JEREMIAS MATKAA MAANTIELLÄ.
No niin, liekö hän nyt hyvin varustettu matkalleen? Ovatko hänen taskunsa täynnä toiveita ja hänen lompakkonsa varmuuksia pullollaan? Onko hänen katseensa pelottomana suunnattu vaikeuksia vastaan, jotka on voitettava, jos mieli matkan johtaa onnelliseen päätökseen?
Hän istuu puserrettuna tärisevän ja puhkuvan autobussin nurkkaan, matkalla kaupunkiin… Lihava talonpoikaisvaimo, jonka kohtalo näin on viskannut hänen tielleen yhä tuntuvammin katkeroittaakseen hänen olemassaoloaan, istuu hänen vieressään monien myttyjen ja korien ympäröimänä.
Hän näyttää olevan tyytymättömin. Se on ainoa seikka, minkä hänen matkatoverinsa voivat todeta, sillä hän ei ota osaa heidän keskusteluihinsa, jotka liikkuvat satomahdollisuuksien, tappeluitten, sairauksien ja hevoskauppojen alalla. Itse asiassa ei heillä ole minkäänlaista aavistusta, mikä omituinen matkustaja hän on ja mitä ajatuksia liikkuu tuon heidän näköpiiriinsä ulottuvan otsan sisässä. Jeremiasta tuskin huomaa, hän näyttää niin pois häipyneeltä. Hänen vaatetuksensa on ylimalkaan jonkun vaatetus, se voisi yhtä hyvin olla lainattu tai varastettu — identtisyyden salaamiseksi. Hän on joku, mutta mahdotonta sanoa kuka. Karannut vanki? Takaa ajettu hevosvaras? Murhaaja? Valepukuinen Vapahtaja?
On päivän selvää, että hän istuu tässä vaunussa ainoastaan näennäisesti. Hän näyttää siltä kuin olisi hypännyt autobussiin vain sivumennen, ei siksi, että hän olisi valinnut juuri tämän autobussin ja tämän maantien ja tämän ajan, vaan koska hänen täytyy eteenpäin, samantekevää, miten, milloin ja minne. Hän ei näytä matkustavan ei huvin eikä minkään määrätyn tarkoituksenkaan vuoksi: hän on välinpitämätön sille, mitä hänen ympärillään tapahtuu eikä ajattele sitä, mikä häntä on odottamassa määrän päässä. Hän on jännittynyt, mutta ei siitä, mikä on lähestymässä, vaan siitä, minkä hän on jättänyt taakseen ja joka kenties vainoaa häntä. Hän matkaa eteenpäin hiljaisena, sulkeutuneena, arkana, niinkuin kuljetaan silloin kuin tahdotaan jotain päästä pakoon. Jokainen vaunussa istuja vaistoaa tuon matkustajan toiseksi kuin mitä hän näyttää olevan.
Myötämatkustajat uskottelevat itselleen, etteivät he muka kiinnitä häneen mitään huomiota, eivät välitä mikä tai kuka hän on, että he tuskin huomaavat häntä.
Heidän keskustelunsa jatkuu näennäisesti hänestä välittämättä. Autonkuljettaja kiroilee lehmiä, jotka asettuvat tielle poikkipäin, pakottaen hänen tekemään uskallettuja käänteitä. Huolestunut talonpoika esittää toisenlaisia mietteitä, hän ei katso noita nälkiintyneitä maantien lehmiä autoilijan näkökannalta.
— Elukoilla on surkeaa tänä vuonna, hän sanoo.
— Niin, tämän kuivuuden saamme ensi talvena kalliisti maksaa, virkkaa seppä, jonka sekä vilja että voi on ostosalla.
— Niityt eivät kasva äpärettä, lisää talonpoika. Ja ruis kuivettuu ennen aikojaan.
— Entäs peruna, oi voi, päiväilee Jeremiaksen vieressä istuva vaimo.
Tänä vuonna ei kannata syödä nuoria perunoita.
— Tällaista kesää ei ole ollut miesmuistiin, virkkaa talonpoika. Tuulta ja kuivuutta kuin Venäjän maalla.
— Tulee kato, saattepas nähdä, huomauttaa joku.
