XVI.
PATSAAN LUONA.
Oli yö ja Siintävässä kaupungissa vallitsi syvä hiljaisuus.
Curtis, Umslopogaas ja minä hiivimme salaa kuin pahantekijät käytävien läpi suuren valtaistuinsalin sisäänkäytävää kohti. Vahdin huuto pysähdytti meidät kerran, mutta sanottuani tunnussanan pääsimme vapaasti menemään. Olimmehan henkivartijaupseereita, joten meillä oli oikeus liikkua vapaasti missä halusimme.
Pääsimme onnellisesti perille. Askeleemme kajahtelivat ontosti tuon suuren huoneen hiljaisuudessa ja niiden kaiku kiiriskeli marmoriseinästä toiseen korkealla kaartuvaan kattoon saakka johtaen mieleen kertomukset vainajista, jotka keskiyön hetkellä tulevat katsomaan entisiä olinpaikkojaan.
Kirkas täysikuu loi korkealla olevista ikkuna-aukoista hopeisia juovia mustalle marmorilattialle ja valaisi kirkkaasti nukkuvan Rademaksen ja hänen vieressään seisovan enkelimäisen olennon.
Asetuimme patsaan varjoon odottamaan. Umslopogaas seisoi hiukan edempänä seinän pimennossa tapparaansa nojaten ja hänen pitkä tumma vartalonsa häipyi melkein kokonaan hämärään.
Odotimme niin kauan, että olin jo melkein nukahtaa kylmää marmoria vasten nojatessani, kun samassa Curtiksen syvä hengähdys havahdutti minut. Kaukaa kuului hiljaista ääntä kuin seiniä kaunistavat patsaat olisivat kuiskailleet toisilleen menneiden aikojen tapahtumia.
Kuuntelin hengähtämättä ja hetkisen kuluttua kuulin selvästi vaatteiden kahinaa, joka tuli yhä lähemmäksi. Näimme erään olennon hiipivän valojuovalta toiselle ja kuulimme jo pehmoisen sandaalin kosketuksen marmorilattiaan. Seuraavassa hetkessä näimme pimennossa seisovan zulun kohottavan kätensä mykkään tervehdykseen, ja NyIeptha seisoi edessämme. Miten kaunis hän olikaan pysähtyessään hetkeksi kirkkaaseen kuutamoon! Kätensä hän oli painanut sydäntään vasten ja hänen valkoinen povensa kohoili levottomasti. Hänen päänsä ympärillä oli keveä huntu, joka osaksi peitti hänen suloiset piirteensä tehden hänet entistä ihanammaksi. Kauneus ei ole milloinkaan niin hurmaava kuin ollessaan osaksi peitetty antaen silloin mielikuvitukselle vapaamman vallan. Siinä hän seisoi edessämme hiukan epäröiden, mutta kuitenkin ryhdikkäänä, ja mieleni valtasi kumma hurma. Sillä hetkellä minusta tuli hänen orjansa, joka vieläkin olen, sillä hän oli todellakin enemmän enkelin kuin rakastavan ja intohimoisen kuolevaisen naisen näköinen. Tervehdimme häntä syvään kumartaen.
"Olen tullut", kuiskasi hän, "mutta tekoni on kovin vaarallinen. Te ette tiedä, kuinka minua vartioidaan. Papit vahtivat minua. Sorais, Nasta ja minun omat henkivartijanikin vaanivat askeleitani. Olkoot he vain varuillaan", ja hän polki pientä jalkaansa. "Olen nainen ja ajan asiani tarmolla, ja olen kuningatar, joka voi kostaa. Olkoon Nasta varuillaan. Sen sijaan että antaisin hänelle käteni, minä otan hänen päänsä", ja hän huokasi melkein nyyhkyttäen, mutta katsoi samassa meihin hymyillen ja naurahti.
