KOLMAS JEREMIAS HÄMMÄSTYY ITSEÄÄN.
Aluksi näytti Jeremias jokseenkin nuljulta seisoessaan tiskin takana pienessä, puolipimeässä kirjakommekossa, jonka hän niin hyvin tunsi entisiltä ajoilta. Hän oli ollut siellä ennen, mutta ei samana Jeremiaksena. Muuan poikanen oli kerran hehkuvin intomielin tässä samassa paikassa penkonut seikkailukirjoja ja onnellisena kantanut kotiin Mustan kotkan ja Teräskäden ja Merisissien häviön ja Punasydämen eli Aavikoiden hengen — ja niiden keralla mielikuvituksen illusionien maailman. Mutta poika oli kuollut — viimeinen mohikaani uinui haudassaan vailla unia, kolme kotkan sulkaa hiuksiin pistettynä, käärmeen kallo-ketju kaulassa, jaguaarinahkaan käärittynä. Hänen petolinnunsydämensä ei sykkinyt enää, aavikkotuuli ei laulanut hänelle. Jeremias ei osannut löytää hänen seikkailukirjojaan. Ja missä olivat ne ohuet nidokset täynnä ripin ja häpeän ja salaisen odotuksen hekumaa, joita nuorukainen oli rakastanut ja puoleksi häpeissään, puoli uhmaten itselleen hankkinut? Jeremias tunsi vielä kielellään noitten kärvennettyjen sanojen maun, sanojen, jotka olivat käyneet liian liki kiusauksen liekkiä, mutta ei kuitenkaan niin läheltä, että olisivat kadottaneet makeutensa. Mutta niitä kirjoja hän ei löytänyt. Seisoessaan sisempänä varastohuoneissa pinoja järjestämässä sellaista kuin »Hupaisa huvimestari, korvaamaton käsikirja huvinhaluisille seurapiireille» tai »Ohjeita huokean Nuusku- Puru- ja Sauhu-tupakan ynnä Sikaarien valmistamiseen» taikka »Seitsemännen Sibyllan tarkistettu unikirja», ihmetteli hän, mihin ne kirjat olivat joutuneet. Myymälään ei näyttänyt ajan kulku koskevan, siellä oli yhäti varastossa kaikenlaisia inhimillisiä illusioneja vaihteleviin hintoihin, riippuen ulkoasusta, painoksen vuosiluvusta ja siitä, missä kunnossa ne olivat, mutta hänelle, kolmannelle Jeremiakselle, ei sieltä löytynyt mitään kirjoja. Hän oli nyt tiskimies. Hän silmäili pojan ja nuorukaisen fantastisia haavetiluksia kuvitelmansa kadottaneen katseella, joka sanoi: olen nähnyt kaiken pohjaan, tiedän että painoasulla ja kirjan kansilla on oma arvonsa, mutta mikä siitä yli käy: särkyneitä leluja.
Se oli vanha viisas, kirjakauppa. Se ei luovuttanut illusionejaan kenellekään muulle kuin oikealle omistajalle, ei mistään hinnasta.
Eikä Jeremias miettinyt kauemmin kadonneitten kirjojen pulmaa. Ne ovat kaikki pelkkiä illusioneja, hän ajatteli, ja minä olen kasvanut niistä irralleni. Niin, minä en tarvitse niitä. Kuta enemmän niistä vapaudun, sitä lähemmäksi totuutta pääsen. Nyt saa loppua itsensä pettäminen. Olen kypsä ihminen, kolmas ja lopullinen Jeremias, minun on vain käytävä tietäni suoraan, tehtävä työtäni tunti tunnilta, päivä päivältä, vilkuilematta sivulle ja antamatta tulevaisuuden sokaista itseäni väärällä ajanlaskullaan, jota se näyttää. Tulevaisuus! Minä en sitä tarvitse. Minä kiellän sen. Se juuri on turmellut elämäni.
Mitä muuta olen tehnyt koko ikäni kuin odottanut? Odottanut! En päässyt koskaan odotussalia pitemmälle. Ihmiset juoksivat edestakaisin, tulivat ja menivät, junat puhkuivat ohitse eri suunnille, mutta minun junaani ei tullut koskaan, sitä suurta pikajunaa, jolla oli häikäisevät valot ja kuulumaton kulku. Seisoin kello kädessä kärsimättömänä, laskin minuutteja ja odotin. Katselin halveksien, miten ihmiset touhuillen hyppäsivät kukin omiin paikallisjuniinsa, jotka matelivat pari asemanväliä. Minä seisoin kuin uneksittu junani olisi minut noitunut, se oli niin suuri ja hieno, aurinko, kuu ja tähdet kuvastuivat sen veturin kiiltävään silinteriin; mutta sitä ei tullut koskaan.
