XIII.
ZU-VENDI-KANSA.
Esirippu verhotkoon hetkiseksi kertomukseni tapaukset, jonka päähenkilöt ovat vaipuneet unen helmoihin, paitsi ehkä Nyleptha, jonka runollisuuteen taipuvainen lukija voi kuvitella lepäävän valveilla kuninkaallisessa vuoteessaan ja ajattelevan muukalaisia, joiden kaltaisia ei ole milloinkaan ennen hänen valtakunnassaan nähty. Hän ehkä ihmetteli mistä he tulivat, minkälainen heidän menneisyytensä mahtoi olla ja saattoiko häntä verrata heidän tuntemattoman kotimaansa naisiin. Koska en ole itse lainkaan runollinen, käytän minä tätä sopivaa tilaisuutta hyväkseni kertoakseni myöhemmin saamieni tietojen nojalla yhtä ja toista kansasta, jonka keskuuteen ihmeellinen sattuma oli meidät saattanut.
Alkaakseni aivan alusta on tämän maan nimi Zu-Vendis, joka johtuu sanoista zu, "keltainen", ja vendis, "maa". En ole milloinkaan saanut täysin selville, mistä tuo nimi "Keltainen maa" oikein johtuu, eivätkä asukkaatkaan sitä tiedä. Kolmekin selitystä on kyllä olemassa ja jokainen on yhtä pätevä. Sanotaan, että nimi johtuu maan harvinaisesta kultarikkaudesta, ja siinä suhteessa onkin Zu-Vendis oikea Eldorado, sillä tuota kallista metallia on siellä tavattoman runsaasti. Sitä saadaan vanhoista kaivoksista, jotka ovat päivän matkan päässä Milosiksesta ja joita kävimme myöhemmin katsomassakin. On muitakin kaivoksia ja vuoristossa minä näin suuria kultaa sisältäviä ukonkivisuonia. Kulta onkin Zu-Vendis-maassa hopeaa paljon yleisempi, ja siitä johtuu, että hopea on maan laillinen maksuväline.
Seikka, että ruoho muuttuu toisin vuodenajoin keltaiseksi kuin kypsä maissi, voisi aiheuttaa nimen, jonka sanotaan myös johtuneen kansan alkujaan keltaisesta ihonväristä. Vanhan perimätiedon mukaan on kansan ihonväri ollut alkujaan tummankellertävä, mutta monien sukupolvien aikana se on muuttunut ylämaassa vähitellen aivan valkoiseksi. Zu-Vendis on noin Ranskan kokoinen maa, muodoltaan soikea ja joka taholta äärettömien piikkisten metsien ympäröimä, joiden takana on satojen penikulmien laajuiset suot, erämaat ja ylitsepääsemättömät vuorijonot. Maa on kuin suunnaton ylätasanko, verrattava Etelä-Afrikan tasahuippuisiin vuoriin, jotka luovat vaihtelua sen rannattomiin aavikkoihin. Milosis on ilmapuntarini mukaan noin yhdeksän tuhatta jalkaa merenpinnan yläpuolella, mutta maan korkein kohta on luullakseni ainakin noin tuhatsata jalkaa korkealla. Ilmasto onkin verraten kylmä ja muistuttaa suuresti Etelä-Englannin ilmastoa, mutta on kirkkaampi ja kuivempi.
Maaperä on hyvin hedelmällinen, jossa kaikki viljalajit ja etelän hedelmät hyvin menestyvät. Metsiä on runsaasti ja alemmilla paikoilla viljellään erästä lajia sokeriruokoakin. Kivihiiltä on niin paljon, että sitä on monin paikoin maan pinnassakin, ja marmoria on sekä mustaa että valkoista. Samaa voi sanoa kaikista metalleista paitsi hopeasta, jota on niukasti ja jota saadaan eräästä vuoristosta maan pohjoisrajalla.
