VI.
TULIKOE.
Aamulla soturit heräsivät unen virkistäminä, ja kun aamiainen oli syöty, tarkasti Umslopogaas joukot. Melkein puolet miehistä, jotka olivat eilen nähneet auringon nousevan, nukkuivat ikuista unta. Umslopogaas kulki riviltä toiselle kiittäen hyvin suoritetusta työstä, joka oli tuottanut tekijälleen mainetta ja kunniaa ja arvokkaan saaliin. Soturit virittivät molempien päälliköitten kunniaksi laulun, joka vyöryi mahtavana kentän yli, ja kun laulu oli vaiennut, puhui Umslopogaas jälleen. Voitto oli suuri ja kunniakas, sanoi hän, ja saaliiksi saadun karjan lukumäärä suunnaton, mutta jotakin puuttui — tyttö, jota hän oli tullut hakemaan lahjaksi Dingaanille ja jonka takia tämä sota oli alettukin. Mihin oli Liljankukka joutunut? Vangit sanoivat hänet nähdyn eilen muiden joukossa miehen asussa ja kilpi kädessä — mihin oli hän sitten nyt hävinnyt?
Kaikki soturit sanoivat, ettei kukaan ollut nähnyt häntä. Silloin astui Galazi esiin ja puhui niin kuin he olivat Umslopogaasin kanssa edeltäpäin sopineet. Kun oli rynnätty luolaan, oli eräs hänen miehensä hyökännyt erään vihollissoturin kimppuun tappaakseen tämän, mutta juuri kun keihäs kohosi iskuun, oli tuo vihollissoturi pudottanut kilpensä ja rukoillut armoa, jolloin Galazi oli nähnyt, ettei hän ollutkaan mies, vaan nuori ja kaunis tyttö. Galazi oli huutanut soturille käskien jättämään tytön rauhaan, sillä olihan jyrkästi kielletty tappamasta naisia, mutta tuo verenvuodatuksesta ja voitonriemusta huumaantunut soturi oli karjaissut vastaan, että mies tahi nainen, mitä sillä oli väliä, kaikkien täytyi kuolla, ja tappanut tytön. Silloin oli Galazi raivoissaan kohottanut nuijansa ja iskenyt miehen hengettömäksi, ja pyysi nyt anteeksi, jos hän oli tehnyt väärin.
"Teit aivan oikein, veljeni", sanoi Umslopogaas.. "Menkäämme katsomaan tuota tyttöä. Ehkä se on Liljankukka ja onpa onnetonta, jos niin on, sillä minä en totisesti tiedä, miten selittää asian Dingaanille."
Joukko päälliköitä seurasi Umslopogaasia ja Galazia paikalle, johon tyttö ja eräs kaatunut kirveskansan soturi oli yöllä kannettu.
"Kaikki näkyy olevan niin kuin Galazi veljeni on kertonut", virkkoi Umslopogaas heilauttaen soihtua ruumiiden yläpuolella. "Tämä on epäilemättä Liljankukka, jonka tähden lähdimme tälle retkelle, ja tuo tuossa on Galazin mainitsema itsensä tapattanut hullu. Onneton paikka! Miten tämä nyt Dingaanille selitetään? Mutta minkäpä sille mahtaa; tyttö, joka oli kauneista kaunein, ei ole enää juuri katsomisen arvoinen. Menkäämme!" Ja hän kääntyi sanoen mennessään:
"Kietokaa tyttö häränvuotiin ja peittäkää suolalla; viemme hänet mukanamme!" Ja niin tehtiinkin.
"Niin ikävästi näkyy käyneen, isä", puuttuivat nyt päälliköt puheeseen, "mutta minkäpä sille enää mahtaa, tehtyä ei voi tekemättömäksi saada, ja Dingaanin täytyy olla ilman morsiantaan." Mies, joka oli ollut vahtipäällikkönä, kun Umslopogaas, Galazi ja eräs kolmas olivat kulkeneet holvikäytävän läpi, ei virkkanut sanaakaan, mutta hänellä oli siitä huolimatta omat ajatuksensa asiasta, sillä hänestä oli näyttänyt, että menijöitä oli kolme eikä kaksi. Hän oli sitäpaitsi ollut näkevinään, että tuo kolmas oli nuori, kaunis tyttö, sillä tämän mennessä oli hän nähnyt kilven takaa viehättävät kasvot ja naisen silmän välkähdyksen, silmän, joka oli suuri ja tumma muistuttaen hirveä. Hän pani myös merkille, ettei Bulalio kutsunut paikalle ketään vankeja toteamaan, oliko ruumis Lilja-tytön, ja sitäpaitsi oli Bulalio heiluttanut soihtua sinne tänne ruumiita katsellessaan — Bulalio, jonka käsi oli aina kaikista vakavin. Mies painoi kaikki nämä seikat tarkoin mieleensä unhottamatta mitään.
