XIX.
HARVINAINEN VIHKIMÄTILAISUUS.
Eräs tärkeä henkilö, joka kaikesta päättäen oli Soraiksen mahtavin liittolainen ja koko kapinayrityksen johtava sielu, ei kuitenkaan ehtinyt päästä ulos ennen porttien sulkemista. Tuo henkilö oli ylimmäinen pappi Agon. Hän ei voinut milloinkaan unhottaa tuota virtahevosjuttua ja oli vannonut tekevänsä kaikkensa tuhotakseen meidät perinpohjin. Hän tiesi myös, että meillä oli oma uskontomme, ja odotti kauhulla joka päivä hetkeä, jolloin alkaisimme tyrkyttää sitä Zu-Vendis-maan asukkaille. Kerran hän kysyi minulta, oliko kotimaassani mitään uskontoa, ja minä vastasin, että siellä on niitä yhdeksänkymmentäviisi, ellen väärin muista. Hän hämmästyi niin, että olisi voinut höyhenellä survaista hänet nurin. Minua tuo ylimmäinen pappi aivan säälitti, sillä eihän ole suinkaan helppoa olla suuren valtakunnan arvossapidetyn uskonnon päämies, jota uhkasi alituinen vaara yhdeksänkymmenenviiden uuden uskonnon taholta.
Kuultuamme, ettei Agon ollut päässyt pakoon, neuvottelimme Nyleptha, Curtis ja minä, mille kannalle asettuisimme häneen nähden. Minä vaadin ehdottomasti hänen vangitsemistaan, mutta Nyleptha ravisti päätään ja sanoi, ettei se käynyt päinsä. Sellainen teko vain vahingoittaisi asiaamme. "Ah!" lisäsi hän polkien jalkaansa, "jos minä voitan ja saan vallan käsiini, niin minä muserran nuo papit ja lopetan kerta kaikkiaan heidän salaisen vehkeilynsä." Toivoin vain, että vanha Agon olisi kuullut nuo sanat. Hän olisi ehkä hieman säikähtänyt.
"Olkoon niin", sanoi Curtis vihdoin. "Ellemme vangitse häntä, niin lienee selvintä päästää hänet menemään. Täällä hänestä ei kuitenkaan ole mitään hyötyä."
Nyleptha katsahti häneen omituisesti ja sanoi kuivasti:
"Niinkö luulet, ystäväni?"
"Minun mielestäni", sanoi Curtis, "ei hänen pidättämisestään ole todellakaan mitään hyötyä."
Nyleptha katsoi häneen vaieten ja hänen katseensa oli omituisen ujo ja samalla rukoileva. Vihdoin Curtis ymmärsi.
"Suo minulle anteeksi, Nyleptha", lausui hän hiljaa. "Tarkoitatko, että tahdot vielä nytkin mennä kanssani naimisiin?"
"En tiedä; sanokoon herrani", vastasi Nyleptha nopeasti. "Jos hän tahtoo, niin pappi on täällä ja alttari on tuolla", ja hän osoitti käytävää, joka vei pieneen yksityiskappeliin. "Herrani tahto on minunkin tahtoni. Viikon kuluttua sinun täytyy lähteä sotaan joukkojani johtamaan ja sodassa miehet — välistä kaatuvat. Sentähden tahtoisin minä omistaa sinut kokonaan nämä muutamat päivät, vaikkapa vain muistonkaan tähden", ja suuret kyyneleet alkoivat vieriä hänen suloisista silmistään kuin kirkkaat kastehelmet.
"Voihan niinkin käydä", jatkoi hän, "että menetän kruununi ja sen mukana henkenikin. Sorais on vaarallinen ja katkera vihollinen, joka ei säästä meitä kumpaakaan, jos hän voittaa, ja eihän kukaan voi sanoa, niitä tulevaisuus mukanaan tuopi. Onni on harvinainen lintu, joka lentää nopeasti ja kauas ja häipyy pian näkyvistämme. Sentähden meidän täytyy koettaa saada se viihtymään luonamme hetkinen, jos se sattumalta kädellemme istahtaisi. Poimikaamme siis onnemme kukka, ennenkuin auringon helle sen kuihduttaa, sillä huomenna se voi olla myöhäistä, ja älkäämme laiminlyökö hetkeäkään tuntemattoman tulevaisuuden tähden", ja kohottaen suloiset kasvonsa hän katsoi hymyillen lemmittyynsä.
