III.
BUURIEN MURHA.
Aamulla vein Umslopogaasin syrjään ja sanoin: "Poikani, eilen kun pidit minua vain Dingaanin suuna, sinä annoit minulle erinäisiä terveisiä Dingaan-kuninkaalle vietäviksi — terveisiä, jotka olisivat varmasti tuottaneet kuoleman sekä sinulle että kansallesi, jos ne olisivat saapuneet kuninkaan korviin. Aavikon yksinäinen puu on mielestään hyvinkin suuri, Umslopogaas, ja luulee, ettei sen luomalla varjolla ole vertaistakaan. Mutta on toisia suurempiakin puita. Sinä esimerkiksi olet tuollainen yksinäinen puu, mutta palvelemani puun latvaoksatkin ovat paksummat kuin sinun runkosi, ja sen varjossa majailee paljon puunhakkaajia, jotka lähetetään typistämään toisia liian korkeiksi pyrkiviä puita. Et voi mitellä voimiasi Dingaanin kanssa, vaikka täällä kaukaisessa maassa yksinäsi asuessasi olet omasta ja ympäristösi mielestä hyvinkin suuri ja mahtava mies. Paina sitäpaitsi mieleesi tämä, Umslopogaas: Dingaan vihaa sinua jo noiden terveisien takia, jotka lähetit tuon Masilo-houkkion mukana suurelle Elefantille, ja aikoo tuhota sinut. Minut hän lähetti tälle matkalle vain päästäkseen minusta joksikin ajaksi, ja on oikeastaan aivan samantekevää, minkä vastauksen vien hänelle — päivä, jonka iltana näet hänen soturiensa parveilevan porttiesi edustalla, valkenee varmasti."
"Mitäpä tämä asia sitten puhumalla paranee?" kysyi Umslopogaas. "Mikä on kerran tullakseen, se tulee. Odotan täällä Dingaanin impiä ja taistelen kunnes kuolen."
"Ei niin, poikani Umslopogaas, ei niin; mies kuolee muutenkin kuin vain keihäällä pistäen, ja mutkalle painuneen sauvan voi vielä höyryssä oikaista. Toivoisin Dingaanin vihan sinua kohtaan muuttuvan rakkaudeksi ja sinun vaurastuvan hänen varjossaan — saavuttavan mainetta ja valtaa. Kuule! Dingaan ei ole Chakan veroinen, vaikka kyllä yhtä julma kuin Chaka. Dingaan on houkka, ja voi aivan hyvin sattua, että joku hänen varjossaan ylennyt mies lopulta pimittää hänet varjollaan. Voisin tehdä sen milloin hyvänsä — niin, juuri minä, mutta olen jo liian vanha ja murheiden murjoma halutakseni hallita. Mutta sinä olet nuori, Umslopogaas, ja maassa ei ole toista sinun laistasi. On toisiakin tärkeämpiä syitä, joista en voi vielä puhua, mutta jotka antavat sinulle aina vain uusia voimia."
Umslopogaas katsahti minuun tutkivasti, sillä silloin hän oli kunnianhimoinen ja tahtoi olla aina ensimmäinen. Ja saattoiko olla toisin, kun hänen suonissaan virtasi Chakan veri?
"Mikä on suunnitelmasi, isäni", kysyi hän. "Kuinka olet ajatellut saada kaiken tuon suoritetuksi?"
"Keinot ovat monenlaiset, Umslopogaas. Swazi-maassa asuvan halakazi-heimon luona elelee eräs Liljankukka-niminen tyttö, joka on kuulemma vallan verrattoman kaunis ja jota Dingaan himoitsee palavasti vaimokseen. Vähän aikaa sitten Dingaan lähetti lähetystön halakazien päällikön luo pyytämään tyttöä vaimoksi kuninkaalle, mutta halakazien päällikkö vastasi sangen loukkaavasti, ettei maailman kaunotarta anneta kellekään zulu-koiralle. Dingaan julmistui ja olisi lähettänyt armeijan hävittämään koko halakazien heimon, mutta minä iskin vastaan sanoen, ettei nyt ollut sovelias aika sotia käydä; sentähden Dingaan vihaa minua; hän on vannonut poimivansa tuon swazi-liljan. Ymmärrätkö, mitä tarkoitan, Umslopogaas?"
"Jotakuinkin. Mutta voithan puhua peittelemättä."
