JEREMIAS NÄKEE KUVASTIMESSA VIERAAT KASVOT.
Eräänä päivänä, juuri kun Jeremias aikoi sulkea liikkeen oven, astui sisälle eräs nainen ja kysyi Swedenborgin teoksia. Niin, alkuperäisiä painoksia ei meillä ole, sanoi Jeremias. Ei se ole ollenkaan tarpeellista, virkkoi nainen ja hymyili omituisesti. Se oli kummallinen hymy, mitä hittoa hän sillä tarkoitti?
Jeremias katsoi häneen kysyvästi, mutta ei tavannut hänen katseessaan ironiaa. Hän näki ilmeen, jota hän ei tässä yhteydessä osannut selittää: se tuntui hänestä vastaukselta kysymykseen, jota hän ei vielä ollut lausunut, mutta jonka hän äkkiä tunsi häilyvän huulillaan. Nainen katsoi Jeremiasta suoraan silmiin, mutta samalla katsoi hän ohi, ikäänkuin siellä olisi ollut joku toinen. Jeremias käännähti vaistomaisesti ympäri, mutta ei siellä hänen takanaan ollut ketään, niin, ei hän siellä ketään nähnyt. Hän joutui äärimmäisen hämilleen, mutta silti onnistui hänen löytää Taivaalliset salaisuudet, Herman Langin Christianstadissa painattama 1863—73, nidottu, hinta 800 mk. Nainen näytti tulevan kirjasta erittäin iloiseksi, Jeremias huomasi hänen kätensä vapisevan, kun hän selaili kirjaa. Jeremias seurasi hänen silmiään katse häikäistynä niiden harvinaisesta kauneudesta, mutta pelästyen katseen arvoitusta.
Hän kuuli oman äänensä lausuvan, että hän voisi hankkia hänelle muitakin Swedenborgin teoksia, jos hän niitä halusi, erinomaisia harvinaisuuksia, mutta oppilaalle aivan välttämättömiä.
Oppilaalle — kuka hänelle tuon sanan kuiskasi?
Hän ajattelisi asiaa, sanoi nainen äänenpainolla, jossa ei tuntunut myöntymistä eikä kieltoakaan.
Jeremias käsitti, että hän nyt oli tarjonnut omia, vaivoin hankittuja kalleuksiaan vennon vieraalle ihmiselle, äsken kadulta sisään pistäytyneelle, jota hän ei koskaan ennen ollut nähnyt ja josta hän ei mitään tietänyt, ei edes hänen nimeään. Mutta hän ei hellittänyt. Hän puhui äänellä, joka ei ollut hänen, sanoja, joita hän ei tuntenut omikseen, hänelle vieraan tahdon pakottamana. Hän innostui yhä, käsittämättömän inspiroituna tulkitsi hän Swedenborgin näkyjä, uskaltautuen unien aloille, syventyen henkien maailmaan ja enkelien taivaisiin, ikäänkuin hän niitä kerätessään olisi tietänyt, mitä hän oli etsinyt.
Nainen ei näyttänyt hämmästyvän tätä purkausta, hän kuunteli Jeremiasta hymyillen, mutta vetäytyi hiljalleen ovelle. Jeremias tunsi, että hän oli yksi niitä, jotka tulevat vain liukuakseen pois, jotka ovat läsnä, mutta eivät koskaan saavutettavissa — ikäänkuin heidän pitäisi vain tuoda sanoma ja sitten hävitä. Jeremias näki hänen kätensä ovenrivassa, pieni painahdus — ja kahva liikahti herkästi, laskeakseen menemään hänet, joka ei tullut jäädäkseen.
— Minun piti kysyä Teiltä jotain, sanoi Jeremias pidättääkseen naista menemästä, ja näytti ponnistavan löytääkseen hakemansa sanan. Silloin hänen katseensa pysähtyi määrättyyn pisteeseen aivan naisen käden yläpuolelle, ja hän punastui kovasti, ikäänkuin joku näkymätön läsnäolija olisi hänet paljastanut.
Nainen seurasi hänen katsettaan ja näki oven rivan yläpuolella yhden noita tiedoituksia, joita toimelliset liikkeenomistajat vanhaan, hyvään aikaan usein kiinnittivät oveen hajamielisten asiakkaittensa avuksi:
OLETTEKO UNOHTANUT JOTAKIN?
— Olette varmaan unohtanut, mitä Teidän piti kysyä, sanoi nainen tavalla, joka antoi Jeremiakselle jollakin tavoin sen tunnun, että hän oli liitossa niitten voimien kanssa, jotka tahtoivat turmella häneltä elämän.
