XII.
SISARUSKUNINGATTARET.
Suuri soutuvene lipui hiljaa kanavaan, joka ulottui aivan portaiden juurelle, ja pysähtyi vasta portaiden luona olevaan laituriin. Vanhus nousi maihin ja viittasi meitä tekemään samoin. Tottelimme heti, sillä valinnan varaa ei ollut ja nälkä teki meidät nöyriksi — ampuma-aseet veimme sentään mukanamme kaiken varalta. Oppaamme hääti takaisin uteliaan ihmisjoukon, joka oli pakkautunut laiturille meitä töllistelemään, ja tervehti meitä jokaista erikseen painaen pari sormea huulilleen ja kumartaen syvään. Tyttö, jonka olimme pelastaneet, nousi viimeksi maihin, jossa hänen kumppaninsa jo odotti häntä, mutta ennen poistumistaan tyttö suuteli kättäni luultavasti kiitokseksi siitä, että olin pelastanut hänet raivoisan virtahevosen hampaista. Minusta näytti todellakin kuin tyttö olisi kokonaan voittanut pelkonsa meitä kohtaan, sillä hän ei pitänyt lainkaan kiirettä päästäkseen laillisen omistajansa luo. Kaikesta päättäen hän olisi vielä suudellut Goodinkin kättä, ellei häntä odottanut nuori mies olisi puuttunut asiaan.
Suuren veneen soutajat nostelivat vähät tavaramme kanootista laiturille ja lähtivät viemään niitä noita suuria portaita ylös johonkin säilytyspaikkaan, mikä toimenpide ei meitä oikein miellyttänyt. Vanhus luultavasti huomasi meidän epäluuloiset silmäyksemme ja levottomuutemme, koska hän kiiruhti viittomalla selittämään, että tavarat vietiin vain varmaan talteen tuloamme odottamaan. Nähtyään, että ymmärsimme hänen tarkoituksensa, kääntyi vanhus oikealle ja saatteli meidät pienelle talolle, joka oli ravintola, kuten pian huomasimme. Astuimme kohtalaisen suureen huoneeseen, jossa oli valmiiksi katettu pöytä keskellä lattiaa ja luultavasti aivan meitä varten. Oppaamme viittauksesta istuimme sen ääreen eikä meitä tarvinnut kehoittaa käymään ruokiin käsiksi, joita oli runsaasti eteemme pinottu. Oli kylmää vuohenlihaa, jota syötiin siisteiltä puulautasilta, monenlaisia vihanneksia, ruskeata leipää ja palan painoksi punaista viiniä, jota kaadettiin nahkaleilistä sarvisiin haarikkoihin. Viini oli erittäin hyvää ja sen tuoksu johdatti mieleen Burgundin jalon nesteen.
Maukas ateria virkisti meitä sanomattomasti, ja noustuamme pöydästä parinkymmenen minuutin kuluttua tunsimme olevamme kuin uudet miehet. Hirveiden kärsimystemme jälkeen olimmekin mitä kipeimmin ravinnon ja levon tarpeessa, ja olihan jo siunattu asia, että olimme saaneet hiukaisevan nälkämme tyydytetyksi. Kaksi viehättävää tyttöä palveli meitä huomaavaisesti koko aterian ajan ollen näöltään ja ulkoasultaan yhtä hurmaavat kuin tyttö, jonka olimme kohdanneet järvellä. Kummallakin oli polviin saakka ulottuva valkoinen paidan tapainen hame ja ruskeahko vaippa, joka oli kiedottu niin, että oikea olkapää ja käsivarsi jäivät paljaiksi. Puku oli, kuten myöhemmin totesin, yleinen kansallispuku, ikivanhan ja järkkymättömän tavan säätämä. Jos hame oli aivan valkoinen, oli henkilö naimaton, ja punainen raita alareunassa merkitsi, että henkilö oli naimisissa ja ensimmäinen tahi "laillistettu" vaimo. Aaltoileva punainen raita oli ylimalkaan naimisissa olevan naisen merkki, ja musta raita tiesi, että henkilö oli leski.
Vaippa eli "kaf", niinkuin he sanoivat, oli myöskin erivärinen aina kantajan arvon mukaan, ja sen pää oli koristettu monella eri tavalla. Miesten vaatetuksen laita oli samoin. Ihokas oli kaikilla samanlainen, kankaan laatu vain vaihteli kunkin arvon ja varallisuuden mukaan. Jokaisella miehellä ja naisella oli sitäpaitsi oikean käsivarren ja vasemman pohkeen ympärillä paksu kultainen rengas, joka oli kuin jokin kansallisuuden tunnusmerkki. Ylhäisemmillä arvohenkilöillä oli vielä kaulan ympärillä taidokkaasti tehty kultaketju ja minä huomasin, että oppaanammekin oli sellainen.
