JEREMIAS LUKEE SANOMALEHTIÄ JA TEKEE MUUTAMIA KYSYMYKSIÄ.
Monitaitoinen ja tupakan kyllästämä Buffalo istui verannalla, syventyneenä lähetysseuran vuosikertomuksiin. Hän kaiveli nenäänsä innokkaasti ja äännähteli silloin tällöin, aiheutuiko se mielihyvästä vai tyytymättömyydestä kaunista suvisäätä ja aivan liian puhdasta veranta-ilmaa kohtaan, sitä on vaikea tietää. Samoin pysyi Jeremias kuurona linnunlaululle ja sokeana luonnon kauneudelle. Hän istui vain ja näverteli tyytymätöntä sieluaan, odotellessaan sanomalehtiä — ja kenties jotain muuta.
Huomaan, että naisten opetus lähetyskoulussa on monipuolisempaa kuin miesten, sanoi Buffalo, istuessaan verannalla suloisena suvipäivänä. Hän huokasi ja lisäsi: Se on luonnollista muuten, huomaan, että heidän sivistystasonsa on korkeampi.
Oli aika lähteä hakemaan postia. Buffalo, eläinten ystävä, ei unohtanut milloinkaan ottaa mukaansa kävelylle jäniskoira Totoa — joka oli yhtä innokas juoksemaan kuin Buffalo laiska kävelemään. Paripuoli, jonka kaliseva kettinki silti sitoi toisiinsa myötä- ja vastoinkäymisen vaiheissa. Jeremias käveli tapansa mukaan vapaana ja irrallaan, mutta kenties sittenkin kahlehdittuna pahempaankin kuin kiihkeään jäniskoiraan.
Nuo kolme vaelsivat hiljalleen pitkin maantietä. Lapset leikkivät kivikossa aurinkoisella mäellä. Ja vasikat ynisivät veräjällä.
Tietysti niille on unohdettu antaa vettä, sanoi Buffalo, vaipuen huolestuneisiin mietteisiin, hullunkurinen puhvelinaama tuhansissa rypyissä.
Totolla oli omat tuumansa. Hänellä oli omat elämännäkemyksensä ja omat erikoiset ilonaiheensa, maantien reunamille keskitettyinä. Tänään olikin harvinaisen monta narttua kulkenut tästä, ohdaketiheiköt ja nokkoset olivat varsin magneettisia ja Buffalolla oli täysi työ hillitessään Toton intohimoja. Välistä kiskottiin hänet melkein nurinniskoin maantien laidalta toiselle; hän ähki ja hikoili, menettämättä kuitenkaan järkähtämätöntä lauhkeuttaan. Hänellä oli aina annos syvää ymmärtämystä elämän kaikkia syrjähyppyjä kohtaan, olivatpa ne sitten hänen omiaan tai toisten.
— Hänellä on niin vähän iloja elämässä, Toto paralla, sanoi Buffalo.
Ontuvan miehen tuvan kohdalla sivuutettiin nöyrät pentuset. Ne matelivat tomussa Toton edessä, kieriskelivät liehittelevin liikkein pöllähtelevässä pölyssä, lipaisivat hänen kuonoaan, mielistelivät häntä ja ilmaisivat kaikin tavoin liukkaan alamaisuutensa. Toto ei välittänyt niistä vähääkään, ne olivat hänelle pelkkää ilmaa.
Hylätty meijeri uneksi menneistä vuosista, jolloin kolina ja rumina oli joka aamu herättänyt sen unesta ja piikojen nauru ja torailu ja laulu elähdyttänyt sen vanhaa, kosteata sisustaa. Tuulen, sateen ja pakkasen syövyttämä patina rakennuksen päädyssä leimahti hohtoon auringonvalossa ja loisti ihmeellisesti — väri salaperäinen kuin itse ajan, haalistunut, kuten menneet vuodet, mutta katoamaton niinkuin niitten muisto.
Lehmiä kulki laiskasti koiranputki-pellon poikki. Ne mulkoilivat koiraa, verivihollistaan. Atavistisen ärtymyksen kannustamina olisivat ne tahtoneet käydä hänen kimppuunsa, mutta niitä pidätti luontainen velttous, yhtä voittamaton kuin niiden suuresta, ilmeettömästä naamasta paistava tyhmyys.