"Wow! Umslopogaas. Tässä maassa ovat puolet sanat kokonaisia paremmat. Kuule siis! Näin olen asian tuuminut: sinä karkaat halakazien heimon kimppuun ja tuhoat sen ja tuot tytön Dingaanille sovinnon ja ystävyyden merkiksi."
"Jotensakin hyvä suunnitelma. Tytön koetan saada, mutta en välitä, vaikka en onnistuisikaan; saammehan ainakin tapella ja jakaa saalista taistelun jälkeen."
"Voita ensin ja huolehdi sitten saaliista, Umslopogaas."
Hän mietti hetkisen ja sanoi sitten: "Salli minun käskeä Galazi tänne.
Hän on luotettava ja harvasanainen mies, niin että älä pelkää."
Galazi tulikin heti, ja minä selitin hänelle asian siihen suuntaan, että Umslopogaas tahtoi hyökätä halakazien kimppuun ja viedä Dingaanille lahjaksi ja lepytykseksi tytön, jota tämä ikävöi, mikä suunnitelma oli mielestäni kuitenkin kovin vaarallinen, kun halakazien heimo oli tunnetusti suuri ja mahtava. Puhumalla noin varasin itselleni takaportin sen varalta, että Galazi pettäisi meidät, minkä tarkoitukseni Umslopogaaskin huomasi, mutta varovaisuuteni oli tarpeeton, sillä Galazi oli luotettava.
Hän kuunteli vaieten, kunnes olin lopettanut, ja virkkoi sitten rauhallisesti, vaikka minusta näytti, että hänen silmänsä välähtivät:
"Niin, oikeuden mukaan olen halakazien päällikkö, oi Dingaanin suu, ja tunnen heidät hyvin. Heimo on suuri ja voi panna liikekannalle kaksi täyttä rykmenttiä, kun taas tällä Bulaliolla on käytettävänään vain yksi ja pieni sekin. Niillä on sitäpaitsi vahdit ulkona yötä päivää ja maa täynnä urkkijoita, niin että yllätys voi tuskin tulla kysymykseenkään; heidän päävarustuksensakin on tavallista vahvempi, suuri, keskeltä avonainen luola, jota ei ole kukaan vielä kyennyt valloittamaan ja jonka sisäänkäytävän vain harvat tietävät. Minä olen yksi, sillä isäni näytti sen minulle poikana ollessani. Ymmärrät siis, ettei tämä sotaretki halakazeja vastaan, jota Umslopogaas suunnittelee, ole niinkään pieni asia. Bulalioon nähden on asian laita kuten sanoin, mutta minun on toisin, oi Dingaanin suu. Vuosia sitten vannoin kuolevalle isälleni, jolle eräs tuon heimon tytär, eräs noita oli juottanut myrkkyä, kostavani hänen kuolemansa enkä lepääväni ennenkuin olin tuhonnut koko heimon, tappanut miehet, raastanut naiset vieraisiin maihin ja lapset orjuuteen! Elellessäni yksinäni tuolla Kummitusvuoren rinteillä olen vuosia, kuukausia ja öitä miettinyt keinoa, millä täyttää valani, mutta en ole keksinyt mitään. Nyt on tilaisuus vihdoin tullut, ja minä olen iloinen. Aikeemme on kylläkin vaarallinen, sen täyttäminen voi pyyhkäistä koko kirveskansan olemattomiin." Hän vaikeni ja otti hyppysellisen nuuskaa tarkaten meitä rasian yli.
"Minuun nähden on asianlaita kuitenkin toisin, kuin mitä näytät luulevan, Susi-Galazi", sanoi Umslopogaas. "Nuo halakazi-koirat tappoivat isäsi ja äitisi, mutta he ovat surmanneet, kuten vasta eilen sain tietää, myös minun äitini ja Nada-sisarenikin, jota rakastin yli kaiken koko maailmassa ja joka myös rakasti minua. Tuo mies, Dingaanin suu", hän viittasi minuun, "sanoo, että saavutan Dingaanin suosion, jos voin tuhota halakazit ja vangita tuon Liljankukka-nimisen tytön. Eipä silti, että välittäisin Dingaanista. Omia teitäni kuljen, elän niin kauan kuin elän ja kuolen kun hetkeni tulee, mutta kostaakseni äitini ja rakkaan sisareni kuoleman minä tahdon voittaa ja tuhota nuo halakazit tahi tuhoutua itse. Ehkäpä näet minut piankin, oi Dingaanin suu, kuninkaan luona Mahalabatinessa Lilja-tyttö ja halakazien karja mukanani. Ellet, niin tiedät, että olen kaatunut sotureineni."