Tuo kunnianarvoinen vanhus pysytteli aterioidessamme taampana ja katseli meitä kysyvin ja ihmettelevin silmäyksin. Ampuma-aseemme näkyivät herättävän hänessä pelonsekaista kunnioitusta, jota hän koetti arvolleen sopimattomana mahdollisimman hyvin salata. Syötyämme hän kumarsi syvään Goodille, jota hän kaikesta päättäen piti tuon loistavan puvun tähden joukkomme johtajana, ja vei meidät jälleen noiden mahtavien portaiden juurelle. Pysähdyimme hetkiseksi ihailemaan kahta suunnattoman suurta mustasta marmorista veistettyä leijonaa, jotka koristivat leveiden suojakaiteiden päätyjä ja jotka oli kerrassaan mestarillisesti tehty. Kerrottiinkin, että itse Rademas, portaiden mainehikas rakentaja, oli ne hakannut. Näistä ja monista muista hänen tekemistään taideteoksista päättäen, joita myöhemmin usein ihailimme, oli hän ollut maailman suurimpia kuvanveistäjiä.
Sitten aloimme nousta portaita ylös ja minua melkein värisytti katsellessani niiden huimaavaan korkeuteen. Vuosisatoja ne ovat uhmanneet ajan hävitystä ja minä olen varma, että vielä vuosituhansienkin kuluttua tulevat sukupolvet ihailevat niiden suurenmoista kauneutta, ellei maanjäristys niitä maahan jaoita. Umslopogaaskin, joka pitää kunnia-asianaan olla milloinkaan hämmästymättä, mikä on hänen mielestään miehen arvolle aivan sopimatonta, joutui nyt aivan ymmälle ja kysyi, "oliko silta ihmisten vai pirujen rakentama". Piruilla hän tarkoitti ylimalkaan kaikkea yliluonnollista. Alphonse-raukan rohkeus oli jälleen lamassa. Portaiden huimaava korkeus sai tuon kerkeäkielisen ranskalaisen kauhistumaan ja kalisevin hampain hän toisti vähän väliä, että tämä "rakennustaidon ihmenäyte oli kylläkin suurenmoinen, niin, aivan yllättävä, mutta häntä epäilytti, mahtoivatko kaiteet kestää."
Välitasanteella pysähdyimme katsomaan allamme näkyvää maailman ihaninta maisemaa, jota etäisyydessä siintävän järven sininen ulappa rajoitti. Portaat päättyivät puoliympyrän muotoiseen tasanteeseen, joka oli hakattu vuoren seinämään ja josta lähti kolme käytävää eri suuntiin. Kaksi vei tielle, joka kiersi jyrkänteen reunaa myöten palatsin ympäri kaupunkiin ja jota satamassa työskentelevät kaupunkilaiset käyttivät. Käytävät voitiin sulkea pronssisilla porteilla, ja tuo jyrkänteen reunalla kiertelevä tie oli rakennettu siten, että muutamilla otteilla sai osan siitä sortumaan, joten mikään vihollinen ei voinut käyttää sitä hyväkseen.
Kolmannessa käytävässä oli kymmenen mustasta marmorista hakattua porrasaskelmaa, jotka veivät palatsia suojaavan vallituksen aukolle. Tämä vallitus oli myös ihmeellinen mestariteos. Se oli noin neljänkymmenen jalan korkuinen ja rakennettu suunnattomista graniittipaasista, jotka oli sovitettu siten, että seinä oli ulospäin kupera, joten oli mahdotonta kiivetä ylös sitä myöten. Raskas puinen ovi, jonka edessä oli pronssinen portti, oli suljettu, mutta aukesi meidän lähestyessämme ja asestettu vartija ilmestyi näkyviin. Hänellä oli kädessään pitkä keihäs ja miekka vyöllään. Rintaa ja selkää suojeli virtahevosen nahasta taidokkaasti tehty haarniska ja vasemmassa kädessään kantoi mies samasta sitkeästä nahasta tehtyä pientä pyöreätä kilpeä. Huomiomme kiintyi heti hänen miekkaansa, joka oli aivan samanlainen kuin minkä olimme nähneet herra Mackenzien luona, joka oli saanut aseen tuolta onnettomalta kulkurilta. Tunsimme heti terän kullalla kirjaillut leikkaukset, joten miesparka oli kuin olikin puhunut totta.