Niin, Jeremias uskotteli todellakin, että hän oli kieltänyt entisen poloisen petetyn minänsä. Hän ryömi Antikvaarisen Kirjakaupan kulissien taa ja löysi sieltä naamion, joka näytti sopivan hänelle joka päivä yhä paremmin. Aluksi tunsi hän olevansa hieman neuvoton ja epävarma, mutta hän leikki piilosilla itsensä kanssa, kunnes unohti, että se oli leikkiä. Hän kumarsi oikealle ja vasemmalle ja katseli itseään esimiehensä, työtovereittensa ja asiakkaiden silmien kuvastimissa, kunnes hän näki itsensä sellaisena kuin he näkivät hänet. Hän hymyili kuten kirjakauppa-apulainen hymyilee, aluksi hieman jäykästi, mutta päivä päivältä luontevammin. Hän hankki itselleen silmälasit, muistuttaen näin yhä enemmän olentoa, jota hänen tuli esittää. Ei kestänyt kauan, ennenkuin hän oppi arvostelemaan kirjaa sen arvon mukaan, hän arvioi hinnan, ja siinä kaikki. Kirjailijoita ei ollut olemassa, painoksia ainoastaan. Hän suoritti kaiken, mitä häneltä odotettiin, ja tunsi helpotusta, niin, melkein vahingoniloa, ikäänkuin hän olisi saanut puijatuksi itsensä. Sen näköinen on Kolmas Jeremias. Hänen mielestään saattoivat ihmiset nähdä hänestä, että hän oli mies, joka oli kyennyt varaamaan itsensä kaikilta yllätyksiltä.
Tässä olen löytänyt todellisen itseni, hän ajatteli ja katseli ihastuneena uutta naamiotaan.
Pian saattoi hän yllättää itsensä ajattelemassa ei Jeremiaan aivoilla, vaan Antikvaarisen Kirjakaupan. Puhelimessa ilmoitettiin myytävän vanhoja kirjoja. Hän meni sinne. Hän näki, että perhe oli luisumassa alamäkeen. Mutta hän ei tuntenut sääliä, hänen kurkkuaan ei kuristanut hätä eikä halu auttaa. Hän oli Antikvaarinen Kirjakauppa Kapeakatu 7. Hänet johdatettiin ullakolle, näytettiin koria, missä oli vanhoja luottoja, ja katsottiin häneen hätäisesti. Mutta erehdys, jos luultiin, että tässä vedottiin Jeremiakseen. Antikvaarinen Kirjakauppa siinä seisoi ja laski, ettei näillä kirjoilla oikeastaan ollut minkäänlaista arvoa täällä ullakolla rojuissa, vaikka jotkut niistä olisivat todellisia aarteita Antikvaarisen Kirjakaupan hyllyllä — mutta ainoastaan siellä. Niin tarjosi Jeremias häikäilemättä 30 mk koko roskasta. Ja latoi kylmästi rahat vapisevaan käteen, joka oli nyt kenties viimeisen kerran kurkottunut jotain pelastusta tavoittamaan.
Kun resuiseksi kulunut kirjankerääjä-originaali tarttui himokkailla sormillaan vastatulleeseen rariteettiin ja teki tarjouksiaan kimeällä äänellä, ei Jeremias aikonutkaan sanoa hänelle, ettei kirjalla ollut oikeastaan mitään arvoa, vaan ainoastaan hinta, että hänen paremminkin pitäisi lahjoittaa rahansa Pelastusarmeijalle tahi Lakkorahastoon taikka Maailmanrauhan ystäville taikka Tuberkuloosin vastustamisyhdistykselle, Ukkokodille, kaupungin kaunistamiseen tai mihin tahansa, vaikka ensiksi vastaan tulevalle katukerjäläiselle, joka ainakin heittäisi kiitoksen Hyvien Tekojen vaakakuppiin ja lisäksi kenties loisi häneen katseen, josta hän yhtenä ainoana sekuntina saisi lukea enemmän, kuin mikään kirja koskaan voisi ilmaista. Jeremias ei ajatellut edes niinkään. Hän kertasi hinnan kohteliaasti ja hymyili Antikvaarisen Kirjakaupan sfinksimäistä hymyä asiakkaalle, jonka himon se tietää arvioida. Ja ahne kokeilija avasi kukkaronsa vavisten kiihtymyksestä.
