XXI.
HURJA RATSASTUS.
Viimeisellä kunnaalla pysähdyimme hetkeksi hevosiamme puhalluttamaan ja käännyimme vielä kerran katsomaan alhaalla laaksossa riehuvaa taistelua.
"Me voitamme, Macumazahn", sanoi vanha Umslopogaas, joka oli heti selvillä tilanteesta. "Katso, Yön tyttären joukot peräytyvät joka taholla ja hänen soturinsa ovat jo uuvuksissa. Mikä vahinko, että ilta on jo kulunut näin pitkälle. Pian tulee aivan pimeä ja rykmenttimme eivät voi lähteä pakenevaa vihollista takaa-ajamaan", ja hän pudisti huolestuneesti päätään. "Mutta", lisäsi hän, "luultavasti eivät Soraiksen soturit haluakaan tapella. Ah, kylläpä kannatti elää näin vanhaksi. Paljon olen sotia käynyt, mutta tämänmoista en ole vielä eläissäni nähnyt."
Seuraavassa hetkessä olimme jälleen matkalla ja vieretysten ratsastaessamme minä selitin hänelle juurta jaksain matkamme tarkoituksen ja tehtävämme laadun, niin että taistelussa kaatuneiden ja haavoittuneiden urhojemme veri oli vuotanut turhaan, ellemme pääsisi ajoissa perille.
"Melkein sata penikulmaa eikä muita hevosia kuin nämä, ja perillä pitäisi olla ennen auringonnousua", sanoi hän harvakseen. "Mutta koettaa täytyy, Macumazahn, ja ehkä ehdimme parahiksi halkaisemaan tuon vanhan Agon-taikurin kallon. Hänhän tahtoi kerran polttaa meidät elävältä, tuo vanha sademestari, eikö niin? Ja nyt hän asettelee surmansanojaan äitini Nylepthan pään menoksi, vai mitä? Voi jumaliste sentään. Niin totta kuin minua haukutaan 'tikaksi' minä halkaisen hänen päänsä partaa myöten. Vannon sen Chakan pään nimeen"; ja hän heristi uhkaavasti tapparaansa.
Ilta pimeni sukkelaan, mutta onneksi oli tie hyvä ja myöhemmin tuli kirkas kuutamo. Harjanteiden yli ja tasankojen poikki me kiidimme verrattomilla ratsuillamme ja penikulma toisensa jälkeen jäi nopeasti taaksemme. Yön hiljaisuudessa ei kuulunut muuta kuin laukkaavien hevostemme kavioiden kopse kivisellä tiellä ja silloin tällöin jonkun nälkiintyneen koiran valittava ulvonta jostakin autioksi jääneestä kylästä tien varrella.
Emme puhuneet mitään, vaan kyyristyimme melkein ratsujemme kaulan tasalle ja annoimme noiden jalojen eläinten rientää. Valkoisella hevosella ratsastava vanha Umslopogaas teki kalpeassa kuutamossa entistä julmemman vaikutuksen, ja katsoessani häntä johtui mieleeni monta tarua salaperäisistä öisistä haaveratsastajista. Vähän väliä hän nosti tuimia kasvojaan ja tähysteli eteenpäin. Huomatessaan jotakin erikoista hän viittasi tapparallaan sinnepäin.
Siten ratsastimme monta tuntia kertaakaan pysähtymättä tahi levähtämättä, mutta vihdoin alkoi hevoseni osoittaa selviä uupumisen oireita. Kello lähenteli kahtatoista ja matkastamme ei ollut enää puoltakaan jäljellä. Olimme pari päivää sitten olleet yötä eräällä harjanteella, jossa oli kirkas lähde, ja minä sanoin Umslopogaasille, että aioin pysähtyä kymmeneksi minuutiksi lähteelle levähtämään. Pääsimme pian perille ja laskeusimme satulasta — Umslopogaas nosti minut maahan, sillä olin haavani takia niin heikko ja jäykistynyt, että pääsin töin tuskin liikkeelle. Hevosemme seisoivat paikoillaan höyryävin kyljin ja lepuuttivat huohottaen kutakin jalkaa vuorotellen, hien juostessa melkein norosenaan.