Omituinen mustasukkaisuuden tunne kouristi jälleen sydäntäni ja minä käännyin poispäin. Heille oli aina aivan yhdentekevää, olinko läsnä vai en, ja luultavasti he ajattelivat, että olin vanha hupakko, josta ei tarvinnut välittää sitä eikä tätä, ja uskon heidän Olleenkin oikeassa.
Menin omalle puolellemme ja istahdin ikkunan ääreen miettimään tilannetta yleensä. Vanha Umslopogaas istui ulkopuolella teroittaen tapparaansa kuin nokkaansa hiova korppikotka.
Noin tunnin kuluttua syöksyi Curtis huoneeseen ja selitti kiihtyneesti ja säteilevin silmin, että hän tahtoi Goodin, minun ja Umslopogaasinkin olemaan läsnä avioliittonsa vahvistustilaisuudessa. Suostuimme tietysti mielihyvällä ja menimme yhtä kyytiä kappeliin, jossa Agon jo odotti meitä. Hän oli hyvin synkän näköinen, kuten ylimmäisen papin sopiikin, ja pian ilmenikin, ettei hän ollut oikein tahtonut mukautua Nylepthan mielipiteisiin. Hän oli yksinkertaisesti kieltäytynyt vihkimystä toimittamasta eikä aikonut myöskään sallia kenenkään muunkaan papin sitä tehdä, mutta silloin oli Nyleptha vihastunut ja sanonut, että hän, kuningatar, oli pappein päämies, jota täytyi totella. Kun hän kerran tahtoi mennä naimisiin, niin siinä ei ollut kenelläkään mitään mutisemista ja Agonin täytyi vihkiä hänet tahtoipa tahi ei! Kun hän oli vielä vastustellut, oli Nyleptha sanonut:
"No hyvä. Ylimmäistä pappia en voi mestata, koska se olisi vastoin lakia, enkä voi häntä vangitakaan, koska se aiheuttaisi koko valtakunnassa sellaisen metelin, että tähdetkin putoaisivat taivaalta, mutta minä voin jättää hänet katselemaan tätä auringon alttaria, koska se kuuluu hänen tehtäviinsä. Ellet vihi minua, oi Agon, niin saat jäädä tähän alttarin eteen ruoatta ja juomatta asiaa miettimään."
Nyt sattui niin, että Agon oli kiiruhtanut Soraiksen mukaan ehtimättä syödä aamiaista, ja ollen siis jo jotensakin nälissään hän oli myöntynyt heti, mutta oli sanonut myös olevansa vapaa kaikesta vastuunalaisuudesta.
Sitten oli Nyleptha mennyt pukeutumaan ja hetkisen kuluttua hän saapuikin kahden kamarineitosensa seurassa yllään lumivalkoinen puku ilman mitään koristeita, mikä näyttää olevan tapa kaikissa maissa tällaisissa tilaisuuksissa.
Punastuen ja alaspainunein päin hän tervehti Curtista notkistaen syvään polviaan ja vei hänet sitten alttarin eteen ja lausui harvakseen ja kirkkaalla äänellä seuraavat sanat:
"Vannotko auringon nimeen, ettet ota toista vaimoa, ellen minä pane kättäni hänen päänsä päälle ja toivota häntä tervetulleeksi?"
"Minä vannon", vastasi Curtis ja lisäsi englannin kielellä: "Yksi on minulle aivan kylliksi."
