläsydäminen Alphonse vuodatti hereitä kyyneleitä isäntäväestään erotessaan. Ero rakkaista ystävistään on aina vaikea ja minä koetinkin jouduttautua tielle mahdollisimman nopeasti. Oli suorastaan liikuttavaa nähdä Umslopogaasin kasvoilla kuvastuvaa haikeata surua, kun hän sanoi hyvästi Flossielle, joka oli vähitellen kokonaan valloittanut tuon vanhan ja jäyhän soturin sydämen. Hän tapasi sanoa, että tyttönen oli suloinen kuin taivaan tähtönen, ja toisti usein miten onnellinen hän oli kun oli surmannut tuon Lygonanin, joka oli röyhkeästi rehennellen kehunut murhaavansa lapsen.
Herra Mackenzien lähetysasema — tuo todellinen erämaan kosteikko ja eurooppalaisen sivistyksen yksinäinen, mutta suloinen edustaja — häipyi vähitellen näkyvistämme. Olen usein muistanut sen herttaisia asukkaita ja ihmetellyt, mahtoivatko he lähteä heti rannikolle ja pääsivätkö onnellisesti Englantiin ja joutuvatkohan nämä rivit milloinkaan heidän luettavakseen? Pikku Flossie! Miltähän mahtaa elämä tuntua sinusta maassa, jossa ei olekaan mustaihoisia käskyjäsi täyttämässä ja jossa et näekään aamuin noustessasi Kenia-vuoren pilviäpitelevää, auringon kultaamaa lumipeitteistä huippua? Hyvästi, Flossie! Ajatukseni viivähtävät usein luonasi, sinä suloinen lapsi.
* * * * *
Sivuutimme kenenkään ahdistamatta Kenia-vuoren, jolle masait ovat antaneet nimen "Dongo Egere" (kirjava vuori), koska sen mahtavassa huipussa on mustia läikkiä. Ne ovat äkkijyrkkiä kallioseinämiä, joissa lumipeite ei voi pysyä. Sitten sivuutimme aution Daringo-järven, jonka rannalla toinen wakwafimme astui käärmeen päälle ja kuoli hetkisen kuluttua kaikista ponnistuksistamme huolimatta. Kuljettuamme sitten noin sata viisikymmentä penikulmaa me saavuimme Lekakisera-nimisen mahtavan lumihuippuisen vuoren juurelle, jossa ei ollut minun tietääkseni kukaan eurooppalainen vielä käynyt. Paikkaa en käy kuitenkaan tässä sen tarkemmin kuvailemaan.
Lepäiltyämme siellä pari viikkoa suuntasimme matkamme Elgumi-nimisen alueen tiettömiin ja asumattomiin aarniometsiin. En ole missään nähnyt niin paljon elefantteja kuin noissa metsissä. Niitä ei hätyyttänyt kukaan ja niiden lisääntymisen rajoitti vain luonnon järkkymätön laki, joka huolehtii siitä, ettei eläinten lukumäärä kasva suuremmaksi kuin alue, johon ne ovat asettuneet, voi elättää. Lienee tarpeetonta sanoa, ettemme ampuneet niitä montakaan, koska ampumavaramme olivat huvenneet arveluttavan vähiin. Erään virran poikki pyrkiessämme hukkui yksi ampumatarpeilla lastattu aasi kuormineen päivineen. Emme myöskään voineet kuljettaa norsunluutaakkaa mukanamme ja metsästäminen vain surmaamisen tähden on mielestäni väärä ja tuomittava teko. Nuo mahtavat eläimet saivat siis olla rauhassa meidän puolestamme; vain oman turvallisuutemme tähden ammuimme pari.
