II.
MOPO ILMAISEE ITSENSÄ.
Valvoimme koko yön, mutta emme nähneet enää vilahdukseltakaan noita susia tahi niiden keralla olleita miehiä. Aamun sarastaessa lähetin sanan Bulaliolle, kirveskansan päällikölle, että hänen luoksensa oli tulossa kuningas Dingaanin sanansaattaja, joka halusi rauhallisesti keskustella hänen kanssaan hänen majassaan. Sanoin sananviejälle, ettei hän saanut ilmoittaa nimeäni, vaan oli hänen mainittava minua vain nimellä "Dingaanin suu." Sitten lähdin miehineni liikkeelle, sillä matkaa oli vielä pitkälti, ja lähetti oli saanut käskyn heti palata minua kohtaamaan saadakseni tietää, mitä Tappaja, tapparan haltija, oli sanonut.
Taivalsimme auringon laskuun saakka seuraten jokea, joka virtasi Kummitusvuoren juurella. Ketään emme tavanneet, mutta kerran yhdytimme erään raunioiksi sortuneen kylän, jossa oli runsaasti ruhjotuita ihmisluita, ruostuneita keihäitä, ja mustan ja valkean kirjavien häränvuotakilpien jätteitä. Tarkastelin niitä ja päättelin väreistä, että ne olivat kuuluneet sotureille, jotka Chaka oli vuosia sitten lähettänyt Umslopogaasia etsimään, mutta jotka eivät olleet milloinkaan palanneet.
"Kylläpä kävi huonosti noiden Elefantti-vainajan sotureiden", sanoin minä, "sillä luulenpa varmasti näiden kilpien olevan heidän ja heidän silmäinsä katselleen maailmaa noiden pääkallojen tyhjistä silmäkuopista."
"Nämä ovat heidän kilpiään ja nuo varmasti heidän pääkallojaan", virkkoi joku. "Mopo Makedaman poika, tämä ei ole ihmiskätten työtä. Ihmiset eivät ruhjo vihollistensa luita niin kuin nämä on ruhjottu. Wow! ei ihmiset, vaan sudet! Ja viime yönä näimme sutten metsästävän, eivätkä ne metsästäneet yksin, Mopo! Wow! Tämä maa on aaveiden temmellyspaikka!"
Jatkoimme vaieten matkaamme, ja tuon vuoren huipulla istuvan kivivelhottaren kasvot tuijottivat meihin koko ajan. Vihdoin saavuimme aukealle tasangolle ja näimme joen toisella puolella kirveskansan kylän erään kunnaan laella. Kylä oli suuri ja hyvin rakennettu, ja tasangolla käyskentelevän karjan määrää en voinut lukeakaan. Menimme joen poikki kahlaamon kohdalta, ja sitten odotimme, kunnes näimme lähettämäni miehen kiiruhtavan meitä kohti. Hän tervehti, ja minä tiedustelin kuulumisia.
"Tämän tiedän kertoa, oi Mopo", vastasi mies: "Olen nähnyt hänet, jonka nimi on Bulalio — hän on iso mies, pitkä ja jäntevä; kasvot ovat tuimat ja hänellä on aina peloittavan suuri tappara kädessään — samanlainen kuin sillä, jonka näimme viime yönä. Kun minut vietiin hänen eteensä, tervehdin minä häntä ja sanoin sanat, jotka minulle sanelit. Hän kuunteli ja purskahti sitten nauruun sanoen: 'Vie hänelle, joka lähetti sinut, terveiseni, että 'ingaanin suu' on tervetullut ja saa esittää turvallisesti Dingaanin asian. Mieluummin kuitenkin näkisin, että tulija olisi Dingaanin pää eikä vain suu, sillä silloinpa puuttuisi Itkuntekijäkin keskusteluun — erään Mopon tähden, jonka hänen veljensä Chaka murhasi. Itkuntekijällä voisi olla jotain sanomista Dingaanillekin! Mutta suu ei ole pää, niin että tulkoon suu rauhassa.'"
