IV.
SOTA HALAKAZEJA VASTAAN.
Nyt tahdon kertoa sinulle, isäni, miten Umslopogaasin ja Susi-Galazin sota halakazeja vastaan onnistui. Lähdettyämme kotimatkalle oli Umslopogaas heti kutsunut koolle heimon kaikki johtomiehet ja selittänyt näille hartaimman toivonsa olevan, ettei kirveskansan tarvitsisi aina olla vain pieni ja mitätön heimo; siitä piti paisua mahtava kansa, jonka karjakin laskettaisiin kymmenissä tuhansissa.
Häneltä kysyttiin, miten tämä voitaisiin toteuttaa — aikoiko hän ryhtyä sotaan itseään Dingaania vastaan? Umslopogaas vastasi, ettei se ollut hänen tarkoituksensa, hän oli päinvastoin päättänyt koettaa päästä kuninkaan suosioon. Hän kertoi miehille Swazi-maan halakazi-heimosta ja Lilja-tytöstä ja selitti aikomuksensa olevan lähteä sotaretkelle tuota heimoa vastaan. Toiset myöntyivät heti, mutta toiset panivat vastaan, ja kysymyksestä sukeutunut kiihkeä keskustelu kesti myöhäiseen iltaan. Vihdoin Umslopogaasin kärsivällisyys loppui ja hän nousi sanoen, että hän oli tapparan haltijan oikeudella kirveskansan päällikkö eikä kukaan muu, ja kun hän oli päättänyt alkaa sodan, oli kaikkien tyydyttävä siihen ja sillä hyvä. Jos joku tahtoi vielä vastustaa häntä, astukoon esiin taistelemaan hänen kanssaan ja ratkaiskoon sitten voittaja asian. Kukaan ei vastannut, sillä saapuvilla ei ollut ketään, joka olisi halunnut astua Itkuntekijän tielle. Niinpä sitten tultiin siihen, että päätettiin ryhtyä sotaan halakazeja vastaan, ja Umslopogaas lähetti sananviejät kutsumaan koolle kaikki taistelukuntoiset miehet.
Mutta kun Zinita, hänen vaimonsa, kuuli asiasta, joutui hän aivan vihan vimmoihin, ärhenteli kiukkuisesti Umslopogaasille ja kirosi minua, Mopoa, Dingaanin suuta, koska olin, kuten hän aivan oikein sanoi, pannut nuo houreet Tappajan päähän. "Miksi et voi elää täällä rauhassa ja yltäkylläisyydessä, kumma mies, vaan tahdot lähteä sotimaan ihmisiä vastaan, jotka eivät ole sinulle mitään pahaa tehneet, mille matkalle vielä itsekin sorrut tahi ainakin saatat kärsimyksiä toisille? Sanot tahtovasi viedä tytön Dingaanille saavuttaaksesi siten tämän suosion. Eikö Dingaanilla ole tyttöjä enemmän kuin hän voi lukeakaan? Eiköhän olekin vain niin, että sinä olet kyllästynyt meihin nykyisiin vaimoihisi ja tahdot saada tytön haltuusi vain itseäsi varten? Suosiota saavuttaaksesi! Pysymällä rauhassa saavutat kaikista parhaiten suosiota, Bulalio. Jos kuningas lähettää soturinsa sinua vastaan, niin tappele silloin, sinä heikkoymmärryksinen houkka!"
Noin loukkaavasti Zinita puhui — vihoissaan hän syyti suustaan kaikki, mitä hänellä oli sydämellään, ja häntä ei Umslopogaas voinut haastaa taisteluun. Umslopogaas sai luvan kuunnella niin kärsivällisesti kuin hän suinkin taisi, sillä useinhan käy siten, isäni, että suurimmatkin miehet ovat usein, mitättömiä oman kattonsa alla. Hän tiesi sitäpaitsi, että Zinita puhui noin katkerasti vain rakkaudesta häneen.
