XVII.
MYRSKY PUHKEAA.
Puhuin äsken näköpiiriimme ilmaantuneista uhkaavista pilvenlonkareista jotka tummenivat joka hetki ja joista Soraiksen toivoton rakkaus Curtikseen oli peloittavin ja vaarallisin. Niin kauniin ja ylhäisen naisen rakkautta ei kukaan mies voi pitää joutavanpäiväisenä pikkuseikkana ja Curtikselle se tuotti paljon huolta ja murhetta, hän kun oli niin vaikeassa asemassa. Myrsky läheni vinhaa vauhtia.
Vaikka Nyleptha olikin mitä suloisin nainen, täytyy kuitenkin totuuden nimessä sanoa, että hän oli hyvin taipuvainen mustasukkaisuuteen saattaen siten rakastettunsa moneen pahaan pulaan. Soraiksen rakkaus alkoi ilmetä yhä kiihkeämmin eikä Curtis voinut panna sille mitään esteitä salaisuutensa säilyttämisen tähden. Muussa tapauksessa hän olisi voinut lopettaa sen heti sanomalla, että hän aikoi naida hänen sisarensa. Curtiksen rehellistä sydäntä kiusasi suuresti sekin seikka, että hän tiesi Goodin rakastuneen korvia myöten tuohon omituiseen, mutta viehättävään "yön tyttäreen". Bougwan-parka oli todellakin laihtunut niin, että hän oli vain varjo entisestään, ja monokkeli pysyi tuskin enää hänen silmässään. Sorais ei työntänyt häntä luotaan, vaan piti hänet huolettomalla keimailullaan juuri parhaassa vireessä ajatellen epäilemättä, että tuo rakastunut muukalainen saattoi olla tarvittaessa hyvinkin hyödyllinen. Minä koetin monin vihjauksin saada Good-paran ymmärtämään tilanteen, mutta kun hän ei ollut kuulevinaankaan puheitani, ajattelin olevan parasta olla sekaantumatta koko juttuun. Asiahan saattaisi siten vain pahentua.
Good-parka, hän oli aivan naurettava lemmen huumassaan, ja hänen mieleensä johtui kaikenlaisia mielettömyyksiä, joilla hän uskoi edistävänsä kallista asiaansa. Vanhan kunnianarvoisan opettajansa avulla hän sepitti pitkän rakkauslaulunkin, jossa toisinto: "suutelen huuliasi" uudistui lukemattomat kerrat ja jonka hän aikoi jonakin kuutamoyönä laulaa lemmittynsä ikkunan alla.
Zu-Vendis-maassa on nimittäin aivan yleistä, että nuoret miehet kunnioittavat ihailemiaan naisia esittämällä jonkun kauniin laulun näiden ikkunan alla, mihin tarkoitukseen tunnelmalliset kuutamoyöt ovat hyvin soveliaat. Olivatpa laulajan tarkoitukset vakavat tahi ei, niin ei kukaan, jolle kunnianosoitus on omistettu, milloinkaan loukkaannu. Ylhäisimmätkin naiset mukautuvat tapaan yhtä mielellään kuin englantilainen neitonen kuulee kauniita kohteliaisuuksia.
Tähän vanhaan kansantapaan turvautuen Good siis päätti pitää serenaadin Soraikselle, jonka huoneet olivat meitä vastapäätä kapean pihan toisella puolen. Mukanaan sitran tapainen soittokone, jota hän — ollen kohtalaisen taitava kitaran soittaja — oli oppinut helposti käsittelemään, hän pani sitten eräänä kirkkaana yönä päätöksensä täytäntöön. Nukuin jo sikeästi, kun konsertti alkoi, mutta heräsin pian, sillä Goodilla on julma ääni, ja hyppäsin ikkunaan katsomaan mikä oli hätänä.
Näin hänen seisovan linnanpihalla kirkkaassa kuutamossa päässään suunnaton strutsinsulista sommiteltu koristelaite ja yllään väljä silkkinen viitta, joka on kylläkin sopiva vaatekappale tällaisissa tilaisuuksissa. Sitransa ontuvalla säestyksellä hän esitti parhaillaan melkein täyttä kurkkua karjuen sepittämäänsä kamalaa rakkaudenhymniä. Hovineitosten ikkunoista kuului tukahdutettua tirskuntaa, mutta Sorais, jota minun täytyi vilpittömästi surkutella, jos hän sattui esityksen kuulemaan, ei näyttänyt pienintäkään elon merkkiä. Kun laulu intohimoisine toisintoineen "suutelen huuliasi" ei tuntunut loppuvan lainkaan, kyllästyimme mekin — olin herättänyt Curtiksen katsomaan hullutusta — näihin kissannaukujaisiin. Huusin Goodille, että täytä nyt jo uhkauksesi ja anna sitten ihmisten nukkua yönsä rauhassa, mikä kehoitus jäähdytti kokonaan hänen kuuman verensä. Laulajaiset loppuivat siihen.
Tilanteen vakavuudesta huolimatta oli tapaus sangen huvittava ja osoittaa, että kaikissa asioissa, vakavimmissakin, on aina jokin huvittava piirre, jos vain voidaan huomata se. Kyky löytää tuo piirre on korvaamaton taito, jota pitäisi aina pyrkiä kehittämään.
Sorais kävi sitä kiihkeämmäksi mitä enemmän Curtis karttoi häntä, ja lopulta muuttui tilanne aivan sietämättömäksi. Jostakin merkillisestä syystä hän oli aivan sokea huomaamaan asian oikeata laitaa ja minä pelkäsin kovin hetkeä, jolloin hänen silmänsä aukenisivat. Hän oli vaarallinen nainen, jota ei ollut hyvä loukata tahallaan eikä tahtomattaankaan. Mutta tuon hetken täytyi kerran tulla, niinkuin se tulikin. Eräänä päivänä, kun minä ja Curtis — Good oli mennyt metsästämään — istuimme huoneessamme neuvotellen tilanteesta ja erittäinkin Soraista koskevista kysymyksistä, toi hovilähetti meille kirjeen, jonka vaivoin kykenimme lukemaan. Curtiksen piti saapua heti kuningatar Soraiksen puheille tämän yksityisasuntoon, johon kirjeentuoja hänet opastaisi.
"Mitä kummaa minä nyt teen?" tuskitteli Curtis. "Mene sinä minun sijastani, vanha veikko."
"En, vaikka saisin koko valtakunnan", vastasin minä kuivasti. "Ennen menen haavoittunutta elefanttia vastaan vanha pyssyrämä kädessä. Kun olet kerran antanut lumota itsesi, niin kärsi seurauksetkin."
"Lohdutat minua aivan samoin kuin ennen toverini koulussa, kun minun piti saada selkääni kepposieni tähden", virkkoi hän synkästi. "Tahtoisinpa tietää, millä oikeudella kuningatar oikeastaan komentaa minut puheilleen? Kun en mene, niin en mene, ja sillä hyvä!"
"Mutta sinun on meneminen", sanoin minä. "Sinä olet hänen upseerinsa, jonka täytyy totella, ja hän tietää sen. Oli nyt miten oli, kyllä sinä siitä pian selviät."
"Toivon vain, että hän pistäisi puukon sydämeeni, niin sittenhän tämäkin kurjuus loppuisi", sanoi hän alakuloisesti. "Uskon hänen kyllä siihen kykenevän", ja raskain mielin hän lähti huoneesta.
Istuin ja odottelin ja noin tunnin kuluttua hän palasi entistä levottomamman näköisenä.
"Annahan jotakin juotavaa", sanoi hän käheästi.
Ojensin hänelle viinimaljan ja kysyin, mitä hänelle oli tapahtunut.
"Mitäkö tapahtunut? Nyt ovat asiat hullummin kuin milloinkaan ennen. Minut vietiin suoraan Soraiksen verrattoman upeaan yksityishuoneeseen, jossa hän oli aivan yksinään ja istui silkkisohvalla huoneen perillä sormiellen keveästi sitraansa. Ensin hän ei ollut minua näkevinäänkään, vaan näppäili vain hiljaa hyräillen soittokoneen hopeisia kieliä, ja minun täytyy sanoa, että soitto oli todellakin kaunista. Vihdoin hän katsahti minuun ja hymyili."