Lännessä rajoittaa maata korkea lumihuippuinen vuoriharjanne, joka on tuon mainitun piikkisen metsävyöhykkeen takana, ja toinen, pohjoisesta etelään menevä, jakaa maan kahtia ollen Milosiksesta noin kahdeksankymmenen penikulman päässä, johon sen korkeimmat kukkulat selvästi näkyvät. Tämä vuorijono on myöskin maan vedenjakaja. Suurempia järviä on kolme, joista Milosia — sama, johon maanalainen matkamme päättyi — on suurin ja joka on saanut nimensä rannalle kasvaneesta kaupungista. Sen pinta-ala on noin parisataa neliöpenikulmaa. Pienempiä järviä on paljon, joista toiset ovat suolaisia.
Tämä luonnon antimien suosima maa on hyvin tiheään asuttu ollen sen väkiluku arviolta noin kymmenen tahi kaksitoista miljoonaa. Väestö on melkein yksinomaan maataviljelevää ja jakautunut eri luokkiin tahi säätyihin kuten sivistyneissäkin maissa. Aatelisto omistaa maan, joka on jaettu talonpojille jonkinlaisten vuokrasopimusten nojalla, ja suuri keskiluokka, johon kuuluvat kauppiaat, virkamiehet, armeijan upseerit y.m., on myöskin olemassa. Rodun puhtaimmat edustajat ovat, kuten luullakseni olen jo maininnut, aivan valkoihoisia etelämaalaisin kasvonpiirtein, mutta yleensä on väestö jotensakin tummaa, vaikka mitään neekereille ja muille Afrikan kansoille ominaisia piirteitä ei ole huomattavissa.
Mitään varmaa en voi sanoa mistä he polveutuvat. Heidän aikakirjansa, jotka selostavat vuosituhansiakin vanhoja historiallisia tapahtumia, eivät mainitse siitä mitään. Eräs historioitsija sanoo kyllä, luultavasti vain sen ajan tavan mukaan, että "kansa oli tullut rannikolta", mikä ei tee asiaa sen selvemmäksi. Zu-vendi-kansan alkuperä on häipynyt aikojen yöhön, eikä kukaan voi sanoa, mistä he tulivat ja mitä rotua he oikein ovat. Heidän rakennustaiteensa ja muutamat kuvanveistokset johtavat mieleen muinaiset egyptiläiset ja assyrialaiset, mutta kun ajatellaan, että heidän rakennustensa tyyli on kehittynyt vasta viimeisten kahdeksan vuosisadan kuluessa, täytyy otaksumasta luopua. Eikä heidän uskonnossaankaan ole jälkeäkään muinaisten egyptiläisten jumalista ja menoista. Heidän käytöksensä ja heidän pukunsa muistuttavat myöskin juutalaisia, mutta on aivan käsittämätöntä, miten juutalaisten uskonto olisi voinut aivan jäljettömiin hävitä. Ehkä he ovat yksi noista kymmenestä heimosta, jotka ovat hajautuneet ympäri koko maan piirin. Mene ja tiedä. Minä kuvailen vain kokemani tositapaukset ja jätän jonkun viisaamman tehtäväksi näiden kysymysten tutkimisen, jos nimittäin tämä kertomukseni sattuisi joutumaan julkisuuteen, mikä on hyvin epäiltävää.
Minulla on kuitenkin oma pieni otaksuma, jonka ehkä rohkenen esittää. Se perustuu erääseen taruun, jonka kuulin kauan sitten Afrikan itärannikolla asuvilta arabialaisilta. Kerrotaan nimittäin, että "kolmattatuhatta vuotta sitten" oli maassa, jonka nimi oli Babylonia, vakavia selkkauksia, joiden johdosta eräs persialainen heimo vaelsi Bushireen ja purjehti itäpohjoisen monsuunin kiidättämänä Afrikan itärannikolle. Siellä, kertoo tarina, joutuivat nuo "auringon ja tulen palvojat" otteluun rannikolla asuvien arabialaisten siirtolaisten kanssa, joiden alueen läpi he murtautuivat kadoten sisämaahan, eikä heitä ole sen koommin nähty.