Postin veräjä narahtaa. Toto tehdä sukaisee nokkelasti viimeisen muodollisuuden, ja kaikki kolme ovat joutuneet siihen odotuksen tunnelmaan, mikä vallitsee postitalossa, missä niin monta kirjettä on vapisevin käsin avattu ja epätoivossa rutistettu kokoon, mutta minne yhä uusia, toivovia askeleita suuntautuu, kun taas ne, jotka ovat pettyneet, poistuvat.
Paahteisella pihalla istuu pieni, sairas lapsi ja odottaa, jätettynä hirveän suuren hatun alle piiloon. Hän odottaa yhä järkähtämättömällä luottamuksella äidin lupaamaa nimipäivä-pakettia, jonka äiti kaukana suuressa kaupungissa on aikoja sitten unohtanut tai pudottanut kadulle, jättänyt elokuviin tai pistänyt piirongin laatikkoon, sitä sen koommin ajattelematta. Kömpelön suojaavan jättiläislinnun kaltaisena Nonna-täti tulee postikonttorista, hyvinkin ymmärtäen, miksi paketti viipyy. Hän taapertaa terhakasti rappusia alas ja uskoo näyttävänsä toivovalta. Mutta hänen ryppyiset kasvonsa ovat täynnä mieliharmia, jonka lapsi käsittää. Hän yrittää tekaista valheen, jottei kauhea totuus, jonka lapsi kuitenkin aavistaa, pääsisi murtamaan hänen pikku sydäntään.
Tuo ilmilausumaton totuus sattuu suoraan Jeremiaankin sydämeen. Paketti ei tullut. Pakettia ei tule. Paketti on illusioni.
Jeremiaskin odotti jotain, tietämättään. Joka kerta postia hakiessaan hän tunsi epämääräistä odotusta. Tyhjyys täytti hänen ankean sielunsa, joka huusi jotain, salaperäistä kirjettä, jotain sanomaa, joka kaiken muuttaisi. Mitä hän odotti? Niin, mitä tuommoinen tyytymätön Jeremias ylimalkaan voi odottaa? Lähettäisikö Jumala hänelle poste-restante-kirjeen? Tarttuisiko Hän kynään ja kirjoittaisi: Minun rakas Jeremiakseni. Sinun ei pidä maalata pirua seinälle. Se on rumaa ja se on tyhmää. Odotapas, minullapa on jo taskussa jotain sinulle. Saat nähdä, miten mainion iloiseksi tuletkin, kun muuanna aamuna heräät ja huomaat sen. Odota vain. Enpäs sanokaan muuta. Sinun uskollinen jne.
No niin, ei postissa ollut mitään sellaista kirjettä tänään. Mutta oli joukko sanomalehtiä. Ja niistähän saattaa lukea yhtä ja toista, rivien välistä, kuka taitaa lukea.
Oikeastaan olikin Jeremias intohimoinen sanomalehtien lukija. Hän ei lukenut erotuksetta kuten Buffalo palstan toisensa perästä, junien aikataulut, kirkollisviraston ilmoitukset, tiedonannot, kaikki, saadakseen vain aikansa kulumaan ja vetääkseen ikävystymistä nenästä, — mutta hän ei myöskään lukenut pääartikkeleita, kuten järkevien ihmisten on tapana. Poliittinen humbuugi oli hänelle jo aikoja sitten paljastunut. Kaikkinainen humbuugi. Hän oli ylpeä kyvystään nähdä asioitten ytimeen. Koulussa hän oli nähnyt opettajiensa, toimistossaan päälliköittensä aivoitukset. Naisten salaisimmat vaikuttimet hän näki. Ja sanomalehtien valheet. Ja uskon kuvitelman ja rakkauden ruokottomuuden. Koko elämän narrinpelin. Hän oli tyytymätön järkevän oikeudella. Nurjamielisyys kasvoi, muodostui hivuttavaksi, nyrpeys paisui valtavaksi. Hänellä ei ollut mitään illusioneja, siitä hän oli ylpeä. Hän verhoutui ylenkatseeseensa suurta yleisöä kohtaan, joka antoi puijata itseään pettävällä häikäisyllä.