Jonkun aikaa tunsi Jeremias olonsa oikein rauhalliseksi, hän tunsi olevansa hyvässä tallessa. Ei mikään tehnyt häntä levottomaksi. Hän kävi Bibliofiiliyhdistyksen kokouksissa ja spesialisoitui Swedenborgin, Ehrensvärdin, Stjernhjelmin ja Fresen teosten ensi painoksiin. Hän teki kaikkensa niitä saadakseen. Hän matkusti pitkiä matkoja, mylläsi vanhojen, talonpoikaisiin käsiin joutuneitten herraskartanoitten ullakot. Hän kielsi itseltään kaiken, saadakseen haltuunsa pienen kellastuneen vihkosen, jota hän kauan oli pitänyt silmällä. Hän oli kirjeenvaihdossa koko maailman antikvaarien kanssa aiheena Swedenborg, Ehrensvärd, Stjernhjelm ja Frese, ensi painos. Kun hän eräänä päivänä sai De Amore Conjugialin eräältä Shanghaissa asuvalta välittäjältä, joutui hän suunniltaan ilosta, kuin olisi taivaallinen postileima todellakin loistanut tuon pienen paketin kyljessä ynnä kulta- ja safiirikirjaimin lähettäjän nimi: From the Archangel Gabriel. Hankinnoistaan piti hän esitelmän, jota pidettiin yhtä nerokkaana kuin oppineisuutta todistavana. Uskomattomalla vaivalla oli hän päässyt nidosten kohtaloitten perille ja esitti niiden historian yhtä syvällä lämmöllä ja mahtiponnella kuin tohtorinväitöskirjojen selittelyissä Schopenhauerin vaikka-konjunktsionin merkityksestä usein ilmenee.
Hän luuli nyt päässeensä niin visusti piiloon, etteivät vanha Jeremias ja hänen joukkionsa voisi häntä keksiä. Hän nauroi salavihkaa, kun oli muka onnistunut puijaamaan illusioneja, vastineeksi kaikesta, millä ne häntä olivat puijanneet. Hän oli maailmalleen piirtänyt mahdollisimman ahtaat rajat, saadakseen sen sitä kokonaisemmaksi: siellä ei pitänyt tavata ei niin pienintä rakoa, josta illusioni olisi päässyt tihkumaan läpi…
Mutta miten olikaan, vanha haluttomuus alkoi välistä muistuttaa, että sekin oli olemassa. Ei liikkeessä, missä hänen oli onnistunut niin hyvin kotiutua, että hän tuskin huomasi, ettei ollut siellä synnynnäinen. Mutta kotona, iltaisin, kun huone hänen ympärillään oli niin hiljainen ja eristetty kuin aavikko taskukoossa. Silloin valtasi hänet levottomuus, joka ei tietänyt hyvää. Tyytymättömyys, jota minkäänlainen puuha ei kyennyt häätämään, tunne, ettei kaikki ollut tässä. Välistä vajosi hän unelmiin, joilla ei ollut mitään yhteyttä sen elämän kanssa, jota hän eli; näennäisesti valveillakin hänellä oli näkyjä, jotka herättivät hänessä, kun hän jälleen joutui tietoihinsa, kiihoittavan mielteen kuin kokee, jos — itse piilossa pysyen — kurkistaa kirkkaasti valaistuun huoneeseen, missä joku työskentelee yksikseen, aavistamatta vieraan huomioijan katselevan itseään. Sellaisina hetkinä hän melkein pelkäsi itseään, ikäänkuin hän ei olisi ollutkaan Jeremias, vaan joku toinen, joka kävi esteettömästi paikoissa, mihin Jeremias ei koskaan ollut jalallaan astunut, ja näki asioita, joita Jeremias ei koskaan ollut nähnyt eikä koskaan voinut nähdä. Välistä hän säpsähti ovikellon soidessa, kuin olisi hän kiihkeässä jännityksessä odottanut juuri tätä, ja mieletön ajatus lensi läpi hänen aivojensa: nyt se tuli! Ja kun sitten lähetti tai joku tavallinen vieras astuikin sisälle, hämmästyi hän omaa itseään, oli ymmällä ja häpesi. Tulija ei voinut käsittää hänen neuvottomuuttaan, sillä hän ei tietänyt, että punastus, jonka hän huomasi, oli syttynyt noihin kuolevaisen poskiin heijastuksesta, joka johtui toisesta maailmasta vapautuneen vieraan kohtaamisesta, Jeremiasta muistuttamaan tulleen vieraan.
