XX.
TAISTELU VUORISOLASSA.
Kolmantena aamuna neuvottelun jälkeen Curtis ja minä lähdimme. Meillä oli mukanamme vain pieni vartiosto, sillä joukot olivat lähteneet liikkeelle edellisenä yönä jättäen Siintävän kaupungin tyhjäksi ja autioksi. Nylepthan henkivartiostoa lukuunottamatta oli kaupunkiin jäänyt vain noin tuhat soturia, jotka syystä tahi toisesta eivät olleet voineet seurata pääjoukon mukana. Tarvitsimme miehemme mahdollisimman tarkoin, ja kun Milosis oli sanalla sanoen valloittamaton ja vihollinen oli edessäpäin, katsoimme voivamme jättää kaupungin niin tyhjäksi.
Good ja Umslopogaas olivat menneet armeijan mukana. Nyleptha saatteli meitä kaupungin porteille ratsastaen valkoisella hevosella, jonka nimi oli Päivänsäde ja jonka sanottiin olevan Zu-Vendis-maan nopeimman ja kestävimmän hevosen. Hänen kasvonsa olivat surulliset, mutta kyyneleitä ei hänen suloisissa silmissään näkynyt. Saattoi kyllä huomata, että hän oli hiljattain itkenyt, mutta nyt hän koetti urhoollisesti salata eron aiheuttaman tuskan. Portilla hän pysäytti ratsunsa ja sanoi meille jäähyväiset. Edellisenä päivänä hän oli katsastanut ja pitänyt upseereille ja sotureille niin tulisen ja luottamusta uhkuvan puheen, etteivät myrskyisät ja innostuneet suosionosoitukset olleet tahtoneet tauotakaan. Sama innostus näytti nytkin vallanneen hänet.
"Hyvästi, Macumazahn!" sanoi hän. "Minä luotan neuvokkuuteesi ja olen varma, että teet voitavasi pelastaaksesi meidät Soraiksen kynsistä."
Kumarsin ja sanoin, että sodan melske kauhistutti minua. Valitin myös pelkääväni menettäväni henkeni, jolloin hän naurahti ja kääntyi Curtikseen päin.
"Hyvästi, rakkaani", sanoi hän. "Palaa voittajana ja kuninkaana tahi soturiesi keihäillä leväten." [Zu-Vendis-maassa on tapana, että kaatuneet upseerit kannetaan kotiin keihäistä valmistetuilla paareilla. — A.Q.]
Curtis ei vastannut mitään, vaan käänsi hevosensa porttia kohti; hänellä oli luultavasti jotakin kurkussa. Onhan kyllä raskasta näin erota, kun on vasta viikon ollut naimisissa.
"Tässä", jatkoi Nyleptha, "minä toivotan sinut tervetulleeksi, kun riemusaatossa palaat luokseni. Hyvästi siis, rakkaani, ja sinä myös, Macumazahn!"
Lähdimme liikkeelle, mutta kun hetkisen kuluttua katsahdimme taaksemme, oli Nyleptha hevosineen vielä samassa paikassa ja katseli jälkeemme kädellään silmiään varjostaen. Sitten hän häipyi tien mutkan taa, mutta ratsastettuamme vain penikulman verran kuulimme jonkun tulevan täyttä laukkaa jäljessämme. Käännyimme katsomaan, ja näimme erään soturin kiidättävän meitä kohti taluttaen suitsista Päivänsädettä — Nylepthan ratsua.
"Kuningatar lähettää valkoisen oriinsa jäähyväislahjaksi herralleen Incubulle ja käskee minun sanoa isännälleni, että se on tämän maan nopein ja kestävin hevonen", selitti soturi kumartaen syvään satulassaan.
Curtis ei tahtonut ensin ottaa hevosta vastaan sanoen, että eläin oli liian hyvä soturin ratsuksi, mutta peläten Nylepthan muutoin loukkaantuvan minä sain hänet vihdoin myöntymään. Kun hätämme oli suurimmillaan, teki tuo jalo eläin meille korvaamattoman palveluksen. Kun jäljestäpäin tapahtumia muistelee, tuntuu aivan kummalliselta, että näöltään aivan mitättömät ja merkityksettömät seikat voivat osoittautua niin tärkeiksi. Välistä täytyy väkisinkin ajatella, että kaikki on edeltäpäin määrätty.