"Pyysit minua tulemaan tänne, herrani Incubu. Tahdot varmaankin neuvotella kanssani valtion asioista, sillä minä tiedän, että sinulla on aina suuria suunnitelmia minun ja kansani hyväksi. Kuningattarena en voinut evätä pyyntöäsi, vaikka yön pimeys minua hirvittikin", ja jälleen hän nauroi katsoen Curtista loistavin silmin.
Ajattelin olevan parasta siirtyä hiukan edemmäksi, sillä nuo "valtion asiat" eivät olleet tietystikään sivullisia varten, mutta hän ei antanut minun mennä kauas. Minun piti pysähtyä parin askeleen päähän, sillä hän pelkäsi jonkun voivan yllättää meidät. Ja niin tapahtui, että minä kuulin tahtomattani kaikki mitä puhuttiin.
"Sinä tiedät kyllä, Nyleptha", sanoi Curtis, "etten minä pyytänyt sinua tulemaan semmoisten asioiden tähden tälle yksinäiselle paikalle. Älkäämme tuhlatko aikaa turhan takia, vaan kuule, mitä tahdon sinulle sanoa. Minä lemmin sinua, Nyleptha."
Nämä sanat kuullessaan Nylepthan kasvojen ilme muuttui. Veitikkamaisuus katosi jäljettömiin ja hänen kasvoillaan kuvastui niin suuri rakkaus, että ne muistuttivat hänen yläpuolellaan olevaa marmorienkeliä. Jokin profeetallinen vaisto oli varmaankin ohjannut ammoin sitten kuolleen Rademaksen kättä, kun hän oli ihmeellisen unensa hengettärelle antanut jälkeläisensä kasvonpiirteet. Curtis oli luultavasti myöskin huomannut tuon hämmästyttävän yhdennäköisyyden, sillä hän katsahti äkkiä kuun valaisemaan kuvaan ja jälleen lemmittynsä kasvoihin.
"Sanot rakastavasi minua", lausui Nyleptha harvakseen, "ja sinun äänessäsi on totuuden sävy, mutta mistä minä voin tietää, puhutko todellakin totta?
"Vaikka", jatkoi hän ylpeän nöyrästi, "minä en olekaan mitään herrani edessä", hän notkisti hiukan polviaan Curtikselle, "jonka ihmeellisen kansan rinnalla me olemme vain lapsia, niin minä olen kuitenkin kuningatar, jonka käskyä sadattuhannet soturit tottelevat. Ja vaikka kauneuteni ei ole hänen silmissään minkään arvoinen", hän nosti huntuaan ja notkisti jälleen polviaan, "niin minua pidetään kuitenkin kauniina kansani keskuudessa, ja siitä saakka kuin tulin täysikasvuiseksi ovat kuningaskuntani mahtavimmat riidelleet kädestäni ikäänkuin olisin hirvi, joka joutuu nälkäisimmän suden saaliiksi, tahi hevonen, joka myydään enimmän tarjoavalle. Suokoon herrani anteeksi, jos puheeni väsyttää häntä, mutta hän on suvainnut sanoa rakastavansa minua, Nylepthaa, Zu-Vendis-maan kuningatarta, ja vaikka rakkauteni ei olekaan hänen mielestään suuriarvoinen, on se minulle kaikki kaikessa.
"Oi, miten voin minä tietää, että rakastat vain minua!" huudahti hän äkkiä muuttuneella äänellä. "Voiko kukaan sanoa, ettet pian kyllästy minuun ja lähde luotani jättäen minut suremaan? Voihan olla, että rakastat jotakin toista naista, jota en tunne, mutta joka vielä elää ja hengittää tämän saman kuun alla, joka minua nyt katselee. Sano, miten voin sen tietää!" Ja hän kohotti kätensä Curtista kohti ja katsoi rukoilevasti hänen silmiinsä.
