XIV.
KUKKAISTEMPPELI.
Nukuttuani sikeästi melkein kaksitoista tuntia minä heräsin seuraavana aamuna puoli kahdeksan vaiheilla ja tunsin olevani sangen reipas. Uni on sentään siunattu asia ja muutos, jonka tuo kaksitoista tuntia kestänyt lepo oli saanut meissä aikaan, oli kerrassaan ihmeellinen. Olimme aivan kuin eri miehet.
Nousin istumaan silkkivuoteessani — en ole milloinkaan ennen maannut sellaisessa — ja ensimmäinen esine, jonka näin, oli Goodin monokkeli. Hänestä ei muuta näkynyt, mutta lasin välkkeestä päättäen hän oli valveilla ja tarkasteli minua odottaen minun heräävän.
"Toden totta, Quatermain", alkoi hän heti, "huomasitko tarkastella hänen hipiäänsä? Sileä kuin norsunluu, vai mitä?"
"Älä nyt joutavia", murahdin minä huomioni kiintyessä samassa oviverhoihin, jotka liukuivat sivulle. Huoneeseen ilmestyi palvelija, joka viittomalla ilmoitti meille, että kylpy oli valmis. Nousimme heti ja meidät opastettiin suureen marmoriseinäiseen huoneeseen, jonka tilavassa marmorialtaassa kristallikirkas vesi päilyi. Kylvettyämme palasimme huoneeseemme ja pukeuduimme ja menimme sitten ruokailuhuoneeseen, jossa runsas ja maukas aamiainen jo odotti.
Aamiaisen jälkeen lepäilimme jälleen hetkisen ja ihailimme seinäverhojen ja mattojen aistikkaita värisommitteluja ihmetellen koko ajan, mitä päivä mahtoi oikein mukanaan tuoda. Olimme jo niin ymmällämme, ettei mielestämme ollut enää mikään mahdotonta. Siinä vielä makaillessamme ilmestyikin ystävämme henkivartijaupseeri ja pyysi syvään kumartaen meitä seuraamaan häntä, minkä me teimmekin hiukan epäröiden ja pamppailevin sydämin, sillä me arvasimme, ttä tuo kylmäkatseinen ylimmäinen pappi Agon aikoi saattaa meidät nyt tilille noiden kovanonnen virtahevosten surmaamisesta.
Minä puolestani luotin lujasti kuningatarten lupaukseen suojella meitä tietäen vanhastaan, että naiset ajavat aina tahtonsa läpi tavalla tahi toisella. Minuutin kuluttua saavuttiin palatsin portille, josta leveä valtakatu johtaa kaupungin halki suoraan auringon temppeliin jatkuen temppelin toisella puolen aivan kaupungin muurille saakka.
Portit ovat suuret ja raskaat ja hyvin taidokkaasti taotut, ja niitä on kaksi paria. Toinen sulkee palatsin sisäänkäytävän ja toinen on sijoitettu ulkomuuriin ja välillä on syvä vallihauta, joka on ainakin neljänkymmenenviiden jalan levyinen. Vallihauta on täynnä vettä ja sen yli päästään nostosiltaa myöten, joka ylösvedettynä sulkee porttikäytävän kokonaan. Palatsi on silloin aivan valloittamaton. Meidän tullessamme paikalle aukenivat toiset porttien puoliskot ja mentyämme nostosillan yli me näimme edessämme kenties maailman suurenmoisimman kadun. Se oli ainakin sadan jalan levyinen ja molemmin puolin oli rivi uhkeita yksikerroksisia taloja, jotka olivat punertavaa graniittia. Talot olivat aivan yhtäläiset ja säännöllisen välimatkan päässä toisistaan, joten näköala oli aivan erilainen kuin Euroopassa, jossa talot katujen varsilla on tungettu kiinni toisiinsa ja melkeinpä toistensa sisäänkin. Katu, jonka toisessa päässä kohosi auringon temppeli korkealla kunnaalla, oli noin penikulman pituinen ja sen varrella asuivat maan mahtavimmat ylimykset, kuten myöhemmin kuulin.