Jätin Umslopogaasin pitämään hevosia ja hoipertelin lähteelle. Olin päivällisen jälkeen saanut vain kulauksen viiniä taistelun alkaessa, joten minua vaivasi polttava jano, mutta olin liian väsynyt voidakseni olla nälkäinen. Join pitkin siemauksin ja huuhdottuani pääni ja käteni palasin hevosten luo ja päästin Umslopogaasin juomaan. Sitten annoimme hevosten juoda pari siemausta — ei enemmän, mikä oli sangen vaikea tehtävä, sillä eläinparat eivät tahtoneet millään muotoa lähteä veden luota.
Pari minuuttia oli vielä jäljellä ja sillä ajalla minä tarkastin hevoset ja koetin oikoa jäykistyneitä jäseniäni kävelemällä edestakaisin. Uljas tammani oli ilmeisesti hyvin väsynyt, se seisoi pää riipuksissa ja silmät melkein ummessa. Mutta Päivänsäde — Nylepthan jalo ratsu, jonka oikeutta myöten pitäisi saada syödä kultaseimestä, oli vielä verraten hyvässä kunnossa, vaikka sillä oli ollut raskaampi taakkakin kannettavanaan. Väsynythän sekin oli, mutta katse oli kirkas ja vireä, ja kaunismuotoinen pää ylhäällä se katseli eteenpäin pimeään aivankuin tahtoen sanoa, että vaikka kaikki muut uupuisivat tielle, niin minun voimani riittävät vielä noille neljällekymmenelleviidelle penikulmalle, jotka ovat jäljellä. Umslopogaas auttoi minut sitten satulaani ja hypättyään omaansa jalustimia liikauttamattakaan — hän kun oli semmoinen notkea metsäläinen — me jatkoimme matkaamme, ensin hitaammin, mutta sitten yhä vinhemmin.
Kuljettuamme noin kymmenen penikulmaa alkoi tie vähitellen kohota nousten välistä hyvin jyrkästikin ja minun musta tammaparkani oli kolmesti sortua sille taipaleelle. Mutta harjanteen laelle päästyä se näytti jälleen reipastuvan ja lähti pitkin koneellisin askelin kiitämään rinnettä alas raskaasti huohottaen. Noin neljä penikulmaa ratsastimme siten nopeammin kuin konsanaan koko matkalla, mutta minä tiesin, että tämä oli viimeinen ponnistus, ja olinkin oikeassa. Uupunut hevoseni alkoi äkkiä kompastella, ja aavistaen mitä oli tulossa minä irroitin jalkani jalustimista. Askeleet olivat jo hoipertelevat ja kun olimme päässeet noin kolmesataa kyynärää, nousi hevoseni äkkiä kahdelle jalalle ja suistui sitten pää edellä tantereeseen. Varoin joutumasta alle ja hilauduin seisoalleni, jolloin eläinparka kohotti päätään ja katsoi minuun sanomattoman tuskallisesti. Kumarruin viimeisen kerran hyväilemään uskollista ystävääni, mutta samassa se antoi valittavasti äännähtäen päänsä vaipua ja jäi liikkumattomana makaamaan. Uljas ratsuni oli kuollut — sen sydän oli pakahtunut.
Katsoin Umslopogaasiin kykenemättä sanomaan sanaakaan. Olin melkein suunniltani epätoivosta, sillä Milosikseen oli vielä parikymmentä penikulmaa ja hevosta ei ollut mistään saatavissa. Mitä oli tehtävä?
Sanaakaan sanomatta hyppäsi Umslopogaas maahan ja nosti minut satulaan.
"Entä sinä?" kysyin minä.
"Minä juoksen", vastasi hän tarttuen jalustimeen.