Asianlaita oli nimittäin siten, että tämän alueen elefantit, joita metsästäjät eivät olleet milloinkaan ahdistaneet, olivat tavattoman kesyjä. Ne päästivät aivan lähelle, parinkinkymmenen kyynärän päähän, ja tuijottivat suuret korvat hämmästyksestä levällään tuohon outoon ja merkilliseen ilmestykseen — ihmiseen. Ellei tarkastelun tulos ollut tyydyttävä, päättyi tuijotus välistä kiivaaseen päristykseen, jota hyökkäys heti seurasi, mikä oli kuitenkin sangen harvinaista. Silloin ei auttanut muu kuin turvautua pyssyihin. Elgumin suurissa metsissä oli paljon muitakin villieläimiä, etenkin leijonia, joita olen vihannut siitä saakka kuin eräs niistä runteli jalkani saattaen minut rammaksi koko elinajakseni. Noita vaarallisia tsetse-kärpäsiä, jonka purema tappaa minkä kotieläimen hyvänsä, oli myöskin runsaasti. Sanotaan kyllä, ettei niiden purema ole lainkaan vaarallinen ihmiselle ja aasille, mutta meidän juhtamme kuolivat joka tapauksessa tuon hyönteisen aiheuttamaan myrkytykseen. En tiedä miten asian laita sitten oikein lienee, olivatko eläimemme ehkä niin huonossa kunnossa, että niiden vastustuskyky oli heikentynyt, vai oliko näiden seutujen tsetse-kärpänen tavallista myrkyllisempi? Onni onnettomuudessa oli, että kuolema seuraa vasta kahden kuukauden kuluttua myrkyn päästyä vereen. Pari päivää kestäneen kylmän sateen jälkeen kuolivat kaikki aasimme aivan äkkiä, ja kun nyljin muutamia, huomasin minä niiden lihassa pitkiä keltaisia juovia, joista tsetse-kärpäsen aiheuttama myrkytystapaus helposti tunnetaan, juovat osoittavat paikan, johon hyönteinen on munansa laskenut.
Elgumin metsistä selvittyämme me pyrimme aina vain pohjoista kohti noudattaen herra Mackenzien ohjeita, joita hän oli antanut meille tuolta onnettomalta matkamieheltä saamiensa tietojen mukaan, ja saavuimme viimein suurelle järvelle, jolle alkuasukkaat ovat antaneet nimen Laga. Tämä järvi, josta mies oli puhunut, kuten muistettanee, oli noin viidenkymmenen penikulman pituinen ja parinkymmenen levyinen. Sieltä lähdettyämme matkasimme noin kuukauden verran kauniissa ylämaassa, jonka pensaikkoiset tasangot silloin tällöin keskeyttivät. Seutu muistutti sangen suuresti Transvaalia.
Olimme loivasti viettävällä rinteellä, joka kohosi säännöllisesti noin sata jalkaa kymmenellä penikulmalla ja näytti päättyvän kaukana siintävään lumihuippuiseen vuoristoon, jota kohti kuljimme. Järven, jota Mackenzien luona kuollut kulkuri oli nimittänyt "pohjattomaksi vedeksi", piti kaikesta päättäen olla siellä. Saavuimme vihdoin vuorijonon juurelle ja kuultuamme, että vuoristossa todellakin oli suuri järvi, me aloimme pyrkiä ylöspäin. Noustuamme noin kolmentuhannen jalan korkeuteen me tulimme äkkijyrkän kallioseinämän reunalle ja näimme lavean noin parinkymmenen neliöpenikulman laajuisen järven, jonka pinta oli noin tuhatviisisataa jalkaa meidän alapuolellamme ja joka oli kaikesta päättäen muodostunut suunnattoman suuren muinaisen tulivuoren aukkoon. Kauempana järven rannalla oli muutamia kyliä, joissa meidät otettiin sangen ystävällisesti vastaan. Olimmekin levon tarpeessa, sillä laskeutuminen kraaterin jyrkkiä seinämiä myöten, jotka olivat tiheän pinjametsän peitossa, oli ollut sangen vaivalloinen ja vaarallinenkin. Kylien asukkaat, jotka eivät olleet milloinkaan kuulleet puhuttavankaan valkoisista ihmisistä, olivat rauhallista väkeä ja kohtelivat meitä mitä vierasvaraisimmin kantaen eteemme ruokaa ja juomaa niin paljon kuin nälkäisiin vatsoihimme suinkin mahtui. Ilmapuntarimme mukaan oli tämä ihmeellinen ja ihana järvi 11,450 jalkaa merenpinnan yläpuolella ja ilmanala oli jotakuinkin kylmä, melkein kuin Englannissa. Ensimmäisinä kolmena päivänä sataa vihmoi kylmästi ja järvestä kohoava kostea sumu palautti elävästi mieleen Skottlannin rannikon synkät syksyiset päivät. Tämä sade saikin tsetse-kärpäsen myrkyn liikkeelle, niin että kaikki jäljelläolevat aasimme kuolivat toinen toisensa jälkeen.