Galazin läsnäollessa Umslopogaas puhui niin, mutta kahdenkesken jäätyämme hän syleili minua ja sanoi minulle hellät jäähyväiset, sillä jälleennäkemisen toiveet olivat vähäiset. Mutta useinhan käy niin, että rohkea voittaa. Sitten erosimme — minä palatakseni Dingaanille kertomaan, että Bulalio, kirveskansan päällikkö, oli lähtenyt halakazeja vastaan tuodakseen tuon Lilja-nimisen tytön kuninkaalle sovintolahjaksi, Umslopogaasin jäädessä valmistautumaan sotaan.
Riensin Kummitusvuorelta nopeasti takaisin Umgugundhlovuun ja menin heti Dingaanin puheille, joka katseli minua ensin sangen karsaasti. Mutta hänen käytöksensä muuttui heti, kun kerroin terveiseni, kuinka Bulalio-päällikkö oli lähtenyt sotapolulle Lilja-tyttöä kuninkaalle valloittamaan. Hän kiitteli minua oikein kädestä pitäen ja sanoi olleensa tyhmä epäillessään minua, kun olin tehnyt voitavani saadakseni hänet luopumaan sotatuumista halakazeja vastaan. Nyt hän näki tarkoitukseni olleen sytyttää tuo palo toisella kädellä ja pelastaa hänen kätensä palamasta.
Hän sanoi myös, että jos tuo kirveskansan päällikkö tuo hänelle tytön, antaa hän anteeksi suurelle Elefantille lähetetyt terveiset. Hän lupasi antaa halakazeilta ryöstetyn karjankin palkinnoksi Bulaliolle ja tehdä tästä mahtavan miehen. Vastasin, että kaikki käyköön niin kuin kuningas tahtoo. Olin vain tehnyt velvollisuuteni toimimalla niin, että eräs kopea päällikkö oli nöyrtynyt ja yksi vihollinen kukistettaisiin — kuninkaan tarvitsematta menettää mitään. Voisipa vielä käydä niinkin hyvin, että Liljankukka olisi piankin kuninkaan luona.
Sitten odotin tapahtumain kehitystä.
Nyt, isäni, alkavat myös valkoiset miehet, joista me käytämme nimeä amaboona ja te nimeä buurit, esiintyä kertomukseni yhteydessä. Ou! En ajattele mitään hyvää noista amabooneista, vaikka minähän se olin, joka autoin heitä voittamaan Dingaanin — minä ja Umslopogaas.
Muutamia harvoja valkoisia miehiä oli tosin jo aikaisemmin välistä saapunut Chakan ja Dingaanin luo, mutta ne tulivat enimmäkseen, muutamia metsästäjiä lukuunottamatta, vain rukouksia lukemaan eivätkä taistelemaan. Nämä buurit sitävastoin sekä rukoilevat että tappelevat ja varastavatkin, mitä minä en taas voi lainkaan ymmärtää, kun teidän omat rukoilijanne julistavat sellaisen olevan syntiä.
No niin, oltuani matkani jälkeen kotona kuukauden päivät, saapui Dingaanin puheille noin kuusikymmentä buuria erään Retief-nimisen mahtavan miehen johdolla aseinaan ärjyjät — tarkoitan noita pitkiä pyssyjä, joita buureilla oli siihen aikaan — tahi ehkä heitä oli kaikkiaan sata henkeä palvelijat ja apulaiset mukaanluettuina. Heidän tarkoituksensa oli ostaa Tugela ja Umzimoubujokien välinen maakaistale Natalissa. Mutta minun ja toisten neuvonantajien kehoituksesta Dingaan teki heidän kanssaan sellaisen sopimuksen, että he ensin karkaisivat erään Sigomyela-nimisen päällikön kimppuun, joka oli varastanut kuninkaan karjaa, ja toisivat karjan takaisin. Buurit myöntyivät, eikä kauan viipynytkään, ennenkuin he palasivat ajaen sekä Sigomyelaa että kuninkaalta varastettua karjaa edellään.
