XXIII.
OLEN PUHUNUT.
Noin viikon kuluttua Nylepthan käynnistä tuli Curtis eräänä aamuna luokseni ja kysyi, jaksaisinko tulla päivällisen jälkeen hetkeksi kuningatarten vastaanottohuoneeseen. Nyleptha oli päättänyt selvittää välinsä Soraiksen kanssa ja tahtoi, että olisin läsnä tilaisuudessa, jos vain suinkin voisin. Koska olin vähitellen reipastunut niin paljon, että olin hetkisen ylhäällä keskipäivällä, päätin mennä. Halusin myös vielä kerran nähdä tuon onnettoman naisen. Pukeuduin Alphonsen avulla ja niin me sitten lähdimme matkalle vastaanottohuonetta kohti. Saavuimme luultavasti liian varhain, sillä huoneessa ei ollut vielä ketään muutamia hovipalvelijoita lukuunottamatta, mutta olin tuskin ehtinyt istua erääseen nojatuoliin, kun Sorais astui sisään vahvan vartioston saattamana. Asu oli entinen kuninkaallinen ja hänellä oli kädessään sama pienoinen hopeakeihäs, jonka olin ennenkin nähnyt. Hän oli vieläkin yhtä säteilevän kaunis, mutta ylpeiden kasvojen ilme oli hieman väsähtänyt. Nähdessäni hänet minut valtasi syvä sääli ja horjuen seisoalleni minä kumarsin syvään ja sanoin olevani pahoillani, etten voinut sairauteni tähden seisoa hänen läsnäollessaan. Hän punehtui hieman ja naurahti sitten katkerasti.
"Unhotat, Macumazahn", sanoi hän, "etten ole enää kuningatar. Olen hylkiö ja vanki, jota kaikkein pitäisi vihata eikä kenenkään kunnioittaa."
"Olethan kuitenkin nainen", vastasin minä, "ja asemasi on toivoton, joten olet kylläkin rohkaisun ja osanoton tarpeessa."
"Sinähän vallan unhotat", vastasi hän naurahtaen, "että lupasin kääriä sinut kultaan ja ripustaa sinut temppelin ylimmällä harjalla seisovan enkelin pasuunaan roikkumaan."
"En suinkaan", sanoin minä. "Vuorisolan taistelun aikana, kun jo aloimme uupua eikä lopputuloksesta vielä ollut tietoa, minä muistelin usein sanojasi. Mutta mitäpä siitä. Pasuuna on paikallaan ja minä olen tässä."
"Niin", huokasi hän. "Oi, jos saisin olla vielä kerran kuningatar, vaikkapa vain tunnin verran, niin minä kostaisin niille kirotuille heittiöille, jotka hylkäsivät minut hädän hetkellä, niin hirmuisesti, että siitä puhuttaisiin koko maassa vain kuiskaamalla. Ne akat, ne pelkuriraukat! Pelastaakseen oman nahkansa he pettivät kuningattarensa!" Ja hän aivan vapisi vihasta.
"Entä tuo pieni lurjus", jatkoi hän viitaten hopeakeihäällään Alphonseen, joka oli hyvin onnettoman näköinen, "hän pääsi livistämään ja ilmaisi suunnitelmani. Tein hänestä jo kenraalin ilmoittaen sotureilleni, että hän oli itse suuri Bougwain, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä! Suurempaa jänistä en ole milloinkaan nähnyt. Vihdoin hän piiloutui telttaani erään lipun alle ja kuuli kaikki. Olisi ollut parempi, että olisin surmannut hänet heti, mutta valitettavasti se jäi tekemättä.
"Olen kuullut mitä olet tehnyt, Macumazahn, ja minun täytyy sanoa, että sinulla on urhoollinen ja uskollinen sydän. Entä tuo musta toverisi, ah, siinäpä vasta olikin mies. Olisinpa mielelläni tahtonut nähdä, kun hän sinkautti Nastan portailta."
"Olet kummallinen nainen. Sorais", sanoin minä. "Rukoile armoa kuningatar Nylepthalta, ehkä hänen sydämensä heltyy."