Tietoisesti hän ei etsinyt mitään sanomalehdistä. Siihen hän oli liian ovela. Mutta hän luki niitä intohimoisesti. Hän luki niitä salaista pahetta harjoittavan henkilön kiihkomielellä. Hän etsi ja hän löysi niistä myrkkyä, huumausta, vaarallista, seikkailujen kiihoitusta, sitä, mitä toiset saavat viinistä, morfiinista, kokaiinista. Löysi mieltä järkyttävät, kuivan lakooniset uutiset, murhista, onnettomuuksista ja tulipaloista, — hänelle purppuraista jääjuomaa. Huomaamatta, näennäisesti välinpitämättömänä, mutta arvoituksellisen kiihtyneesti imi hän itseensä uutiset vähin annoksin ja nautti kauhun autuudesta — siitä ainoasta, joka hänellä oli jälellä, ainoasta, joka oli kyllin myrkyllistä tehotakseen hänen myrkytettyyn vereensä ja salli tuokioksi hänen unohtaa itsensä ja pudistaa pois ihmisvihansa. Hän sulautui silmänräpäykseksi noihin tuntemattomiin, kiusattuihin sieluihin, ruhjoutuneihin jäseniin, eli kuolinkamppailun mysteerion, kasvoi irti itsestään, koki identtisyyden.
Hän luki vaivat nähneestä laivurista, joka niin monesta myrskystä suoriutuneena kuitenkin salaman oikusta sai surmansa, ja hänen koirastaan, joka oli tarrautunut reimariin kaukana myrskyävällä merellä, pysyäkseen syvyyksiin vajonneen isäntänsä läheisyydessä. Hän kuuli koiran ulvonnan, hän ei voinut sitä unohtaa. Hän näki, miten koiraa yritettiin repiä irti reimarista, miten tuo pieni märkä ruumis tarrautui siihen yhä tiukemmin, uskollisuuden ihmeellisellä voimalla: Uskollisuus — se on sana. Mutta mikä on se voima? Tätä hän mietiskeli. Voima, jota kuolema ei tee tyhjäksi, vaan suurentaa. Hän ei mielestään ollut koskaan tuntenut sitä voimaa; koskaan ei häntä ollut johtanut omaa tahtoa väkevämpi mahti. Mutta että sellainen voima oli olemassa, se häntä hämäännytti.
Hän luki työmiehestä, joka joutui hurjasti kiitävän automobiilin alle ja ehti iskeytyä kiinni pyörän likasiipeen, pitäen siinä itseään pitkät kuoleman sekunnit, kunnes tuhoamisvoimat kävivät hänelle ylivoimaisiksi. Mikä geniaalinen pika-intuitsioni noissa aivoissa: käsittää ja hallita tuo kauhun tilanne, ei sekunnin murto-osassa — sillä se olisi ollut liian myöhäistä — vaan paremminkin murto-sekunnissa ennen tapahtumaa. Metsäeläimen salamannopea valmius vaaran uhatessa.
Hän vavahti, ikäänkuin hänen silmänsä olisi osunut valonsäteeseen, joka sattui johonkin sellaiseen, jota hän ei uskaltanut katsoa — mutta jonka hän kuitenkin aavisti, oli kenties aina aavistanut. Ihminen kulkee kadulla, jokapäiväinen ilmiö, ajattelee työtään, räätälinlaskuaan, päivällistään. Ken valvoo tuon huolettoman ihmisen vaiheita, ken on joka hetki valmistunut arvaamattoman varalle, valmis vaaraa kohtaamaan, tuhannen korvan, tuhannen silmän valppaudella? Onko se sama joku, joka ei milloinkaan sulje silmäänsä, joka valvoo silloin kuin ihminen nukkuu, joka toimii silloin kuin hän ei siitä tiedä eikä sitä tahdo, joka muistaa silloin kuin hän, ihminen, unohtaa ja joka jää olemaan silloin kuin ihminen on kuollut? Joka vioittumatta kahlaa yli Lethen virran — kohti toista rantaa?