Oppaamme sanoi heti tunnussanan, jonka kuultuaan vartija astui sivulle päästäen meidät menemään. Tulimme palatsin pihaan, joka oli noin neljänkymmenen neliökyynärän laajuinen ja täynnä kauniita pensaita ja aistikkaasti sovitettuja kukkaisryhmiä. Monet lajit olivat minulle aivan oudot. Tämän ihanan puutarhan läpi vei leveä käytävä, joka oli laskettu rusennetuilla simpukankuorilla, korkealle, pyöreällä holvikaarella kaunistetulle sisäänkäytävälle, joka oli raskaiden verhojen sulkema, sillä palatsin sisällä ei ollut mitään ovia. Lyhyen käytävän läpi kuljettuamme tulimme suureen korkeaan saliin, jonka yksinkertaista ja samalla suurenmoista kauneutta emme voineet kyllin ihmetellä.
Tämä sali eli halli oli, kuten myöhemmin mittasimme, sadanviidenkymmenen jalan pituinen ja kahdeksankymmenen levyinen ja sen veistoksilla koristeltu puinen katto muodosti kauniin holvin. Kummallakin pitemmällä sivulla ja noin parinkymmenen jalan päässä seinästä kannattivat kattoa solakat, mustasta marmorista hakatut pylväät, joiden päädyt oli taiteellisesti muovailtu. Salin toisessa päässä oli mainitsemani veistosryhmä, jonka kuningas Rademas oli tehnyt portaiden rakennuksen muistoksi, ja sen hurmaava kauneus sai meidät aina melkein sanattomiksi, milloin meillä oli vain aikaa ihailla sitä.
Ryhmä, jonka henkilöt ovat valkoista ja jalusta mustaa marmoria, on noin kaksi kertaa luonnollista kokoa suurempi ja esittää sikeästi nukkuvaa kaunisvartaloista nuorukaista, jonka kasvojen piirteet ovat kauniit ja jalot. Toinen käsivarsi tukee päätä, pitkän, kiharan tukan varjostaessa kasvoja, ja toinen käsivarsi on huolettomasti valahtanut vuoteen laidalle. Pitkään huntuun kietoutunut naisellinen olento, jonka sulo saa katselijan melkein pidättämään henkeään, seisoo vuoteen vieressä ja nojaa hiukan eteenpäin kumartuen kädellään nukkuvan otsaan. Enkelimäinen hymy väikkyy valkoisen hengettären kasvoilla, joilla samalla kuvastuu jumalallinen voima ja rakkaus. Lumouksen vaikutus alkaa vähitellen näkyä ja nuorukaisen väsyneet piirteet ikäänkuin kirkastuvat. Miten sattuvasti ja liikuttavasti taiteilija onkaan saanut tämän esiin! Voi aivan selvästi nähdä, miten innoituksen tuli syttyy uudelleen nuorukaisen epätoivon synkistämässä sydämessä, josta pimeys häviää kuin yön synkkyys nousevan auringon tieltä. Ryhmä on kuvanveistotaiteen loistavimpia saavutuksia ja jumalallisen mestarin kädestä lähtenyt.
Kaikkialla mustien marmoripylväiden välissä oli veistokuvia, toiset vertauksellisia ja toiset entisiä kuninkaita ja kuningattaria tahi valtakunnan merkkimiehiä esittäviä, mutta ei ainoakaan ollut meidän mielestämme kuvaamani ryhmän vertainen, vaikka useimmat olivatkin tuon suuren taiteilijan ja rakentajan, kuningas Rademaksen, käsialaa.
Keskellä lattiaa oli musta lapsentuolin kokoinen marmorilohkare, joka ulkomuodoltaankin muistutti mainittua esinettä. Tämä marmorilohkare oli, kuten myöhemmin kuulimme, tämän merkillisen kansan pyhä kivi, jolle maan hallitsijat panivat kätensä kruunauksen jälkeen ja vannoivat auringon nimeen huolehtivansa valtakunnan turvallisuudesta ja noudattavansa sen lakeja ja perinnäistapoja. Kivi oli ilmeisesti hyvin vanha, niinkuin kaikki muutkin kivet, ja sen syrjissä oli syviä uria, joiden Curtis sanoi osoittavan, että kivi oli jolloinkin kaukaisessa muinaisuudessa ollut jäätikköjen rautaisessa syleilyssä. Kiveen, jonka maan asukkaat uskoivat pudonneen taivaasta, liittyi merkillinen ennustus. Sen särkyminen merkitsi nimittäin valtakunnan joutumista muukalaisen kuninkaan hallittavaksi. Kivi oli kuitenkin hyvin lujan näköinen, joten maan nykyinen hallitsijasuku ja perintöruhtinaat saattoivat olla aivan rauhassa ja huoletta.