Tämä vastoinkäyminen teki tilanteemme arveluttavaksi. Matkan jatkaminen oli mahdotonta, kun meillä ei ollut mitään keinoa kuljettaa tavaroitamme, jotka olivat nekin huvenneet sangen vähiin. Ampumavaroja oli vain kourallinen, noin parisataa panosta kaiken kaikkiaan. Emme todellakaan tienneet mitä tehdä. Näytti kuin matkamme olisi pakostakin täytynyt päättyä tähän. Jos olisimme luopuneetkin suunnitelmastamme, mitä emme kuitenkaan olleet vielä tuumineetkaan tehdä, olisi ollut aivan naurettavaa ajatellakaan palaamista noin seitsemänsadan penikulman päässä olevalle rannikolle nykyisissä varusteissamme. Päätimme niin ollen jäädä siihen, missä olimme — alkuasukkaat olivat hyvin vierasvaraiset ja ruokaa näytti olevan runsaasti — ja odotella tapahtumain kehitystä koettaen saada selville mitä kauempana olevista seuduista mahdollisesti tiedettiin.
Ostettuamme kylän päälliköltä muutamilla vanhoilla panoshylsyillä, joista mies ihastui ikihyväksi, suuren kanootin, johon meidän kaikki tavaramme mahtuivat, me päätimme lähteä etsimään sopivaa leiripaikkaa, ja kun emme tienneet, palaisimmeko enää samaan kylään takaisin, kuormasimme kanoottiin kaikki tavaramme ja kohtalaisen varaston nuoren metsäkauriin lihaa, joka on hyvin maukasta. Alkuasukkaat olivat kiiruhtaneet keveissä kanooteissaan viemään edeltäpäin sanaa muihin kyliin meidän tulostamme.
Meloskellessamme huolettomasti eteenpäin kiinnitti Good huomiomme veden merkillisen syvän siniseen väriin. Hän sanoi ymmärtäneensä alkuasukasten puheista, että järven otaksuttiin olevan tavattoman syvän. Alkuasukkaat, jotka olivat taitavia kalastajia — kala olikin heidän pääravintonsa — väittivät myös, että järven pohjassa oli reikä, josta vesi pääsi pois sammuttaen maan alla raivoavan hirveän tulen.
Huomautin siihen, että hänen kuulemansa otaksumat johtuivat luultavasti jostakin vanhasta perimätarusta, joka oli säilynyt näiden alkuasukasten keskuudessa aina niiltä ajoilta, jolloin tämän muinaisen tulivuoren jokin aukko oli vielä toiminnassa. Näimme järven rannoilla useita sellaisia aukkoja, jotka olivat olleet toiminnassa vielä kauan sen jälkeen kuin vuoren pääaukko, johon järvi oli muodostunut, oli sammunut. Kun tulivuori oli lopultakin kokonaan sammunut, luulivat asukkaat, että järven vesi pääsi jotenkin sammuttamaan tulen, ja kun vuorilta virtaavalle suurelle vesimäärälle ei ollut mitään laskujokea, on tuo otaksuma hyvin ymmärrettävä.