Nuolennopeasti kiiti hänen ajatuksensa Suur-Berliinin itsemurhaajiin, asettautui Potsdamer Platzin kuhinaan, tunsi liikenteen räikeän, kuumeisen kosketuksen, hirveän läpikulkuliikenteen — voitetusta, vielä voittamattomaan. Huulien, hampaitten, kasvojen, kiiruhtavien jalkojen vilinän, ihmisvirran, onnellisten, surullisten, katkerien, enimmäkseen välinpitämättömien — yksinäisten, parittain ryhmissä kulkevien tai sattumalta raitiovaunussa, omnibussissa yhteenjoutuneitten — kaiken ja kaikki tilapäisellä läpikulkumatkalla: eteenpäin, edelleen! Jotkut liukuvat hiljaa virrasta pois, huomaamatta, valitsevat väärän suunnan — näkymätön poliisi nostaa käden, pysäyttää liikenteen. Heitä ei ole enää — täällä.
Nytkin lensivät uutiset kuin tuliprojektiilit suoraan hänen sydämeensä, kun hän istui mietteissään juoden kahviaan, puolimielissään kuunnellen Buffalon huomautuksia, sillävälin kuin hänen silmänsä liukuivat palstalta toiselle, — nuo julmat tähystäjät.
Lontoo, 24. kesäkuuta (pikasähkösanoma). Lontoon —Pariisin pikalentoväylällä lentokone syttynyt tuleen ja syöksynyt alas kohta Croydonista lähdettyä. Ohjaaja sekä kahdeksan matkustajaa saaneet surmansa. — Reuter.
Niin, lennä, lennä lentäjä. Kohoa välkkyville siiville, tunne kevyen rungon värinä vihlaisuna omassa rinnassasi — lennä, pala ja syöksy alas.
Jeremias heitti sanomalehden luotaan. Hän tunsi levottomuutta, jota hän ei voinut hillitä, koska hän ei tietänyt, mistä se johtui. Oli niin ahdasta hänen ympärillään, niin täsmällisen totuttua ja hyvin järjestettyä, mutta hän ei sopinut siihen. Miksi hän istui täällä kotona toimettomana, miksi oli hän jättänyt työnsä päätä pahkaa ja tullut kotiin äidin ja Buffalon ja Toton luo? Niin, hänhän oli nähnyt liian paljon kulissien takaista, hän ei voinut sitä sietää, hän ei tullut toimeen päällikön kanssa eikä liioin tovereitten kanssa.
Nyt tulvahti se hänen ylitseen jälleen, tuo kaikki. Hän tunsi itsensä ikäänkuin tyytymättömäksi siruseksi, joka ei mihinkään sovellu ja joka turhaan etsii oikeata paikkaansa. Hän riitaantuu kaikkien kanssa, suosijoittensa, parhaimpien ystäviensä, lähimpiensä, oman itsensä — luullaan sen olevan pikkumaisuutta, mutta se on jotain muuta, se koskee jotain tärkeätä, jota kukaan ei käsitä. Silloin nousee hänessä aiheeton tyytymättömyys, hän turmelee kaiken hyvän ja kauniin itseltään — eli tyytymättömyys turmelee sen häneltä. Ja niin kääntyy se häntä itseään vastaan ja kaivautuu syvälle sieluun, maamyyrän tavoin, mahdottomana saavuttaa. Silloin se ei tunnu tyytymättömyytenä eikä vihana, vaan kyllääntymisenä, ikävystymisenä, kaipuuna. Joskus hän yrittää käsin tukkia reiän, jonka myyrä on nävertänyt hänen vaivaiseen kukkaissarkaansa, mutta se ei auta. Uusia reikiä, uusia kuoppia, uusia maanalaisia käytäviä. Maamyyrä tavoittelee hienoimpia, arimpia juuria.
Ei käy, ei käy päinsä luiskahtaa pakoon, pois omasta nahkastaan. Täytyy ottaa kaikki sellaisenaan, hyvänsä ja huononsa, koti- samoin kuin loiseläimetkin.
