X.
TULIPATSAS.
Eteenpäin kiidimme tuon voimakkaan virran vieminä ja vähitellen minusta alkoi tuntua, että kohina oli hiukan vaimentunut, mistä päättelin käytävän laajentuneen. Alphonsen parkuminenkin kuului aivan selvästi; hän rukoili Jumalaa ja hoki rakkaan Annettensa nimeä ulvoen surkeasti. Tuskauduin viimein ja haparoiden melan käteeni minä kolhaisin häntä kylkiluille saadakseni hänet vaikenemaan, mutta hän rääkkyi entistä hirveämmin luullen viimeisen hetkensä tulleen.
Hetkisen kuluttua nousin varovasti polvilleni ja ojennin hitaasti käteni ylöspäin. En tavannut mitään. Otin melan ja kohotin sen niin korkealle kuin suinkin saatoin, mutta tulos oli sama, ja tunnustellessani molemmille sivuille tapasin vain tyhjää ilmaa ja vettä. Samassa juolahti mieleeni, että meillähän oli jäljelläolevien tavaroidemme joukossa pieni valonheittäjä-lyhty ja pullollinen öljyä. Kotvasen kaiveltuani minä löysinkin lyhdyn ja saatuani sen palamaan minä käänsin valon veneeseemme.
Ensiksi näin Alphonsen palttinanvalkoiset ja säikähtyneet kasvot ja lyhdyn kirkkaan valon leimahtaessa äkkiä hänen silmiinsä päästi tuo miesparka hirvittävän huudon. Hän luuli jo kuolleensa ja näkevänsä nyt ensimmäisen haudantakaisen kirkkauden pilkahduksen. Sain hänet vaivoin rauhoitetuksi melani avulla. Good makasi selällään monokkeli vieläkin silmässään ja tuijotti ylös pimeyteen. Curtis nojasi päätään kanootin laitaan ja tunnusteli kädellään virran nopeutta ja voimaa.
Mutta nähdessäni vanhan Umslopogaasin kykenin vaivoin olemaan nauramatta. Muistelen sanoneeni, että olimme ottaneet paistettua metsäkauriin lihaa mukaamme, ja heittäytyessämme pitkällemme silmänräpäystä ennen luolaan syöksymistämme oli Umslopogaasin nenä joutunut eväslihojen välittömään läheisyyteen. Kun säikähdys, jonka tilanteen hirvittävä muutos oli aiheuttanut, oli hiukan haihtunut, tunsi hän heti herkullisen paistin hajun nenässään ja muisti samassa, ettei hän ollut syönyt moneen tuntiin. Inkosi-kaas'in terällä hän oli leikannut kylmäverisesti kauriin reidestä pitkän viipaleen, jota hän juuri pisteli poskeensa naamallaan tyytyväinen myhäily. "Täytyihän minun syödä kyllikseni, koska edessämme oli luultavasti 'tavallista pitempi matka'", selitti hän myöhemmin levollisesti. Nähdessäni hänen rauhallisen ateriointinsa muistuivat mieleeni elävästi englantilaisten lehtien selostukset kuolemantuomioiden täytäntöönpanoista, kuinka tuomittu aina söi ennen kuolemaansa "oivallisen aamiaisen".
Heti kun olimme varmat siitä, että lamppu paloi moitteettomasti, ajettiin Alphonse kanootin perään ja hän tyyntyi vallan ihmeteltävästi, kun uhkasimme heittää hänet laidan yli palvelijaparkamme toveriksi, jos hän tohtisi hiiskahtaakaan ja saattaa hirveällä ulvonnallaan ennestäänkin kamalan tilanteemme vieläkin kammottavammaksi. Hän rauhoittui aivan kokonaan, kun lupasimme toimittaa hänet toiseen maailmaan Annetteansa odottelemaan, ellei hän tottelisi käskyjämme.