Järven vastapäinen ranta oli aivan äkkijyrkkä huimaavaan korkeuteen kohoava kallioseinämä, josta meloskelimme noin kolmensadan jalan päässä suunnaten matkamme kauempana olevaa suurta kylää kohti. Seinämän lähellä oli vedenpinta täynnä risuja, oksia, ajopuita ja kaikenlaista törkyä, jonka Good otaksui ajautuneen paikalle jonkun järvessä käyvän salaperäisen virran mukana. Tämä oli meistä sangen kummallista ja antoi meille sangen paljon ajattelemisen aihetta. Samassa viittasi Curtis eteenpäin ja käännyttyämme katsomaan me näimme suuren joukon isoja valkoisia joutsenia keinuvan tyynellä järvellä. Koska en ole milloinkaan ennen nähnyt noita lintuja Afrikassa, valtasi minut vastustamaton himo ampua niitä muutamia kokoelmiani varten. Olin jo pari päivää ennen nähnyt niiden kiertelevän järven yläpuolella ja kysyttyäni alkuasukkailta, mistä linnut tulivat, sain kuulla, että ne lensivät säännöllisesti joka vuosi samaan aikaan vuorten yli ja laskeutuivat järvelle varhain aamulla. Niitä oli silloin hyvin helppo pyytää, sillä ne olivat niin uuvuksissa, etteivät päässeet pakoon.
Kysyin heiltä vielä, mistä maasta linnut oikeastaan mahtoivat tulla. Miehet kohauttivat hartioitaan sanoen, että äkkijyrkänteen huipulta alkoi karu kivinen alue, jonka takana oli laaja lumen peittämä julmia villipetoja täynnä oleva vuoristo, joka oli aivan asumaton. Vuorten takana oli ääretön tasanko, jossa kasvoi niin tiheä piikkipensaikko, etteivät elefantitkaan voineet tunkeutua sen lävitse, saati sitten ihminen. He nauroivat kysyessäni, olivatko he milloinkaan kuulleet puhuttavan vuorten toisella puolen ja tuon piikkipensaikon takana asuvasta valkoisesta kansasta, jonka miehet olivat aivan meidän näköisemme. Mutta hiukan myöhemmin kuulin eräältä vanhalta vaimolta, että hän muisti lapsena kuulleensa isoisänsä kertoneen jotakin sellaista. Tämän isoisä oli nuoruudessaan taivaltanut noiden erämaiden halki ja tuon piikkipensaikon läpi tunkeuduttuaan joutunut maahan, jonka kansa oli valkoinen ja asui kivimajoissa.
Siitähän oli jo noin kolmesataa vuotta, joten tuohon kertomukseen ei voinut luonnollisesti kiinnittää sen suurempaa huomiota, mutta pohdittuani asiaa vielä kerran minä olin aivan varma, että noissa huhuissa täytyi olla jonkun verran tottakin, ja päätin saada salaisuuden selville maksoi mitä maksoi. En voinut aavistaakaan, miten ihmeellisellä tavalla tämä päätökseni toteutui.
Me aloimme siis vaania joutsenia, jotka olivat ravintoa etsiessään ajautuneet yhä lähemmäksi kallioseinää, ja onnistuimme ajopuiden suojassa melomaan kanoottimme noin neljänkymmenen kyynärän päähän. Curtis piteli pyssyä, joka oli ladattu yhden numeron hauleilla, ja odottaen sopivaa tilaisuutta hän ampui kaksi lintua yhdellä laukauksella. Jäljelläolevat, noin kolmekymmentä, lähtivät heti lentoon. Toinen hyvin tähdätty laukaus pudotti vielä yhden ja toisestakin pölähti höyheniä. Linnut kohosivat kierrellen yhä korkeammalle, kunnes olivat vihdoin äkkijyrkänteen kaukana siintävän huipun tasalla, jolloin ne järjestäytyivät kolmioon ja häipyivät pian näkyvistämme tuonne tuntemattomaan itäpohjoiseen.
Olimme sillävälin onkineet vedestä kaksi lintua, jotka olivatkin erittäin muhkeat, mutta kolmas, joka eli vielä, oli sukellellut ajelehtivien ajopuiden keskelle ja näytti pyrkivän kallioseinämän juurella olevaan kapeaan avoveteen. Koska oli melkein turhaa koettaakaan päästä kanootilla lintua kyllin lähelle, pyysin wakwafi-palvelijaamme, jonka tiesin olevan hyvän uimarin, heittäytymään veteen ja hakemaan linnun ajopuiden alitse sukeltaen. Järvessä ei ollut krokodiilejä, joten miestä ei voinut mikään vaara kohdata. Päästyään asiasta selville hän totteli heti ja ui pian voimakkain vedoin lintua kohti joutuen siten yhä lähemmäksi kallioseinää, jota vasten pienet laineet liplattivat.