Mutta täytyykö sen olla niin kehnoa, niin olematonta, niin tarkoituksetonta? Eikö hän muka kuule ääniään hänkin? Eivätkö keruubi-suut laula hänelle lauluja hänen nukkuessaan? Eivätkö ne puhu hänelle toisesta olemisesta? Salaisesta, syvästä, kaikki yhteenliittävästä olotilasta, tarkoituksesta tarkoituksettomassa. Saattaisivatko ihmiset, joita hän tapaa, kohtalot, joista hän lukee, satunnaiset kohtaamiset, ohikiitävät katseet, saattaisivatko ne liikuttaa häntä siinä määrin, asettaa hänet hänen itsensä ulkopuolelle, ellei olisi olemassa jotain arvoituksellista yhteyttä.
Hänen vanha äitinsä nousi pöydästä ja lähti raskain askelin puutarhaan, missä hän teki työtä kaiket päivät, sateessa ja auringonpaisteessa, kävi loppumatonta taistelua hyönteisiä ja vahingollisia eläimiä vastaan, murehti jokaista madonsyömää kaalinlehteä, jokaista kuivettunutta leukoijaa, ja iloitsi pienimmästäkin edistyksestä, niin, yksinpä pelargoonioiden lämpöisen punaisesta loisteesta ruohokentällä. Jeremias seurasi häntä katseellaan. Ovessa loi äiti häneen viipyvän silmäyksen. Jeremias näki, että aurinko paistoi ulkona, äiti kulki kukkaisvaltakuntaansa, josta hän tulisi taas takaisin. Ja kuitenkin häntä puistatti. Tuo silmäys oli ollut sen, joka menee eikä enää tule. Vanhan, väsyneen ihmisen katse, niin valvomisesta uupunut kuin se saattaa olla vain vähän ennen sammumistaan, vastauksetta jääneitten kysymysten polttava katse, josta kirvelyä lientävät kyynelet ovat jo ehtyneet — niin yksinäinen liukuvassa äänettömyydessään. Mutta pohjalla kuitenkin tuo pelokas, hätäinen kilvoitus: Mikä on elämää kalliimpaa?
Jeremias halusi juosta hänen luokseen ja hyväillä häntä, sytyttää ilon tulen noihin anoviin silmiin, lahjoittaa niille vielä viimeisen illusionin, joka saisi ne liekehtimään. Mutta hän istui liikkumatta avuttomuutensa vankina. Mitä voimme antaa toisillemme? Saattaako tyhjällä täyttää tyhjää?
Jeremias pelkäsi hänen silmiään. Hän näki, että ne olivat hänen omat silmänsä, mutta syvemmät, kaukaisemmat, kuten vanhojen silmät ovat. Vuosien keralla vetäytyy sielu syvemmälle, pinta, jonka kevyt valoleikki on nuoren silmän kilpenä, katoaa, ja syvän kaivon pohjalta sielu kuultaa heikosti. Missä on ilo, joka taitaa tunkeutua niin syvälle ja hälventää tihentyneet varjot?
Äkkiä johtuivat hänen mieleensä viime joulun elämykset, jotka hän jo luuli unohtaneensa, vaatien selitystä juuri nykyisen yhteydessä. Kaksi vanhaa naista, molemmat nyt jo kuolleita, asettui hänen tielleen ja tuntui uhkaavan häntä jollain kauhealla. Hän näki raihnaisen, haudan partaalla hoippuvan ruotimummon, Marin, joulu-aaton vastaisena, suurena tulipalo-yönä. Sauna oli ilmiliekissä, mummo, joka asui saunakamarissa, tuli hengästyneenä, pelosta suunniltaan ja puolialastomana keittiöön, missä kellään ei ollut aikaa ottaa häntä hoiviinsa. Aittarakennus oli syttynyt tuleen, kellari ja maitokamari ja kaikki jouluherkut, kinkut, lipeäkala, lihahyytelöt, makkarat, kananpaistit, putingit, kuorrutetut tortut jäivät liekkien saaliiksi, — kaikki, mitä äiti oli valmistanut viikkomääriä, seisten kumarassa, polvet pöhöttyneinä, selkä kipeänä, koko raskas, väsynyt ruumis jännitettynä äärimmilleen ahertamassa lasten vuoksi, jotka palaisivat kotiin, ja siksi että niin oli tapa. — Kukaan ei ehtinyt näitä ajatella. Kaikki riensivät suojelemaan päärakennusta ja samalla suurta palveluskunnan asuinrakennusryhmää, joka oli aivan vieressä. Mutta äkkiä kiljaisi mummo — nuo kaatuvatautisen kasvot näyttivät kaksinverroin aavemaisilta roihuavan tulipalon valossa. Hän ryntäsi ulos, ja vain väkivaltaa käyttäen sai Jeremias hänet estetyksi tunkeutumasta palavaan saunaan.