"'Sinä tulit kuitenkin', sanoi hän. 'Minä jo luulin, että olit ehkä mennyt jonnekin sisareni Nylepthan asioille. Sinähän olet hänen oikea kätensä ja minä pidän hyvistä ja uskollisista palvelijoista.'
"Kumarsin syvään ja vastasin tulleeni kuulemaan kuningattaren käskyä.
"'Aivan oikein. Tahdon hiukan puhella kanssasi. Mutta ole niin hyvä ja istu, sillä minua väsyttää katsoa niin korkealle', ja hän siirtyi hiukan viitaten viereensä ja kääntyi minuun päin sohvan päätyyn nojaten.
"'Osoitatte minulle liian suurta kunniaa', vastasin minä. 'Enhän ole vertaisenne, oi kuningatar!'
"'Pyysin sinua istumaan', sanoi hän.
"Noudatin kehoitusta ja hän alkoi katsella minua noilla tummilla silmillään. Mustassa tukassaan hänellä oli valkea kukka, jonka heteitä koetin hädissäni laskea, mutta siitä ei ollut apua. Hän oli kuin ruumiillistunut kauneus ja puhui hyvin harvakseen matalalla äänellä katsellen minua koko ajan. En tiedä, oliko se hänen tenhoava katseensa vai hänen hiuksiensa tuoksu, joka vaikutti minuun, mutta lopulta olin aivan herpaantunut. Vihdoin hän nousi.
"'Incubu', sanoi hän, 'himoatko voimaa ja valtaa?'
"Vastasin, että otaksuin kaikilla miehillä olevan semmoisen himon.
"'Sitä olet saapa', sanoi hän. 'Entä rakastatko kauneutta?'
"Siihen minä vastasin, että olin hyvin mielistynyt kuvanveisto-, rakennus- ja muihin sellaisiin taiteisiin. Hermoni olivat jo niin jännitetyt, että vapisin kuin haavanlehti, ja minä tunsin jotakin kamalaa olevan tulossa. Mutta hän piti minua kuin lumouksen vallassa, jolle en voinut mitään. Vastaukselleni hän rypisti kulmiaan ja vaikeni hetkeksi.
"'Incubu', virkkoi hän vihdoin, 'tahtoisitko olla kuningas? Kuule, tahtoisitko olla kuningas? Näetkös, muukalainen, minä aion tehdä sinut Zu-Vendis-maan kuninkaaksi ja Soraiksen, yön tyttären, herraksi. Vaiti! ja kuule, mitä tahdon sinulle sanoa. Sydämeni salaisuuksia en ole kellekään näin avannut, mutta sinä olet muukalainen, jolle minä voin kaikki uskoa tietäen hyvin miten vaikea sinun olisi ollut tunteistasi minulle puhua. Katso, herrani Incubu, kruununi on jalkaisi juuressa ja sen mukana saat naisen, jota monet ovat omakseen toivoneet. Vastaa nyt, minun valittuni, ja vastaa sanoilla, jotka hyväilevät korviani'.
"'Oi Sorais', sanoin minä, 'älä puhu noin, minä rukoilen sinua' — minulla ei näet ollut aikaa valita sanojani — 'sillä sinä pyydät mahdottomia. Minä olen kihloissa sisaresi Nylepthan kanssa ja häntä vain minä rakastan.'
"Huomasin heti sanoneeni jotakin kamalaa ja katsahdin ylös nähdäkseni sanojeni vaikutuksen. Hän kavahti seisoalleen salamoivin silmin ja hänen kasvonsa olivat kuolonkalpeat. Sanojani seurasi kaamea hiljaisuus. Kerran hän katsahti pöydälle, jossa oli tikari, ja sitten minuun niinkuin hän olisi aikonut heti surmata minut ja vihdoin hän lausui yhden ainoan sanan:
"'Mene!'
"Minä lähdin ja olin iloinen päästessäni hänen luotaan ja tässä olen. Anna minulle vielä kulaus viiniä, vanha veikko, ja sano, mitä minun nyt on tehtävä."
Pudistin päätäni, sillä asia oli todellakin vakava. Mieleeni muistuivat sanat, ettei helvetin lieskakaan ole niin raivoisa kuin loukattu nainen, etenkin kun nainen on kuningatar ja Soraiksen kaltainen. Pelkäsin pahinta ja olin levoton henkilökohtaisen turvallisuutemmekin takia.
"Asiasta on heti ilmoitettava Nylepthalle", vastasin minä, "ja on ehkä parasta, että minä menen hänen puheilleen, sillä sinun kertomustasi hän voisi epäillä."
"Kuka on tänä iltana hänen henkivartijainsa päällikkö?" jatkoin minä.
"Good."
"No hyvä, Nylepthalle ei voi vielä mitään pahaa tapahtua. Älä ole lainkaan hämmästyneen näköinen. Minä olen varma, ettei Sorais vääjää mitään. Asiasta täytynee luultavasti ilmoittaa Goodille."
"Mahtaakohan olla tarpeellista!" huokaisi Curtis. "Hänhän on korvia myöten rakastunut Soraikseen, joten se olisi kova isku miesparalle."
"Niinpä kylläkin. Ehdimmehän puhua hänelle asiasta myöhemminkin. Minä voin panna pääni pantiksi, että Sorais liittyy nyt Nastaan, joka väijyy pohjoisessa, ja tässä syttyy sota, jonka vertaista ei ole Zu-Vendis-maassa vielä nähty. Katsos tuonne", ja minä osoitin kahta hovilähettiä, jotka samassa ilmestyivät Soraiksen puolelta. "Noilla miehillä on tärkeitä uutisia."
Siepaten kaukoputken käteeni minä riensin Curtiksen kanssa pieneen näkötorniin, joka oli huoneidemme yhteydessä, ja aloin tarkastella ympäristöä. Toinen lähetti kiiruhti temppeliä kohti mennen epäilemättä ylimmäisen papin Agonin puheille, mutta toista en nähnyt. Hetkisen kuluttua minä kuitenkin keksin erään ratsastajan, joka karkuutti täyttä laukkaa kaupungin pohjoista porttia kohti. Katselin miestä tarkemmin ja tunsin hänet pian toiseksi lähetiksi.
"Sorais on todellakin tarmokas nainen", sanoin minä. "Hän toimii heti ja aikoo iskeä äkkiä ja lujasti. Olet loukannut häntä, poikaseni, ja monen miehen veri on vuotava, ennenkuin tahra on huuhdottu pois. Sinua hän säälii kaikista vähimmän, jos hän vain saa sinut kynsiinsä. Minä menen nyt Nylepthan luo. Ole sinä täällä, vanha veikko, ja koeta tyyntyä, sillä minä voin sanoa sinulle, ettet ole milloinkaan tarvinnut mielenmalttiasi enemmän kuin nyt. Olen eläissäni ollut monessa liemessä mukana enkä luule nytkään erehtyväni."
Pääsin heti kuningattaren puheille. Hän odotteli Curtista eikä ollut juuri mielissään nähdessään minun mahonginruskeat kasvoni lemmittynsä uljaiden piirteiden asemesta.
"Mikä herraani vaivaa, Macumazahn", kysyi hän, "kun hän ei tule luokseni? Onko hän sairas?"
Sanoin hänen voivan hyvin ja kerroin sitten muitta mutkitta asiani alusta loppuun saakka. Nyleptha raivostui aivan suunniltaan ja oli vihassaan entistä suloisempi.
"Kuinka sinä uskallat tulla kertomaan minulle sellaista", tiuskaisi hän. "Se on valhe, että minun herrani rakastaa sisartani Soraista."
"Anna minulle anteeksi, oi kuningatar", vastasin minä nöyrästi, "mutta niin en sanonut. Minä kerroin, että Sorais rakastaa lemmittyäsi."
"Älä siinä turhia saivartele, niinkuin se ei olisi aivan sama asia. Toinen antaa ja toinen ottaa ja molemmat ovat yhtä syylliset. Kuinka minä vihaan sinua, Sorais. Mutta Sorais on kuningatar ja sisareni eikä hän olisi voinut langeta niin syvälle, ellei ystäväsi olisi viekoitellut häntä. Ah, kuinka kavalia miehet ovatkaan! Runoilija on aivan oikeassa sanoessaan, että mies on kuin käärme, jonka paljas kosketuskin on myrkyllinen ja jota ei kukaan voi pidellä."