Mutta sittenkään eivät he jätä Jeremiasta rauhaan. Heidän salaiset katseensa kaivelevat hänen taskujaan, työntäytyvät kiinni hänen pintaansa ja kutittavat hänen niskaansa. Hän tuntee itsensä kiusallisen paljastetuksi. Häntä arvioidaan häikäilemättä, hänen taskujaan käännellään nurin narin ja tarkastellaan luuloteltuja löytöjä. Hän tuntee olevansa ryövätty, toiset tuntevat pettyneensä. Hiljainen, katkeroitunut taistelu käy heidän ja hänen välillään — kulkijaimen.
Se ärsyttää Jeremiasta. Mutta hän ei tahdo heihin liittyä. Hän ei tahdo.
Hän tahtoo olla rauhassa omine ajatuksineen. Hän tietää, että hänellä on paljon ajateltavaa, niin paljon sellaista, mistä hänen on saatava selvyys. Niin, ehkä sitä nyt ei niin paljonkaan ole, ehkä on vain yksi ainoa asia, mutta se on niin tärkeä, että olisi kauheata, ellei hän ajoissa pääsisi siitä selvyyteen. Hän yrittää keskittää ajatuksiaan. Hän tavoittelee hätäisenä johtolankaa, jonka avulla päästä ulos labyrintistä. Hän tietää, että jossain on olemassa aukko, jossain paistaa aurinko, jossain on selvä päivä — mutta tietä ei hän voi löytää. Hän yrittää selvittää ajatuksiaan, mutta vyyhti sotkeutuu yhä pahemmin. Asiaan kuulumattomia seikkoja sähkötetään aivoihin lakkaamatta; hän hairahtuu alituiseen ajattelemaan jotain aivan toista kuin mitä hänen piti ajatella.
Hänen ei sallita ajatella rauhassa, siinä koko syy. Häntä häiritään. Kaikki ihmiset häiritsevät. Kuten nytkin esimerkiksi. Tässä hän istuu eikä toivo muuta kuin saada olla rauhassa. Mutta häntä ärsytetään. Vihjauksia, arveluita, nenäkkäitä arvosteluja hän tuntee ilmassa. Istutaan ja arvioidaan häntä. Hän aavistaa tarkoittavia, risteileviä katseita — häneen vihjaavia. Hänet pakotetaan ajattelemaan, mitä muut hänestä ajattelevat. Hän yrittää arvailla, mikä yleinen mielipide on hänestä vallalla.
Hän keksii kauhukseen monipäisen hirviön, joka yhä tuijottaa häneen ja vakoilee hänen ajatuksiaan ja seuraa hänen pienimpiäkin liikkeitään epäluuloisesti. Koko vaunukunta tuijottaa häneen. Hän näkee itsensä hirviön silmillä: naurettava. Tilanne käy mahdottomaksi.
Hän pyyhkii hikeä otsaltaan. Hän ei uskalla muuttaa ilmettä, se hänet paljastaisi. Hän kätkeytyy jäykkään, vihamieliseen naamioon ja kyyristyy kokoon suojellakseen itseään selkään kohdistuvilta katseilta.
Hänen vieressään istuva nainen liikahtelee levottomasti, huokaa kuuluvasti. Jeremias vilkaisee häneen ja huomaa, että hänen kasvonsa ovat harmaat ja hän näyttää kärsivän kauheita kipuja. Äkkiä hän oksentaa. Autobussi syöksyy eteenpäin kuurona ja sokeana. Jeremias tuntee oksettavaa löyhkää. Mutta kukaan ei näytä kiinnittävän asiaan huomiota.
— Minä näes en siedä tärinää, sanoo nainen anteeksipyytäen. Ajan ensimmäistä kertaa näin uusimuotisella kyydillä.
— Jeremias sulkeutuu vihamieliseen hiljaisuuteen.
— Teidän olisi ollut parempi matkustaa junassa, sanoo joku joukosta sävyisesti, vain jotain sanoaksensa.
— No mieluummin sitten dilisanssissa, vingahtaa Jeremias halveksivasti.