"Minäkö rukoilisin armoa!" huudahti hän ivallisesti naurahtaen ja samassa astui Nyleptha huoneeseen Curtiksen ja Goodin keralla ja istui tuoliinsa katsahtaen kylmästi sisareensa. Good-parka oli hyvin onnettoman näköinen.
"Terve sinulle, Sorais", sanoi Nyleptha hetken kuluttua. "Sinä olet käyttäytynyt sangen pahoin. Olet särkenyt valtakunnan eheyden, ja tuhansia ihmisiä on tuhoutunut tähtesi. Olet kaksi eri kertaa koettanut murhata minut, ja mieheni tovereineen olet vannonut tappavasi. Voittajana palattuasi lupasit syöstä minutkin portailta syvyyteen. Voitko millään todistaa, ettet olisi kuoleman ansainnut? Puhu, oi Sorais!"
"Minun mielestäni unhotti sisareni kuningatar pääsyytöksen", vastasi Sorais matalalla sointuvalla äänellään, "joka kuuluu näin: 'Koetit voittaa herrani Incubun rakkauden'. Tämän tähden sisareni tahtoo surmata minut, eikä suinkaan sentähden, että ryhdyin sotaan. Oli ehkä onnellisinta minulle, Nyleptha, ettei mieleeni juolahtanut koettaa jo aikaisemmin häntä taivutella.
"Kuule, sisareni", jatkoi hän korottaen ääntään, "olisin tahtonut voittaa sen sijaan että hävisin. Muuta sanomista minulla ei ole. Tee minulle, mitä tahdot, oi kuningatar, ja anna miehesi, joka nyt on kuningas, julistaa tuomio. Koska hän on selkkaukset aiheuttanutkin, niin hän ne lopettakoonkin", ja oikaisten vartalonsa Sorais katsahti Curtikseen vihasta salamoivin silmin.
Curtis kumartui Nylepthaan päin ja kuiskasi jotakin, mutta en kuullut, mitä hän sanoi. Hetkisen kuluttua lausui Nyleptha:
"Sorais, minä olen aina ollut sinulle hyvä sisar. Kun isämme kuoli, olisi minulla ollut oikeus yksin nousta valtaistuimelle, sillä sinä olet hiukan nuorempi, vaikka oletkin kaksoissisareni, mutta minä en tahtonut. Minä sanoin valtaherroille: 'Olemmehan kaksoissisaret, samana päivänä syntyneet; miksi siis tahtoisitte syrjäyttää toista? Ei, me hallitsemme yhdessä!' Ja niin olemme aina jakaneet kaikki tasan. Sinä tiedät, miten olet maksanut hyvyyteni, mutta minä olen voittanut ja sinä olet menettänyt oikeutesi elää, Sorais. Olet kuitenkin sisareni ja me olemme lämpimästi toisiamme rakastaneet. Kun olimme pienet, leikimme aina yhdessä ja yöt nukuimme samassa vuoteessa kädet toistemme kaulan ympärillä. Sentähden minä tunnen vieläkin hellyyttä sinua kohtaan, Sorais.
"Henkeäsi en silti tahdo säästää, sillä rikoksesi ovat liian törkeät; sellainen teko olisi armahdusoikeuteni väärinkäyttöä, mutta minä en tahdo tuomiotasi langettaa. Mieheni Incubu on rukoillut puolestasi ja sentähden luovutan tuomiovallan hänelle. Tehköön hän sinulle mitä tahtoo, ja tiedä Sorais, ettei hän rakasta sinua, vaikka sinä rakastat häntä. Ei, vaikka oletkin kaunis kuin tumma tähtitaivas kaikessa loistossaan, oi Yön tytär. Minua, puolisoaan, hän vain rakastaa eikä sinua, ja sentähden luovutan sinut hänelle."