Hätkähdin kuullessani, että Mopon nimi oli jälleen ollut Bulalion huulilla. Oliko ketään toista, joka olisi rakastanut Mopoa noin hellästi, paitsi erästä, joka oli kuollut kauan sitten? Ehkä Bulalio puhui jostakin toisesta Moposta, sillä minä en ollut ainoa sen niminen — suuressa surujuhlassaan oli Chaka todellakin murhannut erään samannimisen päällikön syystä — kuten hän sanoi — ettei maassa tarvittu kahta Mopoa, vaikka tuo toinen Mopo itki vielä norosenaan, kun toisten silmät olivat jo kuivuneet. Miehilleni sanoin vain, että onpa tuolla Bulaliolla sisua, ja niin me sitten astuimme kylän portille. Siellä ei ollut ketään meitä vastaanottamassa, ja sisäpuolella olevat majatkin näyttivät autioilta, mutta etempää karja-aitauksesta, joka oli kylän keskellä, nousi tomua ja kuului melua, kuin siellä olisi ollut miesjoukko sotaan lähdössä. Muutamat mieheni pelästyivät luullen joutuneensa johonkin ansaan ja tahtoivat kääntyä takaisin, mutta sitten he vasta säikähtyivät, kun tullessamme karja-aitauksen portille näimme viisisataa miestä aseissa komppania komppanian vieressä, joita kaksi rotevaa miestä komensi rivien edessä häärien ja komentosanoja huudellen.
Mutta minä huusin: "Ei, ei! Älkää paetko! Rohkea esiintyminen lannistaa vihollisia. Ja jos tuo Bulalio olisi tahtonut surmata meidät, ei hänen olisi tarvinnut kutsua koolle noin suurta joukkoa. Hän on ylpeä ja tahtoo näyttää mahtiaan tietämättä, että kuninkaalla, jota me palvelemme, on komppania hänen jokaista soturiaan kohti. Astukaamme vain rohkeasti esiin!"
Jatkoimme siis matkaamme aitauksen toisessa päässä seisovaa joukkoa kohti. Meidät huomattiin samassa, ja nuo sotureitaan harjoittavat miehet tulivat meitä vastaan toistensa jäljessä kulkien. Etumaisella oli tappara olkapäällään ja toinen heilutti suurta nuijaa. Katselin tapparan kantajaa, ja, isäni, ilo kouristi sydäntäni, sillä minä tunsin hänet, vaikka siitä oli kulunut vuosia, kun hänet viimeksi näin.
Umslopogaashan se oli — kasvattini Umslopogaas eikä kukaan muu! — hän oli nyt mies parhaassa iässään, mies, jonka kaltaista ei ollut toista koko Zulu-maassa. Hän oli roteva ja tuiman näköinen, hieman hoikka varreltaan, mutta hartiat olivat leveät ja rinta muhkean kaareva. Kädet olivat pitkät ja kohtalaisen paksut, mutta nahkaa pingoittavat lihakset olivat kuin köydensolmuja; jalat olivat myös pitkät ja hyvin paksut pohkeiden kohdalta. Katse oli kuin kotkan, nenä hiukan kyömy, ja päätään hän piti hieman eteenpäin kurkotettuna kuten mies, joka aina vaanii jotakin kätkeytynyttä vihollista. Hän näytti kävelevän verraten hitaasti, mutta läheni kuitenkin yllättävän nopeasti, askel oli merkillisen liukuva muistuttaen sutta tahi leijonaa, ja Itkuntekijän sarvivartta pitelevät sormet liikkuivat koko ajan. Hänen seuralaisensa oli häntä puolta päätä lyhyempi, roteva mies hänkin, mutta varreltaan tukevampi kuin Umslopogaas. Silmät olivat pienet ja vilkuilivat taukoamatta kuin pienet tähdet, ja kasvojen ilme oli sangen hurja, etenkin kun hän irvisti tämäntästä, niin että valkoiset hampaat loistivat.