Nyt minä kysyn, eikö ole mahdollista, että zu-vendi-kansa polveutuu noista "auringon ja tulen palvojista", jotka tunkeutuivat arabialaisten alueen läpi ja katosivat jäljettömiin? Tämän kansan luonteessa ja tavoissa on paljon, joka soveltuu täydellisesti muinaisista persialaisista saamaani käsitykseen. Minulla ei ole luonnollisesti mitään kirjoja, joista voisin saada tukea väitteelleni, mutta Curtis sanoo, että mikäli hän muistaa maailman historiaa, oli Babyloniassa kuudennella vuosisadalla e.Kr. raivoisa kapina, jolloin suuri joukko väestöä karkoitettiin kaupungista. Oli miten oli, mutta totta on, että persialaisia on useampaan eri kertaan siirtynyt Persian lahden rannoilta Itä-Afrikan rannikolle vielä niinkin myöhään kuin seitsemänsataa vuotta sitten. Kilwan luona on persialaisia hautoja, joiden on todettu olevan seitsemän sadan vuoden vanhoja.
[On vielä toinenkin otaksuma, joka voi luoda valoa zu-vendi-kansan alkuperään ja jota herra Quatermain tovereineen ei näytä muistaneenkaan. Onhan mahdollista, että zu-vendit polveutuvat foiniikkialaisista, joiden kehdon otaksutaan olleen Persian lahden länsirannalla. Osa siirtyi Palestiinan rannikolle ja toinen osa Itä-Afrikkaan, jossa on Mosambikin lähellä löydetty paljon foiniikkialaisen asutuksen merkkejä ja jäännöksiä. Olisihan ollut todellakin merkillistä, elleivät he olisi Persian lahdesta lähdettyään purjehtineet suoraan Itä-Afrikan rannikolle huomattuaan, että itäpohjoinen monsuuni puhaltaa kuusi kuukautta sinnepäin ja toiset kuusi kuukautta päinvastaiseen suuntaan. Tämän todennäköisyyden tueksi voin vielä esittää, että vielä tänäkin päivänä vallitsee vilkas kaupankäynti Persianlahden ja Lamun ja muiden Itä-Afrikan satamien välillä aina Madagaskariin saakka, joka on luonnollisesti tuo "Tuhannenyhden yön" saduissa ylistetty eebenholtsisaari. — Julkaisija.]
Vaikkakin maataviljelevä kansa on zu-vendi-kansa merkillisen sotainen, ja kun sotaa ei voida käydä muita kansoja vastaan maan eristetyn aseman tähden, soditaan keskenään, mistä on se onnellinen seuraus, että väestö ei kasva milloinkaan suuremmaksi kuin minkä maa voi elättää. Riitaisuus on suurimmaksi osaksi hataran hallitusmuodon aiheuttama. Hallitsija on itsevaltias ja hänen tahtoaan uskaltavat vain papit ja mahtavimmat ruhtinaat yksissä tuumin vastustaa, mutta kuten suurissa maissa usein tapahtuu ei hallitsijan tahto täälläkään pääse maan joka kolkassa kuuluviin, etenkin kun koko maa on mahtavien valtaherrojen hallussa, jotka ovat kyllä nimellisesti hallitsijan alamaisia, mutta todellisuudessa täydellisesti itsevaltiaat. He sotivat naapureidensa kanssa milloin heitä vain haluttaa, ja onpa sattunut, että he ovat kapinoineet kuningastaan tahi kuningatartaankin vastaan uhmaten tätä vuosikausia kaukana pääkaupungista olevissa lujasti linnoitetuissa linnoissaan ja kaupungeissaan.