Me otimme siis hevosen, joka oli niin kaunis ja muhkea, että oli nautinto sitä katsella, ja Curtiksen lähetettyä soturin mukana sydämellisimmät kiitoksensa ja terveisensä lahjan antajalle me jatkoimme matkaamme.
Puolen päivän aikaan saavutimme jälkijoukot ja Curtis otti nyt muodollisestikin ylipäällikkyyden haltuunsa. Suuri vastuunalaisuus painosti häntä, mutta kuningattaren määräykset olivat selvät.
Jatkoimme etenemistämme kohtaamatta mitään vastustusta ja ketään näkemättä, sillä tien varrella olevien kaupunkien ja kylien asukkaat olivat paenneet peläten muutoin joutuvansa vihollisarmeijoiden väliin ja murskautuvansa kuin jyvät myllyssä.
Neljännen päivän iltana olimme parin penikulman päässä mainitusta vuoriharjanteesta, ja tiedustelijamme ilmoittivat, että Sorais tuli nopeasti meitä vastaan. Hänen joukkonsa olivat harjanteen toisella puolen noin kymmen penikulman päässä.
Sentähden lähetimme jo ennen päivänkoittoa viisisataa ratsumiestä miehittämään solaa, jossa he melkein heti joutuivat taisteluun yhtä monen vihollisen kanssa. Meikäläisiä kaatui kahakassa kolmekymmentä, mutta apujoukkomme ehdittyä paikalle pakenivat Soraiksen soturit vieden kaatuneet ja haavoittuneet toverinsa mukanaan.
Armeijamme pääjoukko saapui perille päivällisen aikaan, ja minun täytyy sanoa, ettei Nyleptha ollut erehtynyt. Ylivoimaista vihollista vastaan taistellessa oli paikka kerrassaan verraton.
Edessämme oli korkea metsäinen harjanne, jonka meidän puoleinen rinne oli jotenkin jyrkkä toisen viettäessä loivasti kaitaiseen jokeen, jonka takana kohosi toinen metsäinen harjanne. Tie kiemurteli ensimmäisen harjanteen yli jokilaaksoon, josta se pääsi jokea seuraten toisen harjanteen takana olevalle tasangolle.
Edeltäpäin tehtyä suunnitelmaa seuraten sijoitti Curtis kuudenkymmenentuhannen miehen suuruisen armeijansa ensimmäiselle harjanteelle seuraavasti. Keskustan muodosti kaksikymmentätuhatta haarniskoitua jalkasoturia aseinaan keihäät ja miekat ja virtahevosen nahasta tehdyt kilvet, ja heidän takanaan oli viisituhatta keveämmin asestettua jalkasoturia ja kolmetuhatta ratsumiestä heitä tukemassa. Keskustan molemmin puolin oli seitsemäntuhatta ratsumiestä ja kummallakin sivustalla vielä seitsemäntuhatta viisisataa keihäsmiestä. Rintama oli kaiken kaikkiaan parin penikulman pituinen ja Curtis oli ylin johtaja. Oikea sivusta oli Goodin hallussa ja keskustan ja oikean sivustan väliin sijoitettu ratsuväki oli uskottu minulle. Muita osastoja johtivat niiden omat päälliköt.
Olimme tuskin ehtineet asettua asemiimme, kun Soraiksen sankat joukot alkoivat parveilla vastapäisellä harjanteella, noin penikulman päässä meistä. Keihäiden kärjet välähtelivät ja maa aivan tärisi hänen joukkojensa astunnasta. Oli ilmeistä, etteivät tiedustelijamme olleet liioitelleet; ylivoima oli ainakin kolminkertainen. Luulimme ensin, että hän aikoi hyökätä heti, kun hänen sivustoilleen asetettu ratsuväki teki muutamia uhkaavia liikkeitä, mutta nähtävästi hän malttoi mielensä eikä sinä päivänä vielä syntynyt taistelua. Hänen rintamansa oli pääpiirteissään samanlainen kuin meidänkin, mutta hänen apu- ja tukijoukkonsa olivat paljon suuremmat.
Oikeaa sivustaamme vastassa, siis Soraiksen vasemmalla sivustalla, oli joukko tummaa ja hurjannäköistä väkeä, joilla oli aseinaan vain miekat ja kilvet. Minulle ilmoitettiin, että nuo oudonnäköiset soturit olivat juuri noita Nastan villejä vuoristolaisia.