— Niin, varmaankin olen sen unohtanut, kuuli hän sanovansa. Se on kauheata, mutta minä olen sen unohtanut.
— Tiedättekö Te, mitä se on? sanoi hän äkkiä hyökkäävästi. Mutta hän tuskin huomasi, ettei nainen vastannut.
Kuinka kummalla hän ei ollut ennen sitä huomannut? Lukemattomia asiakkaita oli hän saattanut ovelle, kuukausimääriä oli hän kulkenut ovesta ulos ja sisälle, huomaamatta tuota petollista emaljilaattaa. Se ei ole voinut olla siinä. Ei mikään ollut jäänyt häneltä, Jeremiakselta huomaamatta, hän oli kaiken huomioinut äärimmäisellä tarkkuudella, jokaisen särön maalissa, vähäisimmänkin vian lasissa, pienimmätkin epätasaisuudet kädenrivassa — kaikki tunsi hän yksityiskohdittain. Sitä ei ollut siellä ollut.
Jeremias tuijotti kuin noiduttuna, vuoroin laattaa, vuoroin naista, ikäänkuin olisi luullut hänen pistäneen sen siihen salaa jollain taikatempulla. Nainen tarkkasi Jeremiasta ilmeisellä mielenkiinnolla.
Tämähän on naurettavaa, ajatteli Jeremias. Kukaan ei ole voinut sitä siihen asettaa. Sellaista ei käytetä enää nykyjään, ja mitä se hyödyttäisi? Olen kiihtynyt, siinä kaikki. Se on tietysti näköhäiriö.
Niin, nyt minä ymmärrän. Siinä on tietysti: Sulkekaa ovi. Omistaja on sen teettänyt koulupoikia varten, noita hirttämättömiä vintiöitä, jotka eivät koskaan sulje ovea jälkeensä. Niin yksinkertaista se oli.
Päättäväisesti käänsi hän päänsä poispäin, otti silmälasit nenältään, pyyhki ne huolellisesti, siristi silmiään ja sovitti lasit paikoilleen erittäin suurta mielenmalttia noudattaen. Sitten katsoi hän taas:
OLETTEKO UNOHTANUT JOTAKIN?
Nyt takertui Jeremias lähimpään kirjahyllyyn, häntä alkoi huimata. Hän sulki silmänsä, mutta sanat hyppelivät ympäri tyhjässä ilmassa.
Hän on unohtanut sen — koko elämäntarkoituksen. Elämän. Kuoleman. Tuo kammottava muistutus uhkasi murskata sirpaleiksi kaiken, mitä hän vaivoin oli saanut rakennetuksi. Hän tunsi, että padot voisivat suistua minä silmänräpäyksenä tahansa, maa hänen jalkojensa alla vapisi.
Muutamien sekuntien kuluessa näki hän elämänsä särkyvän pieniin palasiin, joista hän turhaan yritti tehdä kokonaisuutta. Lapsi leikkii kirjavilla puupalikoilla, soveltaa yhden sinne, toisen tänne, mutta siitä ei synny mitään, sillä lapsi ei tiedä, lapsi on unohtanut, mitä siitä piti tulla, ja niin sortuu kaikki. Hän sovittelee yksityiskohtia toisiinsa, päivä päivältä, vuosi vuodelta, mutta ne eivät sovi yhteen. Siitä tulee tarkoituksetonta kuten katkelmista, jotka otetaan eri yhteyksistä.
Kaikki on ollutta sanoo Leonora sähkösanoma Marsiin vastaus maksettu! ja ihmiskunnan korkein ihanne kuoli sairashuoneella leikkauksen jälkeen minkä johdosta George sanoi itselleen, minun täytyy ottaa selvää mikä on tämä Metro-Goldwyn! ajatuksen hienoin löytö joutui ultraviolettien säteitten vaikutukselle alttiiksi and his eternal home is hell vastaus maksettu! Metro-Goldwyn kaikki on ollutta…
Minä hourailen, ajatteli Jeremias. Tämä on ilkeää unta. Hän seisoi liikkumatta, tuokion, iäisyyden.
Sitten tunsi hän kevyen kosketuksen, joku otti hänen kätensä omaansa. Nyt minut viedään paratiisiin ajatteli Jeremias. Niin, nyt minä näen selvästi, olen ollut täällä ennen. Kaikki on oikein. Ja hän piti kättään niin hiljaa, ikäänkuin peläten heräävänsä.