Neuvottelimme sitten tilanteesta. Goodin ehdotuksesta sidoimme kuitenkin ensin keulaan pari melaa mastojen tavoin varoittamaan meitä luolan mahdollisesta mataloitumisesta, mikä saattoi tapahtua aivan äkkiarvaamattakin. Oli ilmeistä, että olimme joutuneet maanalaiseen jokeen tahi "pääviemäriin", kuten Alphonse sanoi, joka johdatti pois järven liikaveden. Semmoisia jokia tiedetään olevan maailmassa useita, vaikka tutkimusmatkailijoilla lienee harvoin ollut niin huono onni, että heidän olisi täytynyt matkata niitä pitkin. Tämä joki oli sangen leveä, sillä lyhtymme ei jaksanut valaista rannoille saakka muuta kuin joissakin paikoin, missä virta kuljetti aluksemme lähemmäksi käytävän tahi tunnelin toista tahi toista seinää, jotka näyttivät kohoavan noin kahdenkymmenenviiden jalan korkeuteen muodostaen päämme yläpuolelle pyöreän holvin. Virran nopeus oli Goodin määritelmän mukaan ainakin kahdeksan solmunväliä tunnissa ja oli kaikeksi onneksi kiivain keskellä uomaa kuten tavallisesti. Järjestimme heti siten, että lyhty asetettiin keulaan ja yksi oli aina vahdissa veneestä löydetty sauvoin varalla estääkseen kanoottia törmäämästä luolan seiniin tahi murskautumasta johonkin kallionkielekkeeseen. Umslopogaas, joka oli jo lopettanut ateriansa, otti ensimmäisen vuoron.
Siinäpä olikin kaikki, mitä saatoimme tehdä turvallisuutemme hyväksi, ellei oteta lukuun, että perässä istuva koetti parhaansa mukaan ohjata kanoottia melapahasen avulla.
Syötyämme hiukan tuota kylmää kauriinlihaa (päätimme pidellä eväitämme hyvin säästeliäästi, sillä emmehän tienneet, kuinka kauan niiden piti riittää) kykenimme paljon rauhallisemmin pohtimaan tilannetta, ja minun täytyy sanoa, etten ollut vielä menettänyt kaikkia pelastuksen toiveita. Siinä tapauksessahan olimme ehdottomasti perikatoon tuomitut, jos tämä joki todellakin syöksyi maanalaisen tulen pätsiin, kuten alkuasukkaat väittivät. Ellei, niin oli selvää, että sen täytyi ilmestyä jossakin päivän valoon takaisin ja tuo "jossakin" oli luultavasti vuoriston toisella puolen. Siinä tapauksessa meillä ei ollut muuta tekemistä kuin pysytellä hengissä miten parhaiten taisimme, kunnes saavuttaisimme tuon "jossakin", tuon merkillisen paikan, olipa se sitten missä hyvänsä. Mutta saattoihan niinkin käydä, kuten Good kylmästi huomautti, että ennen sitä voisivat sadat tuntemattomat kauhut ja vaarat tuhota meidät moneen monituiseen kertaan. Voisihan joki mutkitella maan alla niin kauan, että se kuivuisi viimein kokonaan, jolloin meidän kohtalomme olisi todellakin kaamea.
"Toivokaamme parasta ja olkaamme valmiit pahimman varalta", sanoi vihdoin Curtis, joka on aina niin hilpeä ja rohkea — oikea urheuden kaivo hädän hetkellä. "Koska olemme ennenkin selvinneet yhdessä niin monesta pahasta pälkähästä niin eiköpähän tuota selvittäne jotenkin tästäkin", lisäsi hän rauhallisesti.
Se oli miehen puhetta ja hänen neuvoaan seuraten me emme antaneet epätoivolle pienintäkään sijaa, paitsi Alphonse, joka oli vaipunut jonkinlaiseen kauhistuksen aiheuttamaan tylsyyden tilaan. Good oli mennyt perään ja Umslopogaas oli keulassa, joten minulla ja Curtiksella ei ollut muuta tekemistä kuin maata kanootin pohjalla ja ajatella. Tilanteemme oli todellakin kummallinen ja ennenkuulumaton — kiidimme eteenpäin tuolla merkillisellä joella synkässä pimeydessä kuin vainajien sielut Charonin lautalla manalan synkällä virralla, kuten Curtis sanoi. Pimeys olikin hirvittävä, jonka lyhtymme heikko valo teki vieläkin painostavammaksi. Jättiläismäinen Umsiopogaas istui keulassa valppaasti tähystellen sauvoin kädessään, niinkuin tuo satujen lauttamies ainakin, ja perästä häämötti Goodin tukeva muoto, kun hän tuijotti eteenpäin pimeään muuttaen silloin tällöin melaa veneen toiselta puolen toiselle.