Niin lähdimme, ja matkamme sujui melkein yhtä nopeasti kuin ennenkin. Mikä nautinto olikaan istua Päivänsäteen satulassa. Se juoksi pitkin, joustavin askelin ja tuo jäntevä zulu seurasi sitä kuin varjo. Oli todellakin ihmeellistä nähdä vanhan Umslopogaasin juoksua. Askel oli omituisen kevyt, melkeinpä liukuva, ja hengitys kävi tasaisesti hieman raollaan olevien huulten välistä, sieraimet olivat levällään kuin laukkaavalla hevosella, ja katse oli teroitettu tiukasti eteenpäin. Penikulma toisensa jälkeen jäi nopeasti taaksemme ja aina viiden penikulman päässä pysähdyimme hengähtämään.
"Jaksatko vielä, vai jäätkö tähän hiukan lepäämään ja tulet sitten jäljessäni?" sanoin minä pysähtyessämme kolmannen kerran.
Hän viittasi tapparallaan eteenpäin, jossa auringon temppeli häämötti kunnaallaan noin viiden penikulman päässä.
"Perille saakka vaikka henki menisi", huohotti hän.
Noita viittä penikulmaa, jotka vielä olivat jäljellä, en unhota milloinkaan. Polveni olivat hieroutuneet nahattomiksi ja hevoseni jokainen liike aiheutti viiltäviä tuskia. Jo matkalle lähtiessäni olin ollut työstä rasittunut, ravinnon ja levon tarpeessa, ja sen lisäksi oli taistelussa saamani haava suuresti heikontanut voimiani. Minusta tuntui aivan kuin jokin luunsiru olisi hitaasti tunkeutunut keuhkoihini. Päivänsade-parkakin oli pian uupunut, eikä ihmekään.
Mutta ilmassa alkoi olla aamuntuntu ja me emme voineet pysähtyä; parempihan oli, että me kaikki kolme menehdyimme tielle, kuin että' olisimme luopuneet tehtävästämme, kun vielä kykenimme rientämään. Ilma oli raskas ja sumuinen, kuten usein ennen päivänkoittoa, ja kaikki merkit osoittivat auringonnousun olevan lähellä.
Kun vihdoin olimme Siintävän kaupungin pronssiporttien edessä, valtasi minut kaamea epäluulo: entäpä jos meitä ei päästetäkään sisään?
"Avatkaa, avatkaa!" huusin minä käskevästi ja sanoin samalla kuninkaallisen tunnussanan. "Avatkaa portti kuninkaalliselle sanansaattajalle! Minulla on tärkeitä sanomia."
"Mitä sanomia?" huusi vahti. "Ken olet sinä, joka ratsastat kuin hullu, ja kuka on tuo, joka juoksee vierelläsi kieli pitkällä kuin koira?"
"Macumazahn ja hänen musta koiransa", ärjäisin minä jo vihan vimmassa.
"Portti auki, sanon minä!"
Suuret portit avautuivat sukkelaan ja nostosillan laskeuduttua me kiiruhdimme muurien sisäpuolelle.
"Minkä sanoman tuotte, herra, minkä?" huusi vartija.
"Incubu on lyönyt Soraiksen", vastasin minä ohirientäessämme.
Vielä yksi ponnistus, sinä uljas hepo ja verraton mies! Vielä viisitoista minuuttia, sinä urhoollinen Päivänsäde ja sinä vanha zulu-sankari, niin teidän muistonne on oleva ikuinen tämän maan aikakirjoissa!
Olemme jo kukkaistemppelin kohdalla ja jäljellä on vain yksi ainoa penikulma, viimeinen penikulma — kestäkää uskolliset ystäväni, kestäkää, katsokaa, talothan kiitävät aivan itsestään ohitse. Eteenpäin, uljas ratsuni, eteenpäin — jäljellä on vain viisikymmentä kyynärää. Tuolla on kotisi, urhoollinen heponi.