Kolmantena päivänä olivat kaikki taistelukuntoiset miehet koolla, ja heitä oli noin parituhatta, kaikki urhoollisia ja kelpo sotureita. Umslopogaas astui majastaan Susi-Galazin keralla ja piti rykmentilleen kiihoittavan puheen selittäen samalla retken tarkoituksen. Soturit kuuntelivat vaitiollen, ja näki aivan selvästi, että yksi oli yhtä mieltä ja toinen toista, kuten oli ollut johtomiestenkin laita neuvottelussa. Sitten astui Galazi esiin ja kertoi tuntevansa halakazien luolat ja salatiet ja karjankin lukumäärän, mutta miehet näyttivät yhä empivän, jolloin Umslopogaas lisäsi seuraavat sanat:
"Huomenna päivän sarastaessa lähden minä, Bulalio tapparan haltija ja kirveskansan päällikkö, halakazeja vastaan veljeni Susi-Galazin keralla. Jos kymmenenkin miestä lähtee mukaamme, niin me menemme. Nyt valitkaa, soturit! Ne tulkoot, jotka tahtovat, muut jäävät kotiin akkojen ja lasten luo!"
Riveistä kajahti vastaan jyrisevä huuto:
"Tulemme mukaasi, Bulalio, voittoon tahi kuolemaan!"
Aamulla joukot sitten lähtivät kirveskansan naisten haikeiden valitusten saattamina. Zinita yksin ei kyynelöitynyt, vaan murjotti vihaisesti ja ennusteli kaiken loppuvan onnettomasti. Hän ei sanonut edes miehelleen jäähyväisiä, mutta purskahti kuitenkin itkuun tämän mentyä.
Umslopogaas riensi armeijoineen nopeasti eteenpäin nähden nälkää ja kärsien janoakin, kunnes vihdoin saavuttiin Umswazi-maahan ja jonkun ajan kuluttua erään ahtaan ja korkean vuorensolan läpi halakazien alueelle. Susi-Galazi oli pelännyt solan olevan miehitetyn, sillä hän tiesi, että sananviejiä oli joukoittain kiiruhtanut varoittamaan halakazeja, vaikka he eivät olleet matkan varrella häirinneet ketään; karjaakin he olivat ottaneet vain niin paljon kuin tarvittiin soturien muonaksi. Mutta solassa ei ollut ketään, ja kun oli päästy läpi, levähdettiin, sillä ilta oli jo kulunut myöhäiseen. Päivänkoitteessa Umslopogaas silmäili edessä leviävää aukeata tasankoa, ja Galazi näytti hänelle pitkähköä matalaa kukkulaa, jonne oli noin parin tunnin matka.
"Tuolla, veljeni", sanoi hän, "on halakazien kaupunki, jossa olen syntynyt, ja tuossa kukkulassa on se suuri luola."
Matkaa jatkettiin, ja ennenkuin aurinko oli ehtinyt korkeallekaan, saavuttiin erään kunnaan laelle, jonka toiselta puolelta kuului torvien toitahduksia. Halakazien koko sotajoukko — oikein suuri impi — hyökkäsi tasangon yli heitä kohti!
"Ovatpa ne ehtineet koota väkensä", virkkoi Galazi. "Niitä on ainakin kolme jokaista meikäläistä kohti!"
Soturit olivat myös huomanneet vihollisen, ja monen rohkeus alkoi pettää. Silloin huusi Umslopogaas:
"Halakazi-koirat ovat tuolla, lapseni, niitä on paljon ja meitä vähän, mutta saako kukaan kertoa, että me, uljaan zulukansan pojat, olisimme paenneet halakazi-koirain tieltä? Sallimmeko vaimojemme ja lastemme laulaa sitä laulua korviimme, oi te tapparan soturit?"
Toiset huusivat: "Ei konsanaan!" mutta toiset vaikenivat, minkä tähden
Umslopogaas jatkoi:
"Kääntykää takaisin kaikki, jotka tahdotte; vielä on aikaa, mutta ne, jotka ovat miehiä, seuraavat minua. Tahi menkää kaikki, jos haluatte, ja jättäkää tämän asian ratkaisu Itkuntekijän ja Kahlaamon Vartijan huoleksi."