"Niin, niin, Allan-poikaseni", tuumiskelin minä siinä maatessani, "sinä lähdit seikkailuja etsimään ja nytpä olet totisesti sellaisen yhyttänytkin. Olet jo siksi vanha, että saisit oikeastaan hävetä, mitä sinä et kuitenkaan tee, ja vaikka tämä meno onkin kamalaa, niin kukaties sinä tästäkin jotenkin selviät. Ellet, niin sillehän sinä et mahda kerrassaan mitään! Maanalainen virtahan on joka tapauksessa suurenmoinen hautauspaikka, joten surra ei kannata."
Minun täytyy kuitenkin sanoa, että hermojännityksemme oli ensin aivan sanoinkuvaamaton. Semmoinen tilanne, ettei tiedä millä hetkellä on kuoleman oma, koettelee kylmäverisimmän ja karaistuneimmankin henkilön hermoja; mutta tässä maailmassa ei ole, kuten tiedetään, mitään, johon ei vähitellen tottuisi, ja niinpä meidänkin jännityksemme vähitellen laukesi. Meidän tuskamme ei ollutkaan lainkaan johdonmukainen, niin luonnollinen kuin se muuten olikin. Emmehän tiedä milloinkaan, mitä meille voi seuraavassa silmänräpäyksessä tapahtua, ja vaikka asuisimme vallikaivannoilla suojatussa talossa, jonka jokaista ikkunaa ja ovea kaksi poliisia yöt päivät vartioisi, emme voisi milloinkaan sanoa, kuinka monta minuuttia elämästämme olisi jäljellä. Kun kaikki on kerran edeltäpäin määrätty, niin mitäpä tässä sureminen auttaa, pojat!
Suunnilleen puolen päivän aikaan olimme sukeltaneet tähän maanalaiseen pimeyteen ja vahdinpidon järjestimme kello kaksi määräten viiden tunnin pituiset vuorot. Umslopogaas ja Good aloittivat vuorottelun ja kello seitsemän tuli siis minun ja Curtiksen vuoro. Curtis meni keulaan ja minä perään ja toiset paneutuivat nukkumaan kanootin pohjalle.
Matkasimme aivan rauhallisesti kolme tuntia ja vain kerran täytyi Curtiksen käyttää sauvointa työntääkseen keulan hiukan etemmäksi luolan seinästä. Ohjaaminen oli sangen helppoa, sillä kiivas virta piti siitä kyllä huolen. Välistä tahtoi kanootti väkisinkin kääntyä poikittain, jolloin peränpitäjän täytyi olla hyvin varuillaan ja toimia aikanaan. Eräs seikka ihmetytti minua kaikkein enimmän tällä maanalaisella virralla: miten pysyi ilma raittiina? Se oli kyllä kostea ja painostava, mutta ei vielä lainkaan vastenmielinen tahi pahoinvointia aiheuttava. Järven veteen on luultavasti sitoutunut niin paljon ilmaa, että se luolan kiivaassa virrassa vapauduttuaan kykenee pitämään luolan ilman jotakuinkin puhtaana. Tätä selitystäni en tahdo tietysti tyrkyttää kellekään, sillä voihan olla mahdollista, että olen ihan väärässä.
Kolmen tunnin kuluttua minä aloin huomata lämmön lisääntyvän vähitellen. Ensin en välittänyt siitä, mutta kun olin pian hiestä läpimärkänä, huusin minä vihdoin Curtikselle, oliko hän huomannut muutoksen, vai oliko ilmiö vain kiihoittuneen mielikuvitukseni tuote? "Huomannutko!" toisti hän; "luulenpa niinkin. Onhan kuin istuisin turkkilaisessa saunassa."