Ihaillessamme siinä tuota kaunista näköalaa ilmestyi portille neljät keveät ajopelit, joiden jokaisen eteen oli valjastettu kaksi valkoista hevosta. Ajoneuvot olivat puusta ja kaksipyöräiset, ja noissa lujasti raudoitetuissa pyörissä oli vain neljä kehrävartta. Edessä oli ajajalla pieni istuin, jota ympäröi jonkinlainen suojus, ja takana oli kolme, joista kaksi oli toisiaan vastapäätä, yksi kummallakin laidalla, ja kolmas aivan ajajan takana, selkänoja hevosiin päin. Ajoneuvot olivat kyllä kömpelöt, mutta eivät hetikään niin rumat kuin tästä kuvauksesta päättäen luulisi.
Mutta jos ajopelit olivatkin hieman puutteelliset, niin hevosissa sen sijaan ei ollut vähintäkään toivomisen varaa. Ne olivat suorastaan kaiken arvostelun yläpuolella. Kooltaan ne eivät olleet suuria, mutta hyvin vahvarakenteisia. Pää oli pieni, kaviot huomattavan suuret ja koko ruumiinrakenne ilmaisi voimaa ja nopeutta. Olen usein koettanut saada selville, mistä tämä hevosrotu mahtoi olla kotoisin, mutta sen alkuperä on yhtä hämärä kuin omistajainkin.
Meille osoitettiin paikat kahdessa keskimmäisessä, sillä ensimmäiset ja viimeiset ajoneuvot olivat täynnä sotureita. Minä ja Alphonse nousimme toiseen ja Curtis, Good ja Umslopogaas toiseen, ja sitten lähdettiin. Ilma vain vihelsi korvissamme. Jos matka on lyhyt, ei Zu-Vendis-maassa milloinkaan ajeta juosten, vaan hevoset kiitävät täyttä laukkaa.
Heti kun olimme päässeet paikoillemme, huudahti ajaja jotakin, jolloin hevoset lähtivät tuulen nopeudella taipaleelle, niin että henki oli aivan salpautua. Minä olin koko ajan suuresti peloissani, tottumaton kun olin sellaiseen kyytiin. Pelästynyt Alphonse piteli koko ajan suonenvedontapaisesti istuimestaan kiinni ja tuijotti kauhistunein katsein ympärilleen peläten jokaisen hetken olevan hänen viimeisensä. Samassa hänen mieleensä juolahti kysyä, mihin meitä oikeastaan vietiin, ja minä kerroin hänelle, että olimme matkalla uhripaikalle, jossa meidät elävältä poltettaisiin. Olisittepa vain nähneet hänen kasvonsa, kun hän tarrautui laitoihin kiinni huutaen surkeasti.
Mutta hurjannäköinen ajomiehemme vain hihkaisi eteenpäin nojautuen ja Alphonsen haikeat valitushuudot hukkuivat nopeasti laukkaavien hevosten kavioiden kopseeseen.
Edessämme sädehti ihmeellisessä loistossaan ja hämmästyttävässä kauneudessaan auringon temppeli, zu-vendi-kansan ylpeys, joka on heille sama kuin mitä Salomonin eli Herodeksen temppeli oli juutalaisille. Se on sukupolvien uhrautuvan työn tulos ja oli vasta viisikymmentä vuotta sitten täysin valmistunut. Mitään ei oltu säästetty ja tulos oli todellakin ponnistusten ja uhrausten veroinen. Koko ei ole niin tavaton — maailmassa on suurempiakin rakennuksia — mutta piirteiden sopusointu, rakennustarpeiden laatu ja kalleus ja työ olivat kerrassaan verrattomat.