Usein harhaili hän kaduilla, ettei haluttomuus, jota hän tunsi, olisi saanut häntä aivan valtoihinsa, tahtomatta myöntää sille sitä merkitystä, että jotain hänen elämästään puuttui. Vaistomaisesti hän haki paikkoja, missä oli kovin liike, räikeintä valoa, ikäänkuin häätääkseen ulkonaisten vaikutelmien moninaisuudella tuon kutsumattoman vieraan vaikutuksen. Mutta nähdessään suurten kaarilamppujen valossa ihmisten kasvojen vilahtelevan ohitseen, tapasi hän itsensä etsimässä kasvoja, joitten täytyi olla tuolla joukossa ja jotka hän varmaan tuntisi, vaikka hän ei ollut niitä koskaan nähnyt.
Joka ilta hän sanoi itselleen: nyt istun kotona ja teen työtä kaikessa rauhassa. Minä voitan kyllä tuon hermostuneen jännityksen, sillä tiedänhän, että se on pelkkää hermostuneisuutta, ei mitään muuta. Ei käy päinsä tällä tavoin maleksia, siinä kuluttaa aikansa hukkaan, eikä voita mitään. Olen nyt löytänyt oikean paikkani elämässä, minun on syvennyttävä ammattiini, tultava oikeaksi asiantuntijaksi, mieheksi, jolla on tehtävä yhteiskunnassa, ja sillä hyvä.
SILLÄ HYVÄ.
Mutta illan tullen kuka muu kuin Jeremias oli hiipimässä oikoteitä syrjäkatuja pitkin, ohi muitten hiipiväin olentojen, lähimpään elokuvateatteriin, missä ummehtunut ilma ja rämeä musiikki aluksi häntä häiritsivät, mutta missä hän vastapainoksi sai siirtyä etäälle itsestään, mykän näyttelemisen alkaessa. Väliajat ainoastaan olivat sietämättömät, silloin oli hänen ympärillään niin monenlaisia eri ihmisiä, ne tarkastelivat toisiaan läpikotaisin ja havaitsivat toisensa mitättömiksi. Mutta kun tuli pimeä, katosivat ihmiset ja vain silmät jäivät jälelle, kimmeltäen olemattoman maailman valossa, kaukana tästä viheliäisestä esikaupungin elokuvateatterista. Ja Jeremiaksen silmät hakivat juuri samaa, mitä kaikki muutkin silmät, hän istui siellä saman kaipuun viemänä, kuin nyyhkivä tehtaantyttö hänen vierellään.
Hän katsahti tyttöön silloin tällöin. Tyttö ei mitään huomannut, hän antautui kokonaan siihen, mikä tapahtui muutaman sylen päässä hänestä ja kuitenkin niin kaukana kuin sellainen, mitä koskaan ei tapahtunut. Hän istui siinä Jeremiaksen vieressä, ja samalla samoili hän pitkin Parisin öisiä boulevardeja, valoreklaamit häikäisivät hänen silmiään ja loistoautot veivät häntä viuhuvaa vauhtia kohti ihmeellisiä elämyksiä. Hänen kasvonsa olivat elämää tulvillaan, Jeremiaksen mielestä oli hän kaunis, eikä hän voinut irroittaa katsettaan tytöstä. Valot salissa sytytettiin, ja hän näki, miten tyttö yht'äkkiä lysähti kokoon. Kasvot melkeinpä lapsen — olivat riutuneet, veltot, mennyttä.
Hän näki kaikki: huolimattoman, epäsiistin ja viheliäisen puvun — mutta kokonaisuuden yllä eleganssin henkäys. Likaa, hutilointia ja kurjuutta, mutta hameen pituudessa ei senttiäkään liikaa. Kenkärajat, aliravittu ruumis, mutta jalassa silkkisukat ja hiven maalia huulilla. Sanotaan: ajan pintapuolisuus ja valheellisuus. Niin kyllä: liikuttavaa valhetta. Jokainen yksityiskohta hänen pukimissaan liikutti Jeremiasta, tuntui kuin olisi katsellut lasta, joka omin neuvoin on hepennellyt itsensä juhlaan, joillakin koreilla riekaleilla. Ei mitään kokonaista, puhdasta ja kestävää, mutta sen sijaan jotain muuta, kallisarvoisempaa, jotain, mikä on enemmän kuin välttämätön: toisen olotilan hohdetta. Filmin lapsi.
Naurettava kappale! ajatteli Jeremias eräänä iltana teatterissa. Ihmisystävä palkkaa parven näyttelijöitä elämän surulliselle näyttämölle, tehtävänä näytellä onnea joillekin säälittäville ihmisille, joilta elämä, tapansa mukaan, on kaiken kieltänyt.