Hän tahtoi pelastaa arvokkaimman, mitä hän tässä maailmassa omisti, mikä oli hänelle kalliimpaa kuin elämä: pienen kirstun, jossa oli vanhaa mielenylennyskirjallisuutta, postilloja, raamatuita ja virsikirjoja, muistoja, lahjoja joltain ystävälliseltä pastorilta tai perheenemännältä. Hän ei niitä koskaan lukenut, hän oli puolisokea eikä ollut kai koskaan oppinut muuta kuin niin ja näin tavaamaan. Mutta ne olivat toisen elämän lunnaita, sen elämän, joka ei ollut joka päiväistä vaeltamista pienestä loukosta, jota sanottiin saunakamariksi ja jossa hän sai nukkua, keittiöön, missä hän sai syödä, ne olivat kiedotut hänen elämänsä ylellisiin hetkiin, aina ripillepääsypäivästä lähtien — olivat hänelle koko elämän tarkoituksen vakuutena.
Ne olivat hänelle elämää kalliimmat, kirjaimellisesti. Samana yönä hän kuoli.
Täällä maailmassa saattaa kuolla monenmoisten asiain puolesta. Joku kuolee isänmaan puolesta, toinen vapauden, kolmas Kristuksen, neljäs köyhälistön. Ja joku kuolee pienen pölyisen kirstun puolesta, joka sisältää postilloja ja jota ei ole liikuteltu vuosikymmeniin, mutta joka on silti sanomattoman kallisarvoinen.
Illusioneja.
Kenties. Mutta eivätkö ne ole enemmän kuin totuus? Ainoa voima, mikä pitää puolensa kuolemata vastaan, poistaen sen tarkoituksettomuuden? Tehden sen jatkumiseksi, eikä lakkaamiseksi?
Jeremias-poloisesta oli Mari-mummo sankari. Jeremias saattoi nähdä hänet taivaan autuudessa sädekehä pään ympärillä, valtaistuimenaan kultakirstu, mihin oli kirjoitettu välkehtivin rubiinein:
KUOLEMA, KUSSA ON SINUN OTASI.
Seuraavana, jouluaatto-päivänä, seurasi toinen tragedia. Mutta sen päättyessä eivät mitkään riemuitsevat enkelikuorot veisanneet: kuolema on voitettu. Silloin oli matojen vuoro kerrata: multaa, multaa, multaa.
Emilia-tädin sairaus oli äkkiä saanut pahemman käänteen. Kasvoruusu rupesi ilkeästi uhittelemaan, muori menetti tajuntansa. Hän oli tavattoman pienikasvuinen, tuo Emilia-täti, mutta sangen hyvin säilynyt ikäisekseen. Sydän oli yhtä nukkemaisen soma kuin kasvotkin, sitä ei mikään intohimo eikä levottomuus ollut kiduttanut. Vanha ikäneitsyt ei tietänyt paljon elämästä eikä tullut koskaan ajatelleeksi kuolemaa; hän eli vaatimattomilla koroillaan, puuhaili päivisin yhtä ja toista pientä, ei oikein tiedetty mitä, ja nukkui öisin kuin lapsi. Vähän oli hän saanut, vähän antanut. Ajatuksia ei hänellä ollut minkäänlaisia, haalistuneita muistoja vain. Mikään ei vetänyt hänen harrastustaan puoleensa, hän ei juuri kehenkään kiintynyt, ei edes eläimiin tai lapsiin. Mutta kukkia poimi hän mielellään, ne niin koristivat huoneita. Niin, harrastusta oli hänellä kylläkin, hän oli suorastaan pirteäkin ja valpas, ja puhelias, mutta se mielenkiinto oli jonkinlaista pedanttisuutta: tarvetta nähdä kaikki oikealla paikallaan. Hän olisi voinut antaa vaikka päänsä siitä, että joku oli sanonut niin eikä näin, että renki oli kantanut kukkamaalle yhden ämpärin vettä eikä kahta, että kello oli kymmenen eikä kaksikymmentä minuuttia seitsemättä silloin kuin se ja se oli tullut vieraisille. Ja siinä oli kaikki. Nyt makasi hän kuoleman kielissä, tietämättä siitä.