"Huomautus on erinomainen, oi kuningatar", sanoin minä, "mutta minusta tuntuu kuin olisit lukenut väärin runoilijan sanat. Nyleptha, sinä tiedät aivan hyvin, ettei puheissasi ole vähintäkään perää, eikä nyt ole aika hassutella."
"Kuinka sinä uskallat! Kuinka sinä uskallat!" huusi hän polkien jalkaansa. "Onko minun petollinen herrani lähettänyt sinut loukkaamaan minuakin? Mikä sinä luulet olevasi, muukalainen, että tohdit puhua tällä tavoin minulle, kuningattarelle? Kuinka sinä uskallat?"
"Tohdin kuin tohdinkin. Aika, jonka tuhlaat hyödyttömään ja järjettömään vihaasi voi maksaa sinulle kruunusi ja meille kaikille henkemme. Soraiksen ratsastajat ovat jo hälyyttämässä miehiä aseisiin. Kolmessa päivässä on Nasta koonnut soturinsa ja hänen sotahuutonsa kajahtaa pohjoisissa maakunnissa kuin raivostuneen leijonan ärjyntä. Yön tyttärellä on suloinen ääni eikä hän ole laulujaan turhaan laulanut. Hänen sotalippunsa hulmuaa pian kaikilla selänteillä pohjoisessa, ja niiden alle kerääntyy sotureita kuin pilveä. Puolet armeijaa noudattaa hänen sotahuutoaan ja jokaisessa kaupungissa ja kylässä kiihoittavat papit kansan muukalaisia vastaan ja todistavat hänen asiansa puolesta taistelemisen olevan jokaisen pyhän velvollisuuden. Olen puhunut, oi kuningatar!"
Nyleptha oli nyt aivan rauhallinen ja mustasukkaisuuden kohtauksen ohimentyä hän oli jälleen tarmokas ja kylmästi harkitseva hallitsija.
"Puhut järkevästi, Macumazahn. Suo anteeksi tyhmyyteni. Mikä mahtava kuningatar minä olisinkaan, ellei minulla olisi sydäntä. Olla sydämetön on sama kuin voittaa koko maailma. Intohimo on kuin salama, joka yhdistää maan taivaaseen, mutta joka häikäisee ja tappaa!
"Sinä uskot Soraiksen ryhtyvän sotaan minua vastaan. Olkoon niin. Minua hän ei kuitenkaan voita, sillä minullahan on ystäväni ja puoltajani. Niitä on paljon, jotka huutavat 'Nyleptha! Nyleptha', kun minun viirini kohoavat torneihin ja linnojen muureille, ja jo tänä iltana minun sanomatuleni leimahtavat vuorelta toisella kutsuen väkeni koolle. Minä muserran hänet ja hajoitan hänen sotajoukkonsa. Ikuinen yö on oleva Soraiksen, yön tyttären, kohtalo. Ojenna nyt minulle tuo pergamentti ja hanhensulka ja käske vahtiupseeri tänne. Hän on luotettava mies. Kas niin."
Minä tein niinkuin hän käski, ja vanha rauhallisen näköinen soturi, nimeltä Kara, astui sisään syvään kumartaen.
"Miehitä kaikki sisareni Soraiksen, Zu-Vendis-maan kuningattaren, asunnon sisäänkäytävät ja älä laske ketään sisään tahi ulos", lausui Nyleptha. "Laiminlyönnistä vastaat hengelläsi. Tässä on valtakirjasi", ja hän ojensi pergamentin upseerille.
"Kuningattaren käsky on toteutuva", vastasi mies hieman hätkähtäen ja poistui.
Sitten Nyleptha lähetti sanan Curtikselle, joka saapui heti hyvin onnettoman näköisenä. Luulin toisen edellistä hirmuisemman mustasukkaisuuden myrskyn ryöpsähtävän valloilleen, mutta erehdyin. Naisväen tiet ovat totisesti ihmeelliset. Hän nyökkäsi Curtikselle ystävällisesti ja sanoi tahtovansa kuulla hänen mielipidettään hyvin tärkeissä asioissa. Soraiksesta ja luulotellusta uskottomuudesta ei puhuttu sanaakaan, mutta minusta näytti, ettei asia ollut vielä unhottunut. Nyleptha oli luultavasti päättänyt selvittää sen seikan Curtiksen kansaa kahden kesken.
Heti Curtiksen tultua palasi upseeri ilmoittamaan, että Sorais oli poistunut palatsista. Hän oli sanonut menevänsä temppeliin rukoilemaan ja viettämään yön hurskaissa mietteissä alttarin edessä, kuten Zu-Vendis-maan ylhäiset naiset välistä tapasivat tehdä. Katsahdimme merkitsevästi toisiimme. Lintu oli lentänyt tiehensä ja ensimmäinen isku oli tullut hyvin pian. Aloimme toimia.
Luotettavimmat kenraalit haettiin saapuville, ja kun heille oli selitetty tilannetta niin paljon kuin katsottiin tarpeelliseksi, heille annettiin tiukat määräykset käskeä heti mahdollisimman tarkoin väkensä koolle. Mahtavimmat ylimykset, joihin Nyleptha tiesi voivansa luottaa, kutsuttiin myöskin neuvotteluun, ja monet heistä lähtivät heti etäisimpiin maakuntiin kokoamaan joukkojaan. Sinetöidyt määräykset lähetettiin etäisimpien kaupunkien päälliköille ja sanansaattajien käskettiin rientää yötä päivää.
Työskentelimme kuumeisella kiireellä koko illan muutamien luotettavien kirjurien avulla, ja Nyleptha toimi sellaisella tarmolla ja mielenmaltilla, että minä aivan hämmästyin. Kello oli kahdeksan, kun palasimme asuntoomme. Siellä kuulimme Alphonselta, joka oli sangen närkästynyt päivälliseltä poissaolomme tähden — hän oli ryhtynyt jälleen toimeensa — että Good oli palannut metsästysretkeltään ja mennyt vahtivuorolleen. Koska portille oli pantu moninkertainen vahti eikä vaaraa tarvinnut heti pelätä, katsoimme olevan tarpeetonta mennä hänelle kertomaan mitään koko jutusta. Kylläpähän hän ehti sen huomennakin kuulla. Keskustelimme vielä hetkisen illan tapahtumista ja menimme sitten levolle ollaksemme täysissä voimissamme tarpeen vaatiessa.
Mutta ennenkuin nukahdimme, johtui Curtiksen mieleen pyytää vanhaa Umslopogaasia viettämään yönsä Nylephtan huoneiden läheisyydessä. Umslopogaas tunsi palatsin tarkoin ja sai kuningattaren käskystä kulkea vapaasti kaikkialla, milloin häntä vain halutti. Zulujen tavoin hän rakasti yöllä kuljeskelemista, ja hänen nähtiinkin usein hiiviskelevän palatsin väljissä suojissa keskiyön hiljaisina hetkinä. Mitään kysymättä hän heitti tapparan olalleen ja häipyi äänettömästi kuin aave hämärään käytävään.
Olin mielestäni nukkunut vain muutamia minuutteja, kun äkkiä heräsin tuntien, että joku katseli minua tutkivasti. Totesin hämmästyneenä, että ulkona alkoi aamu sarastaa, ja kumman levottomuuden valtaamana minä nousin äkkiä istumaan. Vuoteeni jalkopäässä seisoi Umslopogaas ja aamun harmaassa hämyssä hän oli tavallista julmemman ja peloittavamman näköinen.
"Oletko ollut jo kauan luonani?" kysyin minä kuivasti, sillä semmoinen herääminen ei oikein miellyttänyt minua.
"Noin puoli tuntia, Macumazahn. Minulla on sinulle tärkeää asiaa."
"Puhu", sanoin minä unhottaen tykkänään häirityn uneni.