Matkustajat katsovat toisiinsa, hämillään tästä äkkinäisestä mielenpurkauksesta. Yksi ja toinen hihittää mitään käsittämättä, kuvitellen dilisanssia haukkumasanaksi.
Mutta Jeremias tuntee huojennusta. Tuo sietämätön puolustautuminen on yhdellä iskulla muuttunut hyökkäykseksi. Hän on ryhtynyt hyökkäykseen, löytänyt nyrpeydelleen johdattimen. Hän kohentautuu, luo tyynen sotapäällikön katseen yli vaunun. Hän on tietoinen, että halveksii kanssaihmisiään.
Mahtipontisuutensa tunnossa hän istuu rehevämmin, siirtää kärsimättömänä vaimon myttyjä, jotka anastavat häneltä tilaa. Hiljaisella ja nopealla, unohtumattomalla liikkeellä järjestelee sairas nainen tavaroitaan toisin, kääntää kallelleen enimmän tilaa ottavan mytyn ja jää levollisesti istumaan mitä sietämättömimpään asentoon. Hänen eleensä ei ollut nöyrä, ainoastaan ystävällinen, teeskentelemättömän hyväntahtoinen.
Tuolla eleellä, hiljaisella ja huomaamattomalla, on pelottava iskuvoima. Eikä tällä Jeremiaksella ole mitään, millä suojella itseään; hän on syvästi häpeissään. Hänen poskeaan polttaa aivan kuin olisi se saanut korvapuustin, mutta kättä, joka iskun on antanut, ei näy. Tässä on jälellä se, mikä näyttää myötämielisyyden eleeltä, ja vielä polttava punastuminen, mutta se, mitä ei näy, taistelee nyt ratkaisevan taistelun.
Sillä välin autobussi täryyttää pitkin maantietä pölypilvessä, ajaen edellään peljästyneitä lammaslaumoja ja pillastuneita varsahevosia, mukanaan tilapäinen joukko matkustajia, jotka ahtaassa vaunussa tuntevat voimakkaasti toistensa fyysillisen olemassaolon, hajun ja hiesteet, mutta jotka tuskin mitään muuta toisistaan tietävät: — villejä autobussissa! Samalla maantiellä kulkee toisia ihmisiä samanlaisissa autobusseissa, autoissa, kärryissä ja erilaisissa ajoneuvoissa. Ne ovat kulkeneet siellä sukupolvien ajat, toisissa, epämukavammissa, hontelommissa ajoneuvoissa, jalan ja hevosella, koskaan tietämättä, mitä he ovat toistensa elämään vaikuttaneet. Maantien pöly on lakaissut pois kaikki jäljet — etteivät ne olisi pelästyttämässä jälkeen tulevia, jotka niin kiireisesti ja huolettomasti rientävät odottavaa kohtaloaan vastaan.
* * * * *
Jeremiaksen valtasi vaistomainen halu paeta, päästä huomaamatta
johonkin kätköön. Mutta eikö hän sitten paraikaa ollut pakoretkellä?
Eikö hän juuri äsken paennut jotain, jota hän ei uskaltanut kohdata?
Missä maa ei polttaisi?
Hän katsoi salaa käsiään — noita käsiä, joita hän ei voinut välttää ja joitten teoista hän ei voinut vapautua, hän näki hengessä kyllääntymistä ilmaisevat kasvonsa, jotka hän oli nähnyt läpi, mutta joita hän ei kyennyt muuttamaan, näki muotonsa, olemuksensa, jota hän ei voinut yltään kirvoittaa, niin ankarasti kuin hän ponnistelikin ryömiäkseen ulos nahkoistaan.
MINÄ!
Sillä hiipivällä vastenmielisyydellä, jota hän tunsi kaikkea ja kaikkia kohtaan, oli juurensa tässä, jota hän ei voinut paeta: Minässä. Hän tunsi itsensä ulkoa ja sisältä, tunsi kaikkien tekojensa, ajatustensa, tunnelmainsa syyt, salaisimmatkin. Ilkeys, pikkumaisuus, sentimentaalisuus näkyivät liiankin selvässä päivän valossa. Se raja, missä jokainen toinen ihminen käy arvoitukseksi ja hänen menettelytapansa yllätyksiksi, sitä rajaa ei ollut olemassa hänelle — suhde minään oli jollain tavoin liian läheistä, tympäisevää. Hän inhosi itseään kuten jotain aivan liiaksi läpi nuuskittua, jotain epämiellyttävän lähentelevää ja irtipääsemätöntä.