Toiset heräsivät samassa ja alkoivat haukotellen vähennellä vaatteitaan. Umslopogaas oli tässä paljon edullisemmassa asemassa meihin muihin verraten, hänellä kun oli vain ohut vaaterepale uumillaan. Ilma kävi yhä tulisemmaksi ja lopulta saatoimme tuskin hengittääkään hien virratessa noronaan jokaisesta huokosesta. Puolen tunnin kuluttua oli kuumuus lisääntynyt niin, että saatoimme hädin tuskin sietää sitä, ja meistä tuntui kuin olisimme joutuneet helvetin esikartanoon. Pistin käteni veteen, mutta vetäisin sen huudahtaen takaisin; vesi oli melkein kiehuvan kuumaa. Sidottuani pienen lämpömittarini lujaan nauhaan minä heitin sen laidan yli ja elohopeapatsas osoitti hetkisen kuluttua 123° (Fahrenheitia). Veden pinnasta nousi tiheä höyrypilvi. Alphonse valitti meidän olevan jo kiirastulessa niinkuin todella olimmekin, vaikka ei siinä merkityksessä kuin hän tarkoitti. Curtis tuumi meidän joutuneen jonkun maanalaisen tulen läheisyyteen, ja hän olikin oikeassa, niinkuin myöhemmin saimme nähdä.
Kykenen tuskin kuvaamaan mitä saimme kärsiä tämän jälkeen. Emme hikoilleet enää siitä yksinkertaisesta syystä, että hikemme oli loppunut. Makasimme vain kanootissamme, jota emme jaksaneet enää ohjata, ja olimme polttavan kuumat kuin tulikekäleet. Tunsimme hitaasti tukehtuvamme, ja minä ajattelin siinä kärsiessäni, että kalat mahtavat tuntea suunnilleen samoja tuskia kuivalle maalle jouduttuaan. Nahkamme alkoi halkeilla ja päähän tunkeutuva veri takoi ohimoissa kuin höyrykone. Tätä oli kestänyt jonkun ajan, kun joki kääntyi äkkiä ja samassa kuului Curtis huutavan jotakin käheällä ja kauhistuneella äänellä. Katsahdin ylös ja näin hirvittävän mutta samalla mitä ihmeellisimmmän näyn. Noin puolen penikulman päässä edessäpäin ja joen keskuksesta hiukan vasemmalle syöksyi vedenpinnasta suunnaton huikaisevan kirkas tulisuihku, joka taittui luolan kattoon noin viidenkymmenen jalon korkeudessa kaartuen kauniissa kaaressa joka taholle ja muodostaen noin neljänkymmenen jalan läpimittaisen häikäisevän kirkkaan kuvun, joka oli kuin jokin satujen ihmeellinen kukka.
Tuo mustasta vedestä kohoava salaperäinen ja hirvittävä tulipatsas oli todellakin kuin jokin hehkuva kukka, jonka kirkas terä häilyi luolan katossa viidenkymmenen jalan korkuisessa ja noin jalan paksuisessa varressaan ja jonka peloittavaa kauneutta minä en kykene kuvailemaankaan. Olimme siitä vielä noin viidensadan kyynärän päässä ja ympärillämme oli valoisaa kuin päivällä, vaikka vedestä nousikin tiheä höyry. Luola oli noin yhdeksänkymmenen jalan levyinen ja viidenkymmenen korkuinen ja sen seinät ja katto olivat veden aivan sileiksi huuhtomat. Kivi oli mustaa ja siellä täällä kimalteli seinissä pitkiä malmisuonia, joita en kuitenkaan voinut tarkemmin tutkia, mitä metallia ne olivat.
Kiidimme tulipatsasta kohti, joka hehkui valtavammin kuin mikään ihmisten sytyttämä valkea.
"Oikealle, Quatermain — oikealle!" karjui Curtis ja vaipui samassa tajutonna kanootin pohjalle. Alphonse oli pyörtynyt jo kauan sitten ja Good seurasi pian heidän esimerkkiään. Minä ja Umslopogaas olimme vielä tajuissamme, mutta noin viidenkymmenen kyynärän päässä tulipatsaasta minä näin zulun pään valahtavan rinnalle. Hänen oli käynyt toisten lailla ja minä olin aivan yksin.