Agon, joka oli siihen saakka kyrännyt eräässä nurkassa alttarin lähellä, astui nyt esiin ja mutisi jotakin partaansa sellaista kyytiä, että vaivoin erotin sanat. Hän rukoili aurinkoa siunaamaan liiton ja tekemään sen hedelmälliseksi. Huomasin Nylepthan kuuntelevan tarkkaavasti joka sanaa, sillä hän pelkäsi Agonin tekevän sen kepposen, että hän toimittaisi avioerotoimituksen vihkimisen asemesta lukemalla rukouksen takaperin. Rukouksen loputtua kysyttiin kummaltakin erikseen, tahtoivatko he ottaa toisensa aviopuolisoiksi, ja vastattuaan myöntävästi he suutelivat toisiaan alttarin edessä ja toimitus oli päättynyt maan menojen mukaan. Mutta minusta tuntui vielä jotakin puuttuvan, ja ottaen taskustani pienen rukouskirjani, jota tapaan lukea öisin valvoessani, minä astuin esiin. Lahjoitin kirjan jo kauan sitten Harry-pojalleni, jonka kuoltua se joutui jälleen haltuuni, ja nyt se on aina mukanani.
"Curtis", sanoin minä, "en ole pappi enkä tiedä, onko teko, jonka aion tehdä, edes luvallinen — laillinen se ei ole — mutta jos sinulla ja kuningattarella ei ole mitään sitä vastaan, niin lukisin teille mielelläni Englannin vihkimäkaavan. Otat nyt tärkeän askeleen ja minun mielestäni sinun pitäisi pyhittää liittosi omaan uskontoosi kuuluvalla tavalla sikäli kuin se näissä olosuhteissa on mahdollista."
"Olen itsekin sitä ajatellut", sanoi hän, "ja minä pyydän, että tekisit minulle sen palveluksen. Tuntuu kuin en olisi vielä naimisissakaan."
Tulkitsin pyyntöni Nylepthalle, joka myöntyi heti täysin ymmärtäen miehensä toivomuksen saada avioliitolleen kotimaansa tapojen mukaisen vahvistuksen. Luettuani kaavan he lausuivat saneluni mukaan Zu-Vendis-maan kielellä sanat: "Minä Henry Curtis otan sinut, Nyleptha", ja "Minä Nyleptha otan sintit, Henry Curtis", j.n.e. Sitten otti Curtis sormestaan sileän kultasormuksen, ja kun hän oli pujottanut sen Nylepthan sormeen, luin minä loppusanat siunauksineen. Sormus oli Curtiksen äidin vihkimäsormus ja minä en voinut olla ajattelematta, miten hämmästynyt tuo yorkshireläinen rouva olisi mahtanutkaan olla, jos hän olisi voinut aavistaa, että hänen vihkimäsormuksensa joutuisi joskus tekemään saman palveluksen eräälle Zu-Vendis-maan kuningattarelle.
Minun toimittamani juhlameno pani Agonin kärsivällisyyden kovalle koetukselle. Hän ymmärsi heti, että toimitus oli uskonnollista laatua, ja johdatti epäilemättä hänen mieleensä nuo yhdeksänkymmentäviisi uutta uskontoa, jotka eivät suoneet hänelle yön lepoa eikä päivän rauhaa. Luonnollisesti hän näki minussa kilpailevan ylimmäisen papin ja alkoi vihata minua entistä katkerammin. Kun vihdoin olimme valmiit, oli hän aivan räjähtämäisillään närkästyksestä, ja minä tiesin meidän voivan odottaa hänen puoleltaan mitä hyvänsä.
Good, minä ja Umslopogaas poistuimme sitten hiljaa ja jätimme onnellisen parin kahden kesken. Olimme kaikki sangen alakuloiset. Avioliitothan ovat onnellisia ja ilahduttavia tapahtumia, mutta minun kokemukseni mukaan niillä on aina melkeinpä liian mullistava vaikutus, paitsi silloin, kun syvä ja molemminpuolinen rakkaus on niiden perustus. Avioliiton aiheuttamat uudet siteet katkaisevat monet vanhat, ja tuossa juhlallisessa toimituksessa on mielestäni aina jotakin surullista.