"Good", sanoin minä miehet nähtyäni, "sinulla on huomenna kuumat paikat, hitto vie, kun nuo pojat hyökkäävät!"
Olimme varuillamme koko päivän, mutta mitään ei tapahtunut. Illan tultua annoimme miehistölle luvan levähtää, ja pian pilkottivat tuhannet vartiotulet harjanteen rinteillä. Vihollisen puolelta kuului kauan epämääräistä melua, mutta vähitellen tuli sielläkin aivan hiljaista.
Yö oli sangen rasittava. Meidän täytyi olla alati varuillamme ja kiinnittää huomiomme tuhansiin seikkoihin, ja sitäpaitsi tahtoi rohkeutemme väkisinkin lamaantua. Taistelu, jonka huomispäivä oli näkevä, tuli olemaan niin kaamea, ettei pelottominkaan soturi voinut sitä tyynesti ajatella. Ja tuon taistelun varassa oli kuitenkin kaikki. Minun tuli oikein paha olla, kun ajattelin, että vain erään naisen mustasukkaisuudesta ja kateudesta johtunut viha oli kaiken alku ja juuri. Vain sentähden oli nämä mahtavat sotajoukot koottu taisteluun. Ajatus oli yllättävä ja sai minut ihmettelemään, miten maailman mahtavat oikeastaan käsittivät vastuunalaisuutensa. Olimme sangen alakuloiset ja neuvottelimme myöhään yöhön. Vahdit kulkivat edestakaisin ja töyhtökoristeiset päälliköt liikkuivat kuin aaveet osastojensa vaiheilla.
Vihdoin oli kaikki valmista taistelun varalle ja minä heittäydyin pitkäkseni, mutta en voinut nukkua. Huomispäivä peloitti minua — sillä eihän kukaan voinut sanoa, mitä se toisi mukanaan.
Auringon noustua alkoi molemmissa leireissä kuumeinen hyörinä, kun joukot valmistautuivat taisteluun. Näky oli kaunis ja samalla hirvittävä, ja vanha Umslopogaas katseli sitä tapparaansa nojaten julmasti myhäillen.
"Enpä ole milloinkaan nähnyt tällaista, Macumazahn", huudahti hän. "Kotimaassani käydyt taistelut ovat vain lastenleikkiä siihen verraten, mitä nyt on tulossa. Luuletko, että he tosiaankin aikovat yrittää?"
"Voit olla huoletta, 'tikka'", sanoin minä surullisesti. "Kerrankin saat nokkia tarpeeksesi."
Aika kului, mutta hyökkäystä ei vain tapahtunut. Joukko ratsuväkeä tuli kyllä joen yli luultavasti asemiamme ja voimasuhteitamme tarkastelemaan, mutta kun olimme päättäneet pysyä asemillamme miehiä säästääksemme, emme välittäneet heistä. Aamiainen syötiin aseissa seisten, ja sitten taas odotettiin, kunnes päivä oli kulunut puoleen. Arvelimme soturien tappelevan paremmin täysin vatsoin, joten annoimme heidän syödä päivällisenkin, mutta juuri kun he parhaillaan aterioivat, kuului vihollisen oikealta sivustalta jymisevä huuto: "Sorais! Sorais!" Sieppasin kaukoputken ja näin selvästi "Yön tyttären" ratsastavan hitaasti rintamaa pitkin loistavan seurueen ympäröimänä.
Arvasimme ratkaisevan hetken pian koittavan ja olimme varuillamme ja valmiit.
Meidän ei tarvinnut kauan odottaakaan. Äkkiä lähti kuin kanuunan suusta kaksi ratsuväkiosastoa karkuuttamaan jokea kohti, mutta ennenkuin ne ehtivät sinne saakka, sain minä käskyn lähettää viisituhatta miestä vihollisen kimppuun tämän päästyä noin neljänsadan kyynärän päähän linjoistamme. Curtis pelkäsi nimittäin, että keskusta joutuisi liian paljon kärsimään, jos vihollisen ratsuväki saisi hyökätä täyttä vauhtia sen kimppuun. Noudatin määräystä jääden itse paikoilleni jäljelläolevine miehineni.