"Illalla menin Valkoisen kuningattaren luo, kuten oli käskettykin, ja kätkeysin suureen huoneeseen, joka on kuningattaren makuuhuoneen vieressä, erään pylvään taakse. Bougwan oli etuhuoneessa ja oviverhojen ulkopuolella seisoi vahtisoturi. Voidakseni täyttää tehtäväni kunnollisesti minun täytyi päästä sisään kummankaan huomaamatta, mikä onnistuikin sangen hyvin. Hiivin kuin varjo heidän taitsensa. Olin seisonut piilopaikassani jo monta tuntia, kun äkkiä näin erään tumman olennon liukuvan äänettömästi minua kohti. Tuo salaperäinen ilmiö oli nainen, jolla oli tikari kädessään. Toinen olento, jota nainen ei huomannut, hiipi hänen jäljessään ja katsottuani tarkemmin minä näin, että se oli Bougwan. Hän oli riisunut kengät ja niin lihavaksi mieheksi hän hiipi oikein hyvin. Kun nainen oli kohdallani, näin minä selvästi hänen kasvonsa tähtien himmeässä valossa."
"Kuka se oli?" kysyin minä kärsimättömästi.
"'Yön tytär', Macumazahn. Hänellä on totisesti sattuva nimi. Seisoin hiljaa ja odotin, kunnes Bougwan oli myös hiipinyt ohitseni, jolloin minä lähdin heidän jälkeensä, ja niin me hiivimme äänettömästi toinen toisemme jäljessä Valkoisen kuningattaren makuuhuonetta kohti. 'Yön tytär' edellä, sitten Bougwan ja viimeksi minä, eikä 'Yön tytär' tiennyt mitään Bougwanista eikä Bougwan minusta.
"Vihdoin nainen saapui Valkoisen kuningattaren oviverhojen luo, joita hän äänettömästi raotti luiskahtaen sisäpuolelle notkeasti kuin käärme ja Bougwan ja minä seurasimme. Kuningattaren vuode oli huoneen toisessa päässä ja hän nukkui sikeästi. Kuulin selvästi hänen hengityksensä ja hänen valkoinen käsivartensa hohti silkkipeitteellä kuin lumi kuihtuneella ruohikolla. 'Yön tytär' kumartui matalaksi ja alkoi ryömiä vuodetta kohti pitkä tikari koholla, näin, ja hän oli niin syventynyt suunnitelmansa toteuttamiseen, ettei hän ajatellutkaan katsoa taaksensa.
"Kun hän oli jo aivan vuoteen lähellä tarttui Bougwan äkkiä hänen käteensä, jolloin hän kääntyi meihin päin hätäisesti henkäisten. Näin tikarin välähtävän ja kuulin iskun sattuvan, ja ellei Bougwanilla olisi ollut rautanahka yllänsä, niin ei tiedä miten hänen olisi käynytkään. Nyt hänkin tunsi naisen ja kavahti hämmästyneenä takaisin kykenemättä sanomaan halaistua sanaa. Nainen oli yhtä hämmästynyt, mutta tointui pian ja pannen sormen huulilleen, näin, hän hiipi huoneesta Bougwanin seuratessa. Hänen viittansa lieve aivan hipaisi käsivarttani, eikä paljon puuttunut, etten antanut Inkosi-kaasin heilahtaa.
"Etuhuoneessa hän alkoi kuiskailla Bougwanille ja rukoili häneltä jotakin väännellen käsiään näin. En tiedä mitä he puhuivat, mutta näin, että Bougwan ravisti aina vähän väliä päätään ja sanoi:'ei, ei, ei!' Minusta näytti aivan kuin hän olisi aikonut kutsua vahdin paikalle, mutta samassa 'Yön tytär' vaikeni ja alkoi katsella häntä suurilla noidan silmillään, ja minä näin, että hänen kauneutensa lumosi Bougwanin. Hän ojensi kätensä, jota Bougwan suuteli, ja juuri kun minä aioin astua esiin vangitakseni hänet, sillä minä näin, että Bougwanista oli tullut akka, joka ei osannut enää erottaa oikeaa väärästä, katosi hän jäljettömiin."
"Katosi!" huudahdin minä.
"Niinkuin kummitus. Bougwan seisoi paikallaan tuijottaen seinään kuin unissakävijä ja poistui sitten hitaasti. Hetkisen odotettuani hiivin minäkin tieheni."
"Oletko ihan varma, Umslopogaas", sanoin minä, "ettet ole nähnyt vain unta?"
Vastauksen asemesta hän avasi vasemman kätensä ja näytti minulle parin tuuman pituisen hienoimmasta teräksestä tehdyn tikarin katkenneen kärjen.
"Otin tämän valkoisen kuningattaren huoneesta, jossa se taittui
Bougwanin rintaa vasten", virkkoi hän rauhallisesti.
Pukeuduin kiireesti ja menin sitten Umslopogaasin kanssa Curtiksen luo, jossa hän toisti kertomuksensa sanasta sanaan.
"Taivas varjelkoon!" huudahti Curtis zulun vaiettua; "täällä minä vain olen unia vedellyt Nylepthan ollessa tähteni sellaisessa hirveässä vaarassa. Mikä hirviö tuo Sorais onkaan! Olisi ollut hänelle aivan omiaan saada maistaa Umslopogaasin tapparaa."
"Puhut oikein, Incubu", lausui zulu, "ja voit olla varma, että olisin iskenyt ennen häntä. Odotin vain ratkaisevaa hetkeä."
En sanonut mitään, mutta en voinut olla ajattelematta, että monta tuhatta ihmishenkeä olisi säästynyt, jos hän olisi antanut Soraiksen joutua tämän Nylepthalle valmistaman kohtalon omaksi. Ja minä olin oikeassa, kuten ennen pitkää saatiin nähdä… Kerrottuaan seikkailunsa Umslopogaas meni aamiaistaan syömään minun ja Curtiksen jäädessä tapahtumaa pohtimaan. Curtis oli ensin hyvin kiukkuinen Goodille, joka ei ollut enää lainkaan luotettava, sanoi hän, ja joka oli tahallaan päästänyt Soraiksen pakenemaan jonkun salaisen käytävän kautta, sen sijaan että hänen olisi pitänyt jättää murhayrityksen tekijä oikeuden tuomittavaksi. Hän oli todellakin hyvin närkästynyt. Minä annoin hänen pauhata ajatellen mielessäni, kuinka helppoa onkaan olla ankara toisen heikkouksia kohtaan muistamatta lainkaan omiaan.
"Kuulehan, hyvä mies", sanoin minä vihdoin; "ajattelehan asiaa hiukan tarkemmin. Olit eilen saman naisen puheilla ja sanoit olleesi niin hänen lumoissaan, että tuskin kykenit vastustamaan hänen vaatimuksiaan, vaikka olet vannonut uskollisuuden valan eräälle toiselle, maailman kauneimmalle naiselle. Otaksutaanpa, että Nyleptha olisi ollut Soraiksen tilalla ja sinä Goodin. Olisitkohan ollut niinkään innokas luovuttamaan hänet julkiselle häpeälle alttiiksi, oikeuden huostaan ja vihdoin elävältä poltettavaksi? Katsohan asiaa Goodinkin kannalta, ennenkuin julistat vanhan koetellun ystäväsi roistoksi ja petturiksi."
Hän kuunteli vaieten esitystäni ja sanoi sitten suoraan, että hän oli puhunut ajattelemattomasti. Curtiksen parhaimpia puolia onkin, että hän on aina valmis myöntämään, milloin hän vain huomaa olleensa väärässä.
Vaikka minä siten puolustinkin Goodia, en minä kuitenkaan voinut kieltää, että hän oli joutunut mahdollisimman, kieroon asemaan, niin luonnollinen kuin hänen käytöksensä muutoin olikin. Oli tapahtunut kaamea murhayritys, jonka tekijän hän oli päästänyt pakoon, joutuen siten siveellisesti kokonaan tuon kauniin rikoksentekijättären valtoihin. Hän oli jo hyvällä alulla kehittyä tuon tunnottoman naisen sokeaksi välikappaleeksi, eikä miehellä ole maailmassa kovempaa kohtaloa kuin joutua sellaiseen asemaan. Loppu on aina sama. Kun hänestä ei ole enää mitään hyötyä, heitetään hänet oman onnensa nojaan ja saa sitten loppuikänsä surra ainiaaksi menettämäänsä itsekunnioitustaan. Istuessani siinä ajatuksiini vaipuneena tuumien mitä olisi paras tehdä asian auttamiseksi — kysymys oli todellakin pulmallinen — alkoi pihalta kuulua kovaa melua. Tunsin Umslopogaasin ja Alphonsen äänet; edellinen kirosi ja mellasti hirvittävästi jälkimmäisen huutaessa kimeästi pelosta.