Temppeli, joka on korkealla kukkulalla, on rakennettu auringonkukan muotoon. Keskellä on valtava kupukattoinen halli, johon liittyy kaksitoista kullekin vuoden eri kuukaudelle pyhitettyä sivurakennusta, joissa on suurmiesten muistopatsaita. Suuri keskushalli on kolmesataa jalkaa ympärimitaten ja kuvun kohdalta noin neljänsadan jalan korkuinen ja siitä säteiden tavoin erkanevien sivurakennusten pituus on sataviisikymmentä ja korkeus kolmesataa jalkaa, niin että ne liittyvät keskushalliin aivan kuin auringonkukan terälehdet kukan korkeampaan keskustaan. Keskusalttarista jokaisen sivurakennuksen päähän on siis noin kolmesataa jalkaa ja koko rakennus on niin ollen kuusisataa jalkaa läpimitaten.
Seinät ovat puhtainta valkoista marmoria, joka on hiottu kuvastinkirkkaaksi, ja koko rakennus on Siintävän kaupungin punertavaan graniittiin verraten kuin säihkyvä koriste tumman naisen otsalla. Kupu ja sivurakennusten katot on katettu kokonaan kultalevyillä ja jokaisen sivurakennuksen päädyn harjalla on kultainen, siivekäs olento pasuuna kädessään. Kukin lukija kuvitelkoon mielessään ihmeellisen näyn, kun auringon säteet heijastuvat noista kultaisista katoista välähtelevien tulisäiläin lailla. On kuin tuhat häikäisevää valkeata palaisi valkoisella marmorialustalla ja heijastus näkyy selvästi korkeimmille vuorille sadankin penikulman päähän.
Näky on ihmeellinen, jonka vertaista ei maailmassa liene toista, ja vaikutusta kohottaa vielä se, että temppelin ympärille on istutettu sadanviidenkymmenen jalan levyinen vyöhyke uhkeita auringonkukkia, jotka olivat juuri puhjenneet täyteen kukkaan.
Tämän ihmeellisen rakennuksen sisäänkäytävä oli pohjoispuolella kahden sivurakennuksen välissä ja sen edessä oli pronssinen portti. Ovet olivat marmorista ja koristetut kaunein vertauskuvallisin veistoksin ja kultasilauksin. Sisäpuolella oli vielä toiset ovet, jotka oli laitettu oviaukkoa peittämään, joka olisi muuten rumentanut seinien kimmeltävän sileyden ja eheyden. Keskialttarin luota on näky kaunein mitä voi kuvitellakaan. Olette aivan pyhäkön keskellä ja yllänne kaartuu temppelin huimaavan korkea marmorinen kupu, jonka kauniit kaaret muistuttavat hieman Lontoon Pyhän Paavalin kirkkoa. Kuvun korkeimmassa huipussa on aukko, josta kirkas valo tulvii temppeliin valaisten kultaisen alttarin. Itäisellä ja läntisellä seinällä on kaksi muuta alttaria, joiden yläpuolelta tunkeutuva valo karkoittaa hämärän kokonaan. Salaperäiset sivurakennukset aukenevat joka suuntaan ja jokaista valaisee katosta tunkeutuva kirkas valonsäde. Niiden hiljaisesta ja salaperäisestä hämärästä häämöttävät manalle menneiden vainajien muistopatsaat.
Hermojanne värähdyttää selittämätön kammo, samalla kun tuo suurenmoinen näky melkein lumoaa teidät ikäänkuin katselisitte Kenian auringon kultaamaa lumihuippua. Käännytte katsomaan kultaista keskialttaria, jolla aina lepattaa vähäinen, kalpea liekki, vaikka ette sitä nyt näekään. Alttari, joka on marmoria ja kokonaan kullalla katettu, on noin kolmekymmentäkuusi jalkaa ympärimitaten ja neljä jalkaa korkea, ja ylimpänä on jättiläismäistä liljaa muistuttava kukka, jonka suuret terälehdet ovat kullasta. Kun auringonsäteet keskipäivällä valaisevat alttarin, aukeaa kukka hetkeksi, jolloin siihen kätketty salaisuus ilmestyy kaikkien nähtäväksi. Säteen kadottua sulkeutuu kukka avautuakseen jälleen seuraavana päivänä auringon sitä hyväillessä.