Minun täytyy sanoa, että noiden viidentuhannen ratsumiehen johtaja ymmärsi tehtävänsä täydellisesti. Kiilan muotoon järjestäytyen kiiti joukko täyttä laukkaa hyökkäävän vihollisen äärimmäistä sivustaa kohti, mutta päästyään lähemmäksi se kaarsi äkkiä oikealle, ja ennenkuin vihollinen kerkesi ryhtyä vastatoimenpiteisiin, tunkeutui kiilan kärki vastustamattomalla voimalla sen keskustaan. Vihollisen rivit huojahtivat ja alkoivat murtua tuon jättiläiskiilan edessä, joka painui yhä syvempään heittäen tieltään ratsumiehiä tuhansittain. Oli kuin olisi katsellut laivan keulaa, jonka molemmin puolin vesi vaahdoten kuohuu.
Vihollisrintaman päät alkavat kiemurrella kuin haavoittuneet käärmeet ja koettavat kiiruhtaa keskustan avuksi, mutta liian myöhään; kiila on murtautunut läpi ja tuhansien katselijain hurratessa hajoitetaan sivustat käden käänteessä. Miekat välähtelevät, voittajien huudot kaikuvat yhä jymisevämmin ja satojen isännättömien hevosten kiitäessä valtoimenaan sinne tänne alkavat jäljelläolevat viholliset pyrkiä suinpäin omiensa luo kadoten rintaman taa, joka oli nyt alkanut yleisen hyökkäyksen.
Viisisataa soturiamme oli kaatunut, mikä ei suinkaan ole paljon taistelun tuimuuteen verraten, etenkin kun otetaan huomioon, että vihollisen kahdeksastatuhannesta ratsumiehestä pelastui vain noin viisituhatta. Väkeni peräytyi hyvässä järjestyksessä paikoilleen rintamassa, ja minä näin, että vasemman sivustan ratsuväki teki samoin. En tiedä miten heidän oli taistelussa käynyt, sillä huomioni oli kiintynyt vain lähimpään ympäristööni, mutta siitä olen varma, että he olivat myös tehneet parhaansa.
Nastan miekkamiehet, jotka olivat vihollisrintaman vasemmalla sivustalla, olivat sillä aikaa rientäneet alhaalla koukertelevan pienen joen poikki ja ryntäsivät juuri liehuvin lipuin ja välähtelevin miekoin rinnettä ylös meitä kohti huutaen vuorotellen "Nasta" ja "Sorais".
Sain jälleen käskyn lähettää ratsuväkiosaston vihollisen kimppuun ja koettaa samalla voimakkaalla ryntäyksellä torjua keskustaamme vastaan suunnatun päähyökkäyksen. Tein työtä käskettyä ja toisiansa nopeasti seuraavat hyökkäykset aiheuttivat viholliselle suuria tappioita. Kannatti todellakin nähdä ratsuväkiosastojen kiitävän myrskyn nopeudella rinnettä alas ja uppoavan elävien veisten lailla syvälle vihollisen riveihin. Nastan vuoristorykmentit -olivat kärsineet enimmän ja vahingosta viisastuneina ne eivät enää asettaneetkaan eheää rintamaa ratsumiestemme kaikkimurtavia hyökkäyksiä vastaani vaan avasivat rivinsä heittäytyen maahan ja käyttelivät miekkojaan hevosia vastaan, joita he surmasivat siten sadoittain. Ratsastajista oli sitten helppo selvitä, joten mieshukkamme alkoi äkkiä nopeasti kasvaa.
Kaikista ponnistuksistamme huolimatta tunkeutui vihollinen kuitenkin yhä lähemmäksi ja ennen pitkää oli taistelu täydessä käynnissä Goodin rintamaosalla. Samassa kajahti keskeltä ja vasemmalta sivustalta jymisevä sotahuuto, joka ilmoitti, että sielläkin oli isketty yhteen. Kohottauduin jalustimissani ja näky, jonka näin, oli sekä kaunis että peloittava. Keihäät ja miekat salamoivat niin kauas kuin silmä kantoi ja niiden muodostama säihkyvä vyö mutkaili ja huojui edestakaisin. Nastan hurjat miekkamiehet iskivät kiukkuisesti Goodin keihäsmiesten kimppuun, jotka seisoivat kolmessa uhkaavassa neliössä järkkymättöminä kuin kalliot. Kerta toisensa perästä he kajauttivat sotahuutonsa ja syöksyivät raivoisasti keihäsrivejä vastaan, mutta joka kerta heidät lyötiin verissä päin takaisin.