Tulipatsaan kohdalta hehkui luolan katto laajalta alalta valkoisena ja kanoottiimme laidat olivat tuleen syttymäisillään. Ampumaimme joutsenten höyhenet alkoivat kuumuudesta käpristyä. En voinut enää hengittää ja pääni tuntui olevan halkeamaisillaan. Mutta minä en hellittänyt, sillä minä tiesin, että jos otteeni heltiäisi melan varresta, niin sivuuttaisimme patsaan parin kyynärän läheltä ja kuolisimme siihen paikkaan. Pinnistäen viimeiset voimani minä ohjasin mahdollisimman kauas oikealle ja puristin melan vartta hammasta purren. Silmäni tuntuivat puristuvan kuopistaan ja suljettujen luomien lävitse kuumotti tulen häikäisevä hehku. Olimme patsaan kohdalla ja räiske oli korviahuumaava. Vesi kiehui raivoisasti yltympäriinsä.
Parin sekunnin kuluttua hiljeni melu vähitellen ja minä tunsin vaipuvani kanootin pohjalle. Menetin tajuntani.
Muistan heränneeni siihen, että tunsin raittiin ilmanhenkäyksen kasvoillani. Sain vaivoin silmäni auki ja katsahdin ylös. Korkealla yläpuolellamme näkyi tilkkunen kirkasta taivasta, mutta ympärillämme vallitsi synkkä hämärä. Muistin vähitellen kaikki. Olimme vielä joella, joka kiidätti meitä aina vain eteenpäin, ja kanootin pohjalla makasivat toverini liikkumattomina.
"Olivatko he kuolleet?" ihmettelin itsekseni. "Olinko jäänyt aivan yksikseni näiden kauhujen keskelle?"
Samassa tunsin polttavaa janoa. Pistin käteni veteen, mutta vetäisin sen heti huudahtaen takaisin. Eikä ihmekään! Käsiselästä oli melkein kaikki nahka palanut rakoille. Vesi oli kuitenkin kohtalaisen viileätä ja minä join kauan ja pitkin siemauksin ja huuhtelin koko ruumiinikin. Elimistöni imi vettä kuin kuivunut maa, mutta palohaavani kirvelivät hirmuisesti joutuessaan veden kosketukseen. Raahautuen vaivalloisesti toisten luo minä räiskytin vettä heidänkin päällensä ja suureksi ilokseni he alkoivat kaikki tointua — Umslopogaas ensin ja sitten muut toinen toisensa jälkeen. Ensin he joivat imien vettä kuin pesusienet ja tuntien vilunväreitä — mikä äskeisten kokemustemme omituinen vastakohta — me aloimme pukeutua miten parhaiten taisimme.
Sitä tehdessämme viittasi Good kanootin laitaan: se oli paahtunut tummaksi ja paikka paikoin hiiltynytkin. Jos veneemme olisi ollut veistetty ohuista laudoista eurooppalaisten alusten lailla, olisivat laidat kuumuudesta vääntyneet ja ruvenneet vuotamaan, jolloin olisimme varmasti hukkuneet. Mutta kanootti oli onneksi koverrettu yhdestä ainoasta puusta ja sen laidat ja pohja olivat ainakin neljän tuuman vahvuiset. Emme saaneet milloinkaan selville, mistä tuo hirveä liekki johtui. Otaksun, että joen pohjassa oli jokin halkeama, josta maan uumenissa kehittynyt tuleen syttynyt palava kaasu puristautui hirveällä voimalla veden läpi.
Heti kun olimme saaneet yllemme muutamia välttämättömimpiä vaatekappaleita ja toipuneet hiukan, me aloimme tutkiskella, missä olimme. Kuten äsken sanoin näkyi yllämme hiukan taivasta, joten jokemme ei ollut enää maanalainen, mittaamattomien luolien läpi mutkitteleva, vaan virtasi nyt huimaavan korkeiden kallioseinien välissä. Seinät olivat ainakin kahdentuhannen jalan korkuiset ja niin lähellä toisiaan, että alhaalla vallitsi synkkä hämärä niinkuin huoneessa, jonka ikkunaluukut olivat päivällä suljetut. Taivas oli kuin kapea sininen juova noiden synkkien kallioiden yläpuolella, joita ei ainoakaan puu tahi pensas kaunistanut. Siellä täällä kasvoi valkoista jäkälää, joka riippui pitkinä valkoisina kaistaleina mustista kallionkielekkeistä kuin valkoinen parta kuolleen miehen leuasta. Ainoakaan kirkas auringonsäde ei voinut tunkeutua kuilun pohjaan saakka; ne häipyivät hämärään korkealla yläpuolellamme.