Dingaanin kasvot loistivat, kun hän näki saaliin, ja jo samana iltana hän kutsui koolle suuren neuvoston, amakapatin, käsittelemään maanluovutuskysymystä. Sanoin heti, ettei merkinnyt mitään, myöntyikö hän vai ei, sillä suuri Elefantti-vainaja oli jo luovuttanut maan englantilaisille, Yrjö-kuninkaan lapsille. Tekipä Dingaan mitä hyvänsä, käy lopulta kuitenkin niin, että englantilaiset ja amaboonat sotivat maan omistuksesta. Suuren Elefantin ennustus alkoi toteutua, sillä nyt jo saatoimme kuulla rientävien askelten töminää, kun valkoinen kansa lähestyi, joka oli valtaava kuningaskuntamme.
Dingaanin kasvot synkistyivät, sillä sanani olivat haavoittaneet häntä kuin väkäkeihäs, ja hän lopetti kokouksen vastaamatta mitään.
Seuraavana aamuna kuningas lupasi allekirjoittaa luovutussopimuksen, joka takasi buureille heidän pyytämänsä alueen omistusoikeuden, ja kaikki oli rauhallista kuin tyynenä päilyvä järvi. Mutta ennenkuin paperi allekirjoitettiin, piti kuningas suuret tanssipidot, jotka kestivät kolme päivää, sillä kaupunki oli tulvillaan sotaväkeä, mutta kolmantena päivänä saivat rykmentit käskyn poistua, paitsi yhtä, nuorukaisista kokoonpantua, joka sai käskyn jäädä. Ihmettelin koko ajan, mitä Dingaanilla oikein mahtoi olla mielessä, ja pelkäsin vieraiden puolesta. Rykmentti oli saanut salaiset määräykset, joista ei ilmaistu sanaakaan kenellekään — ei minullekaan. Tiesin hänen hautovan pahaa ja aioin jo puhua asiasta kapteeni Retiefillekin, mitä en kuitenkaan tehnyt peläten joutuvani naurunalaiseksi. Ah, isäni, kuinka monta olisikaan säästynyt, jos olisin puhunut! Mutta mitäpä siitä! Joka tapauksessa olisi heistä vain joku harva enää elossa. Varhain neljännen päivän aamuna lähetti Dingaan sanan buureille pyytäen näitä tulemaan karja-aitaukseen, jossa paperi piti allekirjoitettaman. Ja buurit tulivat jättäen pyssynsä portille, sillä ei kukaan, olipa hän valkoinen tahi musta, saanut kuoleman uhalla tulla kuninkaan eteen asestettuna. Umgugundhlovu oli rakennettu kuten kuninkaalliset kaupungit tavallisesti suuren ympyrän muotoon, ja sen monet tuhannet majat oli sijoitettu kolmeen riviin korkean sisäaitauksen väliin, jonka sisäpuolella olevalle suurelle avoimelle kentälle olisi mahtunut vaikka viisi rykmenttiä yhdellä kertaa. Kaaren muotoisella aitauksella eroitettu karja-aitaus oli kentän toisessa päässä porttia vastapäätä, ja sen takana olivat emposeni, kuninkaan vaimojen asunto, sekä varastohuoneet ja intunkulu, kuninkaan asunto. Kuninkaalle oli varattu istuin karja-aitauksen edustalle, johon Dingaan heti saavuttuaan istahti, ja eräs palvelija piteli kilpeä hänen yllään, ettei aurinko vaivaisi häntä. Me neuvonantajat olimme myös läsnä, ja rykmentti, joka oli saanut käskyn jäädä, oli järjestetty riviin kahden puolen. Sotureilla oli vain lyhyet kepit — ei nuijat, isäni — ja päällikkö seisoi Dingaanin lähellä oikealla puolella.
Buurit tulivat jalkaisin ja astuivat yhdessä joukossa kuninkaan eteen, joka tervehti heitä ystävällisesti ojentaen kätensäkin kapteeni Retiefille. Sitten Retief otti nahkasalkusta sopimuskirjan, jossa alueen rajat oli tarkoin määrätty ja jonka eräs tulkki käänsi kuninkaalle. Dingaan sanoi kaiken olevan niinkuin pitikin ja piirsi puumerkkinsä paperin laitaan, ja Retief ja buurit olivat kovasti hyvillään. He olisivat nyt tahtoneet sanoa jäähyväiset samalla, mutta Dingaan pyysi heitä jäämään sanoen, että ensin heidän täytyi syödä ja katsella hetkinen soturien tanssia. Hän käski tuoda vieraille keitettyä lihaa ja maitoa, mutta buurit sanoivat jo syöneensä. Maidon he kuitenkin joivat antaen kulhojen kulkea miehestä mieheen.