Curtis on maailman kunnollisin mies ja uskollisin ystävä, mutta kappelissa toimitetun vaatimattoman juhlamenon jälkeen hän ei ole enää aivan entisensä kaltainen. Nyleptha on valloittanut hänet kokonaan; hän ei osaa enää puhuakaan muusta kuin Nylepthasta ja me, hänen vanhat ystävänsä, olemme joutuneet ehdottomasti toiselle sijalle. Niinhän "vanhojen ystävien" aina käy, kun mies menee naimisiin, ja nuorikot valvovat huolellisesti, ettei säännöstä poiketa. Curtis julmistuisi, jos tahtoisimme väittää hänestä jotakin sellaista, mutta asianlaita on kuitenkin niin. Hän ei ole aivan entisensä kaltainen. Nyleptha on hyvin suloinen ja viehättävä, mutta minä luulen hänen ilmoittaneen Curtikselle kyllin selvästi, ettei hän ole valinnut elämänkumppanikseen seuruetta Quatermain, Good & kumpp., vaan ainoastaan hänet. Mutta mitäpä tämä murjottaminen hyödyttää? Kaikkihan on niinkuin ollakin pitää, minkä jokainen aviovaimo olisi valmis todistamaan, ja minä olen itsekäs ja kateellinen vanha hupakko. Tultuamme omalle puolellemme tyhjensin minä Goodin kanssa ruukullisen vanhaa zu-vendis-viiniä aikamme kuluksi, ja juuri kun olimme päässeet parhaaseen tarinoimisen alkuun, astui eräs palvelijamme huoneeseen ja kertoi uutisen, joka antoi meille melkoisesti ajattelemisen aihetta.
Muistettanee, että Alphonsen ja Umslopogaasin välit olivat hyvin kireät. Viimeinen yhteentörmäys oli kärjistänyt tilanteen äärimmilleen, ja naarmujaan hoitaessaan Alphonse hautoi kostoa. Valtavaa mielenkuohuaan tyynnyttääkseen hän oli sitten lähtenyt kävelylle, ja selostuksesta ilmeni, että hän oli mennyt auringon temppelin ohi suoraan erääseen kauniiseen puistoon kaupungin ulkopuolella. Kuljeksittuaan siellä hetkisen hän oli lähtenyt paluumatkalle ja oli kaupungin portilla kohdannut Soraiksen seurueineen. Hänet nähtyään oli Sorais pysäyttänyt hevosensa ja kutsunut hänet luoksensa, ja hän oli tietysti noudattanut kuningattaren kehoitusta sillä seurauksella, että soturit olivat käyneet häneen käsiksi ja paiskanneet hänet rattaille. Sitten oli seurue lähtenyt heti liikkeelle vieden mukanaan Alphonsen, joka "oli parkunut surkeasti."
Olin hyvin hämmästynyt enkä voinut ensin käsittää, minkätähden Sorais oli vienyt tuon pienen ranskalais-raukan mukanaan. Eihän hänellä voinut olla mitään hyötyä antaa henkilön, joka oli vain palvelija, kärsiä meidän tähtemme. Hän ei voinut olla niin halpamainen, eikä sellainen menettely olisi ollut hänen luonteensa mukainen. Mietiskelin asiaa joka taholta, ja vihdoin eräs mahdollisuus juolahti mieleeni. Me kolme olimme nimittäin suuressa kunniassa Zu-Vendis-maassa, koska olimme ensimmäiset muukalaiset, mitä milloinkaan oli nähty ja koska viisautemme oli asukasten mielestä aivan yliluonnollinen. Soraiksen katkerat sanat "muukalaissusista" ja "muukalaishyeenoista" olivat kyllä saavuttaneet suurta vastakaikua ylimysten ja pappein keskuudessa, mutta suuri yleisö ei välittänyt niistä sen enempää.