Zu-Vendis-maalla on ollut kuninkaantekijänsä yhtä hyvin kuin Englannillakin, mikä tosiasia käynee ilmi, kun sanon, että tuhannen vuoden aikana on valtaistuimella ollut kahdeksan eri sukua, jotka ovat kuuluneet maan ylhäisimpiin ja päässeet valtaan anastettuaan verisellä sodalla hallitsija-arvon edeltäjältään. Nyt oli maassa paremmat ja onnellisemmat olot kuin moneen vuosisataan, sillä viimeinen kuningas, Nylepthan ja Soraiksen isä, oli ollut kykenevä ja voimakas hallitsija, joka oli pitänyt papiston ja aateliston kovassa kurissa.
Hänen kuoltuaan pari vuotta sitten nousivat hänen lapsensa, kaksoissisaret Nyleptha ja Sorais, maan vanhan tavan mukaan yhdessä valtaistuimelle, koska toisen tahi toisen vallasta syrjäyttäminen olisi heti sytyttänyt verisen kansalaissodan. Mutta yleensä oltiin kaikissa piireissä sitä mieltä, ettei tilanne voinut olla pysyväinen. Kummallakin kuningattarella oli paljon kosijoita, jotka alati punoivat juonia toistensa tuhoamiseksi, ja yleinen mielipide oli, ettei aseellista yhteentörmäystä voitu enää kauan välttää.
Uskonto on auringon palvomista, joka on painanut leimansa koko zu-vendi-kansaan. Maan koko yhteiskuntajärjestys perustuu siihen ja se ilmenee kaikkialla. Aurinkoa seurataan kehdosta hautaan saakka. Kun lapsi syntyy, viedään se auringonpaisteeseen ja omistetaan juhlallisin menoin, jotka vastaavat meidän kastetoimitusta, tuolle "jumaluuden näkyväiselle edustajalle, voiman lähteelle ja iäiselle hyväntekijälle", ja vanhemmat opettavat alati lapsilleen, että tuo suuri loistava taivaankappale on kaiken hyvän tuoja, jota on kunnioitettava sen aamulla ilmestyessä ja illalla taivaanrannan taakse häipyessä. Äiti vie lapsensa lähimpään kaupunkiin näkemään, kuinka suuressa auringolle pyhitetyssä temppelissä pyhiä menoja toimitetaan. Siellä pienokainen näkee suuren kultaisen alttarin, jolla ikuinen tuli palaa, kuulee valkopukuisten pappien laulavan hymnejään ja näkee uhratun uhrin katoavan alttarin alla palavaan tuliseen pätsiin kansan vaipuessa polvilleen. Siellä hänet kerran julistetaan mieheksi kultaisten torvien soidessa, jolloin hänen on vannottava vala, että hän aina rakastaa hyvää ja vihaa pahaa. Sinne hän vie morsiamensakin saadakseen rakkaudenliittonsa vahvistetuksi ja saman alttarin ääressä tuo liitto puretaankin, jos niin onnettomasti käy, ettei sopusointu olekaan pysyväinen.
Ja kun elämän tien viimeinen katkelma on taivallettu, tulee hän vielä kerran temppeliin täysissä aseissa ja arvokkaasti mutta toisten kantamana. Ruumis asetetaan putoaville pronssiluukuille alttarin edessä, ja kun laskevan auringon viimeinen säde kirkastaa hänen kelmeät kasvonsa, aukenevat luukut ja hän katoaa tuliseen pätsiin. Auringon papit eivät mene naimisiin ja heidät valitaan nuorukaisista, jotka ovat jo syntyessään auringolle pyhitetyt. Hallitsija nimittää ylimmäiset papit, joita ei kukaan voi enää virasta erottaa ja jotka todellisuudessa johtavat ja hallitsevat kansaa. He kuuluvat kaikki suureen veljeskuntaan, jonka suurmestari on Milosiksen suuren temppelin ylimmäinen pappi. Hänen käskyjään totellaan heti ja ehdottomasti valtakunnan joka kolkassa. He ovat tuomarit ja lainoppineet, joiden päätöksistä voidaan vedota vain kunkin alueen korkeimpaan kuningasta edustavaan viranomaiseen ja viime kädessä kuninkaaseen; heillä on siis rajaton tuomiovalta kaikissa uskonnollisissa ja siveysrikoksissa. Heillä on myöskin oikeus julistaa niskoitteleva kansalainen pannaan, mikä on täällä yhtä vaikuttava ase kuin sivistyneimmissäkin maissa. Heidän valtansa on sanalla sanoen melkeinpä rajaton, mutta minun täytyy myöntää, että auringon papit olivat myöskin viisaat eivätkä menneet milloinkaan liian pitkälle valtaansa käyttäessään. Tapahtuu vain aniharvoin, että he turvautuvat ankarimpiin keinoihin rikoksellisia rangaistessaan. Lempeydellä he koettavat pahuutta vastustaa ja varovat ärsyttämästä tätä voimakasta ja kuumaveristä kansaa, jonka suosio on heidän valtansa perustus. Kansa kunnioittaa ja pelkääkin heitä ja he puolestaan varovat, ettei heidän ikeensä käy liian painavaksi.