Jeremias kuvitteli, että hän istui ja nauroi kappaleelle. Miten tolkutonta, haha haa! Pelastaa ihmisiä muka pettämisellä! Minkä arvoista on sellainen onni — valehäikäisy, joka päivän valoon tultuaan tekee totuuden kaksinverroin katkeraksi. Ei, opettaa ihmisiä näkemään totuus sellaisenaan, ilman kaunistelua, ja tunnustaa se, tyynesti, asiallisesti, niinkuin tunnustaa ilman, jota hengittää, ja maan, jonka kamaralla seisoo, kysymättä, tuoko ilma tai maa onnea vaiko onnettomuutta. Ilma ei ole balsamia, maa ei ole mannaa — sillä hyvä.
Mutta niiksi totuus on arvokkaampaa, kuin se, mikä ei ole totta? Lehmä saattaa löytää totuuden, kana noukkaa sen takapihalta; tämä on tätä, ja sillä hyvä. Mutta ihminen voi sanoa: tämä ei ole tätä, se on päinvastoin jotain muuta.
Kärsimys on mukana aina, vastasi Jeremias. Sitä voi ainoastaan lykätä toistaiseksi, mutta ei välttää. Se on totuuden ase. Onni on unikuva.
Onni on hienointa, mitä meillä on, sillä sitä emme omista. Sitä emme voi kieltää, sen voimme vain kokea, kuten kaiken, mitä ei ole, kuten Jumalan. Kärsimyksen omistamme, sen saatamme kieltää.
Olipa se omituinen kappale, ajatteli Jeremias lopussa.
Hän sai niin merkillisen helposti päällysvaatteet ylleen, kukaan ei astunut hänen varpailleen, kukaan ei häntä töykkinyt eikä estänyt häntä, tungos ikäänkuin väistyi hänen tieltään. Ihmisjoukko aaltoili uloskäytävää kohti, ruumiit litistyivät toistensa väliin, olkapäät ja käsivarret painautuivat toisiaan vasten, mutta kukaan ei koskettanut Jeremiasta, ihmisaalto jakautui kahtia hänen jalkansa astuessa, ikäänkuin näkymätön airut olisi kulkenut edeltä. Joku huohottaa hänen niskaansa, joku niistää nenäänsä hänen korvaansa, mutta hän kulkee koskemattomana, tuhannen peninkulman päässä täältä. Tuntemattomia kasvoja tunkeutuu aivan hänen lähelleen, hän näkee ihohuokosia, parransänkiä ja ryppyjä niin selvään kuin suurennuslasin läpi, mutta ihmeellistä kyllä, hän ei tunne vähääkään vastenmielisyyttä. Hän hymyilee niille ja rypyt ja parransänget ja ihohuokoset hymyilevät takaisin. Kasvot ovat sulaneet, jokainen lihas värähtelee ikäänkuin pidätetystä salailosta, yhteisymmärryksen kimmel kulkee silmästä toiseen ja lähentää silmänräpäykseksi toisiinsa nämä ihmiset, jotka eilen olivat vieraita toisilleen ja huomenna kenties ovat katkerimmat vihamiehet.
Tähdet tuikkivat niin kauniisti ulkona pakkasessa.
Jeremias pysähtyy portaille ja katselee ihmisiä, joita yhä virtaa ulos. Hänessä herää luottamuksen tunne. Kyllä siitä hyvä tulee, kyllä se selviää, ajattelee hän. Mutta minkä pitäisi selvitä? Niin, sitä ei Jeremias tiedä, mutta hän tuntee, että kaikki on kerran vielä niin yksinkertaista ja selvää, kuten kaikki arvoitukset ovat, kun ne on osattu hyvin ratkaista.
Raitiovaunuja kulkee ohi eri suuntiin. Miten nuo punaiset, keltaiset ja siniset lyhdyt ovat kauniita talvihämärässä. Ja ihmiset nousevat vaunuun huolettomasti, valitsevat keltaisen tai punaisen tai sinisen linjan matkallaan tietymätöntä tulevaisuutta kohti, — jota he eivät milloinkaan tapaa, valitsemansa suunnan päätepisteessä, mutta joka tulee heitä vastaan siellä, missä he vähiten sitä odottavat…
Palatessaan kotiin moisilta retkiltä oli Jeremiaksen vaikea perehtyä siihen maailmaan, joka oli oleva hänen omansa. Hän katseli ihmeissään sitä Jeremiasta, joka istuutui kirjoituspöydän ääreen ja painautui tutkimaan loputtomia luetteloita ja bibliofiilien aikakauslehtiä, joka huolellisesti teki muistiinpanoja kekseliäästi järjestetyille paperilappusille ja suunnitteli liikkeelle uusia reklaamimenetelmiä.
Minäkö se olen?