Vanhojen ateenalaisten tavoin halasi zu-vendi-kansakin aina jotakin uutta, ja me olimme saavuttaneet kansan suosion juuri sentähden, että olimme muukalaisia, joita ei oltu maassa ennen nähty. Curtiksen muhkea olemus teki myöskin syvän vaikutuksen, sillä Zu-Vendis-maan asukkaat aivan jumaloivat kaikkea kaunista. Kaduilla ja kauppapaikoissa sanottiinkin yksimielisesti, ettei maassa ollut ketään Curtiksen vertaista kokoon ja näköön nähden, ja koska maassa oli kuningatar, jonka kanssa ei kukaan voinut kauneudessa kilpailla, paitsi ehkä hänen sisarensa Sorais, niin oli aurinko valinnut hänelle puolison, joka oli hänen vertaisensa. Olihan siis luonnollista, että heidän kuningattarensa otti miehen, jonka itse maailmoiden hallitsija oli hänelle valinnut.
Pian ilmenikin, että meillä oli odottamattoman paljon kannattajia, eikä kukaan tiennyt sitä paremmin kuin Sorais. Sentähden hän ei ollut puhunut pohjoisissa maakunnissa, missä hänen mahtavimmat puoluelaisensa asustivat, sanaakaan Nylepthan naimapuuhista, vaan oli selittänyt riidan johtuneen aivan toisista syistä. Maassa, jossa oli käyty niin monta kansalaissotaa, oli helppo löytää jokin vanha ja ratkaisematon riidanaihe, joka sai vanhat vihat leimahtamaan milloin hyvänsä ilmiliekkiin. Soraiksen esittämät syyt olivat tehneetkin toivotun vaikutuksen, mutta menestys olisi ollut moninkertainen, jos joku meistä olisi ollut hänen mukanaan. Silloin hän olisi voinut sanoa kaikelle kansalle, että tämä oikeuttarakastava kuuluisa muukalainen oli liittynyt häneen, koska hänen asiansa oli oikea.
Tämä oli epäilemättä pääsyy, miksi hän koetti kaikin mokomin houkutella Goodin puolelleen heittääkseen hänet sitten oman onnensa varaan, kun hänestä ei ollut enää mitään hyötyä, ja kun Good tuli ajoissa järkiinsä, käytti Sorais sopivaa tilaisuutta hyväkseen ja vei mukanaan Alphonsen, joka hieman muistutti Goodia, vaikka olikin vähän pienempi ja hennompi, aikoen epäilemättä julistaa kaikkialla, että hän oli itse suuri Bougwan, joka oli tullut häntä auttamaan. Kun sanoin Goodille tämän mielipiteeni, kauhistui hän sanomattomasti.
"Mitä!" huudahti hän; "luuletko todellakin, että tuo pieni lurjus pannaan minua edustamaan? Miksi minun pitikään joutua tähän kirottuun maahan! Maineenihan on iäksi pilattu."
Käsitin täydellisesti hänen harminsa ja koetin lohdutella häntä parhaani mukaan. Onhan todellakin mitä kiusallisinta tietää tulevansa tunnetuksi kaikkialla vieraassa maassa jonkun heittiömäisen pelkurin hahmossa.
Sinä iltana aterioimme kuten sanoin Goodin kanssa kahden kesken, ja huolimatta siitä että olimme olleet läsnä rakkaan ystävämme vihkiäisissä, oli meidät vallannut täydellinen hautajaistunnelma. Meistä tuntui aivan kuin olisimme olleet Curtiksen hautajaisissa.
Seuraavana aamuna alkoi työ entistä vauhdikkaammin. Nylepthan pari päivää sitten lähettämien käskyjen ja ilmoitusten vaikutus alkoi jo näkyä, ja kaupunkiin tulvi lakkaamatta asestettuja miesjoukkoja. Nylepthaa ja Curtista näimme lähipäivinä vain aniharvoin, kuten jokainen voinee arvatakin, mutta minä ja Good työskentelimme päivät päästään aamusta iltaan saakka. Nylepthalle uskollisten sotapäälliköiden kanssa neuvottelimme joka päivä sotasuunnitelmista, järjestelimme muonituskysymykset, annoimme ohjeita ja määräyksiä ja toimitimme satoja asioita. Miehiä tuli ja meni ja Milosikseen johtavat tiet olivat täynnä ylimysten joukkoja, jotka olivat maan kaukaisilta ääriltäkin kokoontuneet Nylepthan lippujen alle.