Soturit alkoivat tanssia laulaen Ingomo'a, zulujen sotalaulua, ja buurit vetäytyivät kentän keskustaa kohti valmistaakseen sotureille enemmän tilaa. Samassa kuulin Dingaanin käskevän erään lähetin kiiruhtaa valkoisen rukoilijataikurin luo sanomaan, ettei tämän tarvinnut olla peloissaan, ja minä ihmettelin suuresti, mitä tuo mahtoi merkitä; miksi olisi valkoinen rukoilija nyt pelännyt tanssia, jonka hän oli ennenkin nähnyt? Sitten Dingaan nousi ja meni kaikkien seuraamana joukon läpi Retiefin luo sanoen tälle kädestä pitäen jäähyväiset ja toivottaen onnellista matkaa, hambla gachle. Buurit heiluttivat hattujaan, ja kuningas lähti omaa asuntoaan kohti, jonka portilla minä näin rykmentin päällikön seisovan ikäänkuin jotakin käskyä odottaen.
Äkkiä kuningas pysähtyi ja huusi kaikuvalla äänellä: "Bulalani abatakati!" (tappakaa nuo noidat) ja poistui aitauksen taakse peittäen kasvonsa vaippansa liepeellä.
Me neuvonantajat seisoimme paikoillamme kuin kivettyneet, ja ennenkuin kerkesimme sanoa tahi tehdä mitään, oli rykmentin päällikkö kaikuna toistanut sotureilleen huudon: "Bulalani abatakati!" Kuului eteenpäin hyökkäävien jalkojen töminää, jota tärisyttävä karjunta säesti, ja taivaalle nousevan tomupilven läpi me näimme soturien syöksyvän amaboonain kimppuun ja kuulimme kepiniskujen viuhinan. Vieraat sieppasivat puukkonsa ja puolustautuivat urhoollisesti, mutta vastarinta murrettiin, ennenkuin olisi ehtinyt laskea kahdesti sataan, ja heidät raahattiin suurin osa vielä hengissä portin ulkopuolelle, Surmankukkulalle, jossa heidät kaikki julmasti teloitettiin. Mitenkäkö? Ah, sitä en tahdo sinulle kertoa — kaikki murhattiin yhteen kasaan, ja siinä oli heidän tarinansa loppu. Joukosta pelastui vain yksi, eräs nuorukainen nimeltään Macumazana, eli Valvoja, tulkki, jonka ainoan Dingaan säästi ja myöhemmin kokonaan vapauttikin luullakseni sentähden, että nuorukainen oli englantilainen.
Minä ja toiset neuvonantajat lähdimme vaieten kuninkaan majalle. Hän seisoi ovensa edessä, ja kohottaen kätemme me tervehdimme häntä sanaakaan virkkamatta. Hän naurahti hermostuneesti kuten henkilö, jolla on huono omatunto, ja sanoi, katsahtaen meihin röyhkeästi:
"Kun korppikotkat tänä aamuna sukivat sulkiaan ja kirkuivat syötävää, eivät ne aavistaneetkaan tällaisen juhlan olevan tulossa kuin minkä minä niille valmistin, kunnon neuvonantajani. Ettekä tekään, kunnon neuvonantajani, näytä tienneen, minkä suuren kuninkaan taivas on pannut teitä hallitsemaan tahi kuinka syvät tuon kansansa parasta valvovan kuninkaan aivoitukset oikeastaan ovat. Nyt on maani vapaa noista valkoisista noidista, joiden askelista suuri Elefantti-vainaja lörpötteli kuolinhetkellään, tahi on ainakin pian oleva, sillä tämä on vasta alkua. Te sanansaattajat!" huusi hän muutamille takanaan seisoville miehille, "rientäkää viemään kuninkaan sana rykmentille harjanteen toisella puolella. Kuningas käskee armeijan hyökätä heti Nataliin ja tappaa kaikki siellä asuvat buurit, naiset ja lapsetkin. Menkää!"
Miehet tervehtivät kuningasta bayéte-huudolla ja kiiruhtivat tiehensä nopeasti kuin heittäjän kädestä singahtaneet keihäät kadoten samassa näkyvistämme. Mutta me neuvonantajat, amapakatin jäsenet, seisoimme yhä vaiti.