Kun auringon ensimmäiset säteet sattuivat temppelin kultaiseen kupuun [Temppelin kupu oli niin korkea, että auringon säteet sattuivat siihen jo ennen varsinaista päivänkoittoa. — A.Q.], pysähdyimme palatsin portille, ja pelko mielessä minä huusin tunnussanan ja käskin päästää meidät sisään.
Kaikkialla vallitsi haudan hiljaisuus ja sydämeni melkein seisahtui pelosta. Oliko teko jo tehty ja tie suljettu?
Huusin toisen kerran ja kuulin jonkun vastaavan. Ilostuin suuresti, sillä tunsin äänen. Vastaaja oli Kara, eräs Nylepthan henkivartijaupseeri ja hänen luotetuin miehensä, jonka hän oli lähettänyt vangitsemaan Soraiksen silloin kun tämä pakeni temppeliin.
"Sinäkö se olet, Kara?" huusin minä. "Täällä on Macumazahn. Käske vartijan laskea silta alas ja avaa portti. Sukkelaan, sukkelaan!" Sitten seurasi hiljaisuus, joka ei näyttänyt loppuvankaan, mutta vihdoin silta laskeutui ja toisen portinpuoliskon auettua me kiiruhdimme sisään, jossa Päivänsäde-parka viimein sortui palatsin pihalle. Katsahdin ympärilleni, mutta en nähnyt ketään muita kuin Karan, jonka vaatteet olivat aivan riekaleina. Hän oli laskenut sillan ja avannut portin aivan yksinään ja vipusi niitä parhaillaan paikoilleen jälleen.
"Missä vartijat?" änkytin minä peläten hänen vastaustaan enemmän kuin olen eläissäni mitään pelännyt.
"En tiedä", vastasi hän. "Pari tuntia sitten olivat omat mieheni köyttäneet minut nukkuessani, ja nyt vasta minä onnistuin riuhtomaan itseni irti hampaillani. Pelkäänpä totisesti, että meidät on petetty."
Hänen sanansa antoivat minulle uutta tarmoa. Tarttuen hänen käsivarteensa minä huojuin pihan poikki ja suuren valtaistuinsalin läpi, joka oli tyhjä ja äänetön kuin hauta, kuningattaren makuuhuonetta kohti, Umslopogaasin hoiperrellessa jäljessäni kuin juopunut.
Ensimmäinen huone oli tyhjä ja samoin toinenkin. Tulimmeko sittenkin liian myöhään? Noiden suurten huoneiden autius ja kammottava hiljaisuus alkoivat ahdistaa minua kuin julma uni, ja pelosta suunniltani minä syöksyin Nylepthan makuuhuoneeseen aavistaen pahinta. Verhojen välistä näkyi heikkoa valoa ja joku kiiruhti meitä vastaan kynttilä kädessään. Jumalan kiitos, itse Valkoinen kuningatarhan se oli ja aivan vahingoittumattomana. Kaikuvat askeleemme olivat herättäneet hänet ja hän oli juuri noussut vuoteestaan. Silmissä oli vielä unen jäykkyyttä ja hän katseli meitä pelokkaasti poskillaan heikko punerrus.
"Kuka siellä?" huusi hän. "Mitä tämä merkitsee? Ah sinäkö, Macumazahn! Miksi olet niin kummallisen näköinen? Näyttää siltä kuin sinulla olisi ikäviä uutisia — oi älä sano, että herrani on kuollut", valitti hän valkoisia käsiään väännellen.
"Kun lähdin matkalle auringon laskiessa, oli Incubu hieman haavoittunut, mutta muutoin täysissä voimissaan, niin että hänen tähtensä voit olla aivan rauhallinen. Herrasi on voittanut Soraiksen ja armeijasi etenevät voitokkaasti."