Eikä siinä kaikki. Alttarin etelä- ja pohjoispuolella on puoliympyrässä säännöllisin välimatkoin kymmenen kultaista enkeliä tahi siivellistä naisolentoa. Ne seisovat alaspainunein päin kasvot siipien varjossa ja koko asento ilmaisee syvintä kunnioitusta. Vielä on mainittava, ettei lattia ole kauttaaltaan marmoria. Keskusalttarin itäpuolella ja molempien sivualttareiden edessä oli lattia kiiltävästä kuparista.
Itäisellä ja läntisellä seinällä olevat alttarit olivat aivan yhtäläiset, mutta paljon vaatimattomammat. Ne ovat myöskin kullasta ja kaksi kultaista siivekästä olentoa seisoo niiden kummallakin puolella. Niillä palava pyhä tuli ei saa milloinkaan sammua ja seinään niiden yläpuolelle on marmoriin upotettu kaksi sädehtivää kultajuovaa, jotka ovat kuin auringon säteet, ja niiden keskellä, jossa kolmannen säteen pitäisi olla, on seinässä korkea ja kapea, ulospäin laajeneva aukko. Nousevan auringon ensimmäiset säteet tunkeutuvat itäisestä aukosta pyhättöön, koskettavat keskusalttarin kultaista kukkaa ja valaisevat kirkkaasti läntisen alttarin. Auringon laskiessa viivähtävät sen viimeiset säteet hetkisen itäisellä alttarilla ennenkuin yön tumma verho kattaa maan. Paitsi näitä kolmea alttaria ei tuossa suuressa huoneessa ole mitään muita esineitä tahi koristuksia, mikä minun mielestäni vain kohottaa paikan suurenmoisuutta ja juhlallisuutta.
Semmoinen on tuo ihmeellinen ja kaunis rakennus lyhykäisesti kuvattuna, jonka yksinkertaisuus vain kohottaa sen mahtavuutta. Kun minä vertaan sitä Euroopan kirkkoarkkitehtien monenlaisiin ja joutavanpäiväisillä koristeilla kaunistettuihin tuotteisiin, niin minun täytyy sanoa, että meidän sangen korkealle kehittyneellä rakennustaiteellamme olisi oppimista Zu-Vendis-maan suurilta mestareilta. Astuessani tuohon pyhättöön ja katseltuani hetkisen ympärilleni minulta pääsi huudahdus, että "täällähän tulisi kissakin uskonnolliseksi". Lause tuntunee hyvinkin arkipäiväiseltä tässä yhteydessä, mutta ehkä se kuvaa mielentilaani paremmin kuin mitkään muotokauniit purkaukset.
Erään papin johtama soturijoukko oli meitä vastassa temppelin portilla ja meidät vietiin erääseen sivurakennukseen, jossa saimme olla ainakin puolituntia. Pidimme lyhyen neuvottelun ja käsittäen olevamme suuressa vaarassa me päätimme myydä henkemme mahdollisimman kalliisti, jos vain kimppuumme hyökättäisiin. Umslopogaas ilmoitti haluavansa mielihyvällä koetella Inkosi-kaasin terää ylimmäisen papin Agonin kunnianarvoisaan kalloon. Ilmeisesti oli jotakin erikoista tekeillä, sillä kuulimme temppeliin virtaavan paljon kansaa ja meillä oli kaikilla aavistus, että meillä oli päivän tapahtumissa tärkeä osa.
Samalla voin sanoa, että joka päivä uhrataan auringolle polttouhrina joku eläin, viljaa tahi hedelmiä. Juhlameno tapahtuu puolipäivän aikaan, jolloin aurinko valaisee keskusalttarin, ja kun Zu-Vendis-maa on jotakuinkin päiväntasaajan lähellä, sattuu tuo hetki jokseenkin kello kahdentoista vaiheille. Tänään piti uhritoimituksen tapahtua minun laskujeni mukaan kahdeksan minuuttia yli kaksitoista.