Taistelu raivosi herkeämättä ja samalla raivolla neljä pitkää tuntia, minkä ajan kuluttua olimme yhtä paljon menettäneet kuin voittaneetkin. Kahdesti oli vihollinen yrittänyt saartaa vasenta sivustaamme, mutta onnistumatta, ja vimmatuista ponnistuksistaan huolimatta olivat Nastankin miekkamiehet jättäneet vihdoin Goodin neliöt rauhaan, jotka eivät olleet väistyneet tuumaakaan. Keskusta, jota Curtis esikuntineen ja Umslopogaas johtivat, oli kärsinyt enimmän, mutta seisoi vielä järkkymättä paikallaan, ja sama tunnustus on annettava vasemmallekin sivustalle.
Hyökkäys laimeni vihdoin vähitellen ja Soraiksen joukot alkoivat peräytyä. Minä luulin jo heidän kyllästyneen leikkiin, mutta huomasin pian kokonaan erehtyneeni. Heidän ratsuväkensä jakautui nimittäin verraten pieniin osastoihin, jotka karkuuttivat kimppuumme pitkin koko rintamaa, ja niiden jäljessä syöksyi keihäs- ja miekkamiehiä kymmenintuhansin rivejämme vastaan, jotka olivat jo melkoisesti heikentyneet, Soraiksen itsensä johtaessa päähyökkäystä naarasleijonan raivolla ja pelottomuudella.
Vihollinen lähestyi kuin lumivyöry — Soraiksen kultainen kypäri välähteli sen eturiveissä — ja meidän ratsuväkemme vastahyökkäys ei kyennyt rynnäkköä torjumaan. Nyt he olivat kimpussamme ja keskustamme taipui kuin jousi ja olisi murtunut, ellei taakse sijoitettu kymmenentuhannen miehen suuruinen varajoukko olisi heti syöksynyt sitä tukemaan. Goodin neliöt huojahtivat taaksepäin kuin veneet nousuaallon harjalla, ja kuumimpaan kohtaan joutunut hupeni heti puoleen, mutta rynnäkkö oli liian tulinen voidakseen kestää kauan. Käännekohta tulikin pian. Hetkinen tapeltiin aivan samassa paikassa, mutta sitten alkoi taistelu vähitellen siirtyä Soraiksen leiriä kohti.
Nastan tuliset ja melkein voittamattomat vuoristolaiset alkoivat myöskin uupua. Heidän tappionsa olivat suunnattomat, ja nähdessään, etteivät he voineet vastustajilleen mitään, he menettivät lopulta rohkeutensa ja kääntyivät pakoon. Goodin osastojen jäännökset syöksyivät hurraten rinnettä alas heidän jälkeensä, jolloin miekkamiehet kokoontuivat vielä kerran ja hyökkäsivät raivoisasti takaa-ajajien kimppuun. Ensimmäinen neliö sortui käden käänteessä joka taholta päälletunkevan vihollisen miekkoihin ja toinen, jonka keskellä näin Goodin temmeltävän suurella hevosella ratsastaen, sekautui myös pian raivoisaan taisteluun, jonka hurjat laineet nielivät pian hänetkin.