"Nyleptha", vastasi Curtis, "olen sanonut sinulle, että rakastan sinua, mutta kuinka voisin kuvata rakkauteni suuruuden? Voidaanko rakkautta mitata? Tahdon kuitenkin koettaa. Minä en kiellä eläissäni kohdanneeni muitakin naisia, mutta minä sanon, että vain sinua minä rakastan kaikesta sydämestäni ja sielustani. Minä rakastan sinua nyt ja iäti, ja vielä kuolemani jälkeenkin sinun äänesi hyväilee korviani kuin ihanin soitanto ja sinun kosketuksesi saattaa minut autuuden hurmioon. Siellä on maailma kaunis, missä sinä olet, ja minä näen vain sinut: Oi, Nyleptha, sinua minä en milloinkaan jätä; sinun ja rakkautemme tähden minä tahdon unhottaa kotini, kansani ja isänmaani. Sinä korvaat minulle kaikki. Sinun luonasi tahdon elää, Nyleptha, ja sinun luonasi tahdon kuolla."
Hän vaikeni ja katsahti lemmittyynsä, mutta Nyleptha painoi päänsä alas eikä virkkanut mitään.
"Katso!" jatkoi Curtis viitaten marmoriryhmään, jota kuu kirkkaasti valaisi. "Sinä näet tuon taivaallisen olennon, joka nojaa kädellään nukkuvan miehen otsaan, ja sinä näet, kuinka hänen kosketuksensa saa hänen henkensä hehkumaan, niin että loiste kajastaa hänen kasvoilleenkin. Samoin on minunkin laitani. Sinä, Nyleptha, olet sytyttänyt sydämeni, joka ei ole enää minun omani, vaan sinun. Henkeni ja elämäni ovat sinun, Nyleptha, muuta en voi sanoa."
Hän vaikeni nojautuen patsaan jalustaa vasten ja hänen silmänsä säihkyivät. Kasvot olivat käyneet kalpeiksi, mutta uljas ja kaunis hän oli katsella.
Nyleptha kohotti hitaasti kasvonsa ja katsoi häntä suoraan silmiin kuin lukeakseen hänen sisimmät ajatuksensa.
"Mitä minä, heikko nainen, voin muuta tehdä kuin uskoa sanasi", lausui hän vihdoin ja hänen hiljainen äänensä helähti kuin hopeakello. "Jos lienee niin sallittu, että olen nyt uskonut valetta, niin valkeneehan kerran sekin päivä, jolloin meidän on tästäkin hetkestä tili tehtävä. Ja kuule nyt sanani, sinä kaukaa tullut muukalainen, joka olet ryöstänyt sydämeni ja mielenrauhani. Käteni, ylhäisen sukuni, pyhän kiven, iankaikkisen auringon, kansani onnen ja valtaistuimeni nimessä, jonka todennäköisesti tähtesi menetän, minä vannon olevani sinun niin elämässä kuin kuolemassakin. Tämän ensimmäisen pyhän suudelmani nimissä vannon rakastavani vain sinua viimeiseen hengenvetooni saakka ja vielä tulevassa elämässäkin, johon sanot meidän joutuvan kuolemamme jälkeen. Sinun tahtosi on minun tahtoni ja sinun tiesi on minun tieni.
"Tiedätkös, herrani, miten nöyrä rakastavainen nainen voi olla? Katso, minä, kuningatar, polvistun eteesi uskollisuuden valaani vannomaan", ja tuo suloinen olento laskeutui polvilleen kylmälle marmorille Curtiksen jalkain juureen.
En todellakaan tiedä mitä sitten tapahtui, siliä voimatta enää pysyä kauemmin paikallani minä hiivin hiukan vilvoittelemaan vanhan Umslopogaasin viileään seuraan, jättäen rakastavaiset lopettamaan väliensä selvittelyä, mikä ei niin pian päättynytkään, ellen väärin muista.
Umslopogaas seisoi kuten tavallisesti tapparaansa nojaten ja katseli kuutamokohtausta suopeasti hymyillen.