"Tiesinhän sen", huudahti hän riemuitsevasti. "Tiesinhän hänen voittavan, vaikka neuvonantajani pudistelivat viisaita päitään, kun uskoin sotajoukkojeni päällikkyyden muukalaiselle, niinkuin he sanoivat. Eilen illalla auringon laskiessa, sanoit, ja nyt ei ole päivä vielä koittanut? Varmaankin —"
"Kietaise jokin vaippa ympärillesi, Nyleptha", keskeytin minä, "ja anna meille hiukan viiniä. Herätä myös kamarineitosesi. Älä vitkastele, henkesi on vaarassa."
Hän huusi jotakin johonkin takana olevaan huoneeseen ja veti sukkelaan viitan hartioilleen ja pisti jalkansa sandaaleihin. Meidän ympärillämme oli äkkiä kymmenkunta puolipukeista naishenkilöä.
"Olkaa vaiti ja seuratkaa minua", sanoin minä sitten, ja ihmettelevin katsein he tulivat jäljessäni ensimmäiseen huoneeseen.
"Nyt te toimitatte meille heti viiniä ja ruokaa", jatkoin minä, "sillä olemme kuolemanväsyneet."
Muutamia viiniruukkuja ja kimpale kylmää lihaa ilmestyi pian pöytään, ja minä ja Umslopogaas söimme ja joimme ja tunsimme punaisen viinin panevan veremme jälleen liikkeelle.
"Kuulehan, Nyleptha", sanoin minä laskien tyhjän haarikan pöydälle, "onko näiden kamarineitosten joukossa pari, jotka ovat luotettavat ja osaavat olla hiljaa?"
"On kyllä", vastasi hän.
"Käske sitten heidän heti mennä kaupunkiin joidenkin kansalaisten luo', joihin varmasti tiedät voivasi luottaa, pyytämään heitä heti kiiruhtamaan luoksesi täysissä aseissa ja mukanaan niin paljon kunnollista väkeä kuin he suinkin voivat koolle saada pelastamaan sinua kuolemasta. Ei, älä kysele, vaan täytä pyyntöni viipymättä. Kara päästää tytöt menemään."
Nyleptha kääntyi ja valittuaan joukosta kaksi hän kertasi sanani ja antoipa heille vielä luettelonkin, jossa oli kysymyksessäolevien miesten nimet.
"Menkää nopeasti ja hiljaa; henkenne on kysymyksessä", lisäsin minä.
He poistuivat Karan mukana, jonka käskin portit suljettuaan yhtyä meihin ovella, josta päästiin suurille portaille. Umslopogaas ja minä söimme vielä mennessämmekin ja suupalojen välillä minä kerroin Nylepthalle mitä tiesin häntä uhkaavasta vaarasta. Kerroin, miten olimme tavanneet Karan ja että kaikki miespalvelijat ja henkivartijat olivat menneet tiehensä jättäen koko suuren palatsin aivan autioksi. Nyleptha sanoi myös kuulleensa kaupungissa levinneen sellaisen huhun, että Sorais oli riemusaatossa tulossa Milosista kohti voitettuaan armeijamme perinpohjin, minkävuoksi kaikki olivat olleet niin auliita salajuoneen yhtymään.
Kertomukseni venyy pitkäksi, mutta todellisuudessa olimme palatsissa vain kuusi, seitsemän minuuttia, ja vaikka temppelin kupooli jo säihkyikin nousevan auringon valossa, ei päivä ollut vielä koittanut. Siihen oli varmasti vielä kymmenen minuuttia aikaa. Olimme jo pihalla ja haavani aiheutti sellaisia tuskia, että minun täytyi tarttua Nylepthan käteen pysyäkseni pystyssä. Umslopogaas tuli jäljessämme syöden kulkiessaan.
Pysähdyimme käytävän suulle, joka vei noille mahtaville portaille, ja katsahdimme ulos. Kavahdin takaisin kauhun valtaamana. Ovi oli poissa ja samoin myöskin pronssiportit. Ne oli nostettu saranoiltaan ja syösty alhaalla ammottavaan syvyyteen. Edessämme oli vain tuo puoliympyrän muotoinen tasanne, josta kymmenen leveää askelmaa johti pääportaille — ja siinä kaikki.