Lyönnilleen kello kaksitoista ilmestyi eräs pappi, ja vahtiupseeri viittasi meitä seuraamaan häntä. Astuimme esiin mahdollisimman arvokkaasti, paitsi Alphonse, jonka kasvot olivat kauhun vääristämät, ja parin sekunnin kuluttua olimme suuressa temppelissä äärettömän kansanjoukon keskellä. Kaikki kurkottivat päitään nähdäkseen edes vilahdukseltakaan uhrattavaksi tuomittuja muukalaisia, jotka olivat kansanjoukon tieten ensimmäiset muukalaiset mitä milloinkaan oli Zu-Vendis-maassa nähty.
Ilmestyessämme näkyviin kuului väkijoukosta hämmästyksen huudahduksia, ja meihin tuijottaville tuhansille kasvoille häivähti äkillinen kiihtymyksen ilme, mikä oli hyvin omituinen näky. Oli kuin hetkellinen valonheijastus olisi punannut vaalean pilven. Astuimme tyynesti eteenpäin ja pysähdyimme keskusalttarin itäpuolelle aivan alttari eteen, jossa lattia oli kuparista. Noin kolmenkymmenen jalan päähän alttaria ympäröivistä kultaisista kuvista oli vedetty köysi, joka esti kansanjoukkoa tunkeutumasta lähemmäksi. Sisäpuolella seisoi piirissä joukko pappeja valkoiset kullalla kirjaillut kaavut yllään ja pitkät kultaiset pasuunat kädessään, ja aivan meidän edessämme seisoi ystävämme Agon, ylimmäinen pappi, kultainen hiippa päässään. Kaikki muut olivat paljain päin.
Seisahduimme, kuten jo sanoin, permannon kupariselle kohdalle lainkaan tietämättä mitä allamme oli. Huomioni kiintyi kyllä merkilliseen huminaan, joka tuntui kuuluvan lattiasta, minun voimatta kuitenkaan käsittää, mikä sen aiheutti. Seurasi hetken hiljaisuus ja minä tähyilin joka taholle ympärilleni nähdäkseni kuningattaret Nylepthan ja Soraiksen, mutta he eivät olleet siellä. Oikealla huomasin kuitenkin tyhjän alan, jonka arvasin olevan heitä varten.
Äkkiä kuului jostakin hyvin korkealta kimeä torventoitahdus, väkijoukko alkoi liikehtiä muodostaen pitkän kujan ja minä näin molempien kuningatarten astelevan arvokkaasti heille varatulle paikalle oikealla. Heidän mukanaan oli muutamia valtakunnan huomatuimpia henkilöitä, joista tunsin sotajoukkojen päällikön Nastan, ja kulkueen lopetti viidenkymmenen miehen suuruinen henkivartijajoukkue, jonka nähdessäni minä tulin hyvin iloiseksi. Kuningattaret asettuivat eteen, ylimykset oikealle ja vasemmalle ja soturit puoliympyrään heidän taaksensa.
Jälleen seurasi hetken hiljaisuus. Nyleptha katsahti meihin kohdaten minun tutkivan katseeni, ja minusta näytti niinkuin hänellä olisi ollut jotakin sanottavaa. Hän katsoi vuorotellen minuun ja kuparilattiaan, jolla seisoimme, ja teki vihdoin päällään tuskin huomattavan liikkeen sivullepäin. En ymmärtänyt heti ja liikkeet toistuivat. Arvasin hänen tarkoittavan, että meidän piti siirtyä pois kuparipermannolta. Katsahdin vielä kerran Nylepthaan ja olin aivan varma asiastani — kuparilattiassa piili jokin hirmuinen vaara.