Nähdessäni Umslopogaasin olin suuressa ilossani rientää syleilemään häntä, mutta minä hillitsin mieleni, sillä hetki oli sopimaton, ja estääkseni häntä tuntemasta minua vetäisin vaippani liepeen kasvoilleni. Samassa hän seisoi edessäni tarkastellen minua terävällä katseellaan, ja minä astuin tervehtimään häntä.
"Terve sinulle, Dingaanin suu!" lausui hän kaikuvalla äänellä. "Pienipä olet niin suuren päällikön suuksi."
"Suurenkin kuninkaan ruumiissa on suu niitä pienempiä osia, oi päällikkö Bulalio, kirveskansan hallitsija, Kummitusvuoren sutten kuningas, jota muinoin sanottiin Umslopogaasiksi, Makedaman pojan Mopon pojaksi."
Kuullessaan sanat Umslopogaas hätkähti kuin yön ääniä pelkäävä lapsonen ja tuijotti minuun silmiään räpäyttämättä.
"Tiedät paljon asioita", sanoi hän.
"Kuninkaan korvat ovat pitkät, vaikka suu onkin pieni, oi päällikkö
Bulalio", vastasin minä.
"Mistä tiedät oloni Kummitusvuoren sutten luona, oi suu?" kysyi hän.
"Kuninkaan silmät näkevät kauas, oi päällikkö Bulalio. Viime yönä ne näkivät erään metsästyksen, joka oli sekä peloittava että kaunis. Suuri koodoo-härkä tuli juosten henkensä edestä jäljessään lukematon joukko ulvovia susia sekä kaksi aivan teidän näköistä miestä, joilla oli sudentaljat yllään."
Umslopogaas kohotti tapparaansa aivan kuin hän olisi aikonut murskata pääni, mutta antoi sitten aseensa vaipua, Susi-Galazin tuijottaessa meihin suurin silmin.
"Mistä tiedät, että nimeni oli kerran Umslopogaas, minkä itse olen jo melkein unhottanut? Puhu, oi Suu, tahi tapan sinut!"
"Tee niinkuin tahdot, Umslopogaas", vastasin minä, "mutta tiedä myös, että kun aivot ovat mäsänä, on suukin mykkä. Aivojen tuhoaminen on tietojen hävittämistä."
"Vastaa!" sanoi hän.
"En. En ole siihen velvollinen. Elämäkertasi tiedän ja sillä hyvä. Nyt asiaani."
"Minulle ei röyhkeillä omalla alueellani", ärjäisi Umslopogaas hampaitaan kiristellen; "sano joutuin asiasi, Suu pahainen!"
"Tämä on asiani, piskuinen päällikkö: Suuren Elefantin vielä eläessä sinä lähetit hänelle terveisiä erään Masilon mukana — terveisiä, joiden kaltaisia hänen korvansa eivät olleet milloinkaan kuulleet, ja jotka olisivat koituneet kuolemaksesi, sinä kopeuden pöyhistämä hullu, ellei kuolema olisi samassa korjannut suurta Elefanttia. Nyt tahtoo Dingaan-kuningas, jota minä palvelen ja jonka varjo nyt pimittää maan, puhua sinulle minun kauttani. Hän tahtoo tietää, onko totta, ettet tunnusta hänen ylivaltaansa etkä aio luovuttaa hänelle sotureita, tyttöjä ja karjaa veronmaksuksi ja auttaa häntä sodankäynnissä? Vastaa, päällikkö — vastaa lyhyesti ja kohdalleen!"
Umslopogaas aivan läähätti raivosta ja sormeili kiukkuisesti kirvesvartta. "Kiitä onneasi, oi Suu", kirahti hän vihdoin, "että lupasin olla koskematta sinuun, sillä muutenpa et olisi päässyt täältä — sinun olisi käynyt kuten kauan sitten muutamien sotureiden, jotka tulivat etsimään erästä Umslopogaasia. Vastaan sinulle lyhyesti ja kohdalleen. Katso noita keihäitä — ne ovat vain neljäsosa joukkojeni koko lukumäärästä — siinä vastaukseni. Näetkö tuota vuorta, tuota sutten ja aaveiden tyyssijaa — sitä ei kukaan tunne eikä sinne pääse kukaan muu kuin minä ja eräs toinen — siinä vastaukseni. Keihäät ja vuori yhtyvät — keihäät ja sutten iskuhampaat panevat vuoren elämään. Hakekoon Dingaan veronsa sieltä! Olen puhunut!"