Kummallakin puolella oli kapea, pyöreistä kivilohkareista muodostunut noin kahdeksan kyynärän levyinen rantakaistale. Veden ollessa korkeammalla ei penkerettä luultavasti lainkaan näkynytkään. Päätimme laskea maihin levähtääksemme hetkisen vaivojemme jälkeen ja saadaksemme hiukan oikaista puutuneita raajojamme. Paikka oli kylläkin kaamea, mutta säästyisimmehän pariksi tunniksi joen kauhuilta ja voisimme samalla sovitella tavaramme paremmin kanoottiin. Valitsimme siis parhaimmalta näyttävän maihinnousupaikan ja kapusimme tuolle karulle rannalle saatuamme vihdoin monen yrityksen jälkeen kanoottimme kiviin kiinnitetyksi.
"Mikä kolkko paikka", huudahti Good, joka ehätti ensimmäiseksi rantakiville; "autius melkein huimaa päätäni", lisäsi hän nauraen.
Jyrisevä kaiku vastasi heti kallioseinistä toistaen hänen sanansa monet monituiset kerrat.
"Huimaa päätäni — ho-ho-ho! — päätäni, ho-ho-ho!" jyrähteli kaameasti joka taholta ja kaiku kiiri yhä ylemmäksi herättäen siellä toiset äänet, kunnes koko kuilu oli täynnä sekavaa melua ja karmivia naurunhohotuksia, jotka taukosivat yhtä äkkiarvaamatta kuin olivat alkaneetkin.
"Oi Jumalani!" kiljaisi Alphonse kauhusta suunniltaan.
"Jumalani! Jumalani! Jumalani!" vastasi heti tuo hirvittävä kaiku ärjyen ja valittaen kaikissa mahdollisissa äänilajeissa.
"Tämähän on pirujen pesä", virkkoi Umslopogaas rauhallisesti. "Huomaan sen kaikesta. Paikka on totisesti sen näköinenkin."
Koetin selittää hänelle, että melun aiheutti merkillisin ja mieltäkiinnittävin kaiku mitä milloinkaan on kuultu, mutta hän ei ottanut puhettani kuuleviin korviinsakaan.
"Kaiun minä kyllä tunnen", sanoi hän. "Eräs sellainen asusti vastapäätä majaani kotona Zulu-maassa ja intombit (tytöt) tapasivat ilakoida hänen kanssaan, mutta se oli vain poikanen tähän verraten, jos tämä nyt sitten on kaiku, mitä en kuitenkaan usko. Ei, ei — pirut täällä peliään pitävät, mutta niistä minä vähät välitän", lisäsi hän ottaen tyynesti hyppysellisen nuuskaa. "Matkia meitä he kyllä osaavat, mutta eivät voi puhua omasta aloitteestaan eivätkä uskalla näyttää naamaansakaan." Hän vaikeni eikä näyttänyt enää kiinnittävän vähintäkään huomiota sellaisiin raukkamaisiin vihollisiin.
Tämän jälkeen keskustelimme vain kuiskaten, sillä oli sietämätöntä kuulla jokaisen sanansa kimpoilevan seinästä seinään lukemattomat kerrat.
Kuiskauksemmekin aiheuttivat kuilussa salaperäisen hyminän, joka haihtui vähitellen kuin pitkään huokaukseen. Kaiku on kylläkin huvittava ja runollinenkin ilmiö, mutta tuossa kaameassa paikassa me saimme siitä enemmän kuin tarpeeksemme.