Kiiruhdin ulos katsomaan mitä oli tekeillä ja näin hullunkurisen näyn. Pikku ranskalainen juoksi henkensä edestä pihan poikki raivostuneen Umslopogaasin edellä, joka iski pitkän kätensä hänen niskaansa juuri kun tulin portaille. Alphonse kohosi maasta kuin nukke ja lensi suinpäin jonkun askeleen päässä olevaan kauniisti kukkivaan mutta hyvin okaiseen pensaikkoon, niin että vain kantapäitä näkyi. Heittoonsa tyytyväisenä zulu sitten katseli käsivarret ristissä ranskalaisen sätkytystä ja kuunteli julmasti hymyillen tämän kamalia avunhuutoja.
"Mitä tämä merkitsee?" huudahdin minä juosten paikalle. "Aiotko tappaa miehen? Vedä hänet heti pois pensaasta!"
Pahasti murahtaen Umslopogaas totteli ja tarttuen Alphonse-poloisen nilkkoihin hän kiskaisi tämän pensaasta sellaisella nykäyksellä, että luulin jalkojen irtautuvan. Selästä olivat vaatteet riekaleina ja kaikkialta tihkui verta. En ole milloinkaan nähnyt kurjempaa näkyä. Täyttä kurkkua huutaen hän kieritteli itseään maassa ja pitkään aikaan en voinut saada häneltä sanaakaan selitykseksi.
Vihdoin hän kuitenkin nousi ja piiloutuen taakseni hän kirosi vanhan Umslopogaasin kalenterin kaikkien pyhimysten nimessä ja vannoi sankarillisen isoisänsä pyhän muiston nimessä myrkyttävänsä zulun ensimmäisen sopivan tilaisuuden sattuessa. Hän "janosi kostoa". Totuus tuli lopulta ilmi. Alphonse keitti nimittäin Umslopogaasin aamiaispuuron, jonka tämä söi kurpitsan kuoresta puutikuilla jossakin pihan nurkkauksessa istuen, kuten hän olisi tehnyt kotona Zulu-maassakin, ja kun Umslopogaas, kuten zulut yleensä, inhosi suuresti kaloja, joita hän piti jonkinlaisina vesikäärmeinä, oli Alphonse, joka keksi aina kaiken maailman kujeet, päättänyt syöttää hänelle yhden tavalla tahi toisella. Hän jauhoi kalan hyvin hienoksi ja sekoitti sen puuroon, jonka zulu söi melkein kokonaan, ennenkuin huomasi kepposen. Eikä hän olisi sitä luultavasti lainkaan huomannutkaan, jos Alphonse olisi malttanut pysyä sisällä ja hillitä merkillisen iloisuutensa. Mutta onnettomuudekseen ei tämä voinut sitä tehdä, vaan tuli pihalle ja katseli tirskuen zulun ateriointia. Umslopogaasia, joka oli sangen teräväjärkinen, tämä kummallinen hilpeys alkoi viimein epäilyttää, ja tutkittuaan tarkoin puuron jäännöksen hän keksi "puhvelihiehon" kepposen, jonka hän kuittasi yllä kerrotulla tavalla. Ranskalainen oli todellakin onnellinen selvitessään jupakasta niinkin vähällä, sillä pahemminkin olisi voinut käydä. Hänenhän olisi luullut kirvesleikin jälkeen täytyneen käsittää, ettei ollut hyvä ryhtyä kujeilemaan tuon "mustan herrasmiehen" kustannuksella.
Tapaus oli itsessään aivan vähäpätöinen, mutta kerroin sen sentähden, että sillä oli hyvin vakavat seuraukset. Verenvuodon tauottua ja pestyään itsensä Alphonse poistui kiroillen, ja minä tiesin vanhastaan että kestäisi sangen kauan, ennenkuin hän saavuttaisi entisen mielentilansa. Hänen mentyään minä nuhtelin Umslopogaasia ja sanoin häpeäväni hänen käytöstään.
"Ah, Macumazahn", sanoi hän, "älkää tuomitko minua, sillä tämä paikka ei ole minua varten. Olen kyllästynyt, kuolemaan saakka kyllästynyt ainaiseen syömiseen, juomiseen, nukkumiseen ja naimiskauppahullutuksiin. En kärsi tätä mukavaa elostelemista kivitaloissa joka vie miehen voimat, kuolettaa hänen sisunsa ja muuttaa hänen lihaksensa pehmeäksi rasvaksi. Valkoiset viitat, kauniit naiset, torventoitotukset ja haukkojen lento kyllästyttävät minua. Silloin oli elämä elämisen arvoinen, kun löimme masait siellä karja-aitauksessa, mutta täällä en ole iskuakaan iskenyt maailman pyörähdellessä punaisena silmissäni ja minä alan luullakin, että minun täytyy mennä isäisi luo kohottamatta enää kertaakaan Inkosi-kaasin välähtelevää terää", ja hän kohotti kirveensä katsellen sitä surumielin.
"Siinäkö surusi?" sanoin minä. "Tyydyttämätön verenhimoko on tehnyt sinut sairaaksi, ja 'tikkako' kaipaa puuta? Ja sinun iälläsi! Häpeä nyt toki, Umslopogaas."
"Macumazahn, minun ammattini on kyllä verinen, mutta parempi ja rehellisempi kuin monet muut. Kauniimpaa on surmata mies kunniallisessa taistelussa kuin imeä hänen sydänverensä petoksilla ja konnanjuonilla, niinkuin te valkoihoiset teette. Monta miestä olen tappanut eikä sellaista tulekaan, jota pelkäisin katsoa silmästä silmään, ja paljon on minulla ollut ystäviä, joita mielelläni tahtoisin vielä kerran tavata. Sinä olet sinä ja minä olen minä ja jokainen viihtyy parhaiten omassa maassaan ja omiensa luona. Vuoristohärkä kuolee ravintorikkaille tasangoille jouduttuaan ja samoin on minunkin laitani, Macumazahn. Minä olen karkea ja häikäilemätön, sen kyllä tiedän, mutta kuitenkin sinä muistelet minua murehtien, kun olen mennyt luotasi ikuiseen yöhön isäini luo, sillä sydämessäsi sinä rakastat minua, isäni Macumazahn, vaikka olenkin vain koditon zulu-soturi — heimon päällikkö, jolle hänen kansansa ei yösijaakaan antaisi — maastaan karkoitettu, onneton kulkuri. Minäkin rakastan sinua, Macumazahn, sillä me olemme yhdessä harmaantuneet, ja välillämme on side, joka ei näy, mutta joka on liian vahva milloinkaan katketakseen", ja hän otti korvanlehteensä tehdystä reiästä vanhan panoshylsyn — nuuskarasian — ja ojensi sen minulle silmissään lämmin loiste.
Otin hyppysellisen koettaen salata liikutustani, sillä oli aivan totta, että minä rakastin suuresti tätä vanhaa, verenhimoista zulu-soturia. En oikein tiedä mikä hänessä viehätti minua. Ehkä se oli hänen aivan yli-inhimillinen voimansa ja taitavuutensa tahi yksinkertaisesti vain se, että hän oli niin erikoinen. Olen ollut paljon villien parissa, mutta milloinkaan en ole tavannut toista hänen kaltaistaan. Hän oli harvinaisen viisas ja kokenut, mutta kuitenkin vain suuri lapsi, ja vaikka tuntuneekin naurettavalta, niin minun täytyy sanoa, että hänellä oli "hellä sydän", kuten monesta julmasta intiaanipäälliköstäkin kerrotaan. Niin, minä pidin hänestä paljon, vaikka en ajatellutkaan sitä milloinkaan hänelle sanoa.
"Rakkautesi on aina erikoinen, sinä vanha susi", sanoin minä.
"Halkaisisit kalloni leukaan saakka, jos olisin tielläsi huomenna."