Nauroin ivallisesti koetellakseni vielä enemmän Umslopogaasin, kasvattini, kärsivällisyyttä.
"Sinä hullu!" sanoin minä; "poika, jolla on apinan aivot. Dingaan, jota palvelen, voi lähettää sata jokaista keihästäsi kohti; vuoresi tallataan maan tasalle, ja sutesi ja aaveesi — Dingaanin suulla minä sylkäisen niitä päin silmiä!" Ja minä sylkäisin maahan.
Umslopogaas aivan vavahteli raivosta, niin että tapparakin tärisi. "Hoi, Susi-Galazi!" ärjäisi hän takanaan seisovalle miehelle, "tapammeko tuon ja hänen seuralaisensakin?"
"Ei", vastasi Galazi irvistäen, "lupasit heille rauhan. Palatkoot he kuningas-koiransa luo, niin että hän lähettää sitten nukkensa susiemme kanssa tappelemaan. Sitäpä kelpaakin katsella!"
"Mene, oi Suu", sanoi Umslopogaas, "häviä väleen, ettei sinulle mitään onnettomuutta tapahtuisi! Porttieni ulkopuolella löydät syötävää, millä voit nälkäsi tyydyttää. Syö ensin ja lähde sitten nopeasti kotiasi kohti, sillä jos teidät tavataan huomenna keskipäivän hetkellä keihäänheiton päässä kylästäni, niin sinä ja seuralaisesi saatte jäädä siihen iäksi, oi Dingaan-kuninkaan suu!"
Liikahdin ikäänkuin olisin aikonut lähteä, mutta käännyin äkkiä takaisin ja sanoin:
"Suurelle Elefantti-vainajalle lähettämissäsi terveisissä puhuit eräästä miehestä — mikä hänen nimensä nyt olikaan — niin, eräästä Moposta?"
Umslopogaas hätkähti kuin keihäänpiston saanut ja tuijotti minuun.
"Moposta! Mitä sinä Moposta tiedät, oi Suu, jonka silmät ovat peitetyt?
Mopohan on kuollut — olen hänen poikansa!"
"Vai sillä tavalla!" sanoin minä. "Niin, Mopo on kuollut — suuri Elefantti-vainaja tappoi erään Mopon. Miten on ymmärrettävissä, että sinä, Bulalio, olet hänen poikansa?"
"Hän on kuollut", toisti Umslopogaas, "hän ja hänen koko huoneensa! Sentähden vihasin suurta Elefanttia ja sentähden vihaan Dingaania, hänen veljeään, ja käyköön minun yhtä onnettomasti kuin Mopon, ennenkuin luovutan hänelle härkääkään veronmaksuksi."
Olin tähän saakka muuttanut ääntäni, mutta nyt lausuin tavallisella äänelläni:
"Ohoh! Nuo sanat tulivatkin suoraan sydämestäsi, nuori mies, ja nytpä olenkin saanut selville, missä paha piilee. Tuon kuolleen Mopo-koiran takia sinä siis uhmaat kuningasta?"
Umslopogaas kuuli äänen ja hänen vihansa muuttui peloksi ja hämmästykseksi. Hän katsoi minuun tutkivasti, mutta ei virkkanut mitään.
"Onko sinulla tässä joku maja lähellä, oi päällikkö Bulalio, sinä Dingaanin vihollinen, jossa minä, kuninkaan Suu, voin puhella kanssasi hetkisen kahdenkesken oppiakseni vastauksesi sana sanalta, niin että voin toimittaa sen perille alkuperäisessä muodossaan. Älä pelkää, Tappaja, olla kanssani kahdenkesken tyhjässä majassa! Olen vanha ja aseeton, ja sinulla on kädessäsi ase, jota pelkään", ja minä viittasin tapparaan.