Kotiuduttuamme hiukan rannan pyöreille kiville me aloimme hoidella palohaavojamme. Öljyä oli juuri niin paljon kuin tarvitsimme lyhtyymme, joten sitä ei liiennyt tähän tarkoitukseen, mutta joutsenista saamamme rasva kävi aivan täydestä. Soviteltuamme tavaramme uudelleen kanoottiin otimme eväät esille, ja lienee tarpeetonta sanoa, että meillä kaikilla oli hiukaiseva nälkä. Olimme olleet tainnoksissa monta tuntia ja kellojemme mukaan oli päivä jo puolessa.
Istuimme piiriin ja olimme pian täydessä syömisen touhussa. Kylmä kauriinliha näytti maistuvan erinomaisesti ja kaikki purra jäyhäsivät hartaan äänettömyyden vallitessa. Nälästänsä huolimatta en voinut paljoakaan syödä, sillä tunsin itseni sangen sairaaksi ja heikoksi viime yön kärsimysten jälkeen ja päätäni kivisti hirmuisesti. Ateria oli todellakin merkillinen. Hämärä oli niin synkkä, että tuskin näki käsiään ja löysi suuhunsa. Istuessani siinä jytystellen lihamurikkaa satuin vilkaisemaan taakseni — olin kuullut jotakin rapinaa — ja näin kivellä aivan selkäni takana suunnattoman suuren mustan kravun, joka oli ainakin viisi kertaa tavallista suurempi.
Tällä peloittavan ja inhoittavan näköisellä eläimellä oli ulkonevat tuijottavat silmät, hyvin pitkät, taipuisat jalat ja jättiläismäiset kynnet. Seura ei minua lainkaan miellyttänyt ja joka taholta kivien välistä ja kallioseinän halkeamista ilmestyi toisia tusinoittain. Eväiden haju oli luultavasti houkutellut ne esiin piilopaikoistaan. Muutamat olivat jo aivan lähellä meitä. Katsoin kuin lumottuna tätä merkillistä näkyä ja näin samassa suuren otuksen ojentavan peloittavat kyntensä ja ottavan pahaa aavistamattoman Goodin takapuolesta sellaisen otteen, että hän ponnahti ulvahtaen seisoalleen herättäen henkiin kuilun kaikki kaiut.
Toinen, sangen kookas hirviö, iskeytyi Alphonsen jalkaan kiinni aikomatta enää irtautuakaan, ja myrskyinen kohtaus seurasi, kuten voitanee kuvitellakin. Umslopogaas ruhjoi tapparallaan kravun kilven, jolloin eläin päästi merkillisen kitisevän äänen houkutellen paikalle satoja muita heimolaisiaan, jotka huomatessaan kumppaninsa olevan kuoleman kielissä hyökkäsivät hänen kimppuunsa kuin velkojat vararikon tehneen velallisen pesälle. Suurilla saksillaan ne raastoivat uhrinsa silmänräpäyksessä palasiksi ja näyttivät nauttivan ateriastaan.
Siepaten käteen aseen, joka sattui olemaan lähinnä, kiven tahi melan, me kävimme noiden kummitusten kimppuun, joiden lukumäärä vain kasvoi. Iskiessämme yhden vaarattomaksi syöksyivät toiset heti kaatuneen toverinsa kimppuun omituisesti kitisten. Eikä siinä kylliksi. Milloin vain tilaisuus tarjoutui nipistivät nuo paholaiset meitäkin — totisesti tuntuvia nappauksia — ja koettivat ryöstää eväämme. Eräs suunnattoman suuri musta hirviö huomasi nylkemämme joutsenen ja kävi siihen kiinni kuin riivattu. Muut seurasivat esimerkkiä ja kaamea ja inhoittava näytelmä seurasi. Toinen riuhtoi sinne, toinen tänne ja heittipä tiimellyksen kuumuudessa moni hyökkääjäkin henkensä joutuen heti verenhimoisten toveriensa saaliiksi. Eläimistä lähtevä inhoittava haju täytti ilman.