Sorais sävähti hehkuvan punaiseksi, mutta ei virkkanut mitään, enkä ole milloinkaan nähnyt onnettomamman näköistä henkilöä kuin Curtis oli sillä hetkellä. Nylepthan asianajajan temppu ei häntä lainkaan miellyttänyt.
"Mikäli — mikäli minä olen oikein ymmärtänyt", aloitti hän hetkisen kuluttua sanoja tapaillen ja Goodiin päin kääntyen, "olit sinä — olit sinä, tuota noin, hyvin kiintynyt — kuningatar Soraikseen. Minä en voi — tuota noin — tietystikään tietää — hm — ovatko tunteesi muuttuneet, mutta elleivät ne ole sitä tehneet — niin — hm — tämä ikävä asia voitaisiin — tuota noin — saattaa ehkä hyvinkin onnelliseen päätöksen. Kuningatar Soraiksella on paljon suuria maakartanoita ja niissä hän saisi asua ja elää aivan vapaasti, jos sinä, Good, ottaisit hänet huostaasi menemällä hänen kanssaan naimisiin. Vai mitä, Nyleptha? Minä tietysti vain ehdotan."
"Mikäli asia minusta riippuu", vastasi Good punehtuen, "niin tahdon mielelläni unhottaa entisyyden, ja jos Yön tytär katsoo voivansa suostua ehdotukseen, niin minä olen valmis ottamaan hänet vaikka heti, tahi milloin hän vain haluaa, ja tahdon olla hyvä aviomies."
Kaikkien katseet kääntyivät Soraikseen, jonka kauniilla kasvoilla väreili sama salaperäinen hymy, johon huomioni oli heti kiintynyt hänet ensi kerran nähdessäni. Hän notkisti kolmesti polviaan, kerran Nylepthalle, kerran Curtikselle ja kerran Goodille ja sanoi sitten hillitysti:
"Minä kiitän sinua, lempeä kuningatar ja kuninkaallinen sisareni, kaikesta hyvyydestäsi ja rakkaudestasi, jota olet lapsuudestani saakka minua kohtaan osoittanut, ja minä kiitän sinua etenkin siitä, että annoit kohtaloni miehesi Incubun — kuninkaan — ratkaistavaksi. Olkoon elämäsi onnellinen, hyvä ja lempeä hallitsijatar, ja olkoon hallituskautesi menestyksellinen ja pitkä, oi suuri ja mahtava kuningatar. Älköön miehesi rakkaus kylmetkö ja perikööt lapsesi kauneutesi. Minä kiitän sinua, kuningas Incubu, tuhannesti, että otit vastaan kuningattaren armollisen lahjan ja tahdoit uskoa sen ase- ja seikkailutoverisi Bougwanin huostaan. Tekosi on suuruutesi ja jaloutesi veroinen, oi kuninkaani Incubu.
"Sinua kiitän myös, herrani Bougwan, siitä, että tahdot huolehtia minusta naispoloisesta. Sinä olet hyvä ja kunnon mies, ja käsi sydämellä minä vannon, että soisin voivani vastata pyyntöösi myöntävästi. Olen nyt kiittänyt teitä kaikkia ja tahdon vielä lisätä pari sanaa", ja hän hymyili jälleen.
"Huonostipa sinä, Nyleptha, ja te, arvon herrat, tunnette minut, jos todellakin luulette, että sovitus on mahdollinen. Minä vihaan lempeyttänne ja sääliänne, ja inhoan osoittamaanne armoa kuin myrkyllistä käärmettä. Petettynä, hylättynä, loukattuna ja yksinäni minä seison nyt edessänne, mutta kuitenkin minä pilkkaan ja uhmaan teitä kaikkia ja vastaan teille näin."
Ja ennenkuin kukaan saattoi arvatakaan hän iski hopeakeihäänsä sellaisella voimalla rintaansa, että kärki tunkeutui selästä ulos, ja hän kaatui Nylepthan eteen.