Nyt kajahti mahtava huuto:
"Kuolemme yhdessä niinkuin olemme eläneetkin!"
"Vannotteko?" huusi Umslopogaas kohottaen Itkuntekijän korkealle.
"Sen vannomme tapparan nimeen", vastasivat soturit.
Sitten valmistauduttiin taisteluun. Nuoremmat sijoitettiin rinteelle, joka oli sangen louhikkoinen, sillä oli parasta uhrata heidät ensin, ja Susi-Galazi määrättiin heidän päällikökseen, mutta Umslopogaas jäi vanhempien ja kokeneempien soturien kanssa kunnaan laelle.
Halakazit olivatkin jo lähellä ja heitä oli neljä täyttä rykmenttiä; koko tasanko oli mustanaan sotureita, ilma vapisi ärjynnästä, ja keihäät välähtelivät kuin sinkoilevat salamat. He pysähtyivät rinteen alle ja lähettivät airueen kysymään, mitä kirveskansa tahtoi. Bulalio vastasi tahtovansa nämä kolme asiaa: päällikön pään; siitä lähtien olisi Galazi heidän päällikkönsä, Lilja-nimisen tytön ja tuhat nautaa. Jos vaatimuksiin myönnyttäisiin, säästäisi hän halakazit, ellei, tuhoaisi hän heidät kokonaan.
Airut palasi omiensa luo ja julisti kaikuvalla äänellä saamansa vastauksen. Halakazien riveistä kajahti hillitön nauru, joka pani tantereen vapisemaan. Umslopogaasin otsalla paloi vihan lieska ja hän heristi Itkuntekijää vihollista kohti.
"Laulatte vielä toista laulua, ennenkuin aurinko on laskenut!" huusi hän ja kulki riviltä toiselle puhutellen miehiä nimeltä ja rohkaisten heitä uljain sanoin.
Halakazit vastasivat raivoisalla huudolla ja hyökkäsivät Galazin johtamia nuorukaisia kohti, mutta pehmeä maanlaatu kunnaan juurella vaikeutti kulun, niin että Galazi iski miehineen täydellä voimalla heitä vastaan tappaen suuren joukon vihollisia. Mutta vihollinen oli niin ylivoimainen, että hänen vastarintansa murrettiin pian, ja ennen pitkää riehui taistelu joka taholla. Tehtävänsä hoiti Galazi kuitenkin niin taitavasti ja hänen nuoret soturinsa tappelivat sellaisella raivolla, että ennenkuin he kaatuivat tahi pakotettiin perääntymään, oli koko vihollisarmeija taistelussa vain heidän kanssaan. Kaksi kertaa Galazi kokosi miehensä hyökkäykseen, aiheuttaen vihollisen keskuudessa sellaisen hämmingin, että kaikki komppaniat ja rykmentit olivat lopulta aivan sekaisin. Hänen täytyi kuitenkin vihdoin väistyä, sillä miehistä oli enemmän kuin puolet kaatunut ja loput työnnettiin raivoisasti tapellen rinnettä ylös.
Umslopogaas katseli miehineen kunnaan laelta taistelun menoa ja huudahti nähdessään vihollisen sekasorron: "Onpa tuo halakazi-koirain komentaja aika pässinpää! Ei yhtään miestä varaväkeä, ja Galazi on jo murtanut hänen taistelujärjestyksensä ja sekoittanut rykmentit toisiinsa kuin maljassa maidon ja kerman. Ne eivät ole enää impi, vaan lammaslauma."
Soturit nostelivat jalkojaan, nojailivat keihäisiinsä ja vaihtoivat keskenään silloin tällöin jonkun sanan. "Hyvin isketty, Galazi! Wow! Siinä keikahti taas yksi mies! Urhoollinen poika! Vietävän hyvä ase tuo sinun nuijasi!" Taistelu alkoi lähetä ja soturien kasvot tuimenivat. Sormet kiertyivät yhä tiukemmin keihäänvarren ympärille.