"Puhut aivan totta, Macumazahn. Sen tekisin, jos estäisit minua täyttämästä velvollisuuteni. Mutta samassa kun iskuni olisi tehnyt tehtävänsä, minä rakastaisin sinua jälleen. Sanohan, Macumazahn, luuletko, että saamme vielä tapella täällä?" lisäsi hän rukoilevasti. "Viime yön tapahtumista päättäen ovat kuningattaret riitaantuneet. Eihän 'Yön tyttärellä' olisi muutoin ollut tikari mukanaan."
Minä myönsin hänen olevan oikeassa ja sanoin, että kuningattaret riitelevät Incubusta.
"Niinkö?" huudahti hän tarttuen iloissaan käsivarteeni. "Sitten saamme tapella yhtä varmasti kuin joet tulvivat sadeaikana, ja tapella henkemme edestä. Voitto sodassa on naisille yhtä rakas kuin viimeinen sana suunsoitossa, ja tapellessaan rakkautensa tähden he ovat yhtä vaaralliset kuin haavoittunut puhveli. Näetkös, Macumazahn, asianlaita on siten, että nainen ui vaikka veressä päämaalinsa saavuttaakseen. Olen parikin kertaa nähnyt sen omin silmin. Ah, Macumazahn, tämän kauniin kaupungin saamme vielä nähdä tulimerenä leimuavan ja kuulla taistelun melskeen sen kaduilta. Kuljeskelemiseni ei ole sittenkään ollut turha. Mitä luulet, mahtavatkohan tämän maan miehet osata tapella?"
Curtis tuli samassa luoksemme ja hetkisen kuluttua saapui myös Good paikalle, mutta aivan eri suunnalta, ollen hyvin kalpea ja masentuneen näköinen. Hänet nähdessään Umslopogaas lopetti verenhimoiset puheensa ja tervehti häntä.
"Ah, Bougwan", huudahti hän, "tervehdin sinua, suuri päällikkö! Olet niin väsyneen näköinen. Eilinen metsästysretki oli varmaankin hyvin rasittava", ja vastausta odottamatta hän jatkoi:
"Kuule, Bougwan, minä tahdon kertoa sinulle kertomuksen eräästä naisesta, kertomuksen, joka on aivan tosi.
"Oli kerran mies ja nainen, jota mies intohimoisesti rakasti. Mutta nainen ei välittänyt hänestä, vaan rakasti hänen veljeänsä. Hänen rakkautensa oli kuitenkin toivoton, sillä tuo veli rakasti hellästi omaa vaimoaan ja pilkkasi häntä milloin he vain näkivät toisensa. Silloin tuo nainen, jonka rakkautta oli halveksittu, alkoi miettiä kostoa ja sanoi siinä tarkoituksessa miehelle, joka rakasti häntä: 'minä rakastan sinua, ja jos julistat sodan veljeäsi vastaan, tulen vaimoksesi.' Mies tiesi kyllä hänen puheensa olevan valhetta, mutta hän rakasti tuota kaunista naista niin suuresti, että hän noudatti kehoitusta ja ryhtyi sotaan veljeänsä vastaan. Kun paljon kansaa oli kaatunut, tuli hänen veljeltään sana: — 'Miksi sinä vainoat minua? Mitä pahaa olen sinulle tehnyt? Enkö ole lapsesta pitäen sinua rakastanut? Kun olit puutteessa, enkö auttanut sinua, ja kun teimme sotaretkiä, emmekö jakaneet kaikki saaliit tasan, härät, lehmät ja tytöt? Miksi siis tahdot tappaa minut, veljeni, jota olen aina rakastanut?'
"Silloin mies tuli sangen murheelliseksi, sillä hän käsitti pahoin tehneensä. Hän karkoitti tuon naisen luotaan ja lopetti sodan ja eli sitten rauhassa veljensä kanssa samassa kylässä. Jonkun ajan kuluttua nainen tuli kuitenkin takaisin ja sanoi hänelle: 'Olen menneet unhottanut ja tahdon nyt tulla vaimoksesi!' Sydämessään mies tunsi, ettei tuokaan puhe ollut totta. Ja vaikka hän tiesi, että naisella oli paha mielessä, niin hän otti hänet kuitenkin vaimokseen, sillä hänen rakkautensa ei ollut kylmennyt.
"Mutta hääpäivän iltana, kun mies oli vaipunut sikeään uneen, hiipi nainen hänen viereltään, otti hänen tapparansa ja ryömi hänen veljensä majaan ja löi hänet kuoliaaksi hänen nukkuessaan. Tekonsa tehtyään nainen hiipi takaisin ja pani verisen kirveen miehensä viereen ja pakeni pimeään yöhön.
"Päivän koittaessa alkoi kylästä kuulua huutoja: 'Lousta on tapettu' ja miehen majalle kokoontui suuri väkijoukko. Mentiin sisään ja siellä mies nukkui vielä sikeästi verinen kirves vieressään. Silloin miehet muistivat veljesten välisen sodan ja sanoivat: 'Katso, varmaankin hän on murhannut veljensä', ja aikoivat tappaa hänet, mutta hän pääsi heidän kynsistään. Pakomatkallaan hän kohtasi naisen, joka oli kaiken pahan alku ja juuri, ja hän tappoi hänet.
"Mutta naisen kuolema ei voinut murhattua henkiin herättää ja mies sai kuitata tuon naisen kaikki rikokset. Muita syyllisiä ei voinut olla. Hän oli veljensä murhaaja. Sentähden hän on hylkiö ja kansansa kiroama ja sentähden saa hän, joka oli muinoin mahtava päällikkö, kulkea loppuikänsä koditonna paikasta toiseen ja kuolla vihdoin vieraassa maassa muukalaisten ympäröimänä. Hänen kansansa sanoo, että hän murhasi kavalasti veljensä Loustan keskiyön hetkellä ja sentähden on hänen nimensä hänen kotimaassaan iankaikkisesti kirottu."
Vanha zulu vaikeni ja minä näin, että hän oli syvästi liikutettu. Pian hän kuitenkin kohotti alasvaipuneen päänsä ja jatkoi:
"Minä olen tuo mies, Bougwan. Ou! Minä olen juuri sama mies ja kuule nyt sanani! Sinä tahdot olla minun kaltaiseni — tahdoton välikappale, leikkikalu, kuormajuhta, joka saa syykseen kaikki toisen tekemät rikokset. Kuule! Kun hiivit viime yönä 'Yön tyttären' jäljessä, olin aivan kantapäilläsi, ja kun hän iski sinua tikarillaan Valkoisen kuningattaren makuuhuoneessa, olin lähelläsi. Kun annoit hänen kadota kuin käärmeen kivikkoon, minä katselin sinua ja näin, että hän oli lumonnut sinut. Minä tiesin, että nyt oli jälleen eräs kunnon mies poikennut velvollisuutensa suoralta tieltä ja lähtenyt kulkemaan kieroja polkuja. Sanani ovat säälimättömät, mutta vilpittömästä sydämestä ne ovat kotoisin, joten anna minulle anteeksi, isäni. Käännä selkäsi tuolle naiselle, ja sinä vaellat kunniallisesti hautaan saakka. Älä katso enää hänen puoleensa, tahi muutoin sinun käy samoinkuin on minunkin käynyt, etkä voi millään viattomuuttasi todistaa. Olen puhunut."
Good kuunteli vaieten zulun pitkää ja kaunopuheista kertomusta. Mutta kun tuli puhe hänestä itsestään, punastui hän, ja saatuaan tietää, että me tiesimme kaikki, mitä oli tapahtunut hänen ja Soraiksen välillä, masentui hän kokonaan. Vihdoin hän alkoi selittää meille osaansa yöllisessä tapahtumassa ja hänen äänessään oli hyvin nöyrä sävy.