Kotimatkalla sattui vielä niin, isäni, että Umslopogaas julmistui kovin tuolle samalle miehelle, koska tämä oli koettanut anastaa itselleen erään toverinsa osan saaliista. Mies alennettiin ja menetti saalisosuutensakin, minkä johdosta, vaikka tuomio oli ollutkin aivan oikea, hän alkoi yhä enemmän ajatella tuota kolmatta, joka oli mennyt holvikäytävän läpi palaamatta takaisin ja joka oli hänestä näyttänyt nuorelta kauniilta naiselta. Silmätkin olivat olleet niin naiselliset.
Umslopogaas oli päättänyt marssia suoraan kuninkaan puheille Umgugunhdlovuun, mutta ennenkuin hän lähti liikkeelle, kysyi hän soturien kuullen Susi-Galazilta, tulisiko tämä mukaan, vai haluaisiko hän jäädä halakazien päälliköksi, mikä oli hänen syntyperäinen oikeutensa. Galazi vastasi naurahtaen, ettei hän ollut lähtenyt retkelle päällikkyyttä tavoitellakseen, vaan koston tähden. Halakazejahan oli jäänyt niin vähän jäljellekin, ettei heidän päällikkönään olo merkinnyt juuri mitään. Ja sitäpaitsi, lisäsi hän, olivat he, hän ja Umslopogaas, kasvaneet yhdessä kuin kaksi puuta, joiden juuret ovat toisiinsa punoutuneet, ja hän pelkäsi, että jos toinen kiskaistaisiin ylös ja istutettaisiin Swazi-maan multaan, kuihtuisivat molemmat; ainakin hän, Galazi, kuihtuisi, joka rakasti vain yhtä ihmistä ja eräitä susia.
Umslopogaas ei puhunut Galazin päällikkyydestä sen enempää, vaan antoi lähtömerkin. Hänellä oli mukanaan suuri karja-lauma ja paljon vankeja, nuoria naisia ja lapsia, tuliaislahjaksi Dingaanille, jonka suosion hän tahtoi saavuttaa ja jonka sydämen hän toivoi siten lepyttävänsä, kun hän ei tuonut sitä, jota Dingaan toivoi — Liljaa, kukkaisten kukkaa. Mutta ollen varovainen mies, joka ei juuri luottanut kuningasten ystävällisyyteen, Umslopogaas lähetti Zulu-maan rajalle tultuaan parhaan osan karjasta ja kauneimmat tytöt ja lapset kirveskansan hoiviin, Kummitusvuoren luo. Ja tuo entinen päällysmies ja nykyinen tavallinen soturi pani tämänkin mieleensä.
Istuin ja odottelin eräänä aamuna kuningasta Umgugundhlovussa, odottelin, vaikka Dingaan ei ollut virkkanut minulle sanaakaan eilispäivästä lähtien, ei hyvää eikä pahaa, kun olin sanonut hänelle, että hänen murhaamainsa valkoisten miesten verestä versoisi hänen oman kuolemansa kukka. Asianlaita oli nimittäin siten, isäni, että Umslopogaas saapui Umgugundhlovuun amaboonain murhaamisen jälkeisenä aamuna.
Dingaan oli hyvin synkkä ja koetti keksiä jotakin mielenviihdykettä. Hänen mieleensä juolahti äkkiä, että kaupunkiin oli saapunut eräs valkoinen rukoilijamies, joka tahtoi opettaa meitä zuluja kunnioittamaan muitakin jumalia kuin assegaita ja kuningasta. Tuo muukalainen oli muuten hyvä ja kunnon mies, mutta hänen opetuksensa, jota oli sangen vaikea ymmärtää, ei ottanut oikein menestyäkseen. Johtomiehet eivät pitäneet hänen opistaan, koska se näytti tahtovan asettaa herrallekin herran ja kuninkaallekin kuninkaan ja vaatia rauhantoimia niiltä, joiden jalat oli luotu sotapolkua varten. Dingaan kutsutti miehen luokseen saadakseen väitellä hänen kanssaan, sillä Dingaan oli mielestään nerokkaista nerokkain.