Äkkiä hän kääntyi meihin päin ja alkoi huutaa, että hän oli joutunut johonkin vedenalaiseen pyörteeseen, joka vei hänet mukanaan. Asianlaita oli todellakin niin. Me näimme miehen sortuvan epätoivoisista ponnistuksistaan huolimatta yhä lähemmäksi kallioseinää. Parilla voimakkaalla vetäisyllä syöksähdimme ajopuiden lomitse ja kiiruhdimme auttamaan miestämme, mutta emme tavoittaneet häntä, vaikka pyrimmekin eteenpäin mahdollisimman nopeasti. Samassa huomasin edessämme kallioseinässä rautatietunnelia muistuttavan aukon, jonka yläreuna oli noin kahdeksantoista tuumaa vedenpinnan yläpuolella. Käytävä oli seinämässä näkyvistä vesimerkeistä päättäen tavallisesti monta jalkaa järven pinnan alapuolella, mutta pitkäaikainen kuivuus ja kylmähköt ilmat, jotka estivät lumen vuorilla sulamasta, olivat saaneet veden laskeutumaan niin alhaalle, että aukko oli tullut näkyviin.
Palvelijaparkamme kiiti nyt sitä kohti hirvittävällä nopeudella ja huomatessani käytävän suun oli hän siitä korkeintaan vain kymmenen ja me parinkymmenen sylen päässä. Lähestyimme nopeasti. Hän taisteli urhoollisesti ja minä luulin jo voivamme pelastaa hänet, kun hänen kasvojensa ilme muuttui äkkiä sanomattoman epätoivoiseksi ja siinä silmäimme edessä hän vaipui aukon pyörteisiin kadoten näkyvistämme. Samassa tuntui kuin voimakas käsi olisi tarttunut kanoottiimme lennättäen sen vastustamattomalla voimalla kalliota kohti.
Käsitimme heti vaaran ja aloimme kiihkeästi meloa päästäksemme pyörteestä, mutta turhaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä kiidimme nuolen nopeudella aukkoa kohti, ja minä luulin jo tuhomme tulleen. Minulla oli kuitenkin niin paljon mielenmalttia, että ehdin karjaista toisille kanootin pohjalle heittäytyessäni:
"Pitkäksenne, pitkäksenne, jos henkenne on teille rakas!" mitä varoitusta toiset silmänräpäyksessä noudattivatkin.
Samassa kuulimme kumean pauhun ja kanootti painui niin syvälle, että vesi pärskähteli laidan yli, ja minä luulin sen uppoavan. Pauhu taukosi kuitenkin äkkiä ja minä tunsin kanootin kiitävän jälleen eteenpäin. Käänsin hiukan päätäni — kohottaa en uskaltanut — ja katsahdin ylös. Käytävän suulta kajastavassa heikossa valossa minä näin vain rosoisen katon, joka oli peloittavan matalalla. Hetkisen kuluttua en nähnyt enää sitäkään, sillä hämärä oli muuttunut synkimmäksi pimeydeksi.
Tunnin verran makasimme siten tohtimatta liikahtaakaan peläten murskaavamme päämme luolan kattoon. Saatoimme tuskin puhuakaan, kun veden kohina oli niin valtava, ja täysin käsittäen hirveän tilanteemme olimme melkein vaiti. Pelko aivan lamautti meidät. Kanoottimme saattoi millä hetkellä hyvänsä pirstautua säpäleiksi luolan seinämiin tahi johonkin kallion kielekkeeseen tahi upota sähiseviin pyörteisiin, ja jos ilma loppuisi, niin tukehtuisimme ehdottomasti.
Kaikki nämä hirmukuvat vaihtelivat lakkaamatta mielessäni maatessani siinä kanootin pohjalla kuunnellen virran pauhua. Kuulin silloin tällöin toisenkin äänen. Takanani makaava Alphonse parkui koko ajan täyttä kurkkua, mutta hänenkin ulvontansa kuulosti niin omituisen oudolta. Minnekähän tämä maanalainen virta kiidätti meitä? Tilanne oli todellakin niin hirveä, että aloin jo uskoa kaiken olevan vain pahaa unta.