Saadapa vain yhden ainoan kerran tunnustella toisen kädellä, haistaa toisen nenällä, nähdä toisen silmällä! Löytää nuo salaiset, rajattoman kaipuun arvoiset tiet toisen kuvitelmamaailmaan. Olla toinen kuin on — uusi ilmestys! Reageerata toisin kuin luullut sitä ennen, itkeä toista itkua, nauraa toista naurua. Toivoa jotain uutta, jotain yllättävää, odottamatonta! Nähdä mahdollisuuksia siellä, missä kaikki tiet ovat tukossa!
Lähestyttiin kaupunkia. Unelias vaunukunta heräsi eloon. Matkustajat kohentautuivat ja järjestelivät kapineitaan. He katselivat iloisen ja uteliaan näköisinä toisiinsa. Epämääräinen odotus ilmehti heidän kasvoillaan. He näyttivät kaikki tuntevan, että jokin odotti heitä. Kukaan ei jäänyt välinpitämättömäksi. Uneliaisuus oli kuin pois puhallettu, heitä kiihoitti liikkeelle lähtemisen henki. Monella heistä ei varmaankaan ollut kaupunkiin muuta asiaa kuin käydä tekemässä joitain ostoksia tai mennä lääkärille, mutta tämäkin oli jo jotain, jota ei tapahtunut joka päivä. Olihan se sentään kaupunki joka tapauksessa, ihmisvilinää, näyteikkunoita, raitiotievaunuja, elokuvateattereita, vieraita tyttöjä, matruuseja. Ja yksi ja toinen menisi kauemmaksi, kenties niin pitkälle, ettei itsekään tietänyt, minne asti, mutta tunsi sittenkin nyt olevansa toinen, äärettömän paljon merkitsevämpi henkilö kuin äskeinen, kotikylässä kulkeva… Ja tytöt olivat jo kotona salaa lukeneet lehdestä ja painaneet muistiin tuon kauan toivotun osoitteen: Onnesta ja tulevista kohtaloista ennustetaan Iso-Robertinkatu 17, porras A, ovi 45.
Tämä lähtemisen ja lapsellisen odotuksen ilmakehä ärsytti Jeremiasta. Hän yritti olla huomaamatta matkatoveriensa hommia ja välttyä heidän mielialansa vaikutelmilta. Hän istui liikkumattomana niinkuin olisi aikonut istua siinä koko ikänsä, niinkuin mitään lähtöä hänelle ei olisi ollut olemassa. Välinpitämättömänä ja perin pohjin kyllääntyneenä katseli hän ulos ikkunasta ja erotti harmaat esikaupungin rakennukset niitä näkemättä. Mutta äkkiä hän näki jotain. Korkean lankkuaidan rakenteella olevan talon edessä ja aidassa suurin, epämiellyttävin kirjaimin:
PÄÄSY SYRJÄISILTÄ KIELLETTY.
— Tämä on minua varten, ajatteli Jeremias. Kuten syrjäinen laskeutui hän vaunuista ja lähti kulkemaan hitaasti ylämäkeä.
JEREMIAS HERÄÄ DANS UNE DE SES HUMEURS NOIRES JA LÖYTÄÄ ILMOITUKSEN.
Hän heräsi hitaasti ja vastahakoisesti, ikäänkuin jokin vieras voima olisi kovakätisesti naarannut hänen sielunsa ylös päilyävistä syvyyksistä, missä se onnellisessa itsetiedottomuudessa oli soljuillut lumpeitten ja näkinkenkien keskellä. Toisista yhteyksistä irralleen tempautuneet kuvat kalpenivat yhtäkkiä ja katosivat; huoneen surullisen ruskea seinäpaperi pyrki ahdistamaan.