"Ah Macumazahn", virkkoi hän pudistaen päätään, "teidän valkoihoisten tapoja minä en milloinkaan opi ymmärtämään. Syy on kait siinä, että olen jo liian vanha. Katsohan nyt noitakin. Kauniimpaa paria saa hakemalla hakea ja rakkautta ei näytä puuttuvan; miksi siis kaikki tämä juonittelu? Koska Incubu kerran rakastaa tyttöä, niin onhan selvintä, että hän maksaa vaaditun hinnan kuin mies eikä tuossa turhia temppuile. Siten säästyisivät monet ikävyydet ja mekin saisimme nukkua yömme rauhassa. Mutta johon nyt! Puhutaan puhumasta päästyäkin ja nuoleskellaan, niin että oikein ilettää! Eugh!"
Noin puolentunnin kuluttua tuli "kyyhkyspari" luoksemme. Curtis silmäili meitä hieman ujostelevasti, mutta Nyleptha huomautti vain rauhallisesti, että marmori oli sangen kaunista kuutamossa. Sitten hän tarttui käteeni sanoen, että olin hänen "herransa" paras ystävä ja niin ollen myös hänenkin. Umslopogaasin kirvestä hän katseli uteliaasti ja sanoi merkitsevästi, että sitä tarvittaisiin luultavasti piankin häntä puolustamaan.
Sitten hän nyökkäsi meille jokaiselle ja katsahtaen hellästi lemmittyynsä hän kiiruhti pois häipyen salin hämärään kuin ihana näky.
Paluumatkalla, joka sujui aivan onnellisesti, Curtis kysyi hilpeästi, mitä minä oikein tuumailin, kun olin niin vaiti.
"Ihmettelen vain tämän maailman järjestystä", vastasin. "Minkätähden on niin määrätty, että toiset miehet aina tapaavat kauniita kuningattaria, jotka rakastuvat heihin, kun taas toisista ei kukaan välitä. Ihmettelen myös, montakohan urhoollista miestä tämän yön tapahtumat vielä maksavat."
Tunteet eivät näytä muuttuvan iän mukana, ja minä en voinut sille mitään, että olin hiukan mustasukkainen Curtikselle, niin rumaa kuin se olikin.
Seuraavana aamuna sai Good tietää tämän iloisen uutisen ja hänen kasvoilleen levisi aurinkoinen hymy, sillä hän ei ollut iloinen ainoastaan Curtiksen takia, vaan muustakin syystä. Hän lempi Soraista aivan yhtä kiihkeästi kuin Curtis Nylepthaa, mutta hänen rakkautensa ei ollut yhtä onnellinen. Hänestä, samoinkuin minustakin, oli näyttänyt, että tuo tumma, Cleopatran näköinen kuningatar suosi omalla omituisella tavallaan Curtista paljon enemmän kuin häntä. Senpätähden hän olikin niin hyvillään, että mies, joka oli aivan tietämättään hänen kilpailijansa, oli ainiaaksi korjattu varmaan talteen. Hänen naamansa piteni kuitenkin hiukan, kun hänelle kerrottiin, että asia oli pidettävä vielä toistaiseksi salassa kaikilta ja ehdottomasti Soraikselta. Tällä hetkellä voisi uutisen julkaiseminen aiheuttaa sellaisen valtiollisen mullistuksen, että siitä meidän olisi vaikea kunnialla selvitä. Meidän oli tarkoin harkittava kaikki puheemme ja toimenpiteemme, sillä asian liian varhainen julkaiseminen voisi maksaa Nylepthalle hänen valtaistuimensa.
Samana aamuna olimme jälleen valtaistuinsalissa, ja minä en voinut olla itsekseni hymyilemättä, kun muistelin viime yön tapahtumia ja ajattelin, että jos nämä seinät voisivat puhua, niin ne tietäisivät kertoa kummia tarinoita.