Seisoin Curtiksen ja Umslopogaasin välissä. Katsoen suoraan eteenpäin minä kuiskasin ensin englannin ja sitten zulujen kielellä, että peräytyisimme vähitellen, tuuma tuumalta, kunnes seisoisimme vakavasti marmoripohjalla kuparipermannon rajalla. Curtis kuiskasi saman Goodille ja Alphonselle ja me aloimme siirtyä taaksepäin niin äärettömän varovasti ja hitaasti, ettei kukaan, paitsi Nyleptha ja Sorais, joiden huomio oli koko ajan meihin kiintynyt, huomanneet mitä oli tekeillä. Katsahdin jälleen Nylepthaan, joka ilmaisi hyväksymisensä tuskin huomattavalla nyökkäyksellä.
Agonin katse oli ollut koko ajan alttariin kiintynyt ja hän näytti vaipuneen jonkinlaiseen hurmiotilaan. Minä vuorostani tuijotin rävähtämättä kultaiseen auringon kuvaan hänen selässään. Äkkiä hän kohotti pitkät kätensä temppelin kupua hohti ja alkoi sointuvin äänin sanella tahi oikeammin laulaa jonkinlaista ylistysvirttä auringon kunniaksi. Hymni oli jotensakin pitkä ja sen loputtua seurasi hetken hiljaisuus, jonka Agon keskeytti huudahtamalla kohti kuvun kirkasta aukkoa:
"Oi aurinko, laskeudu alttarillesi!"
Vielä hänen puhuessaan tapahtui jotakin sangen kaunista ja ihmeellistä. Häikäisevä valo välähti ylhäällä halkaisten temppelin hämärän kuin tulinen miekka ja sattui alttarin kultaiseen kukkaan, jonka terälehdet alkoivat hitaasti aueta. Pieni kultainen alttari, jolla ikuinen tuli paloi, ilmestyi näkyviin, papit puhalsivat kultaisiin torviinsa ja koko seurakunta puhkesi ylistyshuutoihin, jotka kajahtelivat seinästä toiseen häipyen vihdoin kuvun huimaavaan korkeuteen.
Pyhän tulen lepattava liekki pieneni pienenemistään kirkkaassa auringon valossa, häilyi hiljaa puoleen ja toiseen ja katosi viimein kokonaan alttarin sisään, josta se oli ilmestynytkin. Liekin kadotessa puhalsivat papit jälleen torviinsa ja Agon, tuo vanha ylimmäinen pappi, huudahti kaikuvalla äänellä heittäen kätensä ylös: "Me uhraamme sinulle, oi aurinko!"
Katsahdin jälleen Nylepthaan ja näin hänen tuijottavan kuparilattiaan meidän edessämme.
"Varuillanne!" huudahdin minä äänekkäästi ja näin samassa Agonin kumartuvan eteenpäin ja koskettavan alttariin. Punertava valo leimahti temppeliin punaten kaikkein kasvot ja ylhäältä kuului kuin syvä huokaus. Nyleptha kumartui eteenpäin ja painoi aivan kuin tahtomattaan kädet silmilleen Soraiksen kääntyessä sanomaan jotakin henkivartijajoukon päällikölle. Samassa kuului heikkoa ritinää ja kuparilattia, jonka rajalla seisoimme, vaipui äkkiä syvyyteen. Edessämme ammotti melkein äkkijyrkkä, sileäseinäinen marmorikäytävä, joka päättyi alttarin kohdalla leimuavaan hirvittävään tulipätsiin, jonka kuumuus olisi kyennyt raudankin sulattamaan.
Hypähdimme kauhusta huudahtaen edemmäksi, mutta Alphonse oli niin kauhun lamauttama, että hän olisi suistunut pätsiin, ellei Curtis olisi aivan viime hetkellä saanut häntä niskasta kiinni.
