V.

NADA.

Umslopogaas tarkasti väkensä, ja virkkoi sitten:

"On jo kovin pimeä, mutta meidän täytyy karkoittaa nuo kaniinit piilopaikoistaan. Sinä tiedät heidän kolonsa ja tunnet tiet, Galazi, astu sinä tilalleni ja johda meitä."

Galazi noudatti kehoitusta ja kääntyi vasemmalle, jolloin saavuttiin laajalle aukeamalle, jonka keskellä oli kaivo ja joka oli täynnä karjaa. Hetkisen kuluttua hän kääntyi jälleen vasemmalle ja nyt tultiin suuren luolan suulle, joka oli aivan pimeä, mutta lähellä oli suuri kasa kuivia risuja, joista voitiin tehdä soihtuja.

"Tuossa on meille valoa", sanoi Galazi kasaa osoittaen, ja joka toinen mies sieppasi käteensä soihdun, jotka sytytettiin lähellä loimuavasta nuotiosta. Sitten hyökättiin sisään soihtuja heilutellen ja keihäät koholla. Halakazit iskivät vastaan viimeisen kerran, ja pian riehui luolassa raivoisa taistelu, jota ei kestänyt kuitenkaan kauan, sillä vihollisen rohkeus oli mennyt. Wow! En tiedäkään, kuinka monta vihollista tuossa taistelussa surmattiin, mutta paljon niitä oli. Umslopogaasin sotaretken jälkeen oli halakazien heimosta vain nimi jäljellä — niin perinpohjin heidät kukistettiin. Kirveskansan soturit kaahasivat vihollisen luolasta tuolle avoimelle paikalle, johon karja oli ajettu, ja siellä eläinten keskellä taistelu vihdoin taukosi.

Umslopogaas näki joukon miehiä ryhmittyneen erääseen luolan nurkkaukseen ikäänkuin suojellakseen jotakin. Hän hyökkäsi kohti Galazin ja toisten seuratessa ja näki ryhmän hajauduttua pitkän ja solakan miehen, joka nojasi kallioseinään pitäen kilpeä kasvojensa edessä.

"Pelkuri raukka!" ärjäisi hän ja löi. Tappara puhkaisi kilven, mutta ei osunut takana olevaan päähän, vaan iski helähtäen kallioon, niin että säkenet sinkoilivat. Samassa lausui suloinen ääni:

"Ah, älä tapa minua, soturi! Miksi olet minulle vihainen?"

Kilpi oli tarttunut tapparan terään ja luiskahti pitäjän kädestä, mutta äänen soinnussa oli jotakin, mikä vaikutti, ettei Umslopogaas iskenyt toistamiseen; oli kuin tuon äänen soinnahdus olisi herättänyt eloon jonkun lapsuudenmuiston hänen sydämessään. Soihtu paloi himmeästi, mutta hän ojensi sen eteenpäin voidakseen tarkastaa lähemmin tuota seinää vasten painautuvaa miestä. Puku oli miehen, mutta tuo vartalo ei ollut miehen vartalo, vaan paremminkin nuoren, kauniin naisen, joka oli väriltään melkein valkoinen. Kasvoja peittävät kädet vaipuivat hitaasti ja nyt saattoi Umslopogaas nähdä hänet selvästi. Silmät olivat kirkkaat kuin tähdet, kihara tukka aaltoili olkapäillä saakka, ja tytön koko olemus oli niin kaunis ja viehättävä, ettei sellaista ole kansamme keskuudessa toista nähty. Ja niinkuin tuo äänen sointu oli palauttanut Umslopogaasin mieleen muiston jostakin, jonka hän oli kauan sitten kadottanut, niin näyttivät nuo säteilevät silmätkin katsovan häneen Vuosikausia kestäneen pimeyden halki, ja tuo kauneus palauttavan hänelle, hän ei tiennyt oikein itsekään, mitä.

Hän katseli tyttöä, joka seisoi siinä kaikessa viehkeydessään, ja tämä tuijotti tuohon voimakkaaseen, veren punaamaan, hirveän näköiseen soturiin. He katselivat toisiaan kauan soihdun häilyvän liekin valaistessa heitä, luolan seinää ja Itkuntekijän leveätä terää taistelun riehuessa heidän ympärillään.

"Mikä on nimesi, joka olet niin kaunis katsella?" kysyi Umslopogaas vihdoin.

"Liljankukka on nimeni nyt, mutta minulla oli ennen toinenkin nimi. Olin kerran Nada, Mopon tytär, mutta sekä nimi että kaikki, joita rakastin, ovat kuolleet, ja minä menen heidän luokseen. Tapa minut ja lopeta tuskani. Suljen silmäni, etten näe suuren tapparasi välähtävän."