Oli aikaista; kaupunki ei ollut vielä herännyt. Unen haamut olivat sen herroina. Kadut lepäsivät ilmeisen autioina, ei mitään melua kuulunut; aamun koitteessa vaeltajat kulkivat hiljaisin askelin ja aukoivat ovia ilman avainta ja tiirikkaa. Jeremiaksen ajatus pujahti ulos ja lähti heidän seuralaisekseen, se öinen varas. Hän kumartui nukkujain kasvojen puoleen, eikä voinut irroittaa katsettaan niistä. Muukalaisia. Tuntemattomia olentoja. Saavuttamattoman salaisuuden ilme kaikilla kasvoilla. Kimmellys, outo kosketus johonkin, jota ei ole ja kuitenkin on muiston kaltainen.
Ne nukkuvat, näkevät unta, eivät ole täällä.
Tuo katujen ja kujien, torien ja myymälöiden ja kauppahallien ja kalakojujen, uudisrakennusten ja konttorien ja tehtaitten ja työpajojen ja katuojien ja kirkkojen ja kokoushuoneitten kuhiseva, meluava, riepoittunut ihmismassa, se makasi hiljaa ja jäykkänä tuhansilla vuoteilla, kaukana aherruksesta ja hiestä — muukalaisena omassa maailmassaan. Se ei hieronut kauppoja, ei puijannut, ei tehnyt työtä, ei kerjännyt, ei tunkeillut eikä laiskotellut, se ei väitellyt eikä kuunnellut, ei syönyt, juonut, tapellut, ei kärsinyt eikä iloinnut — se ei tarvinnut mitään. Se oli siellä, missä ei kaipuuta ole, ei mitään aikaa eikä mitään petosta.
He nukkuvat, he näkevät unta, he eivät ole täällä.
Jeremias ajatteli hellyydellä nukkuvia, jotka henkeä salpaavassa jännityksessä seurasivat unen lumokuvia ja sekunnin siivillä humahtivat halki iäisyyksien, ja hän ajatteli inhomielin heidän hämmentynyttä heräämistään täyttymystä puuttuvaan maailmaan, missä ruskea seinäpaperi on tullut horisontin tilalle.
Hän sulki silmänsä. Hän ei tahtonut herätä.
Hän vaipui tuokioittain kevyeen horrokseen, unen ja hereilläolon välimaille, vaipui kevyesti ja liukuen niinkuin ruumis vaipuu läpikuultavaan, kristallinkirkkaaseen veteen.
Mutta vähitellen alkoivat tungettelevat äänet ja vaikutelmat häntä ahdistella. Askelet portaissa, jysähtelyt katossa, huudot, kohu kadulta, valoheijastukset tunkeutuivat sen ohuen seinän läpi, mikä erotti hänet »todellisuudesta». Seinäpaperit pyrkivät päälle, katto putosi hänen ylleen — mutta hän ei herännyt. Hän pysähtyi puoliväliin, mieli jo täynnä pahoja aavistuksia, mutta tiedottomuuden rannikko yhä näkyvissä.
Hän heittelehti levottomana sängyssä.
Lepattava hohde sytytettiin yht'äkkiä, ja hän erotti ylimaailmallisen porttaalin ääriviivat — kauniin, ankaran, suljetun — se oli kuin taivaan valtakunnan portail royal. Hohde solui valovirtana hänen lähitseen silti häneen koskematta, loimusi porttaalin yllä ja näytti esteettömästi sulautuvan yhä vahvempaan valoon, joka oli sisällä. Hahmoja liukui ohi valovirrassa, portti avautui äänettömästi kullekin vuorollaan ja sulkeutui taas. Kauhea hätä valtasi hänet: hän jäi yksin jälelle. Jätettiin ulkopuolelle! Hän tahtoi liikahtaa, mutta ei voinut, hän tahtoi ojentaa käsivartensa tavoittaakseen pois kiitäviä, mutta hän ei voinut, hän tahtoi huutaa, mutta ei kyennyt. Ei kukaan nähnyt, ei kukaan kuullut, ei kukaan tietänyt, että hän oli olemassa. Hän ponnisti äärimmilleen. Vain yksi sentimetri, vain yksi millimetri, ja valo olisi häneen koskettanut ja vienyt hänet mukanaan siihen maailmaan, missä kaikki jälleen toisensa tuntevat ja missä mitään salattua ei ole…
Hän väännähti puolitiehen sängystään — ja heräsi, koko ruumis vapisevana, tuntien vaaran uhkaavan ympärillään.