Eräs päällikkö huusi vihdoin Umslopogaasille:
"Sanohan, Bulalio, eikö ole jo aika meidänkin ryhtyä työhön? Jalkamme kangistuvat paljaasta seisomisesta."
"Odota hiukan vielä", vastasin Umslopogaas. "Väsyttäkööt nuo koirat ensin itsensä. Riehukoot aivan uuvuksiin, sanon minä."
Hänen vielä puhuessaan järjestäytyivät halakazit hyökkäykseen ja pakottivat Galazin perääntymään. Niin, hänen täytyi viimein väistyä joukkonsa rippeiden kanssa, ja halakazit syöksyivät heidän jäljessään rinnettä ylös päällikkö etunenässä urhoollisimpiensa ympäröimänä.
Umslopogaas hypähti mörähtäen kuin härkä. "Nyt, sudet!" karjaisi hän.
Rivit huojahtivat eteenpäin valtavan aallon tavoin ja alkoivat vyöryä vastustamattomalla voimalla rinnettä alas. Tappaja kiiruhti edellä Itkuntekijä koholla, ja hänen askeleensa oli nopea — niin nopea, että hän jätti soturinsa pitkän matkan jälkeensä. Galazi tunsi tantereen tärisevän, kuuli jalkojen töminän ja kääntyi katsomaan, ja samassa syöksähti Bulalio kuin hirvi hänen ohitseen. Galazi pyörähti hänen jälkeensä, ja Susi-veikot riensivät rinnettä alas noin neljän keihäänpituuden välimatkalla toisistaan.
Halakazit koettivat järjestäytyä torjuakseen hyökkäyksen ja heidän keihäin ja kiivin saarrettu päällikkönsä sattui juuri vihurina eteenpäin ryntäävän Umslopogaasin tielle. Tämä painalsi suoraan kohti, ja parikymmentä keihästä suuntautui häntä vastaanottamaan, ja parikymmentä kilpeä kohosi ilmaan — aitaus, jonka läpi ei kukaan voinut elävänä tunkeutua. Mutta Bulalio oli sankari, joka kykeni suoriutumaan siitäkin — ja aivan yksinään! Katsokaa, kuinka hänen askeleensa terästyy, hän kumartuu ja nyt hän hyppää — korkealle ilmaan; hänen jalkansa hipaisevat soturien päätä ja kumahtavat kohotettuihin kilpiin. Soturit iskevät ylöspäin keihäillään, mutta hän on lennähtänyt heidän ylitseen kuin iskevä kotka — keihäiden ja kilpien muodostamassa aitauksessa on nyt kaksi päällikköä. Mutta ei kauan — Itkuntekijä on koholla, se putoaa, eikä kilpi tahi tapparakaan voi torjua sen iskua, molemmat murskautuvat ja halakazit ovat ilman päällikköä.
Kilvet kääntyvät nyt keskustaan päin. Te hullut! Galazihan on kimpussanne! Mitä se oli? Kääntykää ja katsokaa, soturit, montako luuta on ehyenä hänessä, johon Vartija osuu täydellä voimallaan. Mitä! Nyt kaatui jo toinen! Painautukaa lähemmäksi toisianne, kilpiniekat — lähemmäksi! Ah, te pakenette!
Aalto on vyörähtänyt rannalle. Kuule sen pauhua — kuule kilpien kumahtelua! Seisokaa lujina, halakazit — seisokaa lujina! Heitähän on vain kourallinen. Kas noin! Mitä! Kautta Chakan pään! Tehän väistytte, teidät työnnetään takaisin — surmanlaine leviää kohisten hietikolle — vihollinen häilyy sinne tänne kuin juuriltaan irtautunut rikkaruoho, ja joka taholta kuulunut pauhu alkaa vaimentua hiljaiseksi kohinaksi. "S'gee!" kuiskaa kohina. "S'gee! S'gee!"