Valkoinen mies tuli, mutta oli sangen kalpea nähtyään miten buurien kävi, sillä hän oli lempeäluonteinen ja vihasi sellaisia tekoja ja näkyjä. Kuningas pyysi häntä istumaan ja sanoi:
"Kerroit minulle kerran, oi valkoinen mies, eräästä tulipätsistä, johon kaikki sellaiset joutuvat, jotka ovat harjoittaneet vääryyttä eläissään. Sanopas nyt suuressa viisaudessasi, ovatko isäni tuossa paikassa?"
"Kuinka minä sen tietäisin, oi kuningas", vastasi mies, "enhän voi tuomita ihmisten tekoja! Tiedän vain tämän: kaikki ne, jotka murhaavat, ryöstävät, sortavat viattomia ja todistavat väärin, joutuvat tuohon tulipätsiin."
"Luulenpa, että isäni ovat tehneet tuota kaikkea", vastasi Dingaan, "ja jos he ovat nyt tuossa paikassa, niin tahdon minäkin mennä sinne, sillä haluan olla isäini luona viimeiseen saakka. Kuitenkin luulen keksiväni keinon, miten päästä pois tuosta tuskan paikasta, jos sinne kerran joutuisinkin."
"Kuinka sitten, oi kuningas?"
Dingaan oli valmistanut vieraalleen tämmöisen ansan. Tuon suuren avoimen paikan keskelle, jossa buurien kimppuun oli hyökätty, oli kyhätty suunnaton rovio kuivista pensasrisuista, joiden päälle oli ladottu valtava pino tukevia, rutikuivia hirsiä. Roviossa oli polttopuuta ehkä noin kuusikymmentä täyttä kuormaa.
"Sen saat pian nähdä omin silmin", vastasi Dingaan ja käskien sytyttää rovion tuleen hän kutsui paikalle tuon nuorukaisrykmentin, joka oli jätetty kaupunkiin, — saman, joka oli murhannut buurit. Siinä oli ehkä noin puolitoistatuhatta miestä.
Rovio paloi pian ilmitulessa, joka kiihtyi joka hetki, niin että rykmentin saavuttua paikalle kohosi valtava yhtenäinen liekki humisten korkeuteen, ja vaikka me istuimme verraten kaukana, oli kuumuus melkein sietämätön, tuulen kääntyessä meitä kohti.
"No, rukoilijamies, onko pätsisi kuumempi kuin tuo?" sanoi kuningas.
Mies vastasi, ettei hän tiennyt, mutta kuuma se varmasti oli.
"Näytänpä sinulle, miten minä pääsen sieltä pois, jos kerran sinne joutuisinkin, vaikkapa tulesi olisi tätä kymmenen kertaa suurempi ja kuumempi. Hoi, lapset!" huusi hän sotureihin kääntyen ja ylös hypähtäen, "näette tuon rovion. Hyökätkää ja polkekaa tuli sammuksiin. Liekkien paikalle jääköön vain tuhka ja musta hiilos!"
Valkoinen mies kohotti kätensä ja rukoili kuningasta peruuttamaan käskyn, joka ajaisi niin monta kuolemaan, mutta kuningas käski hänen olla vaiti! Silloin mies loi katseensa ylöspäin taivasta kohti ja rukoili jumaliaan. Hetkisen katselivat soturitkin toisiaan aivan ymmällä, sillä liekit hulmusivat raivoisasti singahdellen korkealle ja pannen ilman väräjämään kuumuudesta.
Mutta rykmentin päällikkö huusi kaikuvalla äänellä: "Kuulkaa ja täyttäkää käsky, jolla kuningas meitä kunnioittaa! Suuri on kuningas! Eilen tuhosimme amaboonit, mikä ei ollut mitään, sillä he olivat aseettomat, mutta tuossa on vastustaja, joka on meidän veroinen. Tulkaa, lapseni, peseytykäämme tulessa, me, jotka olemme tultakin tulisemmat! Suuri on meitä kunnioittava kuninkaamme!"