Parin päivän kuluttua meille jo selveni, että meillä oli käytettävänämme noin neljäkymmentätuhatta jalkamiestä ja parikymmentätuhatta ratsumiestä; siis armeija, joka ei ollut suinkaan vähäpätöinen, mutta joka oli vastustajan voimiin verraten kuitenkin sangen pieni.
Vakoojamme ilmoittivat, että puolet vakinaisesta sotaväestä oli liittynyt Soraikseen, jota myös kaikki pohjoiset maakunnat kannattivat. Hän oli asettunut, kuten olen jo kertonut, erääseen vahvasti linnoitettuun kaupunkiin nimeltä M'Arstuna, Milosiksesta pohjoiseen, ja Nasta oli matkalla hänen luokseen kahdenkymmenenviidentuhannen vuoristolaisen kera, jotka ovat Zu-Vendis-maan parhaat soturit. Toinen mahtava ylimys nimeltä Belusha oli tuonut hänelle kaksitoistatuhatta hyvin varustettua ratsumiestä, niin että Soraiksen armeijaan kuului todennäköisesti lopulta noin satatuhatta miestä kaiken kaikkiaan.
Pian ilmoitettiinkin, että Sorais suunnitteli hyökkäystä suoraan Milosiksen kimppuun ja oli uhannut hävittää autioiksi valtaamansa alueet. Neuvoteltiin, oliko parasta lähteä häntä vastaan ja ryhtyä taisteluun vai odotella hänen tuloaan kaupungin muurien turvissa. Kun meidän mielipidettämme kysyttiin, vaadimme minä ja Good epäröimättä, että oli hyökättävä häntä vastaan, sillä jos sulkeutuisimme kaupunkiin, hyökkäystä odottamaan, voitaisiin toimettomuutemme tulkita aiheutuneen pelosta. Etenkin tällaisissa tapauksissa on tärkeätä, kun vähäpätöisetkin seikat voivat kääntää miesten mielen, että toimitaan mahdollisimman paljon. Into laimenee ja häviääkin pian, jos toimettomina ja noloina odotetaan tapahtumien kehitystä. Sentähden oli mielestämme parempi hyökätä kuin odottaa, kunnes vihollinen raastaisi meidät turvapaikastamme kuin mäyrän kolostaan.
Curtis ja Nyleptha yhtyivät meihin ja ratkaisevassa neuvottelussa pantiin Nylepthan eteen suuri kartta, jota hän katseli kauan ja miettivästi. M'Arstunan ja Milosiksen välillä oli noin yhdeksänkymmenen penikulman päässä Milosiksesta parin penikulman levyinen vuoriharjanne, jonka poikki päästiin erästä solaa myöten, jota metsäiset, jotensakin korkeat rinteet reunustivat, ja jos sola suljettiin, oli vihollisarmeijan mahdoton edetä, sillä se ei voinut kiivetä kuormastoineen rinteitä ylös, jotka olivat joukkojemme miehittämät.
Nylepthalla oli erinomaisen tarkka huomiokyky, ja niinpä hänen huomionsa kiintyikin heti aivankuin vaistomaisesti tuohon vuoriharjanteeseen. Katseltuaan karttaa hetkisen hän osoitti vuorisolaa ja sanoi miehensä puoleen kääntyen voitonvarmasti:
"Tuossa sinä kohtaat Soraiksen ja tuhoat hänen joukkonsa perinpohjin.
Paikka on verraton."
Mutta Curtis oli hyvin vakavan näköinen eikä puhunut mitään.