Suo anteeksi, isäni. Mitä on minulla vanhalla miehellä enää tekemistä sodan hurman ja taistelun melskeen kanssa? Mutta sellaiseen taisteluun kuoleminen on kuitenkin elämää ihanampi. Olen nähnyt sellaisia taisteluja — olen nähnyt niitä paljonkin, isäni. Kylläpä siihen aikaan osattiin tapella, osattiinpa totisesti, mutta ei kukaan vetänyt vertoja Umslopogaasille, Chakan pojalle, ja hänen veriveljelleen Susi-Galazille! No niin, he pyyhkäisivät halakazit tieltään yhtä helposti kuin tyttö pyyhkii pölyn majastasi, kuin tuuli lennättelee kuihtuneita lehtiä. Taistelu ratkaistiin, ennenkuin se oli ehtinyt kunnollisesti alkaakaan, sillä vihollinen kääntyi pakoon.
Voitto ei ollut kuitenkaan vielä saavutettu. Halakazit oli lyöty avoimella kentällä, mutta heitä oli vielä elossa niin paljon, että he kykenivät puolustamaan suurta luolaa, jossa lopullisen ratkaisun täytyi niin ollen tapahtua. Sinnepä Bulalio kiiruhtikin jäljellä olevien miestensä keralla. Häneltä oli valitettavasti paljon kaatunut; mutta voisiko soturin kuolema olla sen ihanampi? Ja jäljelläolevat olivatkin oikein valioväkeä, sillä nyt he tiesivät, ettei heitä voitu helposti voittaa niin kauan kuin tappara ja nuija johtivat heitä.
He seisoivat nyt katsellen edessään kohoavaa kukkulaa, joka oli noin kolmetuhatta askelta ympärimitaten. Kukkula ei ollut korkea, mutta luoksepääsemätön, jonka äkkijyrkillä seinämillä vain kalliokaniinit ja sisiliskot saattoivat kiipeillä. Ketään ei näkynyt. Lähellä oleva kaupunkikin oli aivan autio ja kuitenkin oli maa täynnä eläinten ja ihmisten jalanjälkiä, ja vuoren sisältä kuului karjan ammumista.
"Tässä halakazien pesä nyt on", virkkoi Susi-Galazi.
"Pesäpä todellakin", sanoi Umslopogaas; "mutta miten pääsemme muniin käsiksi? Puu on oksaton."
"Mutta rungossa on reikä", vastasi Galazi.
Hän lähti kulkemaan edellä ja pian tultiin paikkaan, jossa maa oli tallattu liejuksi kuten ainakin karja-aitauksen veräjällä. Vuoren seinässä oli matalahko luolan tapainen aukko, teidän valkoisten miesten rakentamain holvien kaltainen. Mutta nyt oli aukko täytetty suurilla kivilohkareilla kattoon saakka, niin ettei ollut ajattelemistakaan koettaa pyrkiä siitä sisälle. Käytävä oli täytetty sen jälkeen kun karja oli ajettu sisään.
"Tästä emme pääse", sanoi Galazi. "Seuratkaa minua."
Kierrettiin vuoren pohjoispuolelle ja siellä seisoi parin keihäänheiton päässä vahdissa eräs soturi, joka katosi heti tulijat huomattuaan.
"Tuolla on reikä, josta kettu on pujahtanut luolaansa", sanoi Galazi.
He kiiruhtivat paikalle ja keksivät kalliossa reiän, joka oli tuskin muurahaiskarhun koloa suurempi. Reiästä kajasti valoa ja kuului ääniä.
"Missä on nyt hyeena, joka etsii itselleen uutta pesää?" huusi
Umslopogaas. "Sata nautaa sille, joka ryömii lävitse ja avaa tien!"
Kaksi nuorukaista, jotka voiton hurmaamina eivät halunneet mitään muuta kuin mainetta ja saalista, hypähti esiin huudahtaen:
"Tässä ovat hyeenat, Bulalio."
"Koloon sitten!" sanoi Umslopogaas, "ja pitäköön hän, joka pääsee läpi, puoliaan niin kauan, että toiset ehtivät apuun."