Salin toisessa päässä oli kallisarvoisilla matoilla verhottu koroke, jolla oli kaksi valkoista nojatuolia vieretysten. Nämä valtaistuimet olivat puhtainta kultaa ja niiden istuimet oli päällystetty purppurakankaalla. Kimmeltävien sädekimppujen ympäröimät taidokkaasti taotut aurinkoa esittävät tunnusmerkit koristivat kummankin tuolin selkänojaa, ja lepäävät leijonat, joiden silmät olivat säihkyvästä topaasista, olivat astinlautoina.
Valo tunkeutui huoneeseen korkealle sijoitetuista lukuisista, pienistä ikkunareijistä, jotka muistuttivat vanhan ajan linnoitusten ampuma-aukkoja. Ikkunat olivat lasittomat, mikä aine oli ilmeisesti tuntematon tässä maassa.
Näin yksityiskohtaiseen tarkasteluun meillä oli vasta myöhemmin tilaisuus, sillä astuessamme nyt tähän upeaan ja mahtavaan saliin kiintyi meidän huomiomme heti muihin seikkoihin. Tyhjien valtaistuinten eteen, joiden oikealla ja vasemmalla puolen oli rivi puisia nojatuoleja, oli kokoontunut tiheä joukko miehiä. Toiset, joilla oli lumivalkoiset, monenlaisilla koruompeluksilla koristetut ihokkaat ja kullalla kirjaillut miekat vyöllä, istahtivat toinen toisensa jälkeen nojatuoleihin, joiden jokaisen takana seisoi ryhmä palvelijoita. Nuo miehet olivat kaikesta päättäen hyvin korkea-arvoisia henkilöitä.
Valtaistuimista hiukan vasemmalle istui muista erillään kuusi miestä, joiden vaateparsi oli aivan erilainen kuin toisten. Tavallisen ihokkaan asemesta oli miehillä yllään maahan saakka ulottuva lumivalkoinen väljä viitta, johon oli rinnan kohdalle neulottu samanlainen auringon kuva kuin valtaistuimissakin oli. Vyötäisille oli kietaistu kultainen vyö, jonka verraten alhaalle ulottuvissa päissä roikkui soikeat kultalaatat, jotka miesten liikahdellessa välähtelevät auringon valossa. He olivat kaikki ikämiehiä ja hyvin arvokkaan ja ankaran näköisiä rinnalle ulottuvine pitkine partoineen.
Huomiomme kiintyi heti erääseen heistä, joka oli kaikesta päättäen joukon johtaja eikä näyttänyt suvaitsevan vähintäkään vastustelua. Hän oli hyvin vanha — lähenteli luultavasti kahdeksaakymmentä —, huomattavan kookas ja hänen pitkä valkoinen partansa ulottui aivan vyötäisille saakka. Kasvonpiirteet olivat terävät, nenä kyömy ja harmaiden silmien katse jäätävän kylmä. Kaikki muut läsnäolijat olivat paljain päin, mutta hänellä oli päässään kultakirjauksien kokonaan peittämä pyöreä myssy, mistä päättelimme miehen olevan niitä maan mahtavimpia. Pian saimmekin tietää, että vanhus oli Agon, valtakunnan ylimmäinen pappi.
Lähestyessämme nousivat kaikki ja kumartuivat kunnioittavan kohteliaasti nostaen tervehdykseksi kaksi sormea huulille. Palvelijat toivat istuimia ja Umslopogaasin ja Alphonsen jäädessä seisomaan taaksemme me istahdimme valtaistuinten eteen syvän hiljaisuuden vallitessa.