Umslopogaas katsoi häneen jälleen ja Itkuntekijä heltisi hänen kädestään.

"Katso minuun, Nada Mopon tytär", sanoi hän matalalla äänellä, "ja sano, kuka olen."

Tyttö katsoi ja kumartui kiihkeästi eteenpäin ja katsoi toistamiseen. Kasvojen piirteet jäykistyivät, ja niille kuvastui sanoin kuvaamaton hämmästys. "Kautta sydämeni", huudahti hän, "sinä olet Umslopogaas, veljeni, joka on kuollut ja jota ainoata minä olen rakastanut niin kuolleena kuin elävänäkin."

Umslopogaas painoi hänet povelleen ja suuteli häntä, sisarta, jonka hän oli jälleen monien vuosien kuluttua löytänyt, ja Nada suuteli häntä.

"Nyt suutelet minua", sanoi Nada, "ja äsken leikkasi tapparasi kiemuran hiuksistani hairahtuen päästäni vain sormen leveyden verran — ja vieläkin kaikuu taistelunmelske korvissani! Esitän sinulle pyynnön, veljeni, vain yhden pyynnön: anna surmaamisen tauota, kun olemme jälleen löytäneet toisemme. Halakazit on voitettu, mikä on heille aivan oikein, sillä juuri samoin hekin surmasivat ne, joiden luona ennen olin. He ovat kuitenkin kohdelleet minua hyvin pakottamatta minua naimisiin ja suojellen minua Dingaanilta, niin että säästä heidät, veljeni, jos vain voit."

Umslopogaas kääntyi ja huusi kaikuvalla äänellä, että surmaaminen sai loppua, ja seuraava käsky lähetettiin kiireesti joka taholle: "Taistelun piti heti tauota, ja jokainen, joka sen jälkeen nosti kätensä jotakin halakazia vastaan, sai maksaa hengellään tottelemattomuutensa." Soturit tottelivat, vaikka käsky annettiinkin hiukan liian myöhään, ja jäljellä olevat halakazit saivat olla rauhassa ja paeta minne tahtoivat, paitsi osa naisia ja lapsia, jotka oli päätetty viedä mukana vankeina. Ja halakazit kiiruhtivat kauas sinä yönä yhtymättä enää milloinkaan yhdeksi heimoksi, sillä he pelkäsivät Susi-Galazia, joka olisi tullut heidän päällikökseen. He hajautuivat avaraan maailmaan muukalaisten keskuuteen.

Kun soturit olivat syöneet itsensä kylläisiksi halakazien varastoista, ja karja ajettu kokoon ja vartijat sijoitettu kaikkien yllätysten varalta, keskusteli Umslopogaas kauan kahdenkesken Nada Liljan kanssa kertoen tälle kaikki kohtalonsa. Nada kertoi myös tarinansa, jonka jo tiedät, isäni, kuinka hän oli elellyt äitinsä keralla eräässä pienessä kylässä, joka maksoi veroa halakazeille, ja kuinka hänen kauneutensa maine oli levinnyt kaikkialle. Hän kuvasi, miten halakazit olivat vaatineet häntä haltuunsa ryöstäen hänet viimein asevoimalla, jolloin kylä hävitettiin ja asukkaat surmattiin, niiden mukana hänen äitinsäkin. Siitä lähtien hän oli ollut halakazien luona, jotka olivat antaneet hänelle nimen Lilja ja jotka olivat aina kohdelleet häntä hyvin ja kunnioittavasti hänen kauneutensa tähden, pakottamatta häntä naimisiin.

"Ja miksi et tahdo mennä naimisiin Nada-sisareni?" kysyi Umslopogaas.
"Olethan jo kauan sitten ollut naimaiässä."

"En tiedä", vastasi Nada katsoen maahan. "Minulla ei ole siihen halua.
Tahdon olla yksin."

"Tiedätkö, Nada", sanoi Umslopogaas hetkisen kuluttua, "miksi lähdin tälle retkelle ja miksi halakazit on tuhottu ja hajoitettu ja heidän karjansa minun saaliinani? Sanonpa sen sinulle: olin kuullut huhun kertovan eräästä Lilja-nimisestä tytöstä, naisten ihanimmasta, ja minä tulin hakemaan häntä vaimoksi Dingaanille. Saamalla sinut haltuuni tahdoin päästä sovintoon Dingaanin kanssa, ja nyt olen toteuttanut suunnitelmani."