Molemmat hyökkäsivät reiälle, ja ensiksi paikalle ehättänyt heittäytyi polvilleen ja ryömi sisään kilpeen nojaten ja keihäs eteenpäin ojennettuna. Reikä pimeni hetkeksi ja miehen liikehtiminen kuului selvästi. Sitten kuului pari kumeata iskua, ja valo ilmestyi jälleen. Mies oli saanut surmansa.
"Hänellä oli huono suojelushenki", virkkoi toinen; "katsotaanpa, onko minun parempi."
Hän laskeutui polvilleen ja ryömi sisään kuten toinenkin, mutta sillä erotuksella, että hän piti kilpeä päänsä päällä. Hetkisen kuluttua kuultiin iskujen satavan kumahdellen häränvuotakilpeen ja sitten kuului tukahdettua vaikerrusta. Hän oli myöskin saanut surmansa, mutta näytti siltä, että hänen ruumiinsa oli jäänyt reikään, sillä mitään valoa ei näkynyt. Niin oli käynytkin. Iskun saatuaan oli mies vetäytynyt takaisin reikään kuollen sinne, eikä toiselta puolelta tullut kukaan vetämään häntä pois.
Soturit tuijottivat aukkoon neuvottomina ja ymmällä, sillä olihan surullista kuolla noin. Umslopogaas ja Galazikin katselivat reikää synkän näköisinä.
"Susi olen nimeltäni", sanoi Galazi, "eikä susi saa pelätä pimeätä; sitäpaitsi ovat nuo tuolla sisäpuolella heimolaisiani, joten velvollisuuteni on rientää ensimmäisenä heitä tervehtimään", ja hän heittäytyi polvilleen pitemmittä puheitta. Mutta Umslopogaas, joka oli kurkistanut aukkoon vielä kerran, huudahti: "Odotahan, Galazi! Olen keksinyt keinon, ja tahdon mennä edellä. Seuraa sinä jäljessäni. Ja te, lapseni, huutakaa huikeasti, niin ettei kukaan voi kuulla meidän liikkuvan, ja jos pääsemme läpi, seuraatte te nopeasti jäljessämme, sillä emme jaksa pitää aukon suuta kauankaan hallussamme. Jos minä kuolen, niin valitkaa itsellenne toinen päällikkö — Susi-Galazi, jos hän on silloin vielä elossa."
"Älä puhu minusta, Bulalio", sanoi Galazi, "sillä me kuolemme yhdessä niinkuin olemme eläneetkin."
"Olkoon niin, Galazi. Valitkaa sitten joku toinen ja älkää koettako enää pyrkiä tätä tietä sisälle, sillä jos meidän käy onnettomasti, eivät tästä toisetkaan pääse. Hankkikaa itsellenne syötävää ja odottakaa, kunnes nuo sakaalit tuskastuvat — olkaa silloin varuillanne. Hyvästi lapseni!"
"Hyvästi, isä! Ole varovainen, ettei meidän tarvitse jäädä tänne harhailemaan hylättyinä kuin paimeneton karja."
Umslopogaas irroitti kilpensä ja ryömi reikään pitäen tapparaa edessään, ja Galazi seurasi hänen kintereillään. Kun oli päästy eteenpäin noin kuusi keihäänmittaa, ojensi Umslopogaas kätensä ja kosketti, niinkuin hän oli arvannutkin, äsken surmansa saanutta miestä jalkaan. Tuo aina neuvokas Umslopogaas teki nyt näin: hän työnsi päänsä miehen reisien alle ja pujottelihe vähitellen eteenpäin, niin että miehen ruumis oli vihdoin kokonaan hänen selässään, ja estääkseen sitä putoamasta hän piteli sitä toisella kädellään nilkoista kiinni. Sitten hän ryömi jälleen eteenpäin ja huomasi lähestyvänsä reiän suuta, jota suunnattomat kallionlohkareet varjostivat, niin että paikka oli melkein pimeä. "Tämäpä sopiikin hyvin", tuumi Umslopogaas, "sillä tässä ei voi erottaa kuollutta elävästä. Saan ehkä nähdä auringonkin vielä." Samassa hän kuuli halakazisoturien puhelevan reiän suulla.