Mitä näyttelijöitä naiset ovatkaan! Kultaisella valtaistuimellaan istui Nyleptha kuninkaallisessa asussaan, ja kun Curtis astui sisään henkivartijaupseerin täydessä univormussa ja tervehti häntä nöyrästi kumartaen, nyökäytti hän vain kylmästi päätään ja kääntyi heti toisaalle. Tuo suuri huone oli ääriään myöten täynnä väkeä. Lakien vahvistus oli juhlallinen toimitus, joka oli houkutellut paikalle paljon sellaisia, joiden ei olisi tarvinnutkaan viran puolesta olla läsnä. Kaupunkiin ja ympäristöön oli myös levinnyt huhu, että tässä tilaisuudessa Nasta aikoi julkisesti pyytää Nylepthaa vaimokseen, mikä uutinen oli myös houkutellut paljon ylimyksiä paikalle.
Ystävämme papit olivat tulleet oikein miehissä Agonin johdolla, joka katseli meitä kostonhimoisesti, ja heidän joukkonsa olikin sangen mahtava. Pitkine valkoisine kauhtanoineen ja kultaisine vöineen, joista välkkyvät kalanmuotoiset kilvet riippuivat, he erosivat kaikista muista. Ylimyksiä oli, kuten jo sanoin, paljon saapuvilla ja jokaisella oli mukanaan loistavasti puettu palvelijaseurue. Nasta seisoi heidän edessään sivellen miettivästi mustaa partaansa ja oli tavattoman äreän näköinen.
Lakien vahvistustoimitus oli muuten hyvin vaikuttava. Loistavaan pukuun puettu upseeri luki kaikuvalla äänellä jokaisen lain ja ojensi sen sitten torvien toitahdellessa kuningatarten allekirjoitettavaksi, jolloin kuningatarten henkivartijat kohottivat keihäänsä tervehdykseen ja laskivat ne taas jymähtäen marmorilattiaan. Lukemiseen ja kirjoittamiseen kului pitkä aika, mutta vihdoin oli viimeinen käsissä. Se oli laki muukalaisista. "Koska muutamat ylhäiset muukalaiset", luki upseeri, "olivat tehneet maalle arvaamattoman hyödyllisiä palveluksia, annettiin kolmelle heistä vähäiseksi korvaukseksi arvonimi 'ylimys' ja kuningatarten lahjoittamat arvokkaat maatilat."
Kun lahjakirja oli luettu ja allekirjoitettu, toitahtivat torvet ja keihäät jymähtivät kuten tavallisesti, mutta valtaherrat kuiskailivat keskenään ja Nasta puri hammasta. Heitä ei saavuttamamme suosio miellyttänyt, mikä oli asianhaaroihin katsoen ehkä aivan luonnollista.
Sitten seurasi hetken hiljaisuus, jonka Nasta vihdoin keskeytti. Katse ylpeänä hän astui esiin nöyrästi kumartaen ja pyysi saada esittää kuningatar Nylepthalle erään armonosoitusanomuksen.
Nyleptha kalpeni hiukan, mutta kehoitti armollisesti nyökäten Nastaa esittämään asiansa. Tämä tekikin sen lyhyesti ja suoraan asiaan käyden, kuten soturi ainakin. Muutamin koruttomin sanoin hän pyysi Nylepthaa vaimokseen.
Mutta ennenkuin Nyleptha ehti vastata, nousi ylimmäinen pappi Agon puhumaan ja esiintoi loistavan kaunopuheliaasti tämän ehdotetun avioliiton moninaiset edut. Nastan alueethan olivat jo niin suuret, että hän omisti melkein kolmannen osan valtakuntaa, joten liitto vahvistaisi arvaamattomasti kuningaskunnan eheyttä. Kansa ja soturit riemuitsisivat, sillä Nasta oli kuuluisa mies ja pohjoisessa asuvain vuoristolaisten suosikki. Vanhan kuningassuvun valtaistuimella pysyminen oli taattu ja liitto saisi osakseen auringon täydellisen hyväksymisen ja siunauksen. Monet hänen esiintuomansa näkökohdat olivat täysin pätevät ja valtion etua katsoen oli ehdotettu avioliitto hyvin edullinen, mutta ne eivät näyttäneet tekevän toivottua vaikutusta. Nylepthan kasvot olivat Agonin puhuessa aivan liikkumattomat; hän kyllä hymyili, mutta hymyn alla piili kivikova ilme ja hänen silmänsä alkoivat omituisesti säihkyä.