Papit ovat myöskin maan ainoat oppineet. Tähtitiede on jotakuinkin pitkälle kehittynyt ja kaikki papit osaavat lukea ja kirjoittaa, mihin vain harvat muut kansalaiset kykenevät.
Lait ovat yleensä lempeät ja oikeudenmukaiset, mutta eroavat sentään monessa kohden meidän oikeuskäsitteistämme. Englannissa esimerkiksi rangaistaan omaisuuteen kohdistuvat rikokset paljon ankarammin kuin rikokset, joihin sisältyy vain henkilöön kohdistuva loukkaus, niinkuin on asianlaita kaikkialla, missä raha on suurin mahti. Mies voi potkaista vaimonsa melkein kuoliaaksi ja saattaa lapsilleen mitä hirveimpiä kärsimyksiä oikeuden puuttumatta nimeksikään asiaan, mutta jos hän varastaa vanhan saapasparin, saa hän kuitata rikoksensa istumalla ehkä vuoden kuritushuoneessa. Zu-Vendis-maassa on toisin. Siellä lait suojelevat enemmän henkilöä kuin omaisuutta ja panevat henkilöllisen loukkaamattomuuden joka kohdassa ensi sijalle.
Murha, valtiorikos, maankavallus, leskien ja orpojen sortaminen, pyhyyden loukkaus ja maastapoistumisyritys (joka on myös pyhyyden loukkaus) rangaistaan kuolemalla. Tuomion täytäntöönpano on joka tapauksessa sama. Tuomittu heitetään elävältä tuliseen pätsiin, joka on jokaisen auringolle pyhitetyn temppelin alttarin alla. Muut rikokset, myöskin laiskuus, rangaistaan pakkotyöllä, johon liittyy ruoskiminenkin aina rikoksen luonteen mukaan.
Zu-Vendis-maassa suo yhteiskunta jäsenilleen suuren henkilöllisen vapauden. Monivaimoisuus on laillistettu, vaikka useimmilla miehillä on taloudellisista syistä vain yksi vaimo, sillä laki määrää, että miehen on valmistettava jokaiselle vaimolleen eri koti, joka on sitten kokonaan asianomaisen vaimon oma. Ensimmäinen vaimo on aivan erikoisasemassa toisiin nähden ja hänen lapsensa saavat isän sukunimen. Toisten vaimojen lapset kuuluvat äitinsä sukuun, mitä seikkaa ei suinkaan pidetä lainkaan häpeällisenä. Ensimmäinen vaimo voi myöskin avioliittoon mennessään panna ehdoksi, ettei hänen miehensä ota toisia vaimoja, mutta sellaiset tapaukset ovat kuitenkin hyvin harvinaiset, sillä juuri naiset ovat monivaimoisuuden kiihkeimmät kannattajat. Siten pääsevät useimmat naimisiin ja ensimmäisen vaimon asema on hyvin kadehdittu, sillä hänellä on todellisuudessa määräysvalta monessa eri taloudessa. Avioliitto on oikeusturvaa nauttiva sopimus, joka velvoittaa miehen kunnollisesti huolehtimaan vaimostaan ja lapsistaan ja jota ei voida purkaa ilman molempien asianomaisten suostumusta. Avioero tapahtuu siten, että kaikki häämenot toistetaan päinvastaisessa järjestyksessä.