"Tämä ei taida miellyttää noita zulu-rottia", virkkoi joku, "he pelkäävät rotanpyydystäjän keppiä. Kerrassaan hienoa urheilua", ja joku nauroi.
Umslopogaas työntyi eteenpäin mahdollisimman nopeasti pitäen kuollutta selässään ja tuli äkkiä reiän suulla olevalle avonaiselle paikalle erään suuren kivilohkareen synkkään varjoon.
"Kautta ihanan Liljamme!" huusi eräs soturi, "tuossa on kolmas! Tässä sinulle, sinä zulu-rotta!" Ja hän iski kuollutta tuimasti nuijallaan. "Ja tässä!" huusi toinen syösten keihäänsä kuolleen läpi sellaisella voimalla, että kärki haavoitti Umslopogaasiakin. "Ja tässä! Ja tässä! Ja tässä!" toistivat toiset lyödessään ja pistäessään.
Umslopogaas päästi nyt valittavan äänen ja makasi sitten hiljaa. "Kyllä riittää", sanoi soturi, joka oli iskenyt ensin. "Tuo ei palaa enää milloinkaan Zulu-maahan ja minä luulen, että vain harvat haluavat tulla katsomaan, mihin hän on joutunut. Lopettakaamme jo tämä leikki. Rientäkää hakemaan kiviä, joilla tukimme reiän."
Hän kääntyi poispäin kuten toisetkin ja juuri sitä oli Umslopogaas odottanutkin. Hän pudotti ruumiin selästään ja ponnahti seisoalleen. Miehet kuulivat jotakin ja kääntyivät päin, mutta samassa Itkuntekijä välähti, ja mies, joka oli vannonut Liljan nimeen, valahti maahan. Ja ennenkuin toiset olivat ehtineet ajatellakaan, seisoi Umslopogaas jo eräällä suurella kivilohkareella kuin hirvi taivasta vasten.
"Zulu-rottaa ei tapeta niinkään helposti, te kärpät!" huusi hän, kun sotureita alkoi parveilla joka taholta häntä kohti. Hän iski oikealle ja vasemmalle ja niin nopeasti, että iskuja tuskin erotti, sillä hän nokki jälleen vain tapparansa piikillä. Ja vaikka iskijä tuskin näkikään, kaatuili miehiä joka taholla, isäni. Nyt olivat viholliset saartaneet hänet kokonaan koettaen kavuta lohkareita ylös kiveä vasten hyrskyvän virran lailla. Häntä kohti suunnattiin iskuja joka taholta, mutta edestä ja sivuilta tulevat kykeni Itkuntekijä helposti torjumaan. Suurin vaara uhkasi takaapäin. Umslopogaas oli jo saanut haavan kaulaansa ja keihäs kohosi jo lävistääkseen hänen selkänsä, kun samassa sitä pitelevä käsi herpaantui ainiaaksi.
Galazi oli kiiruhtanut apuun ja joutui ajoissa. Vartija heilui vimmatusti ja iskuja sateli niin tiheästi, että Umslopogaasin selkä oli pian vapaa. Veikot huhtoivat ja riehuivat kuin pahathenget, ja hetkisen kuluttua alkoi aukosta ilmestyä kirveskansan soturien töyhtöjä toinen toisensa jälkeen, ja levänneitä käsivarsia sekaantui taistelun melskeeseen. Miehet ilmestyivät nopeasti kuin aaveet syöksyen otteluun niinkuin muut syöksyvät veteen — nyt niitä oli kymmenen, nyt parikymmentä — ja halakazit kääntyivät pakoon, sillä vastarinta ei hyödyttänyt mitään. Loput tapparan sotureista ryömivät sisään rauhassa, ja ilta alkoi jo pimetä, ennenkuin kaikki olivat sisäpuolella.