Agon vaikeni viimein ja Nyleptha valmistautui vastaamaan, mutta ennenkuin hän ehti mitään sanoa, kumartui Sorais hänen puoleensa ja sanoi kuiskaten mutta kuitenkin niin kovasti että minä kuulin: "Punnitse tarkoin vastauksesi, sisareni, sillä meidän valtaistuimemme voivat olla sanojesi varassa."
Nyleptha ei sanonut siihen mitään ja hiukan hartioitaan kohauttaen ja omituisesti hymyillen Sorais nojautui tuoliinsa.
"Minulle on todellakin tapahtunut suuri kunnia", lausui Nyleptha sitten rauhallisesti, "kun minulle on ehdotettu avioliittoa, jonka tekin, Agon, olisitte valmis siunauksellanne vahvistamaan. Minusta tuntuu aivankuin olisitte jo vihkinyt meidät, ennenkuin morsian on ehtinyt sanoa sitä tahi tätä. Nasta, minä kiitän sinua ja tahdon muistaa sanasi, mutta en aio vielä mennä naimisiin. Avioliitto on malja, jonka maun tietää vasta sitten kun on siitä maistanut. Minä kiitän sinua vielä kerran", ja hän nousi kuin mennäkseen.
Nastan kasvot mustuivat raivosta, sillä hän käsitti sanojen merkitsevän sitä, että hän oli saanut auttamattomasti rukkaset.
"Kiitän kuningatarta hänen armollisista sanoistaan", vastasi hän vaivoin hilliten kiukkunsa ja ollen kaikkea muuta kuin kiitollisen näköinen. "Kätken ne sydämeni sisimpään sopukkaan. Minulla on vielä toinenkin pyyntö. Ehkä kuningatar suvaitsee antaa minulle luvan lähteä pohjoiseen omaisteni luokse odottelemaan, kunnes kuningatar suvaitsee vastata kosintaani joko myöntävästi tai kieltävästi. Ehkä", jatkoi hän ivallisesti, "kuningatarta huvittaisi tulla jonkun kerran vierailemaan luokseni noiden muukalaisten keralla", ja hän loi meihin synkän katseen. "Vuoristo, jossa asun, on tosin karu ja köyhä, mutta minulla on siellä kolmekymmentätuhatta soturia teille tervetuloa toivottamassa. Ja me vuoristolaiset olemme vakaata väkeä."
Puhetta, joka oli selvä kapinanjulistus, kuunneltiin syvän hiljaisuuden vallitessa, mutta Nyleptha, joka oli sävähtänyt hehkuvan punaiseksi, vastasi ylpeästi ja säkenöivin silmin:
"Ole huoletta, Nasta. Minä tulen varmasti näiden muukalaisten ylimysten keralla sinua tervehtimään, ja jokaista vuoristolaistasi vastaan, jotka sanovat sinua prinssiksi, minä tuon kaksi aavikkosoturia, jotka sanovat minua kuningattareksesi, ja sittenpähän nähdään, kumpi rotu on sitkeämpi. Näkemiin siis!"
Torvet toitahtivat ja kuningatarten poistuttua hajausivat hämmästyneet läsnäolijatkin kiireesti ja pelokkaasti keskustellen. Raskain mielin minäkin astelin asuntoomme, sillä verinen kansalaissota näytti olevan välttämätön.
Pari viikkoa kului aivan rauhallisesti. Curtis ja Nyleptha kohtasivat harvoin ja koettivat kaikin mahdollisin keinoin pitää hellän suhteensa salassa, mutta siitä huolimatta alkoi kaupungissa liikkua heistä mitä erilaisimpia huhuja, joiden alkuperää oli mahdoton saada selville.