Yleensä on zu-vendi-kansa hyvin ystävällistä, älykästä ja huoletonta väkeä. Kaupankäynti ei ole kehittynyt intohimoksi, rahasta ei välitetä ja työtä tehdään vain niin paljon, että kyetään elämään kukin säätynsä mukaan. He ovat itsepintaisen vanhoillisia ja suhtautuvat mitä suurimmalla epäluulolla kaikkiin muutoksiin ja uudistuksiin. Laillinen maksuväline on hopea, joka on lyöty erisuuruisiin neliskulmaisiin levyihin, mutta yleisin vaihtoraha on kulta, jolla on sama arvo kuin meillä hopealla. Kultaa käytetään myöskin runsaasti koristuksiin ja taide-esineisiin. Enimmäkseen on kauppa kuitenkin luonnontuotteiden vaihtokauppaa. Maanviljelys, joka on pääelinkeino, on kehittynyt sangen korkealle ja viljelemättömiä seutuja on hyvin vähän. Karjanhoitoa harjoitetaan myöskin suuressa mittakaavassa ja hevoshoito on niin hyvällä kannalla, etten ole missään nähnyt sen vertaista, en Euroopassa enkä Afrikassakaan.
Kaikki maa kuuluu oikeastaan valtiolle, joka on antanut sen hoidettavaksi muutamille valtaherroille, jotka vuorostaan ovat jakaneet alueensa pienemmille ylimyksille. Nämä vuokraavat maat talonpojille saaden puolet sadosta. Järjestelmä on kauttaaltaan feodaalinen, kuten olen jo sanonut, ja minä olin suuresti ihmeissäni kohdatessani tämän vanhan tuttavan tuon ihmeellisen Afrikan salaperäisissä ja tuntemattomissa kätköissä.
Verot ovat sangen raskaat. Valtio ottaa tuloista kolmanneksen ja papisto viisi sadalta jäännöksestä, mutta jos joku kansalainen joutuu puutteeseen syystä tai toisesta, antaa valtio hänelle säätynsä mukaisen toimeentulon. Jos hän on laiska, pannaan hänet pakkotyöhön ja valtio huolehtii hänen perheestään. Valtio rakentaa tiet ja kaupunkitalot, jotka vuokrataan asukkaille hyvin pienestä vuokrasta, ja ylläpitää sotajoukon, johon kuuluu parikymmentätuhatta soturia. Papisto toimittaa kaikki tehtävät temppeleissä, suorittaa kaikki uskonnolliset menot ja pitää koulua, johon kaikilla halukkailla on vapaa pääsy. Noita tiedonjanoisia on kuitenkin hyvin vähän. Toiset temppelit ovat hyvinkin rikkaat, mutta papeilla itsellään ei saa olla mitään yksityisomaisuutta.
Jäljellä on vielä yksi kysymys, johon minun on hyvin vaikea vastata. Onko zu-vendi-kansa sivistys- vai raakalaiskansa? Oma mielipiteeni siinä asiassa on vieläkin häilyväinen. Ajatellaanpa heidän hämmästyttävän suurenmoisia saavutuksia esim. rakennus- ja kuvanveistotaiteissa. Etenkin viimemainittu on niin korkealle kehittynyt, ettei mikään kilpailu voi tulla kysymykseenkään, ja rakennustaiteen alalla voidaan vain muinaisen Egyptin taiteilijoita verrata Zu-Vendis-maan mestareihin. Maalaus sitävastoin on aivan tuntematon taidelaji ja Curtis, joka osaa yhtä ja toista, opetti heille muutamia yksinkertaisimpia värienvalmistus- ja sekoituskeinoja. Lasia ei oltu milloinkaan nähtykään ja saviteollisuus on hyvin alkuperäisellä kannalla. Paitsi aurinkoa on vesikello heidän ainoa ajantietonsa ja meidän taskukellomme olivat suorastaan ihmekapineita. Höyry, sähkö ja ampuma-aseet ovat tuntemattomat, eikä kirjapainotaidosta ole aavistustakaan, onnellista kyllä. Siten he ovat monesta pahasta säästyneet, sillä tuo vanhan kansan sananlasku "mitä enemmän tietoa sitä enemmän murhetta" on osoittautunut todeksi.