Tuskin olimme ehtineet katsahtaakaan ympärillemme, kun jostakin käytävästä oikealta kuului kimeä torven toitahdus, johon vasemmalta heti vastattiin. Oikean puolisen valtaistuimen eteen astui mies, joka norsunluista sauvaa heiluttaen lausui kaikuvalla äänellä muutamia sanoja, joista viimeinen oli Nyleptha, kerraten lauseen kolmesti. Toisen valtaistuimen eteen astui samanlainen airut ja lausui samat sanat, vain sillä erotuksella, että viimeinen sana oli Sorais. Hänkin toisti sanottavansa kolme kertaa. Sitten alkoi kuulua etäältä asestettujen miesten astuntaa ja hetkisen kuluttua marssi sisään nelisenkymmentä keihäin ja miekoin asestettua, loistavapukuista henkivartijaa, jotka asettuivat valtaistuinten molemmin puolin laskien keihäidensä raudoitetut päät helähtäen hallin marmorilattiaan. Jälleen kuului torvien toitotusta ja Zu-Vendis-maan molemmat kuningattaret tulivat sisään kumpikin eri taholta seurassaan kuusi nuorta tyttöä kaikkein läsnäolijoiden noustessa heitä tervehtimään.
Olen nähnyt eläissäni kauniitakin naisia, enkä juuri kömmähdy nähdessäni kauniit kasvot, mutta nyt minä hämmästyin aivan onnettomaksi. On turhaa koettaakaan kuvata näiden sisaruskuningatarten hurmaavaa kauneutta ja viehättävää suloutta. He olivat molemmat nuoria — ehkä noin kahdenkymmenen viiden vuoden ikäisiä — ja solakan ryhdikkäitä. Toinen, Nyleptha, oli hämmästyttävän vaalea; hänen oikea olkapäänsä ja käsivartensa, jotka olivat maan tavan mukaan paljaat, olivat hänen valkoista, neuloksilla kirjailtua vaippaansakin valkoisemmat, ja hänen kasvonsa olivat niin kauniit ja suloiset, että niitä oli mahdoton unhottaa ne kerran nähtyään. Hänen kiharainen tukkansa välähteli kuin sula kulta varjostaen norsunluunvalkoista otsaa ja kauniisti kaartuvat tummat kulmakarvat suojasivat syvänsinisiä säihkyviä silmiä, joiden katse oli ylhäisen lempeä. Suu oli kuin Cupidon kaari ja huulien hymy sanoin kuvaamattoman suloinen. Se kirkasti hänen kasvonsa kuin hopeinen hohde ruusuisen pilven reunan. Mitään jalokiviä en nähnyt, mutta kaulassa, käsivarressa ja pohkeessa oli kultarenkaat kuten muillakin, mutta käärmeen muotoiset. Vaatteet olivat puhtainta ja hienointa liinakangasta ja koristetut runsain kultaompelein ja aurinkoa esittävin kirjauksin.
Hänen kaksoissisarensa, Sorais, oli tumma kaunotar. Tukka oli kihara kuten sisarellakin, mutta sysimusta ja aaltoili raskain kiehkuroin olkapäille saakka. Pitkien ripsien varjostamat tummat silmät olivat suuret ja loistavat ja täyteläisillä huulilla väikkyi hymy, joka oli mielestäni enemmän julma kuin viehättävä. Iho oli tumma, melkein kellertävä, ja kasvojen ilme oli ylhäisen rauhallinen, jopa kylmäkin. Mitä intohimoja mahtoikaan tuo tyyni ilme kätkeä, ajattelin minä, ja minkälainen mahtoikaan se myrsky olla, kun ne kerran riehahtavat valloilleen. Hänen kasvonsa muistuttivat valtamerta, jonka kauneimmassakin sinessä on peloittavaa voimaa ja jonka tyyneydessä aina piilee myrskyn uhka. Hänen vartalonsa oli yhtä täydellisen kaunis kuin hänen sisarensakin, mutta hiukan täyteläisempi, ja puku oli aivan samanlainen.
Kun tämä suloinen pari kulki salin läpi valtaistuimilleen, täytyi minun tunnustaa, että se vastasi täydellisesti käsitystäni kuninkaallisesta arvokkuudesta. Heissä oli kaikki kuninkaallista — näkö, sulous, naisellinen arvokkuus ja yksinpä tuo loistava pukukin — ja minusta tuntui, että kaikki nämä henkivartijat olivat tarpeettomat. Noiden kirkkaiden silmäin yksi katse ja noiden suloisten huulien yksi hymyily olisi riittänyt hankkimaan lukemattoman joukon kuolemaan saakka uskollisia alamaisia.