"Seuraa minua, oi Suu, ja jää sinä, Galazi, näiden miesten luo", vastasi Umslopogaas lähtien kulkemaan edellä.
Pian tulimme suurelle majalle. Hän viittasi oviaukkoon, ja minä ryömin sisään hänen seuratessa jäljessäni. Sisällä oli hämärää, sillä aurinko alkoi jo laskea, joten minä odotin, kunnes silmämme tottuivat. Sitten minä heitin äkkiä vaipan kasvoiltani ja katsoin Umslopogaasia silmiin.
"Katso minuun nyt, oi päällikkö Bulalio, jota kerran sanottiin Umslopogaasiksi — katso minuun ja sano, kuka olen?" Hän katsoi ja hänen suunsa aukeni hämmästyksestä.
"Olet isäni Mopo vanhoilla päivillään — Mopo, joka on kuollut, tahi sitten Mopon henki", vastasi hän matalalla äänellä.
"Olen isäsi Mopo, Umslopogaas", lausuin minä. "Viipyi kauan, ennenkuin tunsit minut, vaikka minä tunsin sinut heti."
Umslopogaas hellitti Itkuntekijän, ja heittäytyi syliini purskahtaen itkuun. Minäkin itkin.
"Oi isäni!" nyyhkytti hän. "Luulin sinun kuolleen toisten mukana, ja nyt olet palannut luokseni, ja minä kun aioin hulluudessani kohottaa tapparani sinua vastaan. Onpa hyvä, että olen saanut elää — elää nähdäkseni vielä kerran kasvosi, joita en luullut enää milloinkaan näkeväni. Ne ovat suuresti muuttuneet — ikä ja murheetko ovat niihin leimansa painaneet?"
"Niin, Umslopogaas-lapseni. Minäkin luulin sinun kuolleen. Luulin tuon leijonan tappaneen sinut, vaikka totta puhuen minusta tuntui sangen kummalliselta, että joku toinen kuin sinä, Umslopogaas, olisi kyennyt suorittamaan urotyöt, joita Bulalion, kirveskansan päällikön, kerrottiin tehneen — uhmata Chakaakin päin silmiä. Mutta sinä et ole kuollut, enkä minäkään — Chakan surmaama Mopo oli eräs toinen samanniminen; minä tapoin Chakan eikä päinvastoin!"
"Entä missä on Nada-sisareni? Oi, sano joutuin!" kyseli Umslopogaas kiihkeästi.
"Äitisi Macropha ja Nada-sisaresi ovat kuolleet, Umslopogaas.
Swazi-maassa asuvat halakazit ovat tappaneet heidät."
"Olen kuullut tuosta heimosta", sanoi hän, "ja niin on Galazikin. Hän on vannonut heille kostoa — he tappoivat hänen isänsä, ja samoin vannon nyt minäkin heille kostoa, koska he ovat surmanneet äitini ja sisareni. Oi Nada-sisareni, oi Nada-sisareni!" ja tuo suuri mies peitti kasvonsa käsillään ja huojutti ruumistaan lohduttomassa surussaan.
Ajattelin jo ilmaista Umslopogaasille totuuden ja kertoa hänelle, ettei Nada ollut hänen sisarensa eikä hän minun poikani, vaan Chakan, jonka olin surmannut. En sanonut kuitenkaan mitään, vaikka nyt soisin, että olisin sen tehnyt. Huomasin nimittäin, kuinka ylpeä ja kunnianhimoinen Umslopogaas oli. Jos hän olisi saanut tietää, että Zulumaan valtaistuin oli oikeastaan hänen, ei mikään olisi voinut häntä hillitä nousemasta ennen pitkää ilmikapinaan Dingaan-kuningasta vastaan, mihin yritykseen ei aika ollut mielestäni vielä sovelias. Olisinpa totisesti tiennyt vuotta ennen Umslopogaasin olevan vielä elossa, niin hän olisi tänään istunut istuimella, jolla Dingaan nyt istui, mutta minä en tiennyt, ja tilaisuus oli toistaiseksi mennyt. Dingaan oli nyt kuningas kokoamaan monta rykmenttiä, sillä minä olin vastustanut kaikkia sotia, kuten silloinkin, kun oli puhe sotaretkestä swazeja vastaan. Tilaisuus oli mennyt ohi, mutta saattoi jälleen ilmestyä, ja siihen saakka minun täytyi vaieta. Arvelin olevan parasta saada Umslopogaas ensin liittymään Dingaaniin, niin että hän saavuttaisi kaikkialla maassa suuren ja pysyväisen maineen mahtavana päällikkönä ja soturien ensimmäisenä. Sitten huolehtisin, että hän ylenisi neuvonantajaksi ja vihdoin sotavoimien päälliköksi, sillä sotavoimien päällikkö on jo puoleksi kuningas.