Syntyi hirmuinen hälinä ja me neljä asetuimme selitysten Alphonsen yrittäessä epätoivon hurjuudella päästä piiloon meidän jalkojemme turviin. Meiltä oli kyllä viety kaikki aseet palatsista lähtiessämme, mutta revolverimme olimme kätkeneet vaatteiden alle, niin ettei kukaan niitä huomannut. Umslopogaas ei ollut myöskään luopunut tapparastaan, jota hän nyt pyöritteli päänsä yläpuolella kiljaisten zulusoturien uhmailevan sotahuudon, niin että marmoriseinät kajahtelivat. Papit tointuivat kuitenkin pian hämmästyksestään ja vetäen kaapujensa alta pitkät miekat he kävivät raivoisasti kimppuumme. Ei ollut muuta neuvoa kuin tapella. Kiskaisin vyöstäni revolverin ja ensimmäinen hyökkääjä — eräs pitkä ja roteva pappi — kaatui heti lävistetyin rinnoin suoraan aukkoon ja liukui hirmuisesti rääkkyen tulipätsiin, joka oli meitä varten kuumennettu.
Hyökkäys pysähtyi, ja minä en tiedä, oliko siihen syynä kaatuneen hätähuudot, suurireikäisen pistoolin hirvittävä pamaus vai laukauksen salamannopea vaikutus. Ennenkuin he jälleen ehtivät tointua, huusi Sorais jotakin ja silmänräpäyksessä oli kuningatarten henkivartijajoukko ympäröinyt meidät. Papit epäröivät vielä ja kansanjoukko oli kuin säikähtynyt lammaslauma, joka ei ymmärrä mitään eikä kykene mihinkään.
Pätsiin suistuneen papin valitukset vaimenivat vähitellen ja syvä hiljaisuus seurasi äskeistä mellakkaa.
Ylimmäinen pappi Agon kääntyi silloin meihin päin ja hänen kasvonsa olivat kuin pirun kasvot.
"Antakaa uhrin tapahtua, älkääkä häiritkö pyhää toimitusta!" huusi hän kuningattarille raivoisasti. "Tahdotteko te, Zu-Vendis-maan hallitsijat, suojella näitä pahantekijöitä? Eikö jumalaamme ole jo tarpeeksi loukattu? Eivätkö auringolle pyhitetyt eläimet ole kuolleet ja eivätkö nämä kirotut muukalaiset, jotka ilmestyivät maahamme kuin taivaasta pudoten kenenkään tietämättä mistä ja ketä he oikein ovat, surmanneet noituudellaan yhden auringon pyhän palvelijan? Varokaa, oi kuningattaret, loukkaamasta jumalan pyhää majesteettia ja älkää häväiskö hänen alttarinsa kunniaa! On voimia, jotka ovat teitä mahtavammat, ja lakeja, jotka ovat teidän lakienne yläpuolella. Varokaa nostamasta kättänne niitä vastaan! Älkää estäkö uhritoimitusta, oi kuningattaret!"
"Puhut totta, oi Agon, ja puhut sydämesi kyllyydestä", vastasi Sorais syvällä, sointuvalla äänellään, jossa oli aina hieman pilkallinen sävy, "mutta kuitenkin olet väärässä. Juuri sinä olet jumalallesi uppiniskainen ja kohotat jumalattoman kätesi häntä vastaan. Keskipäivän uhrihan on jo toimitettu ja tällä kerralla vaati aurinko uhrikseen yhden pappisi."
Tätä ei ollut kukaan tullut ajatelleeksikaan ja kansanjoukko yhtyi heti kuningattareen.