Yksin! Ulkopuolella!
Hän katseli hämmentyneenä ympärilleen: missä minä olen? mitä minä pelkään? Vieras huone. Tuntemattomia esineitä. Aution vaikutelma. Sitten tunsi hän jälleen ruskean seinäpaperin. Hän oli kaupungissa, hän oli vuokrannut huoneen eilen, hän tulisi elämään täällä. Hänen pitäisi nousta ylös, peseytyä, harjata vaatteensa, lähteä ulos ja ryhtyä johonkin hommaan.
Mutta kiusallinen tunne jostakin unhoitetusta pidätti hänet sängyssä. Tuntui kuin olisi hän unessa — vai oliko hän valveilla — kokenut jotain tavattoman tärkeätä, joka muuttaisi kaiken, jos hän vain voisi muistaa sen. Oliko se jotain kauheata, vai jonkin suuren onnen aavistusko? Hän oli selittämättömän kiihtynyt, hän tuijotti eteensä suurin, kirvelevin silmin, jotka tähysivät kangastusta tai ennettä, mutta näkivät sen sijaan epäsiistin huoneen, missä mitään ei ollut muutettu eilisestä asti eikä mitään muutettaisi huomennakaan.
— Olen kolmenkymmenen vuoden vanha, ajatteli Jeremias. Kohta on liian myöhäistä.
Hän veti kuten lapsi peiton korviinsa häätääkseen pahoja aavistuksiaan. Mutta jokin käsi veti peiton pois, hän ei voinut itseään niin hyvin piiloittaa, ettei se olisi häntä löytänyt. Hän oli alaston ja paljastettu. Hän makasi liikkumatta, kuten se, joka tuntee puukon kärjen koskettavan rintaansa ja odottaa sen työntöä. Ja hänen ajatuksensa tuli kylmäksi ja kirkkaaksi. Hän ei keksinyt siinä hetkessä ainoatakaan »asianhaaraa», jota olisi voinut syyttää. Hän ei voinut — kuten ennen — kirota »elämää», joka oli hänet pettänyt siihen nähden, mikä tekee elämän elämän arvoiseksi, hän ei voinut halveksia »ihmisiä», jotka olivat ryöstäneet häneltä hänen illusioninsa, hänen uskonsa siihen, mikä kestää. Hän näki vain itsensä, Jeremiaksen, joka ei ollut mitään antanut eikä mitään saanut. Jeremiaksen, joka kolmikymmenvuotiaana oli »läpinähnyt» kaiken ja tullut niin viisaaksi, ettei itse Isä Jumalakaan voinut häntä pettää. Jeremiaksen, joka — kaikesta huolimatta — oli aavistanut olevan jotain, mitä hän ei ollut ottanut lukuun laskuissaan, jotain, mikä alati tuntui liikkuvan hänen mielessään — kuten muisto, uni tai varoittava enne.
Tuo jokin oli hetkittäin niin lähellä, että hän luuli minä hetkenä tahansa voivansa tarttua siihen; hän tunsi miten tärkeätä, miten äärettömän merkityksellistä se hänelle oli, hän vapisi jännityksestä ja odotuksesta: minä sain sen, minulla on se. Mutta hänellä ei ollut sitä, se liukui häneltä juuri kun hänen voitonriemuisena piti siihen tarttua. Hänestä tuntui jo, että se oli hänelle tuttua, että hän oli elänyt sen kerran aikaisemmin, toisessa olotilassa, ja että oli tarkoituksetonta elää täällä, ellei hän voisi muistaa, mitä se oli. Tuo muisto heitti varjonsa hänen elämäänsä ja antoi kaikelle, mihin hän ryhtyi, kaikelle, mitä hän ajatteli ja tunsi, epätodellisen ja epävakaisen ja puolinaisuuden leiman. Siitä puuttui jotain, siinä oli jotain, joka ei päässyt oikeuksiinsa —jotain, joka tahtoi olla enemmän kuin varjo, enemmän kuin aavistus, enemmän kuin pelkkä pilkahdus. Hän ei voinut saada rauhaa, hän ajoi varjoa voimatta vangita sitä hapuileviin käsiinsä. Keskellä ihmisvilinää kulkiessaan erotti hän sen oudot ääriviivat, ja hänen askelensa, jotka äsken suuntautuivat määrätietoisina, hairahtuivat tahdista yht'äkkiä ja näyttivät turhaan etsivän uutta polkua. Hän näki sen liukuvan yli ihmisten, joitten parissa hän äsken oli puhellut mitä luontevimmin, ja hänestä tuntui äkkiä, ettei kaikki ollut niinkuin piti, ja että se, mitä sanottiin, oli irrallista ja tarkoituksetonta. Hänen ojentaessaan kätensä tavoittamaan jotain mielestään kallisarvoista ja tavoiteltavaa liukui varjo sen yli, ja hän näki sen, mitä hän piti kädessään, merkityksettömäksi ja sen, mikä oli ollut arvokkainta, itseltään kaikonneen.