Hän syöksähti eteenpäin ja soturit seurasivat jäljessä hurraten, että ilma vavahteli. Rohkeutta ei puuttunut, ja sitäpaitsi tiesivät kaikki, että kuolema odotti niitäkin, jotka jäivät jälkeen, ja olihan parempi kuolla kunnialla kuin joutua häpeään. Eteenpäin he ryntäsivät päällikkönsä johdolla, iloisina kuin taisteluun rientäessä ja lauloivat Ingomoa, zulujen sotalaulua. Päällikkö oli jo aivan liekkien lähellä ja me näimme hänen kohottavan kilpensä suojakseen; sitten hän katosi — hyppäsi suoraan tuleen, eikä kukaan voi sanoa, jäikö hänestä mitään jäljelle.
Ensimmäinen komppania seurasi heti hänen jäljessään. Soturit syöksyivät tuleen pieksäen liekkejä häränvuotakilvillään, polkien niitä paljailla jaloillaan ja heitellen palavat hirret sinne tänne. Heistä ei jäänyt ainoatakaan eloon, isäni; he nujertuivat maahan kuin perhonen kynttilänliekkiin, ja mihin he kaatuivat, siihen he menehtyivätkin. Mutta uusia tuli tilalle, komppania toisensa jälkeen hyökkäsi liekkeihin ja tässä taistelussa oli niiden hyvä olla, jotka joutuivat viimeisiksi vihollisen kanssa ottelemaan. Paksu savu, joka tiheni tihenemistään, kietoi vihdoin rovion verhoonsa, liekit painuivat yhä matalammiksi, ja hiuksettomiksi palaneita, tulen valkoisiksi kärventämiä ja sokaisemia olentoja alkoi ilmestyä savusta rovion toiselta puolelta kaatuillen sinne ja tänne. Toisia seurasi jäljessä, liekkejä ei näkynyt enää, paksua savua vain, jonka keskeltä hämärästi häämötti tummia liikkuvia olentoja. Työ oli tehty, isäni; he olivat voittaneet tulen ja seitsemän viimeistä komppaniaa oli selvinnyt liekeistä melkein ilman mitään vaurioita, vaikka jokainen soturi oli kulkenut rovion poikki. Montako miestä tuhoutui? Sitä en tiedä, sillä niitä ei laskettu milloinkaan, mutta tuon rykmentin miesluku vähentyi ainakin puoleen, kun otetaan vahingoittuneetkin lukuun, ja sellaisena se pysyi kauan aikaa, kunnes kuningas täydensi sen jälleen.
"Siinä näet, rukoustaikuri", sanoi Dingaan nauraen. "Noin minä aion selvitä puhumastasi pätsistä, jos nyt sellaista edes onkaan; käsken sotureideni sammuttaa tulen."
Silloin rukoilijamies lähti luotamme sanoen, ettei hänellä ollut enää halua tyrkyttää oppiaan zuluille, ja myöhemmin minä kuulin hänen poistuneen maasta iäksi. Hänen mentyään raivattiin nuotion jätteet ja kuolleet pois, vahingoittuneet saivat hoitoa tahi tapettiin aina sen mukaan, minkälainen vamma oli, vioittuneet astuivat kunninkaan eteen ylistyssanoja huudellen.
"Saatte uudet kilvet ja uudet töyhdöt, lapseni", sanoi Dingaan, sillä kilvet olivat mustuneet ja rypistyneet, ja vain muutamilla harvoilla olivat tukka ja töyhdöt jäljellä.
"Wow!" jatkoi Dingaan katsellen eloonjääneitä sotureita, "parranajo käynee sangen huokeasti tuossa valkoisen miehen mainitsemassa pätsissä."
Sitten hän käski tuoda miehille olutta, sillä kuumuus oli aiheuttanut polttavan janon.
Olen kertonut tämän tapauksen sentähden, isäni, että se kuuluu myös tavallaan kertomukseeni, vaikka et taida sitä arvatakaan. Kuningas oli tuskin ehtinyt antaa käskyn oluen tarjoilusta, kun eräs sanansaattaja tuli ilmoittamaan, että kirveskansan päällikkö, joka oli palannut sotaretkeltään halakazeja vastaan, odotteli sotureineen porttien ulkopuolella paljon saalista mukanaan. Kuullessani tämän hypähti sydämeni ilosta, sillä olin ollut suuresti peloissani kasvattipoikani puolesta. Dingaankin riemastui ja hypähti ylös tanssien kuin pieni lapsi.