Nyleptha kirkaisi ja Good-parka oli melkein pyörtyä ja me muut syöksyimme kaatuneen luo. Mutta Sorais Yön tytär kohottautui kätensä varaan ja katseli hetkisen loistavilla silmillään Curtista kiinteästi kasvoihin ikäänkuin hän olisi tahtonut katseellaan jotakin sanoa. Sitten hänen kaunis päänsä vaipui ja syvään huokaisten hän heitti henkensä.
Hänet haudattiin kaikella kuninkaallisella loistolla.
* * * * *
Noin kuukauden kuluttua kruunattiin Curtis maan kaikkia juhlamenoja noudattaen Kukkaisternppelissä Zu-Vendis-maan kuninkaaksi. Olin liian sairas kyetäkseni mukaan, enkä siitä oikeastaan välittänytkään. Kansanjoukkojen hälinä, liehuvat liput ja koko juhlahumu vain hermostuttavat minua. Good oli siellä (täydessä loistossaan tietysti) ja tuli luokseni aivan haltioissaan ja kertoi, että toimitus oli ollut sanomattoman juhlallinen. Nyleptha oli ollut kaunis kuin tähti ja Curtis oli esiintynyt todellakin kuin kuningas. Kansanjoukot olivat tervehtineet häntä myrskyisin huudoin, joten ei ollut epäilemistäkään, että hän oli kaikkien suosikki. Good kertoi vielä, että kun ihmiset näkivät Päivänsäteen juhlakulkueessa, alkoivat he huutaa. "Macumazahn! Macumazahn!" kunnes tulivat aivan käheiksi eivätkä tyyntyneet ennenkuin hän oli noussut seisomaan vaunuissa ja selittänyt minun makaavan sairaana, joten en voinut tulla saapuville.
Curtis, tahi kuningas, tuli myöhemmin myös katsomaan, miten jaksoin, ja hän oli sangen väsyneen näköinen. Hän kiroili, ettei häntä oltu milloinkaan niin rääkätty, mutta minä arvelen hänen hiukan liioitelleen. En sanonut hänelle kuitenkaan mitään, ja keskustelumme suuntautui toisaalle. Osoitin miten ihmeellisesti kohtalo oli hänenkin askeleitaan ohjannut. Tuntemattomana kulkurina hän oli vuosi sitten tullut maahan, ja nyt hän oli sen ihanan kuningattaren puoliso ja koko valtakunnan hallitsija. Huomautin myös hänelle, ettei hän saisi milloinkaan antaa vallan ja asemansa tehdä itseään kovaksi ja ylpeäksi. Päinvastoin hänen tuli aina muistaa, että hän oli ensinnäkin kristitty ja toiseksi kaikkien palvelija, jonka piti aina osoittaa olevansa korkean asemansa veroinen. Huomautukseni olisivat voineet suututtaakin hänet, mutta nyt hän kuunteli kärsivällisesti ja vieläpä kiittelikin minua niistä.
Pari päivää kruunausjuhlallisuuksien jälkeen minä muutin taloon, jossa tätä kirjoitan. Paikka on hyvin kaunis ja sinne on Milosiksesta parin penikulman matka. Kaupunki näkyy aivan hyvin ikkunaani. Minun on täytynyt olla makuulla jo viisi pitkää kuukautta ja olen koettanut saada ajan kulumaan kirjoittamalla muistiin retkiämme ja seikkailujamme. Todennäköisesti eivät nämä rivit joudu milloinkaan julkisuuteen, eikä sillä ole väliäkään. Ne ovat jo tehneet tehtävänsä, sillä niiden kirjoittaminen on lyhentänyt monet tuskalliset päivät. Olen saanut kärsiä kovia tuskia viime aikoina, mutta loppu ei ole enää kaukana, Jumalan kiitos.
* * * * *
Ylläolevat rivit kirjoitin viikko sitten, ja nyt tartun kynääni viimeisen kerran, sillä lähdönhetkeni lähestyy. Ajattelen vielä aivan selvästi ja kykenen kirjoittamaankin, vaikka vaivalloisesti. Keuhkoissani tuntunut kipu, joka paheni pahenemistaan viimeisten viikkojen aikana, on kokonaan hälvennyt ja sijaan on ilmestynyt omituinen raukeus, jonka merkityksestä en voi erehtyä. Tuskien tauottua katosi kuolemanpelkonikin, ja minusta tuntuu vain siltä kuin vaipuisin vähitellen sanomattoman suloiseen lepoon.