Äiti pistäytyi silloin tällöin katsomaan, kun vain pääsi. Hän tahtoi olla saapuvilla ja laulaa jonkun virren tai lukea Jumalan sanaa, jos täti tulisi tajuihinsa ja tuntisi lohdutuksen ja lievennyksen tarvetta.
Hämärissä heräsi täti todellakin tuokioksi täyteen tajuunsa. Hän loi kirkkaan katseen äitiin, joka seisoi siinä kyynelet silmissä.
— Voit kai hieman paremmin, rakas Emilia, sanoi äiti.
— Kiitos, paljon paremmin, vastasi Emilia-täti. Jaksan varmasti nousta ylös päivälliselle.
Niin vaipui hän äkkiä horrokseen taas ja alkoi heikosti kuorsata. Kyynelet valuivat äidin poskia pitkin. Hän tiesi niin hyvin, miten Emilia-täti jo viikkoja oli uneksinut jouluruoasta. Hänellähän oli oma pieni taloutensa, sillä hän ei tahtonut olla kenestäkään riippuvainen. Ja hänen ruokansa oli tietysti vaatimatonta ja yksitoikkoista, vähän puuroa, joku muna. Ainoastaan juhlatilaisuuksissa oli hän äidin vieraana. Siinä korkein, mitä elämä saattoi hänelle tarjota. Hänellä ei ollut mitään muuta odotettavaa kuin nuo harvinaiset juhla-ateriat, jolloin elämän yltäkylläisyys tulisi hänen ylleen, ikäänkuin hänkin olisi kuulunut laajempaan piiriin, missä elämä voi paisua yli välttämättömimmän rajojen, lahjoittaa ylijäämän, joka on nautinto.
Hän vaikeroi hiljaa ja avasi äkkiä silmänsä. Hän tahtoi sanoa jotain, mutta ei voinut. Otsa oli hiestä kostea, katse samea, hän kamppaili kuoleman uupumusta vastaan. Äiti kumartui hänen puoleensa.
Kuihtuneet pikku sormet nöpelsivat avuttomasti peitolla.
— Ellen jaksaisi nousta ylös, tuot sinä kai ruokaa minulle tänne, kuiskasi hän tuskin kuuluvasti, mutta kiireisesti, ikäänkuin peläten, ettei ehtisi sanoa tätä loppuun.
Sen jälkeen ei hän tullut enää tajuihinsa. Hän kuoli muutaman päivän perästä, rauhallisesti ja kauniisti ja valoisasti kuin lapsi. Hän oli niin pieni kuin linnunpoika ja hänen kasvonsa olivat nyt kauniit, jota ne eivät olleet koskaan hänen eläessään. Kenties palasivat ne silmänräpäykseksi, juuri vähän ennen hajoamista, siihen tilaan, mihin ne olivat aiotut.