Mutta kuninkaallisesta arvostaan huolimatta he olivat uteliaita kuten naiset ainakin, ja mennessään paikoilleen minä huomasin molempien katsahtavan nopeasti meihin. Minä huomasin myös, että heidän katseensa sivuuttivat minut sangen välinpitämättömästi, sillä mitäpä mielenkiintoista olisi voinutkaan olla minunlaisessani harmaantuvassa ukossa. Umslopogaasin peloittava koko ja julma muoto näkyivät ilmeisesti hämmästyttävän heitä Inkosi-kaasin kohotessa kunnioittavaan tervehdykseen. Goodin loistava puku herätti myöskin huomiota ja kuningatarten katseet viivähtivät hänessä ohimennen kuin mehiläinen hunajakukkasessa siirtyen heti Curtikseen, jonka keltainen tukka ja kihara parta sädehtivät ikkunasta tulvivassa kirkkaassa auringonpaisteessa ja jonka voimakas vartalo näkyi selvästi hämärämpää taustaa vasten. Hän kohotti päätään kohdaten Nylepthan ihmettelevän katseen, ja minun täytyy sanoa, etten ole milloinkaan ennemmin tahi myöhemminkään nähnyt kauniimman miehen ja ihanamman naisen katselevan toisiaan. Ja miten olikaan, minä huomasin heleän punan leviävän nopeasti Nylepthan poskille kuin aamuruskon idän taivaalle ja häipyvän taas vähitellen.
Katsahdin Curtikseen. Hänkin oli punastunut hiusrajaa myöten.
"Vai sillä tavalla", ajattelin minä, "nytpä saammekin katsoa eteemme, sillä naisilla näyttää olevan tästä lähtien myöskin jotakin sanomista." Ja minä huokasin, sillä minä tiesin, että naisen kauneus on verrattava salamaan — molempien vaikutus on hävittävä ja aiheuttaa onnettomuuksia. Näitä ajatellessani olivat kuningattaret asettuneet valtaistuimilleen — koko juhlameno oli kestänyt tuskin kuutta sekuntia — ja kun näkymätön torvi toitahti vielä kerran, istahtivat kaikki läsnäolijat. Kuningatar Sorais viittasi meitä tekemään samoin.
Oppaamme, tuo kunnianarvoisa vanhus, joka oli saatellut meidät maihin, astui nyt esiin pitäen kädestä tyttöä, jonka olimme ensin nähneet ja pelastaneet virtahevosten uhriksi joutumasta. Kumarrettuaan syvään hän alkoi puhua kuningattarille ja selitti ilmeisesti, mistä ja miten meidät oli löydetty. Heidän kasvoillaan kuvastui pelonsekainen hämmästys eivätkä he voineet kaikesta päättäen lainkaan käsittää, miten olimme päässeet järvelle. Tapaus näytti olevan heistä aivan yliluonnollinen.
Miehen eleistä ja tytön onnettomasta ilmeestä päättäen selostettiin myös virtahevosten surmaaminen sangen tarkoin, ja meille selveni äkkiä, etteivät asiat olleetkaan niinkuin olisi pitänyt. Sieltä täältä kuului närkästyksen huudahduksia ja nuo valkopukuiset papit näyttivät olevan aivan raivoissaan. Kuningattaret kuuntelivat kertomusta vilpittömällä hämmästyksellä ja heidän kasvoillaan kuvastui kauhu, kun oppaamme viittasi pyssyihimme, joilla tihutyö oli tehty.
Selvyyden vuoksi sanon heti, että Zu-Vendis-maan asukkaat ovat auringon palvojia ja virtahevonen on syystä tahi toisesta heidän pyhä eläimensä. He kyllä surmaavat niitä itsekin — määrättyinä aikoina niitä tapetaan tuhansittain ja nahoista tehdään haarniskoita ja kilpiä — mutta se ei estä heitä pyhittämästä tätä eläintä auringolle. Pahaksi onneksi sattui juuri niin, että ampumamme virtahevoset olivat kesyjä ja asustivat aina sataman suulla, jossa papit ruokkivat niitä. Eläinten pelottomuus oli kyllä epäilyttänyt minua, mutta asian oikeata laitaa en ollut voinut arvata. Tekomme oli mitä arveluttavin pyhyyden loukkaus.
Kun oppaamme oli lopettanut kertomuksensa, nousi tuo pitkäpartainen vanhus, jolla oli kullalla kirjailtu myssy, ja piti pitkän puheen. Hän oli kuten olen jo sanonut valtakunnan ylimmäinen pappi ja nimeltään Agon. Minä en pitänyt hänen kylmistä silmäyksistään, joita hän heitteli meihin päin, ja vielä vähemmän olisi mies miellyttänyt minua, jos olisin tiennyt, että hän vaati meitä elävältä poltettavaksi loukatun jumalansa lepyttämiseksi.