"Ajattelehan hiukan, oi Agon. Ketä ovat nämä miehet? He ovat muukalaisia, jotka tavattiin järvellä. Kuka oli heidät sinne opastanut ja mistä he sinne pääsivät? Onko minulla mitään takeita, etteivät he ole auringon palvelijoita yhtä hyvin kuin sinäkin? Tämäkö on vierasvaraisuuttasi: heittää tuleen vieraat, jotka sattumalta maahamme joutuvat? Häpeä, Agon, häpeä! Eikö meidän pidä olla ystävälliset vieraille ja muukalaisille ja kohdella heitä hyvin? Eikö meidän pidä sitoa heidän haavansa, valmistaa heille pehmoiset vuoteet ja ruokkia heitä hyvin? Sehän on vieraanvaraisuutta, joka on sitäpaitsi laissamme säädetty. Kuinka olet puolestasi tätä lakia noudattanut, Agon? Tulisen pätsin tarjoat näille muukalaisille vuoteeksi ja savuun tukehtumisen ruoaksi. Minä sanon vielä kerran: häpeä, Agon, häpeä!"
Hän vaikeni nähdäkseen minkä vaikutuksen hänen puheensa oli tehnyt kansanjoukkoon, ja kun mieliala näytti olevan hänelle suosiollinen, huudahti hän käskevästi:
"Tietä! Tietä kuningattarille ja heidän turvateilleen, sanon minä!"
"Jospa minä teenkin vastarintaa, oi kuningatar?" sähähti Agon hampaidensa välistä.
"Silloin raivatkoot henkivartijani meille tien", kuului kylmä vastaus. "Paikka on pyhä, mutta turvattimme viemme täältä vaikkapa pappiesi ruumiiden yli, jos niin tarvitaan."
Agon kalpeni raivosta. Hän katsahti kansanjoukkoon miettien ilmeisesti, kannattaisiko pyytää apua siltä taholta, mutta huomasi heti, että yleinen mielipide oli aivan häntä vastaan. Zu-Vendis-maan asukkaat ovat hyvin uteliasta ja tiedonhaluista väkeä, ja vaikka he olivatkin meitä kohtaan hyvin närkästyneet virtahevosten surmaamisen takia, eivät he olleet lainkaan mielissään, että ainoat todelliset ja elävät muukalaiset, mitä he olivat milloinkaan nähneet, tuomittiin heti tulen ruoaksi. Sitenhän ei meistä saataisi tietää tämän taivaallista ja salaisuutemme olisimme vieneet mukanamme. Agon huomasi tämän ja epäröi, jolloin Nyleptha puuttui asiaan ensi kerran.
"Ajattelehan toki, Agon", lausui hän suloisella äänellään, "että nämä miehet voivat olla myöskin auringon palvelijoita, kuten sisareni sanoo. Itse he eivät voi puhua puolestaan, sillä heidän kielensä ovat kahleissa. Odottakaamme kunnes he ovat oppineet kielemme. Eihän ketään voida kuulematta tuomita. Kun nämä miehet osaavat puhua puolestaan, niin silloinhan sopii viedä heidät oikeuden eteen!"
Nyt oli kunniallinen peräytyminen mahdollinen ja tuo vanha kostonhimoinen pappi käytti tilaisuutta hyväkseen, vaikkakin vastenmielisesti.
"Tapahtukoon niin, oi kuningattaret", vastasi hän. "Menkööt miehet rauhassa ja puhukoot sitten puolestaan, kun ovat oppineet kielemme. Tahdon nöyrästi rukoilla tässä alttarin edessä, ettei maatamme rangaistaisi ruttotaudeilla tämän pyhyyden loukkauksen johdosta."
Kansanjoukosta kuului hyväksyvää mutinaa ja hetkisen kuluttua astelimme temppelistä henkivartijajoukon keskellä. Käsitimme täydellisesti, miten vaikea oli ollut saada meidät pelastetuksi Zu-Vendis-maan papiston julmasta otteesta, papiston, jonka rinnalla kuningattaretkin olivat melkeinpä voimattomat. Meidät olisi surmattu jo eilispäivänä, mutta suurin ponnistuksin saivat kuningattaret tuomion muutetuksi. He koettivat voittaa mahdollisimman paljon aikaa ja olivat vihdoin olleet myöntyvinään siihen, että meidät uhrattaisiin auringolle seuraavana päivänä, missä tilaisuudessa he olivat päättäneet meidät pelastaa hinnalla millä hyvänsä.