Jeremiaksen oli vaikeampi käsittää Emilia-tädin tapaus kuin vanhan Marin. Hän saattoi kyllä hyväksyä viimeiseksi illusioniksi vanhan kirstun, jolla onnellinen sielu purjehtii yli kuoleman mustan virran, hän saattoi langeta polvilleen ja palvoa tuota kirstua kuin jotain, mitä hän itse ei voinut saavuttaa: mutta hän oli kuin puusta pudonnut ja kauhuissaan, kun ei voinut löytää hennointakaan oljenkortta, minkä varassa ahdistettu sielu olisi voinut kohota…
Hän näki Emilia-tädissä oman itsensä, ja hän tuumi, ettei hän kenties tädin ikään tultuaan kykenisi iloitsemaan edes ruoasta. Tosin olisi hänellä enemmän »harrastuksia», ehkä enemmän »ideoita», mutta ei mitään, mikä ei murenisi silloin kuin kaikki muu murenee. Hän tunsi olevansa kuin matonen maapallon reunalla ojentamassa värisevän hienoja tuntosarviaan ulos avaruuteen, missä ideat pyörivät eteerisessä sudenkorennon karkelossa. Niihin tarrautui monta ideajyvästä — hän veti tuntosarven sisään, joka kerta yhtä innokkaana, yhtä toiveikkaasti, käänteli ja katseli saalista tuokion, tutki ja koetteli, kunnes päästi sen jälleen menemään, — tomujyväsen, pölyhiukkasen, samanlaisen kuin kaikki muutkin, vailla arvoa, vailla katoamattomuuden hohdetta. Ei hän tullut siitä sen rikkaammaksi, ei rikkaammaksi kuin Emilia-tätikään.
Hän näki tuon saman — itsetiedottomasti aavistaen — äidin katseesta, hän näki sen syvinnä niin monissa katseissa, joita hän oli kohdannut, tunnettujen ja tuntemattomien. Hän tahtoi kääntää päänsä poispäin, mutta se ei auttanut. Se katse seurasi häntä kaikkialla, kun hän oli sen kerta huomannut, joka paikassa, se asui hänessä itsessään.
Jotain raskasta laskeutui hänen ylleen, painoi hänen rintaansa. Hän tunsi, että hänen piti ponnistaa viimeiset voimansa, ettei hän menettäisi tajuntaansa.
Buffalo nauroi makeasti itsekseen, hörppi äänekkäästi kahviaan ja luki juhlallisella äänellä: »Paavi, jota eilen vaivasi pahoinvointi, on tutkituttanut itsensä henkilääkärillänsä, joka on todennut potilaan sairastavan influenssaa ja kieltänyt häneltä vastaanotot sekä määrännyt hänet vuoteeseen.»
Jeremias näki hänen ilveilevät kasvonsa ikäänkuin usvan läpi eikä oikein jaksanut käsittää hänen sanojaan.
— Aivasteleva prelaatti. Hm, subliimia ja naurettavaa, filosofeerasi
Buffalo. Niin, tuo pieni inhimillinen välttämättömyys on petollinen.
Suutarille on se luonnostaan lankeava, mutta komeuteen ei se sovellu.
Jeremias ei reageerannut. Nitschevo! — Buffalo syventyi sekalaisiin ilmoituksiin.
Jeremias tunsi maan horjuvan jalkojensa alta. Hän ei jaksanut taistella vastaan, hän liukui sille viettävälle pinnalle, missä valhe ja totuus laskevat luisua sekaisin ja missä kysymys saa mielettömän vastauksen.
— Hm, hymähti Buffalo uudelleen, kun vastausta ei kuulunut.
Jäinen kylmyys kietoutui häneen, hän tunsi jähmettyvänsä. Hän tajusi heikosti, että olemisen valtimo löi hänen ympärillään, edes häneen hipaisematta, että aurinko paistoi jossain kaukana, häntä lämmittämättä, että äänet puhuivat hänen korvaansa kantautumatta. Hän oli piste maagillisessa kehässä, joka erotti hänet kaikesta muun yhteydestä. Vain hämäränä muistona koki hän sen lämmön, mikä kerran oli häntä ympäröinyt, jonkin sylin, jonkin käden, jonkin katseen kevyen kosketuksen, yhteyden toiseen olentoon, taloon, katuun, työpaikkaan, moninaisiin tarpeisiin, mielihaluihin ja pettymyksiin, jotka nielivät tuollaisen Jeremiaksen, niinkuin meri nielee vesipisaran, suo hänelle tuhansien korvien, tuhansien silmien, tuhansien ja taas tuhansien sydämien kaipuun.
Hän joutui sairaalloisen pakkomielikuvituksen valtaan: hän kutistui kutistumistaan, muuttui äärettömän pieneksi, avaruudessa heikosti leijaavaksi, häviäväksi pisteeksi. Hänestä tuli eksynyt sadastuhannesosa. Jokin Jeremias.