"Minun täytyy myöntää", sanoi hän katkerasti naurahtaen, "etten olisi milloinkaan uskonut jonkun zulu-soturin tarvitsevan opettaa minulle, mihin miehen kunnia velvoittaa; mutta nythän nähdään, miten meidän saattaa käydä. Mahdattekohan voida käsittääkään, miehet, kuinka nöyryytetty olen, ja kaikista katkerinta on, että nuhdesaarna oli täysin ansaittu. Minun olisi luonnollisesti pitänyt luovuttaa Sorais vahdille, mutta minä en voinut. Minä annoin hänen mennä ja lupasin vielä, etten puhu asiasta kellekään, mikä on vielä suurempi häpeä. Jos liittyisin häneen, sanoi hän, niin hän tulisi vaimokseni ja tekisi minusta tämän valtakunnan kuninkaan, mutta minulla oli Jumalan kiitos vielä sen verran miehuutta jäljellä, että käskin hänen vaieta. Sanoin, etten voinut tovereistani erota, vaikka saisinkin hänet vaimokseni. Tehkää nyt minulle mitä tahdotte; minä olen ansainnut kaiken. Toivon vain, ettei nainen, jota kaikesta sydämestänne rakastatte, johdattaisi teitä sellaiseen hirmuiseen kiusaukseen", ja hän kääntyi mennäkseen.
"Odotahan hetkinen, vanha veikko", sanoi Curtis. "Minullakin on sinulle hieman kerrottavaa." Ja hän kertoi juurta jaksain, mitä hänelle oli tapahtunut eilispäivänä Soraiksen luona.
Isku oli musertava. Kenestä hyvänsä on tietysti vastenmielistä saada tietää olleensa jonkun tunnottoman henkilön tahdoton välikappale, mutta nyt oli isku kuten jo sanoin, kerrassaan musertava. Asianhaarat olivat niin hirveät.
"Tiedättekö", sanoi Good sitten harvakseen, "että olette melkein parantaneet minun rakkaudentautini", ja hän poistui huoaten. Olin suuresti pahoillani hänen tähtensä.
Sinä päivänä oli kuningattarilla vastaanotto, jolloin lähetystöt esittivät anomuksiaan, suunniteltiin uusia lakeja ja keskusteltiin raha- ja muista valtakunnan asioista. Mennessämme valtaistuinsaliin yhtyi Good meihin ollen peräti masentuneen näköinen.
Tullessamme perille istui Nyleptha jo valtaistuimellaan ympärillään joukko neuvonantajia, hoviherroja, lakimiehiä ja pappeja, kuten tavallisesti, mutta minä panin merkille, että hänen henkivartijajoukkonsa oli tavallista monin kerroin vahvempi. Ilmassa oli jännitystä, ja oli helppo huomata, kun katseli läsnäolevien kasvoja, ettei kukaan oikeastaan kiinnittänyt suurtakaan huomiota asioiden käsittelyyn. Tieto kansalaissodan uhasta oli jo levinnyt kaikkialle. Tervehdittyämme Nylepthaa me istuimme tavallisille paikoillemme ja asioiden käsittely jatkui entiseen tapaan. Äkkiä kuului palatsin portilta kiivas torventoitotus ja väkijoukko, joka oli sinne kokoontunut seuraamaan tapahtumain kehitystä, alkoi huutaa: "Sorais! Sorais!"
Pihalta kuului rattaiden ääntä ja hetkisen kuluttua lennähtivät suuret oviverhot sivulle ja "Yön tytär" astui ylväästi huoneeseen. Eikä suinkaan yksin. Hänen ympärillään parveili suuri joukko pappeja, ja ylimmäinen pappi Agon, yllään loistavin viittansa, kulki hänen edellään. Syy heidän läsnäoloonsa oli ilmeinen — Sorais oli heidän suojeluksessaan ja olisi ollut pyhyydenloukkaus koettaa vangita hänet. Heidän takanaan oli joukko valtaherroja asemiehineen ja seuralaisineen. Soraiksen asu osoitti selvästi, ettei hänen sanomansa ollut rauhansanoma. Hänellä oli yllään kultasuomuksista tehty haarniska ja päässään pieni kultainen kypäri. Kädessään hän heilutti kauniisti muovailtua pientä hopeista keihästä. Ylpeästi kuin naarasleijona hän astui salin poikki läsnäolevien väistyessä molemmin puolin ja kaikkialla painuivat päät kunnioittavaan tervehdykseen. Pyhän kiven luona hän pysähtyi ja nojaten kädellään kiveen hän huusi kaikuvalla äänellä valtaistuimella istuvalle Nylepthalle:
"Tervehdin sinua, oi kuningatar!"
"Samoin tervehdin minäkin sinua, kuninkaallinen sisareni", vastasi
Nyleptha. "Tule lähemmäksi. Voit olla aivan turvallinen."
Sorais loi häneen röyhkeän katseen ja astui empimättä valtaistuimen eteen.
"Yksi pyyntö, oi kuningatar!" huudahti hän.
"Puhu, sisareni. Mutta mitä pyydät minulta sinä, joka omistat puolet kuningaskunnastamme?"
"Voit vastata erääseen kysymykseen. Aiotko ottaa puolisoksesi tuon muukalaissuden jakaaksesi hänen kanssaan vuoteesi ja valtaistuimesi, vai etkö?" ja hän viittasi Curtikseen hopeisella keihäällään.
Curtis hätkähti ja kääntyen Soraikseen hän sanoi matalalla äänellä:
"Eilen sinulla oli minulle kauniimpia nimiä, oi kuningatar, ellen väärin muista."
Sorais puraisi huultaan ja karahti hehkuvan punaiseksi.
Huomattuaan, ettei asiaa käynyt enää salaaminen, vastasi Nyleptha kysymykseen yhtä yllättävällä kuin vaikuttavallakin tavalla haluten luultavasti samalla kokonaan masentaa syrjäytetyn kilpailijansa.
Nousten valtaistuimeltaan hän astui kaikessa kuninkaallisessa loistossaan lemmittynsä luo ja irroittaen kultaisen käärmeen käsivartensa ympäriltä hän käski Curtiksen polvistua. Tämä totteli notkistaen toisen polvensa ja Nyleptha kietoi koristeen hänen kaulaansa, suuteli hänen otsaansa ja sanoi häntä "rakkaaksi herrakseen".
"Niinkuin näet", sanoi hän sisarelleen, kun läsnäolijoiden hämmästyksen mutina oli vaiennut ja Curtis noussut seisoalleen, "on käsivarsikoristeeni nyt 'suden' kaulassa merkiksi siitä, että hän on oleva tästä hetkestä alkaen minun lähin suojelijani. Siinä on vastaukseni sinulle ja seuralaisillesi, kuningatar Sorais. Älä pelkää", sanoi hän sitten lemmitylleen suloisesti hymyillen, "vaikka ikeeni kävisikin raskaaksi", ja hän osoitti kultaista käärmettä, jonka hän oli kietonut lemmittynsä voimakkaan kaulan ympärille. "Se on puhdasta kultaa eikä vahingoita sinua", ja kääntyen läsnäolijoiden puoleen hän huusi kaikuvalla äänellä:
"Tässä teidän kaikkien nähden minä otan tämän muukalaisen puolisokseni ja tämä kultainen käärme olkoon liittomme merkki. 'Yön tytär', te ylimykset, papit ja kaikki, jotka olette tänne kokoontuneet, kuulkaa sanani. Enkö saa vapaasti valita itselleni miehen, jota rakastan? Enhän ole mikään kuningatar, ellen saa sitä tehdä. Silloinhan olen orja, halvintakin halvempi. Hän on voittanut sydämeni, jota käteni, valtaistuimeni ja kaikki, mitä minulla on, seuraavat. Hän on mahtava mies, kauniimpi, väkevämpi ja viisaampi kuin täällä kukaan, ja vaikka hän olisi kerjäläinen, niin rakastaisin häntä yhtä palavasti." Sitten hän tarttui Curtiksen käteen ja katsoi rohkeasti ympärilleen. Rakkautensa takia hän oli valmis uhraamaan ja kärsimään kaikki, ja seisoessaan siinä lemmittynsä vieressä punastuvin poskin ja säihkyvin silmin hän oli niin hurmaavan suloinen, että useimmat, jotka näkivät kohtauksen, kohottivat raikuvan hurraahuudon hänen kunniakseen. Hänen iskunsa oli rohkea, mutta se vaikutti, sillä ihmiset kunnioittavat rohkeita tekoja, ja Zu-Vendis-maan asukkaat tunsivat myötätuntoa tuota hentoa naista kohtaan, joka ei arkaillut panna kaikki alttiiksi rakkautensa puolesta.