Ihmiset moittivat häntä häilyväksi ja tyytymättömäksi, sanoivat, ettei mikään ollut hänelle muka tarpeeksi hyvää ja ettei mikään jatkuvasti voinut häntä viehättää. Mutta hän piiloitti hyvin salaisuutensa; hän sulki sen rintaansa ja tuli päivä päivältä yhä nyreämielisemmäksi.
Ei, unohtaa, unohtaa! ajatteli Jeremias. Ei ole mitään enää jälellä. Minua ei petetä. Minä olen kaiken nähnyt. Minä tiedän, minkä arvoiset nämä kolmekymmentä vuotta ovat. Yksi tomuhiukkanen kimaltaa sekunnin lisää auringossa, ja sammuu. Muuta se ei ole.
Sammuminen on minussa alkanut, olen kolmenkymmenen vuoden vanha, nyt mennään alamäkeä, kaikki mielettömät toiveet ovat ennakolta tuomitut. Loiste käy yhä niukemmaksi, yhä harvinaisemmaksi. Katsonko sisälle itseeni, niin tahtoisin, jos voisin, rukoilla Jumalaa, ettei minun tarvitseisi nähdä, ja katsonko jonkun toisen silmään, näen saman: tuhkaksi muuttumisen. Silmä sammuu, ja oliot, näyt, tunteet sammuvat. Kuka kohottaa käsivarteni tekoon, kun näen tomun jo ennen, kuin olen nähnyt kukan puhkeavan ummusta, raunion, ennenkuin olen nähnyt rakennuksen kohoovan?
Niin, kuulen, miten ympärilläni rakennetaan ja kalkutetaan. Lähimmässä ympäristössäni vavahduttavat maata poraukset. Vintturit rämisevät. Timanttiporat vinkuvat. Punaiset liput salpaavat tieni: varo itseäsi, täällä räjähtää! Miehet ja naiset kumartuvat, ojentuvat, käyvät edestakaisin, arvoituksellisen säännöllisesti, seuraten määrättyä suunnitelmaa, ja seiniä kohoaa, saviruukki, betonki, tiili ja teräs muovautuvat hiuksenhienosti laskettujen suhteitten kokonaisuudeksi. On aatteita, niitä toteutetaan, rakennetaan ja vasaroidaan, yötä päivää, vaihtuvissa vuoroissa.
Mutta asiaankuulumaton kulkee ohi, eikä kukaan käänny taakseen häntä katsomaan…
MUTTA SINÄKÖ SE OLET, JEREMIAS? OLETKO UNOHTANUT, ETTÄ OLET TOINEN KUIN MIKÄ NÄYTÄT OLEVAN?
Hän ponnahti sängystä, oli kuin joku olisi häntä kiirehtänyt. Hän oli kiihtynyt, ikäänkuin olisi tahdottu pakottaa hänet suin päin syöksymään johonkin, mitä hän pelkäsi: ratkaisuun!
Ei!
Hän avasi ikkunan ja tunsi jonkinlaista huojennusta nähdessään auringon paistavan ja muutamain ihmisten käyskentelevän aamunhiljaisella pihalla, ikäänkuin mitään ei olisi tapahtunut.