Minut valtasi sanomaton hätä, ja taistelun kulkua kiinteästi seuraten minä koetin saada selville, mihin hän oli joutunut. Äkkiä näin erään kellertävän hevosen syöksyvän neliön jäljelläolevien rivien läpi ja rientävän tiehensä satula tyhjänä ja suitset maata viistäen. Korkealla hulmuavasta valkoisesta harjasta minä tunsin hevosen Goodin ratsuksi. En epäröinyt enää, vaan uskoen itseni Jumalan huomaan minä annoin ryntäyskäskyn ja karahutin noin viidentuhannen miehen kera suoraan Nastan miekkamiesten kimppuun. Nähdessään meidän tulevan he kääntyivät päin ja iskivät tuikeasti vastaan tahtomatta väistyä tuumaakaan. Hakkasimme ja riehuimme kuin mielettömät, mutta vastustajien lukumäärä ei näyttänyt lainkaan vähentyvän. Heitä parveili joka taholla ja iskien miekoillaan hevostemme kintut poikki he selvenivät helposti ratsastajastakin. Ratsuni kaatui heti ja oli aivan onnen sattuma, etten ruhjoutunut kuoliaaksi hevosten jaloissa. Koetin huutaa miehilleni, mutta teräksen kalskeessa ja taistelun hirmuisessa sekasorrossa ei kukaan kuullut ääntäni, ja vihdoin minä huomasin joutuneeni neliön jäljelläolevien soturien joukkoon, jotka olivat ryhmittyneet johtajansa Goodin ympärille taistellen henkensä edestä. Kompastuin johonkin ja katsahtaessani jalkoihini minä näin Goodin monokkelin. Hän oli saanut iskun polveensa ja eräs roteva vihollinen kohotti juuri raskaan miekkansa halkaistakseen hänen kallonsa. Iskin masai-puukkoni kahvaa myöten soturin rintaan, mutta ennenkuin kerkesin väistää, sattui hänen miekkansa hirveällä voimalla vasempaan kylkeeni. Teräspaita pelasti henkeni, mutta tunsin saaneeni vaikean haavan. Päätäni alkoi huimata ja minä vaivuin kätteni varaan polvilleni menettäen samassa tajuntani. En tiedä miten kauan siten makasin, mutta kun tulin jälleen tuntoihini, olivat Nastan miekkamiesjoukkojen vähäiset jäännökset peräytymässä joen yli, ja Good seisoi vieressäni sydämellisesti hymyillen.
"Lähelläpä oli", huudahti hän; "mutta kaikkihan on hyvin, kun loppu on hyvä."
Nyökkäsin myöntävästi, mutta en voinut sille mitään, että tunsin oman kohtani sangen huonoksi. Olin pahasti haavoittunut.
Samassa näimme miten sivustoillemme sijoitetut pienemmät ratsuväkiosastot ja niiden taakse asetetut varajoukot kiitivät nuolen,nopeudella rinnettä alas ja iskivät tuulispään tavoin Soraiksen hajoamistilaan joutuneiden sivustojen kimppuun. Hyökkäys ratkaisi taistelun. Seuraavassa hetkessä alkoi vihollinen peräytyä hitaasti joen toiselle puolen asettuen siellä uusiin asemiin. Olin onneksi ottanut kaiken varalta oman mielihevoseni mukaani — saman kiiltomustan tamman, jonka Nyleptha oli minulle lahjoittanut, ja vihollisen peräytymisestä seuranneella pienellä väliajalla eläin tuotiin luokseni. Nousten satulaan minä huusin miehilleni ryntäyskäskyn ja voitonriemuisesti hurraten lähti armeijamme vihdoin asemastaan, josta se ei ollut koko päivänä askeltakaan väistynyt. Vihdoin oli meidänkin vuoro hyökätä.
Riensimme eteenpäin kuolleiden ja kuolevien yli ja olimme juuri tulossa jokirantaan, kun huomioni kiintyi äkkiä erääseen omituiseen ratsastajaan, joka tuli vihollisen puolelta täyttä laukkaa meitä kohti. Mies, jolla oli yllään Zu-Vendis-maan kenraalin täydellinen asu, oli kietonut kätensä hurjasti laukkaavan hevosensa kaulaan ja koetti kaikin voimin pysytellä satulassa. Tunsin hänet heti oudosta puvusta huolimatta. Olin nähnyt vilahdukselta peloittavan suuret, mustat viikset, ja tiesin heti, että mies oli Alphonse. Samassa hän oli keskellämme eikä pysähtynyt ennenkuin joku tarttui hevosen suitsiin, välttyen töintuskin joutumasta silpuksi hakatuksi. Hyökkäyksemme oli juuri pysähtynyt hetkeksi soturiemme järjestäytyessä ylimenoa varten.
"Jumalan kiitos", läähätti hän pelosta aivan luonnottomalla äänellä, "että tapasin teidät vielä kerran, herra. Ah, kuinka minä olenkaan saanut kärsiä! Mutta te voitatte, herra, te voitatte; he pakenevat kuin lampaat. Minulla on tärkeä uutinen, jota en saa millään muotoa unhottaa teille sanoa. Huomenna aamun sarastaessa murhataan kuningatar Nyleptha palatsissaan Milosiksessa. Hänen henkivartijansa hiipivät tiehensä ja papit surmaavat hänet. He eivät aavistaneetkaan, että olin piiloutunut erään lipun alle, ja minä kuulin kaikki."