Heidän uskontonsa on taas luonnonkansalle, joka ei paremmasta tiedä, aivan luonnollinen. Heidän sydämissään on tieto korkeimman olennon olemassaolosta ja he palvovat aurinkoa, joka on luonnon ja kaiken elämän ylläpitäjä, tuona korkeimpana olentona. Muuten on heidän uskontonsa hyvin sisällyksetön ja köyhä. Auringosta puhuttaessa käytetään tosin välistä nimeä "jumalan asunto", mikä ei kuitenkaan merkitse sen enempää, sillä heidän palvontansa esine on itse tuo tulinen taivaankappale, jota välistä sanotaan "iäisyyden toivoksi", mikä on yhtä hämärä sanontatapa, syvempää merkitystä vailla. On kuitenkin paljon sellaisia, jotka uskovat sielun kuolemattomuuden ja haudantakaisen elämän, jossa ihmisen puhdas ja nuhteeton maallinen vaellus palkitaan runsain määrin, mutta tämä vakaumus ei johdu heidän uskonnostaan, joka ei lainkaan tunne sellaisia oppeja. Totuutta kaipaaville etsiville sieluille on asia vähitellen kirkastunut ja muuttunut järkähtämättömäksi vakaumukseksi. Minä tiedän, että esim. Nyleptha uskoo lujasti kuoleman olevan vain muutoksen olotilasta toiseen.
Minun täytyy myöntää, ettei tämä auringon palvelus ole sivistyskansalle oikein ominainen kaikesta loisteliaisuudestaan ja juhlamenojen mahtavuudesta huolimatta. Papeilla on kyllä kauniilta kajahtavat ja ankaraa siveyttä todistavat puheet, mutta minä olen varma, että monet heistä ajattelevat asioita omalla tavallaan, vaikka eivät mielipiteitään muille ilmoittelekaan. Onhan luonnollista, etteivät he käy mustaamaan laitosta, joka antaa heille suorastaan ruhtinaallisen toimeentulon.
Kieli on hyvin sointuva, sanarikas ja taipuisa ja Curtis sanoo sen muistuttavan suuresti nykyistä kreikan kieltä, jonka kanssa sillä ei ole luonnollisesti mitään muuta yhteyttä. Kun kielen rakenne on mitä yksinkertaisin, oppii sen helposti, ja soinnukkuuden vaihtelu seuraa tarkoin sanojen ja lauseiden sisältöä. Ennenkuin kieltä osasimmekaan. ymmärsimme sanojen soinnusta puhujan tarkoituksen. Sen tähden taipuukin kieli mainiosti runosäkeihin, joiden sepityksessä tämä merkillinen kansa on hyvin taitava.
Curtis väittää, että kirjoitukseen tarvittava kirjaimisto on saatu foiniikialaisilta, mistä lähteestä meidänkin kirjaimistomme on kotoisin, mutta kun olen oppimaton mies, niin en voi sanoa miten asianlaita oikein on. Tiedän, että zu-vendi-kansan kirjaimistossa on kaksikymmentäkaksi kirjainta, joista monet, etenkin B, E ja O, ovat aivan samantapaiset kuin meilläkin. Kömpelöä ja sekavaahan heidän kirjoituksensa on, mutta kun Zu-Vendis-maan kirjoitustaitoiset henkilöt eivät juuri kirjoittele kaunokirjallisia kertomuksia, vaan kuivia, mahdollisimman lyhyitä muistiinpanoja, niin parempaa ei kaivatakaan.