Onnellisena ja tyytyväisenä, ja yhtä turvallisesti kuin lapsi nojaa äitinsä povea vasten, uinahdan minäkin kuoleman enkelin helmaan. Kaikki surut ja murheet, kaikki pelko ja ahdistus ovat kadonneet kauas. Myrskyt ovat tyyntyneet ja iäisen toivon tähti loistaa kirkkaasti taivaanrannassa, joka on tavallisesti niin äärettömän kaukana, mutta joka tänä iltana on aivan lähelläni.
Kuolemahan meidät kaikki viimein korjaa. Usein se on jo minua hipaissut ja monta ystävääni se on viereltäni vienyt, mutta nyt on kuitenkin vihdoin minunkin vuoroni tullut. Kahdenkymmenenneljän tunnin kuluttua olen jättänyt tämän maailman iloineen ja suruineen. Ilma täyttää paikan, jonka ennen tarvitsin, eikä sijani tunne minua enää. Muistoni kirkkaus himmenee vähitellen ja unhottuu vihdoin kokonaan. Silloin olen totisesti kuollut!
Niinhän meidän jokaisen käy. Kuinka monet miljoonat ihmiset ovat maanneet samoin kuin minä nyt makaan ja ajatelleet samoja ajatuksia, ja unhottuneet! Tuhansia vuosia sitten ovat kuolevat ajatelleet samoin ja tuhansien vuosien päästäkin on asianlaita oleva sama. Zulut sanovat sattuvasti, että, "ihmiselämä on kuin tähdenlento tahi kuin haihtuva varjo".
Kukaan ei voi sanoa, että tämä maailma on hyvä. Ja kuinka se voisi sitä ollakaan niin kauan kuin raha on sen liikkeelle paneva voima ja itsekkyys kaiken johtotähti? Ei ole lainkaan ihmeellistä, että se on niin paha. Ihmeellistä on vain, että sellaisessa maailmassa voi olla mitään hyveitä.
Nyt kun elämäni on iltaansa kallistunut, olen kuitenkin iloinen, että olen saanut elää ja tuntea vaimon rakkauden suloisuuden ja kokea uskollista ystävyyttä, sellaista, joka voittaa vaimonkin rakkauden. Olen iloinen, että olen saanut kuulla pienten lasten iloa, nähdä auringon, kuun ja tähdet, tuntea suloisen meren suudelman kasvoillani ja nähdä villieläinten hiipivän kuutamossa vesien rannoille janoaan sammuttamaan. Mutta sittenkään en tahtoisi elää elämääni toistamiseen. Kaikki alkaa muuttua ympärilläni. Pimeys lähestyy ja päivä hämärtyy yöksi. Mutta etäältä siintää kirkas valo, joka lähenee lähenemistään, ja minä olen näkevinäni monen kaivatun ystävän toivottavan itselleni tervetuloa. Näen Harry-poikani ja erään toisen, joka on aina ollut mielestäni maailman suloisin ja täydellisin nainen. Mutta hänestä olen jo ennen kertonut, ja miksi puhuisin hänestä juuri nyt. kun menen sinne, jossa hän on jo kauan minua odottanut.
Suuren temppelin kultainen katto kimaltelee tulena laskevan auringon valossa ja minun sormeni alkavat väsyä. Kaikille tuttavilleni ja niille, jotka ovat minusta jotakin kuulleet, ja kaikille, jotka ovat ystävällisesti muistelleet yksinäistä vanhaa metsästäjää, minä ojennan käteni kaukaiselta rannalta ja heitän hellät jäähyväiset.
Uskon henkeni kaikkivaltiaan Jumalan huomaan, joka on minutkin luonut, ja sanon ystäväni Umslopogaas-vainajan tavoin: "Olen puhunut."