Väkijoukko hurrasi niin, että katto kajahteli, mutta Sorais seisoi alaspainunein päin, sillä hän ei voinut kärsiä sisarensa riemuvoittoa, joka erotti hänet ainiaaksi miehestä, jota hän oli toivonut omakseen. Ja hänen kateutensa ja mustasukkaisuutensa olivat niin hirvittävät, että hän vapisi kuin haavanlehti. Olen muistaakseni sanonut, että minun mielestäni hänen kasvonsa muistuttivat tyynenä päilyvää merta, jonka tyyneydessä kuitenkin aina piilee jotakin uhkaavaa. Nyt oli myrsky päässyt valloilleen, ja sen raivo sekä kauhistutti että viehätti minua. Ylevän kaunis nainen on vihansa hurjuudessa aina uljas näky, mutta sellaista kauneutta ja raivoa en ole milloinkaan ennen nähnyt toistensa yhteydessä, ja voin vain sanoa, että niiden vaikutus oli molempien vertainen.
Hän kohotti raivosta kalpeat kasvonsa ja hänen salamoivien silmiensä ympärillä oli purppuranpunaiset renkaat, ja kolmesti hän koetti puhua, mutta ei saanut ääntään kuuluviin. Vihdoin se kuitenkin onnistui, ja kohottaen hopeisen keihäänsä, jonka kärki välähti auringon valossa, hän lausui äänellä, joka kuului tuon suuren huoneen jokaiseen sopukkaan:
"Luuletko sinä, Nyleptha, että minä, Sorais, Zu-Vendis-maan kuningatar, aion sallia tuon halvan muukalaisen nousta isäni valtaistuimelle? Luuletko sinä minun aikovan sallia, että isäni huone joutuu sekasikiöiden omaksi? En konsanaan, niin kauan kuin sydämeni sykkii ja minulla on keihäs, millä iskeä! Kuka yhtyy minuun? Kuka? Luovuta nyt tuo muukalaissusi ja hänen seuralaisensa, jotka ovat tulleet tänne vain saalistamaan, oikeuden haltuun. He ovat rikkoneet aurinkoa vastaan ja saavat sovittaa syntinsä tulisessa pätsissä. Ellet täytä pyyntöäni, niin julistan sinulle sodan — verisen sodan! Minä sanon sinulle, että rakkautesi maksaa sinulle kaikki kaupunkisi ja maa on punoittava puoltajaisi verestä. Sinä yksin olet syyllinen ja kuolevien korina, leskien valitukset ja orpojen itku on aina kaikuva korvissasi.
"Valtaistuimesi menetät, Nyleptha, ja sinut syöstään suuren porraskäytävän ylimmältä askelmalta rannan kiville, koska olet tahrannut sukumme kunnian. Ja teille, muukalaiset, minä sanon, että teidät verhotaan kultaan ja ripustetaan elävinä temppelin harjalle varoitukseksi ja esimerkiksi niille, jotka epäilevät sanojani. Sinut, Bougwan, tahdon säästää, jos jätät toverisi ja seuraat minua" ("siitä ei tule mitään", huudahti Good englannin kielellä ja pudisti tarmokkaasti päätään), "mutta sinulle, Incubu, olen suunnitellut tavallista harvinaisemman kuoleman. Mutta siitä ehdimme myöhemminkin puhua." Hän vaikeni henkäisten syvään, sillä raivo oli aivan tukahduttaa hänet, ja väkijoukosta alkoi kuulua kauhistuksen ja osaksi ihailunkin huudahduksia. Sitten lausui Nyleptha kylmästi ja arvokkaasti:
"Käyttäytyisin arvolleni ja asemalleni kovin sopimattomasti, jos puhuisin niinkuin sinä olet puhunut ja uhkailisin kuten sinä olet uhkaillut. Jos tahdot sotia, niin olen valmis, ja vaikka käteni näyttävätkin hennoilta, olet pian tunteva niiden rautaisen otteen, kun joudut sotajoukkoinesi niiden puristukseen. Minä en pelkää sinua, Sorais! Olen pahoillani, kun saatat sellaisen koettelemuksen kansallemme ja itsellesi, mutta omasta puolestani sanon suoraan, etten sinua pelkää. Eilen sinä, minun sisareni, koetit viekoitella lemmittyni ja kihlattuni, jota nyt nimität muukalaissudeksi, omaksesi (salissa syntyi tavaton hälinä) ja viime yönä — kerrottiin minulle juuri äsken — hiivit sinä kuin käärme makuuhuoneeseeni murhataksesi minut nukkuessani, mutta —"
"Se ei ole totta!" huudahti Agon seuralaisineen.
"Se on totta", sanoin minä ja otin esiin tikarin katkenneen kärjen.
"Missä on tämän kahva, oi Sorais?"
"Se on totta!" huudahti Goodkin, joka oli viimein päättänyt toimia kunnon miehen lailla. "Minä yllätin kuningatar Soraiksen sisarensa makuuhuoneessa ja hänen tikarinsa taittui minun rintaani vasten."
"Kuka on puolellani?" huudahti Sorais ravistaen hopeista keihästään, sillä hän näki, että yleinen mielipide alkoi kääntyä häntä vastaan. "Jätätkö minut todellakin, Bougwan?" lisäsi hän kääntyen Goodin puoleen, joka seisoi hänen lähellään. "Sinä heikkouskoinen raukka, herrakseni ja tämän maan kuninkaaksi olisit voinut tulla,, jos olisit minua urhoollisesti palvellut, mutta toivottoman rakkautesi aiheuttama iankaikkinen epätoivo on nyt oleva uskottomuutesi palkka! Sinut minä ainakin kiedon kahleisiin, jotka eivät hevillä katkea.
"Sota! Sota! Sota!" huusi hän. "Käsi tällä pyhällä kivellä, jonka särkymisen sanotaan ennustavan zu-vendi-kansan joutumista muukalaisen ikeen alle, minä julistan sodan elämästä ja kuolemasta! Ken seuraa Soraista, yön tytärtä, voittoon ja kunniaan?"
Huoneessa syntyi sanoinkuvaamaton sekasorto, ja monet läsnäolijat kiiruhtivat yhtymään Soraiksen seurueeseen, josta muutamia tuli meidän puolellemme. Edellisten joukossa oli eräs Nylepthan henkivartioston aliupseerikin, joka äkkiä syöksyi ovelle Soraiksen poislähtöä tekevien soturien joukkoon, mutta Umslopogaas, joka oli tarkoin seurannut tapausten kulkua, huomasi heti, että jos mies pääsisi menemään, seuraisivat kaikki muut soturit hänen esimerkkiään, ja hän hyökkäsi miehen kimppuun, joka iski häntä miekallaan. Zulu kavahti takaisin raivoisasti karjahtaen ja antoi samassa hirveällä tapparallaan vastustajalleen salamannopean iskun, joka tappoi miehen heti. Raskaasti korahtaen hän kaatui marmorilattialle. Sota oli niittänyt ensimmäisen uhrinsa.
"Sulkekaa portit!" karjaisin minä toivoen saavamme Soraiksen vangiksi, mitä pyhyydenloukkausta en lainkaan epäröinyt tehdä. Mutta käsky tuli liian myöhään, sillä hänen henkivartijansa olivat jo ehtineet sinne, ja seuraavassa hetkessä kuului ulkoa hurjasti laukkaavien hevosten kavioiden kopse ja rattaiden räikinä. Mukanaan melkein puolet läsnäolleista oli Sorais pian tuulispään nopeudella matkalla Siintävän kaupungin halki M'Arstunaan vievälle tielle. M'Arstuna oli pieni linnoitus noin sadankolmenkymmenen penikulman päässä Milosiksesta, ja hänen päämajansa oli siellä.
Tämän jälkeen muuttui kaupunki sotaleiriksi ja kaduilla kajahteli taukoamatta taisteluun valmistuvien joukko-osastojen tahdikas astunta. Kaikkialla työskenneltiin kuumeisella kiireellä ja vanha Umslopogaas istui jälleen pitkät tovit jossakin pihannurkkauksessa hioen hätäilemättä Inkosi-kaasin kirkasta terää, joka oli ennestäänkin terävä kuin partaveitsi.