Kuullessaan tämän Nada alkoi vavista ja purskahti itkuun. Hän vaipui maahan ja syleili Umslopogaasin polvia rukoillen liikuttavasti: "Oi, älä kohtele niin julmasti minua, omaa sisartasi. Ota tapparasi ja tapa minut, tee loppu kauneudestani, joka on niin paljon pahaa aiheuttanut, eniten kuitenkin minulle itselleni! Soisinpa, etten olisi liikauttanut päätäni kilven takana, vaan antanut tapparan tärähtää täydeltä terältä. Olenhan miehen puvussa, niin että olisin voinut kuoliakin miehen lailla. Ah! Olkoon naisellinen heikkouteni kirottu, joka pelasti minut kuolemasta häpeään!"

Niin hän rukoili Umslopogaasia liikuttavan suloisella äänellä, ja
Umslopogaasin sydän värähti, vaikka hän ei aikonutkaan luovuttaa Nadaa
Dingaanille, niinkuin Baleka oli annettu Chakalle, saamaan ehkä lopulta
Balekan kohtalon.

"Niitä on paljon, Nada", sanoin hän, "joiden mielestä ei olisi mikään onnettomuus joutua päälliköistä ensimmäisen vaimoksi."

"Minun laitani on toisin", vastasi Nada. "Ei, ennen kuolen; omalla kädelläni surmaan itseni, jos niin tarvitaan."

Umslopogaas ihmetteli suuresti, miksi Nadalla oli sellaiset ajatukset avioliitosta, mutta ei ilmaissut mietteitään sanallakaan, virkkoipahan vain: "Sanopas nyt sitten, Nada, miten minä tästä selviän? Minun täytyy mennä Dingaanin luo niinkuin lupasin isälleni Mopolle, ja mitä minä sanon, kun Dingaan tiedustelee Liljaa, jota lähdin poimimaan ja jota hänen sydämensä halajaa? Mitä minä sanon torjuakseni päältäni Dingaanin vihan ja pelastaakseni henkeni?"

"Sano näin, veljeni", vastasi Nada hetkisen mietittyään: "Sano, että Lilja, joka oli pukeutunut soturiksi, sai erehdyksessä surmansa taistelussa. Miehistäsi ei tiedä kukaan, että olet löytänyt minut; näetkös, voittonsa hetkellä heillä on muutakin ajattelemista kuin tytöt. Suunnitelmani on tämä: lähdemme nyt tähtien valossa etsimään, kunnes löydämme jonkun kauniin tytön ruumiin, sillä taistelun kuumuudessa surmattiin epäilemättä naisiakin, ja puetamme sen soturin tamineisiin ja vedämme jonkun kaatuneen soturisi lähelle. Aamulla, kun on valoisa, näytät ruumista, jonka kätkemme johonkin synkkään pimentoon, ohimennen päälliköllesi ja sanot, että siinä lepää Lilja, jonka eräs soturisi iski kuoliaaksi. Miehen nujersit sitten vihan vimmassa tytön viereen. Näky ei herätä sen suurempaa mielenkiintoa kaikkien kaatuneiden keskellä, ja jos he sattumalta tarkastaisivatkin tyttöä lähemmin, ajattelisivat he, että kuolema on jo ehtinyt turmella piirteiden kauneuden. Siten voivat monet silminnäkijät vahvistaa selostuksesi oikeaksi ja Dingaan on uskova sanasi."

"Mutta miten sitten käy, Nada", kysyi Umslopogaas, "kun mieheni näkevät sinut vankein joukossa ja tuntevat sinut kauneudestasi? Onko tässä maassa sitten kaksi sinun laistasi Liljaa?"

"Minua ei tunneta, sillä minua ei nähdä toisten joukossa, Umslopogaas. Sinun täytyy toimittaa minut täältä jo tänä yönä. Pukeudun nuorukaiseksi ja kääriydyn peitteeseen, ja jos kohtaamme jonkun, niin kuka voi sanoa, että olen Lilja?"

"Entä minne aiot mennä, Nada? Kuollaksesiko? Täytyykö meidän sitten, kohdattuamme toisemme vuosien kuluttua, erota jälleen iäksi?"

"Missä sanoitkaan nykyisin asuvasi, veljeni? Erään Kummitusvuoren juurella, joka tunnetaan siitä, että sen huippu on vanhan naisen muotoinen, vai mitä? Neuvo minulle tie sinne."

Umslopogaas selitti tien tarkkaan ja Nada kuunteli vaieten.

"Hyvä on", sanoi hän. "Olen vahva ja jalkani ovat nopeat; ehkäpä ne jaksavat viedä minut niin kauas, ja jos pääsen tuon vuoren varjoon, niin ehkäpä löydät sieltä jonkun majan, johon voit kätkeä minut, Umslopogaas veljeni."