Näky oli niin hirveä ja kummitusmainen, ettei kukaan meistä voinut sitä milloinkaan unhottaa. Kuilun synkkä, mieltä masentava hämärä ja taukoamaton, moniääninen ja korviahuumaava kaiku loivat tuolle inhoittavalle kohtaukselle kaamean ympäristön. Tuntunee oudolta, kun sanon, että noissa vihamielisissä eläimissä oli jotakin yllättävän inhimillistä. Oli kuin ihmisen kaikki pahat intohimot olisivat kätkeytyneet noihin eläimiin ja päässeet yht'äkkiä valloilleen. Ne olivat niin peloittavan rohkeita ja nerokkaita ja näyttivät kuin olisivat osanneet ajatella. Näytelmä olisi sopinut aiheeksi vaikkapa toiselle Danten "Infernolle", kuten Curtis sanoi.
"Lähtekäämme kiireimmän kaupalla tiehemme!" huudahti Good, "tahi meistä ei ole pian riepuakaan jäljellä."
Noudatimme kehoitusta siekailematta. Työntäessämme kanootin rantakiviltä oli eläimiä jo laumoittain senkin ympärillä koettaen turhaan kiivetä sileitä laitoja myöten ylös. Voimakas tyrkkäys kiidätti meidät pian keskijoelle ja tuo ateriamme jätteiden ääressä herkutteleva ja tappeleva kaamea joukko häipyi nopeasti pimeään.
"Sanoinhan minä jo, että pirujen pesä tämä on, kuten itsekin näitte", lausahti Umslopogaas rauhallisesti kuin asia olisi ollut päivän selvä, ja eipä paljon puutu, etten yhdy hänen mielipiteeseensä.
Umslopogaasin huomautukset olivat hänen tapparansa tapaiset — ne sattuivat aina paikalleen.
"Mitäs nyt teemme?" kysyi Curtis.
"Mitäpä muuta kuin annamme virran viedä", vastasin minä. "Tottapahan lopulta johonkin joudumme."
Koko iltapäivän matkasimme siten kapean kaistaleen sinistä taivasta siintäessä korkealla yläpuolellamme. Kuilun pohjassa oli niin hämärä, ettei voinut huomata milloin päivä oikeastaan muuttui yöksi. Mutta taivaan juova tummeni vähitellen, kunnes Good kiinnitti huomiomme ylhäällä tuikkivaan yksinäiseen tähtöseen, jota katselimme suurella hartaudella muun työn puutteessa. Äkkiä tähti katosi, hämärä muuttui synkäksi pimeydeksi ja veden tuttu pauhu täytti ilman.
"Jälleen maan alla", sanoin minä tuskaisesti ja kohotin lyhdyn korkealle. Ei ollut epäilemistäkään — luolan katto näkyi selvästi. Kuilu oli päättynyt ja käytävä oli jälleen alkanut. Pitkän pitkä yö oli edessämme, jonka kauhuja en koeta kuvaillakaan. Keskiyön vaiheilla törmäsi kanoottimme keskellä jokea vedenpinnassa olevaan kallioon ollen vähällä kaatua, mutta aivan viime tingassa pääsimme irti ja matkamme jatkui taas entiseen totuttuun tapaan.
Tunnit kuluivat vähitellen. Curtis, Good ja Alphonse olivat nukahtaneet, lopen väsyneet kun olivat, Umslopogaas istui keulassa sauvoin kädessään ja minä ohjasin parhaani mukaan. Kello kolmen ajoissa huomasin, että virran nopeus oli huomattavasti kiihtynyt. Samassa kuulin Umslopogaasin huudahtavan, kuilusta kuului katkeavain oksain ritinää ja minusta tuntui kuin kanootti olisi puskenut riippuvien pensasten tahi köynnösten läpi. Seuraavassa silmänräpäyksessä hyväili suloinen tuulen henkäys kasvojani ja minä tiesin meidän vihdoin päässeen selville vesille tuosta kamalasta tunnelista. Sanon: tiesin, sillä nähdä en voinut, kun ympärillämme oli pilkko pimeä, niinkuin on tavallista juuri ennen auringon nousua. Iloani se seikka ei kuitenkaan voinut hillitä. Olihan peloittava matkamme tuolla maanalaisella joella päättynyt, mistä emme voineet olla kyllin kiitolliset, sillä kamalampaan paikkaan emme olisi enää voineet joutua. Odottelin mahdollisimman kärsivällisesti päivän koittoa ja hengitin syvin siemauksin yön suloista ilmaa.