"Mitä?" huudahdin minä kauhun valtaamana; "mitä sinä oikein tarkoitat?"
"Sitä, mitä sanon, herra. Nasta-piru lähti viime yönä sopimaan asiasta arkkipiispa Agonin kanssa. Poistuessaan avaavat vartijat pienen portin, josta päästään suurille portaille, ja Nasta ja Agon pappeineen hiipivät sisään ja murhaavat kuningattaren."
"Tule kanssani", sanoin minä, ja käskien lähimmän upseerin huolehtia päällikkyydestä minä tartuin Alphonsen hevosen suitsiin ja lennätin täyttä laukkaa paikalle, jossa tiesin Curtiksen olevan, jos hän vielä oli elossa. Matkaa oli noin neljännespenikulma ja ruumiskasojen yli ja verilammikoiden halki syöksyen me kiidimme eteenpäin, kunnes minä tunsin jo edempää Curtiksen mahtavan vartalon. Hän ratsasti valkoisella oriilla, jonka Nyleptha oli antanut hänelle jäähyväisIahjaksi, ja kaikki korkeimmat upseerit olivat hänen ympärillään.
Juuri kun saavuimme perille alkoivat joukot jälleen liikehtiä eteenpäin. Verinen side oli kiedottu Curtiksen pään ympäri, mutta minä näin, että hänen katseensa oli kirkkaampi ja terävämpi kuin milloinkaan ennen. Vanha Umslopogaas seisoi hänen vieressään veriseen tapparaansa nojaten ja oli aivan terveen ja vahingoittumattoman näköinen.
"Onko jotakin hullusti, Quatermain!" huudahti Curtis minut nähtyään.
"Kaikki", vastasin minä. "Nylepthan henki on vaarassa, ja ellemme keksi jotakin keinoa, murhataan hänet huomenna aamun sarastaessa. Alphonse tässä, joka on päässyt pakoon Soraiksen luota, on kuullut kaikki", ja minä kerroin nopeasti mitä olin kuullut ranskalaiselta.
Veri pakeni Curtiksen kasvoilta ja hän vavahti kuin olisi saanut tuiman iskun.
"Aamun sarastaessa", änkytti hän. "Nyt on jo ilta ja päivä koittaa jo ennen neljää ja me olemme melkein sadan penikulman päässä — yhdeksän tunnin matka. Mitä on tehtävä?"
Päähäni pälkähti eräs tuuma. "Onko hevosesi voimissaan?" kysyin minä.
"Kyllä. Nousin juuri satulaan, sillä oma hevoseni kaatui äsken. Tämä on vain syönyt koko ajan."
"Niin on minunkin. Hyppää alas ja anna Umslopogaasin nousta satulaan. Hän ratsastaa hyvin, ja kun oikein kiiruhdamme, ehdimme Milosikseen ennen auringonnousua. Ellemme, niin sillehän emme mitään mahda. Ei, ei; sinä et voi nyt poistua täältä. Poissaolosi huomattaisiin ja voisi vaikuttaa onnettomasti taistelun ratkaisuun. Emme ole vielä läheskään voittaneet. Soturit voisivat ajatella, että olet paennut. Sukkelaan nyt."
Samassa hän oli alhaalla ja Umslopogaas hyppäsi käskystäni tyhjään satulaan.
"Hyvästi siis", sanoin minä. "Lähetä tunnin kuluttua tuhat ratsumiestä varahevosten kera meidän jälkeemme, jos suinkin mahdollista, ja lähetä joku kenraaleistasi oikeaa sivustaa johtamaan ja selitä poissaoloni syy."
"Koetahan tehdä parastasi pelastaaksesi Nyleptha, Quatermain?" sanoi hän murtuneella äänellä.
"Siihen voit luottaa. Mene nyt; jäätpä muutoin pian jälkeen."
Hän katsahti meihin ja lähti sitten seurueensa kanssa täyttä laukkaa joukkojensa luo, jotka parhaillaan kahlasivat kaatuneiden verestä punoittavan joen yli.
Huudahdin ratsulleni ja me kiidimme Umslopogaasin kanssa tielle kuin jousesta nuolet, ja pian olimme jättäneet taaksemme kaatuneiden ruumiilla peitetyn tantereen, veren hajun ja taistelun melskeen, joka heikkeni vähitellen muistuttaen viimeiseltä etäisen meren pauhua.