En siis virkkanut asiasta mitään, vaan päivänkoittoon saakka me istuimme ja puhelimme kertoen toisillemme kaikki, mitä oli tapahtunut senjälkeen kuin leijona ryösti hänet minulta. Minä kerroin miten kaikki vaimoni ja lapseni oli murhattu, miten minua oli kidutettu, ja näytin hänelle kuihtuneen käteni. Baleka-sisareni ja koko langenien heimon kuolemasta kerroin myös ja miten olin kostanut Chakalle kaikki kärsimäni vääryydet ja nostanut Dingaanin valtaistuimelle, ollen nyt itse valtakunnan ensimmäinen mies kuninkaan jälkeen, vaikka kuningas pelkäsi minua suuresti. Mutta sitä minä en kertonut, että Baleka-sisareni oli hänen oma äitinsä.
Lopetettuani tarinani kertoi Umslopogaas omansa! kuinka Galazi oli hänet pelastanut leijonan hampaista, ja miten hänestä tuli toinen Susi-veikko; ottelusta, jossa hän voitti Jikizan poikineen päästen siten kirveskansan päälliköksi ja ottaen Zinitan vaimokseen sekä kuinka hänestä oli sitten tullut mahtava mies.
Kysyin häneltä, mistä johtui, että hän vieläkin metsästeli sutten keralla, kuten hän oli tehnyt viime yönäkin? Hän vastasi, että nyt kun hän oli mahtava mies eikä hänellä ollut enää mitään voitettavaa, kyllästyi hän välistä kaikkeen, jolloin hänen täytyi päästä hiukan jaloittelemaan Galazin ja sutten keralla, sillä se ainoastaan soi hänelle viihtymystä ja lievitti jäytävää kaipausta.
Sanoin saattavani hänet paremman otuksen jäljille ennenpitkää ja kysyin sitten, rakastiko hän Zinita-vaimoaan. Umslopogaas vastasi, että hän rakastaisi Zinitaa paljon enemmän, jos tämä rakastaisi häntä hiukan vähemmän, sillä Zinita oli mustasukkainen ja äkkipikainen saattaen hänelle paljon harmia. Nukuttuamme hiukan hän vei minut ulos, ja minua ja miehiäni kestittiin nyt mitä parhaiten, ja minä puhuttelin Zinitaa ja Susi-Galazia. Siitä miehestä minä pidin aivan ensi silmäyksellä. Sellainen toveri oli hyvä olemassa vierellä taistelun riehunnassa, mutta Zinitaa kohtaan tunsin suurta vastenmielisyyttä. Hän oli kyllä kaunis ja soreavartaloinen, mutta mustien silmien katse oli äkäinen ja pistävä eikä jättänyt hetkeksikään kasvattipoikaani rauhaan; hän, joka ei pelännyt mitään auringon alla, näytti pelkäävän Zinitaa. Eikä Zinitakaan pitänyt minusta; nähdessään miten Umsiopogaas koetti kaikin tavoin olla mielikseni, hän tuli heti mustasukkaiseksi — Galazi oli jo tottunut siihen — ja halusi päästä minusta mahdollisimman pian.
En pitänyt hänestä ja sydämessäni aavistin, että hän saisi vielä paljon pahaa aikaan, mikä pelkoni toteutuikin täydellisesti.