"Oletko nyt tyytyväinen, Mopo Makedaman poika?" jatkoi Dingaan minuun kääntyen. "Olethan alinomaa määkinyt korvaani tästä valkoisesta kansasta ja teoista, joita se tulee tekemään, ja katso, puhalsin heidän päällensä ja he katosivat. Sanohan, Mopo, ovatko kaikki nuo amaboonanoidat kuolleet? Jos joku on vielä elossa, niin tahdon puhella hänen kanssaan."
Katsoin Dingaania silmästä silmään ja sanoin:
"He ovat kaikki kuolleet, ja sinä olet myös kuollut, oi kuningas."
"On parempi sinulle, sinä koira", sanoi Dingaan, "että lausut selvemmin ajatuksesi."
"Suokoon kuningas minulle anteeksi", vastasin minä, "mutta tarkoitin mitä sanoin. Sinä et voi tappaa näitä valkoisia miehiä sukupuuttoon, sillä heitä on monta rotua eikä vain yksi, ja meri on heidän kotinsa; he ilmestyvät mustien vetten helmasta. Tuhoa ne, jotka ovat jo täällä, niin saat nähdä, että toisia tulee kostamaan yhä enemmän ja enemmän. Nyt iskit sinä, mutta seuraavalla kerralla iskevät he. He ovat nyt nöyrtyneet veriin saakka eteesi, mutta päivä valkenee, jolloin sinä saat vuorostasi virua verissäsi heidän edessään. Olet varmaankin menettänyt järkesi, oi kuningas, kun teit tämän, sillä tämä koituu kuolemaksesi. Minä, kuninkaan palvelija, olen puhunut. Täyttyköön kuninkaan tahto."
Odotin surmaniskua heti, sillä sydämeni raivossa tapahtuneen katalan rikoksen johdosta minä en säästellyt sanojani. Dingaan katsahti minuun kolmasti ja hänen kasvonsa olivat hirveän näköiset raivon vääristämine piirteineen, raivon, johon sekoittui pelkoakin, ja minä odotin rauhallisesti, kumpi voittaisi, raivo vai pelko. Kun hän vihdoin kykeni puhumaan, lausui hän vihdoin ainoan sanan, "mene!" eikä kahta, "tappakaa hänet!" Ja me lähdimme heti jättäen kuninkaan yksin.
Sydämeni oli hyvin raskas, isäni, sillä kaikista näkemistäni pahoista hankkeista oli tämä amaboonain petollinen murhaaminen vaimoineen ja lapsineen mielestäni kaikkein katalin. Niin, maassa, jonka nimi on Weenen eli Itkun tanner, murhattiin silloin noin kuusisataa buuria — vaimot ja lapsetkin.
Sanohan, isäni, miten voi ylhäällä taivaissa asuva Umkulunkulu sallia sellaista tapatuvan alhaalla maan päällä? Olen kuullut valkoisten miesten rukoilevan Jumalaansa. He sanovat tuntevansa hänet kaikin puolin — että hän on nimeltään Voima, Armo ja Rakkaus. Minkätähden sallii hän sitten sellaista tapahtua — miksi saavat sellaiset henkilöt kuin Chaka ja Dingaan kiusata ja kiduttaa ihmiskuntaa ja kuitata aiheuttamansa monien tuhansien ihmisten kuoleman vain yhdellä? Ihmisten pahuuden tähden, sanot, mutta niin ei voi olla, sillä eivätkö syyttömät saa kärsiä syyllisten keralla — eikö viattomia lapsiakin kuole sadoittain? Ehkäpä on toinenkin vastaus, mutta mikä olen minä, isäni, että koettaisin tunkeutua noiden suurten ihmisiltä salattujen asioiden perille. Wow! Minä, joka olen vain sivistymätön raakalainen, en sitä ymmärrä, enkä ole liioin tavannut syvempää tietoa ja viisautta teidänkään, valkoisten miesten sydämissä. Paljon asioita tiedätte, se on totta, mutta tätä ette; te ette voi kertoa meille, missä olimme ennen syntymäämme ja mihin menemme kuoltuamme tahi miksi elämme ja miksi kuolemme. Te vain toivotte ja uskotte — ja siinä kaikki; kenties olen jo muutaman päivän kuluttua teitä kaikkia viisaampi. Olen hyvin vanha ja elämäni liekki heikkenee joka päivä — se lepattaa enää vain aivoissani, joissa on vielä kirkasta ja valoisaa, mutta pian se sieltäkin sammuu, ja silloin minä ehkä käsitän kaikki.