Kuningatar Sorais kysyi häneltä jotakin pehmeällä ja sointuvalla äänellä ja näytti kaikesta päättäen olevan hiukan eri mieltä. Sitten puhui Nyleptha ja hänen äänensä helähteli kirkkaasti kuin hopeakello. Sanoja emme ymmärtäneet, mutta me tunsimme, että hän puhui meidän puolestamme. Lopuksi hän kääntyi erään rotevan, sotilaalliseen asuun puetun, keski-ikäisen ja mustapartaisen miehen puoleen pyytäen ilmeisesti tämän kannatusta. Mies oli sotajoukkojen ylipäällikkö, kuten myöhemmin kuulin, nimeltään Nasta ja Nyleptha-kuningattaren kosija. Kun Curtis oli kohdannut kuningattaren katseen, jolloin tämä oli punastunut, ei tapaus ollut jäänyt mieheltä huomaamatta. Olin huomannut hänen silmäinsä välähdyksen ja miten miekan kahvaa pitelevä käsi oli puristunut nyrkkiin.
Kiukkuisesta äänensävystä päättäen hän toisti ylimmäisen papin Agonin sanat ja esitti saman vaatimuksen. Hänen puhuessaan katseli Sorais häntä huulillaan hillitty hymy, leuka polveen nojaavan käden varassa ja kasvoillaan hiukan ivallinen ilme, ikäänkuin hän olisi nähnyt miehen kaikki ajatukset ja päättänyt tehdä tämän tarkoituksen tyhjäksi. Mutta Nyleptha vihastui. Hänen poskensa leimahtivat hehkuvan punaisiksi ja hänen silmänsä salamoivat. Hän kääntyi Agonin puoleen ja sanoi jotakin säestäen sanojaan kiivaalla kädenliikkeellä, johon vanhus syvään kumartaen vastasi. Kuului torven toitahdus ja kaikki poistuivat salista paitsi vahdit, joiden kuningatar oli viitannut jäämään. Sorais istui yhä käteensä nojaten ja katseli hymyillen meitä.
Kun kaikki olivat poistuneet, kumartui Nyleptha meihin päin ja ilmaisi suloisesti hymyillen liikkein ja sanoin haluavansa kiihkeästi saada tietää, mistä me oikein tulimme. Selitys oli vaikea, mutta minäpä keksin keinon. Otin taskustani muistikirjan ja piirsin siihen mahdollisimman hyvin järven ja tuon maanalaisen joen kartan, ja saatuani piirroksen valmiiksi minä astuin esiin ja ojensin kyhäykseni hänelle. Hän ymmärsi selitykseni heti ja taputti iloissaan käsiään. Sorais katseli myöskin karttaani ja asianlaita näytti selviävän hänellekin.
Sitten Nyleptha otti kynäni ja tutkittuaan sitä hetkisen lapsellisen uteliaasti hän piirsi sarjan kuvia, joista ensimmäinen esitti häntä itseään toivottamassa tervetulleeksi mieshenkilöä, joka oli erehdyttävästi Curtiksen näköinen. Toinen kuva esitti kuolevaa virtahevosta ja rannalla seisovaa henkilöä, joka kauhuissaan kohotti kätensä taivasta kohti. Näimme heti, että mies oli Agon, ylimmäinen pappi. Kolmannessa kuvassa oli kaamea tulirovio, johon sama Agon työnsi meitä peloittavalla hangolla.
Tämä kuva sai minut kauhistumaan, mutta minä tyynnyin hieman, kun hän suloisesti nyökäten piirsi vielä yhden, joka esitti kahta naista, jotka miekka kädessä suojelivat erästä miestä. Mies oli jälleen ihmeellisesti Curtiksen näköinen ja toinen nainen oli Nyleptha itse ja toinen hänen sisarensa Sorais. Tämä oli koko ajan tarkastellut meitä — etenkin Curtista — sangen tutkivasti ja nyökkäsi nyt meille rohkaisevasti osoittaen siten olevansa yhtä mieltä sisarensa kanssa. Nyleptha nousi ja ilmoitti kädenliikkeillä, että heidän täytyi poistua, mikä uutinen sai Curtiksen sangen murheellisen näköiseksi. Häntä lohduttaakseen — niin ainakin luulen — Nyleptha piirsi nousevan auringon kuvan, joka merkitsi, että me kohtaisimme heidät jälleen seuraavana päivänä, ja nyökäyttäen päätään hän ojensi kätensä Curtikselle, joka suuteli sitä kunnioittavasti. Sorais, jota Good oli tarkastellut herkeämättä koko "haastattelun" ajan, ojensi kätensä hänelle, mutta katseli koko ajan Curtista. Olen iloinen sanoessani, etten joutunut lainkaan osalliseksi näistä kohteliaisuuksista. Minulle ei kumpikaan ojentanut kättään suudeltavaksi.