Se oli entisaikainen, kehään rakennettu talo, vanhassa kaupunginosassa.
Ulkohuonerivejä, sireenipensaita ja pieniä hartaita kukkaslavoja.
Tahtomattaan tuntui hänestä turvalliselta. Täällä on kaikki
entisellään, hän ajatteli, niinkuin olisi hän nähnyt talon aikaisemmin.
Hän tuli äkkiä ajatelleeksi erästä vanhaa Spurgeonin — äidin mieskirjailijan — kirjoittamaa kirjaa, jota hän kerran huvikseen oli selaillut. Hän näki edessään nuo hauskuttavat, jäykät puupiirrokset, vilpittömän moralisoivat, samoin kuin tekstikin. Erään kaamean kuvan muisti hän omituisen selvästi: oman onnensa nojassa myrskyssä heittelehtivän laivan, jonka alla luki paksulla fraktuuralla: Luottakaa ainoastaan Jumalaan ja pitäkäämme päämme korkealla yli pelvon laineitten.
Hän hymyili pakostakin. Hän tunsi sydämensä keventyvän, ikäänkuin joku toinen olisi ottanut ratkaisun tehtäväkseen. — Hän hengitti kaupunkiaamun säästeliästä tuoksua ilolla, jota hän ei ollut tuntenut siellä kotonakaan keskellä tuoksujen paratiisia. Hän näki pienen huoneensa toisilla silmillä; hän näki, että sillä oli jotain hänelle annettavana. Ja hänessä heräsi rakkaus siihen tänä aamuna, ikäänkuin aavistaen jo, että hänen kohtalonsa täällä sinetöitäisiin.
Joku koputti ovelle.
— Ehkä kohtalo koputtaa, ajatteli Jeremias.
Pieni tyttö lyykisti ovella tuoden aamuteen ja aamulehden uudelle herralle.
Jeremias katsoi häneen niin ystävällisesti, kuin olisi hän todellakin ollut tuo »uusi herra» ja tyttö — Jumalan pieni posteljooni.
Tyttö jätti tarjottimen ja sanomalehden ja lähti huoneesta huomaamatta, kuten tekevät ne, joitten tulo on ollut merkityksellisempi, kuin mitä he itse ovat aavistaneetkaan.
Jeremias unohti teen ja syventyi sanomalehteen. Hänen katseensa liukui välinpitämättömänä yli suurten profeetallisten otsakkeiden: Aasia herää, Kamppailu nuorisosta, Tyynenmeren sota, Kaivosten kansallistaminen; se liukui ohi uutisten ja pysähtyi vasta ilmoituksiin. Palvelukseen halutaan: Nuori tyttö, koti kaupungissa — Lapsirakas yksinpalvelija — Ensiluokkainen keittäjätär — Kylmiä ruokia — Jazz-hand hohoi — Röyhellysompelija — Talonmies — Matkustamaan tottunut naishenkilö matkaseuraksi ulkomaille, vaiteliaisuus taataan. — Kesäviransijaisuus Antikvaarisessa Kirjakaupassa Kapeakatu 7.
Siinäpä se tuli, ajatteli Jeremias, levittäen tyynesti voita leivälle. Hän ei kiirehtinyt vähääkään, hän ei ajatellut sitä mahdollisuutta, että joku toinen pyrkijä ehtisi ennen, hän ei ollut levoton puutteellisista edellytyksistään. Hän esiintyi kuin mies, joka tietää asiansa jo ratkaistuksi, riippumatta toimenpiteistä, joihin hän itse saattaa ryhtyä.
Hän pukeutui erittäin huolellisesti tänä muistettavana aamuna, hän näki jo oman itsensä satojen vieraitten silmien kuvastimessa. Tämä oli jokapäiväinen toimitus, mutta tänään hän ei voinut vapautua eräänlaisesta jännityksestä ja levottomuudesta, joka salaisesti viehätti sanomattomasti ja antoi kaikelle valepuvun vivahteen. Pieni Kapeakadun kirjakauppa, joka ei vielä ollut nähnyt uutta myyjäänsä, näytteli jo määrättyä osaa hänen elämässään — mutta aavistiko hän, mitä osaa?