"No, vihdoinkin saamme hyviä uutisia", sanoi hän unhottaen äskeisen tulikokeen kokonaan. "Vihdoinkin saan nähdä tuon Liljan, jota olen niin kauan ikävöinyt. Käskekää Bulalion tulla väkineen heti luokseni."
Hetken hiljaisuus seurasi. Sitten alkoi kaukaa korkean ympärysaitauksen takaa kuulua laulua, ja kaksi rotevaa miestä syöksähti portista sisään. Molemmilla oli sudentalja hartioilla ja musta töyhtö päässä ja toisella oli kädessä suuri tappara ja toisella nuija. He juoksivat pää alhaalla ja kilvet eteenpäin ojennettuina niinkuin koiran ankarasti ahdistamat hirvet, eikä Umgugundhlovussa oltu milloinkaan nähty Susi-veikkojen juoksun veroista. Päästyään kentän puoliväliin he pysähtyivät äkkiä, niin että äskeisen rovion tuhka pölähti pienenä kiehkurana ilmaan.
"Kautta pääni! katsohan, nuo tulevat eteeni aseistettuina", sanoi Dingaan kulmiaan rypistäen, "ja sehän on kuoleman uhalla kielletty. Kuka on tuo peloittavan suuri mies, joka nyt kohottaa tapparaansa? Ellen tietäisi veljeni suuren Elefantin kuolleen, niin voisinpa melkein vannoa, että se on hän niiltä ajoilta, jolloin hän kukisti Zwiden. Tuommoinen hän oli vartaloltaan ja noin juuri hänkin käänteli päätään silmäillen ympärilleen kuin leijona."
"Hän on luullakseni Bulalio, kirveskansan päällikkö, oi kuningas", vastasin minä.
"Entä tuo toinen? Iso mies hänkin. Enpä ole milloinkaan nähnyt tuommoista paria!"
"Olenpa melkein varma, että se on Susi-Galazi, Bulalion veriveli ja lähin mies", vastasin minä jälleen.
Heidän jäljessään tulivat kirveskansan soturit, aseinaan nyt vain lyhyet kepit. He tulivat nelimiehisissä riveissä päät alhaalla ja mustat kilvet eteenpäin ojennettuina, ryhmittyen Susi-veikkojen taakse, kunnes kaikki olivat saapuvilla. Halakazi-vangit tuotiin viimeiseksi — suuri joukko naisia, poikia ja tyttöjä, jotka painautuivat sotureiden taakse kuin pelästynyt vasikkalauma.
"Komea näky totisesti", sanoi Dingaan katsellessaan tuota mustakilpisten ja mustatöyhtöisten soturien jylhää joukkoa. "Minullakaan ei ole rykmenteissäni uljaampaa väkeä ja kuitenkin minä näen nämä vasta nyt ensi kerran", ja hän rypisti jälleen kulmiaan.
Umslopogaas kohotti äkkiä tapparansa ja syöksähti täyteen juoksuun komppaniat jäljessään. He tulivat aivan kohti töyhdöt ilmanvedosta taaksepäin taipuneina, kunnes minä luulin heidän aikovan polkea meidät mäsäksi, mutta päästyään kymmenen askeleen päähän kuninkaasta Umslopogaas kohotti jälleen Itkuntekijän ja Galazi Vartijan, jolloin jokainen pysähtyi paikalleen tomun tuoksiessa. Soturit olivat pysähtyneet pitkiin suljettuihin riveihin päät alhaalla ja kilvet eteenpäin ojennettuina. Seisottuaan niin noin minuutin verran Umslopogaas kohotti Itkuntekijän kolmannen kerran, jolloin joka mies ponnahti varpailleen sysäten kilven korkealle ilmaan ja joka kurkusta kajahti: "Bayéte!"
"Komea näky, komea näky", sanoi Dingaan jälleen, "mutta nämä soturit, jotka eivät ole tehneet minulle tahi edeltäjälleni, suurelle Elefantille, pienintäkään palvelusta, on liian hyvin harjoiteltu, ja tuo Bulalio on, sanon minä, liian etevä päällikkö. Tulkaa tänne, te kaksi!" huusi hän sitten.
Susi-veikot astuivat esiin aivan kuninkaan eteen, joka katseli heitä hetkisen silmää rävähdyttämättä, noiden molempien katsoessa yhtä tiukasti takaisin.