"Varmasti, sisareni", vastasi Umslopogaas. "Tie on pitkä, ja monet vaarat vaanivat yksin vaeltavaa tyttöä, jolla ei ole ruokaa eikä turvapaikkaa", ja puhuessaan hän ajatteli Zinitaa, sillä hän arvasi, ettei tämä rakastaisi Nadaa, vaikka Nada olikin vain hänen sisarensa.

"Taival on kuitenkin käveltävä ja vaarat voitettava", vastasi Nada hymyillen. "Muuta keinoa ei valitettavasti ole."

Umslopogaas kutsui luokseen Susi-Galazin ja kertoi tälle kaikki, sillä Galazi oli ainoa, johon hän empimättä luotti. Galazi kuunteli vaieten ja katseli ihmeissään tähtien himmeässä valossa Nadan viehättävää kauneutta. Kun kaikki oli kerrottu, sanoi hän vain, ettei hän lainkaan ihmetellyt, miksi halakazit olivat uhmanneet Dingaania ja aiheuttaneet oman tuhonsa. Omasta puolestaan hän ei ollut kuitenkaan tyytyväinen tilanteeseen, sillä kuolema ei ollut vielä kylläinen; sen tähti loisti aivan heidän edessään, ja hän viittasi Nadaan.

Nada värisi nuo pahaa ennustavat sanat kuullessaan ja Umslopogaas närkästyi, mutta Galazi ei peruuttanut sanojaan. "Olen puhunut, mitä sydämeni sanoo", vastasi hän.

Sitten he lähtivät etsimään ruumista, joka olisi tarkoitukseen sopiva, ja pian he löysivätkin, mitä hakivat, erään solakan ja kauniin tytön, jonka Galazi kantoi suureen luolaan. Siellä oli nyt vain kuolleita, jotka lepäsivät sikin sokin viimeistään untaan nukkuen.

"He nukkuvat rauhassa", sanoi Nada katsahtaen kaatuneisiin, "niin on suloista saada levätä."

"Sen saamme mekin pian kokea, tyttö", murahti Galazi, ja Nada värisi jälleen.

Tuo kuollut tyttö puettiin sitten soturin tamineisiin ja kannettiin luolan pimeimpään kolkkaan. Keihäs ja kilpi asetettiin viereen ja eräs kirveskansan kaatunut soturi kiskaistiin lähelle. Umslopogaas ja Galazi lähtivät nyt muka vahteja tarkastamaan kiertäen paikasta toiseen Nadan seuratessa heitä vartijana. Hänellä oli keihäs ja kilpi, jolla hän varjosti kasvojaan, ja selässä pieni mytty, jossa oli jauhoja ja kuivattua lihaa.

Vihdoin he saapuivat aukolle, josta karja oli ajettu sisään. Kivet oli raivattu pois, niin että nuo Nadan pyynnöstä säästetyt halakazit olivat saaneet paeta rauhassa ja esteettömästi, mutta nyt oli käytävä miehitetty yllätysten varalta. Umslopogaas huusi vartijasotureille, jotka tervehtivät häntä, mutta hän huomasi miesten olevan niin väsyksissä, että oli melkein sama, mitä heille sanoi, tahi mitä he näkivät. Hän meni edellä ja pian oltiin tasangolla aukon ulkopuolella.

Umslopogaas ja Nada sanoivat toisilleen jäähyväiset Galazin seisoessa taampana, ja kun Umslopogaas palasi hetkisen kuluttua, huomasi Galazi, että hän oli murheellinen ja synkän näköinen. Galazi katsahti aavikolle ja näki Nadan häipyvän yöhön nopeasti kuin pääskynen.

"En tiedä, milloin taas toisemme kohtaamme", sanoi Umslopogaas Nadan häivyttyä pimeään.

"Soisin, ettette näkisi toisianne enää milloinkaan", vastasi Galazi. "Olen varma, että sisaresi aiheuttaa paljon suuremman tapon kuin mitä hänen kauneutensa on nyt aikaansaanut, jos te kohtaatte toisenne. Hän on kuolontähti, joka saa ilmestyessään taivaan punoittamaan."

Umslopogaas ei vastannut, vaan astui hitaasti aukon läpi.

"Kuinka tämä on käsitettävissä?" sanoi vahtipäällikkö. "Kolme meni ulos, mutta vain kaksi palasi."

"Vaiti!" ärjäisi Umslopogaas. "Oletko humaltunut halakazien oluesta vai oletko sokea tahi nukuksissa? Kaksi meni ja kaksi tuli. Mukanamme olleen soturin palautin leiriin!"

"Olkoon niin, isä", vastasi soturi. "Kaksi meni ja kaksi tuli. Kaikki hyvin!"