Sitten Nyleptha kääntyi erään sotilaan puoleen, joka kaikesta päättäen oli henkivartijajoukon johtaja, ja antoi hänelle muutamia lyhyitä ja täsmällisiä määräyksiä, minkä tehtyään hän poistui nyökäten meille hymyillen ja samalla hieman keimailevastikin. Sorais ja suurin osa vartiostoa seurasivat häntä.
Kuningatarten mentyä tuli upseeri, jota Nyleptha oli puhutellut, luoksemme ja vei meidät monien käytävien läpi suureen matoilla ja kallisarvoisilla seinäverhoilla ylellisesti sisustettuun huoneeseen, jota korkeasta katosta riippuvat, kirkkaasti palavat, pronssiset lamput valaisivat, sillä oli jo hämärä. Ympärillä oli sarja pienempiä huoneita, jotka annettiin käytettäväksemme, ja huolehdittuaan kaikesta, mitä tarvitsimme, poistui upseeri kunnioittavasti kumartaen. Suuren huoneen keskellä oli pöytä, jolle oli katettu runsas ateria. Hedelmiä oli monta lajia ja kallisarvoisista kullalla silatuista norsunluumaljoista juotiin hienoa viiniä, jota valppaat mies- ja naispalvelijat kaatelivat saviruukuista. Kaiken lisäksi oli pöytä kaunistettu ihanasti tuoksuvilla kukilla, joita mielihyvällä katselimme, ja jostakin edempää kantautuivat kuuluviimme luutun hopeanheleät näppäykset.
Olimme sanalla sanoen joutuneet maalliseen paratiisiin, jonka ihanuutta vain tuon inhoittavan ylimmäisen papin uhkaus häiritsi. Hänhän tahtoi polttaa meidät elävältä. Mutta olimme niin väsyneet matkan rasitusten jälkeen, ettemme jaksaneet tehdä mitään suunnitelmia, kun ylellinen ateria oli syöty, ilmoitimme me haluavamme mennä levolle. Meille osoitettiin kullekin oma huone, mutta me sijoituimme kahteen, minä ja Good toiseen ja Curtis ja Alphonse toiseen, sillä me emme halunneet olla kaukana toisistamme. Kaikkien yllätysten varalta asettui Umslopogaas vielä tapparoineen suureen huoneeseen, makuusuojiimme johtavien, raskailla verhoilla suljettujen sisäänkäytävien lähelle, ja vietti siellä koko yön. Mielestämme oli turvallisinta nukkua teräspaidat yllämme ja muut vaatteet riisuttuamme me heittäysimme mataloille, mukaville vuoteille pehmoisten silkkipeitteiden alle.
Olin juuri torkahtamaisillani, kun Good havahdutti minut.
"Toden totta, Quatermain", sanoi hän, "oletko milloinkaan nähnyt semmoisia silmiä?"
"Silmiä!" haukottelin minä; "mitä ihmeen silmiä?"
"Kuningattaren tietysti! Soraiksen, tahi mikä hänen nimensä nyt on."
"En tullut niitä sen tarkemmin katsoneeksi", haukottelin minä, "mutta mitäpä vikaa niissä olisi", ja jälleen minä torkahdin.
Parin minuutin kuluttua minut taas herätettiin.
"Kuulehan, Quatermain", sanoi ääni.
"No mitä nyt?" vastasin minä kiukkuisesti.
"Näitkös nilkkoja? Toden totta —"
Mutta mittani oli nyt täysi. Haparoin käteeni saappaan ja heitin sen ääntä kohti ja sadattelusta päättäen osui heittoni hyvin. Hetkisen kuluttu oli kaikki hiljaa ja minä vaivuin sikeään uneen. En tiedä, mahtoiko Good nukkua vai haaveiliko hän aamuun saakka Soraiksen suloista. Enkä välitäkään tietää.