* * * * *
Suuri onni sinua odottaa, sanoi nainen. Jeremias kuuli sen selvään ja kirkkaasti. Hän näki tuon selittämättömän katseen, ja kaikki pelko oli kadonnut. Hän ajatteli: Noin ei voi tuhka säteillä. Tämä ei lahoa. Hän huomasi naisen ohimoilla harmaita hiuksia, ja siitä oli hän liikutettu kuin jostakin avuttomasta pikkupiirteestä, kuin merkistä, että katoovaisuus oli voitettu.
Jeremias suuteli hänen kättään, hän hymyili vastaukseksi ja meni nopeasti, kuten olisi hän peljännyt jotain ilmaisevansa, jos olisi viipynyt. Ja Jeremias näki ikkunaruudun läpi tuntemattomien ihmisten ja kohtaloitten virran liukuvan ohi kadulla, missä monet näennäisesti kulkevat yhteiseen suuntaan, toistensa seurassa, samalla kuin heidän ratansa oikeastaan ovat yhtä yhtymättömät kuin tähtien radat, ja yhtä nopeasti sivuuttavat toisensa.
Jeremias sulki oven mekaanisesti, järjesti kirjat näyteikkunassa, katsoi valoautomaattiin.
Nuo silmät katsovat Taivaasta, ajatteli hän. Ne näkevät kaiken. Ne näkivät kaikki. Ja yhtäkkiä Jeremias näki itsensä hänen silmiensä valossa!
Hän leijaili itsensä ulkopuolella kuten irrallinen henki sen ruumiin ympärillä, jonka se aikoo ottaa asuinsijakseen. Hän näki arvoituksellisen odotuksen ilmeen omilla kasvoillaan, näki itsensä heräämisen ihmeellisessä tuokiossa. Hän ajatteli: nämä silmät eivät enää tunne sitä maailmaa, jonka ne pian saavat nähdä. Ja hän tunsi, miten muuttuminen alkoi, puutuneisiin jäseniin virtasi elämä, sydän jyskytti kiivaasti, aivot heräsivät horroksesta. Näkymätön käsi siveli hänen silmiään, ja hän näki sellaista, mitä hän ei koskaan ennen ollut nähnyt. Hänen käyntinsä, hänen ryhtinsä, hänen rytminsä oli toinen, eleet muovautuivat hänen tietämättään. Hän tunsi kahleitten kirpoavan, mikään ei painanut, mikään ei pitänyt enää kiinni, hän oli vapaa, seinät ja katto katosivat, lattia katosi, maa katosi, hän leijaili vapaassa avaruudessa — ylösnousemuksessa!
Olen onnellinen, hän ajatteli. Niin, suunniltani ilosta. Näen kaiken uudessa valossa, joku on avannut silmäni valolle.
Valo! Siinä salaisuus. Siinä selitys ja arvoitus. Siinä
Taivaanvaltakunta.
Nyt näen puoliunohtuneita kuvia elämästäni lapsuusmaisemia — vähäisen tuokiokuvan, pikajunan ikkunasta siepatun, vieras horisontti taustana, — näen lapsen yksinään leikkiinsä antautuneena, — kujan varhaisessa kevätauringossa, kuperkeikkoja, lumisotia, koiria, vanhoja tätejä, räystään tipuntaa, heinäkuun aamu, aurinko vasta nousseena, ylimaallinen hohde kummuilla ja vainioilla. Kallisarvoisia, korvaamattomia kuvia. Valo niiden yllä tekee ne unohtumattomiksi — säde toisesta maailmasta, tuo pieni, hieno valoteho, joka yhtäkkiä herättää aavistuksen jostain olevaisen takaisesta.
Tuntiessaan jälleen lattian jalkojensa alla Jeremias katseli ympärilleen, ja huone oli muuttunut. Kirjanselkämykset hohtivat purppurassa, ja kuolleet uneksijat, joitten aivot aikoja sitten olivat maassa maatuneet, nousivat eloon toinen toisensa jälkeen ja viittasivat, että hän seuraisi heitä. Heidän silmänsä eivät olleet sammuneet, ne kuvastivat vain kirkkaammin sitä valoa, jonka ne olivat aavistaneet olevan varjojen tuolla puolen.
Hän tuli kadulle, hän käveli niin kevyesti ja huolettomasti iltapäiväkuhinassa kuin käydään vieraassa kaupungissa, kun joku ohjaa kädestä eikä kukaan muu kuin tuo joku tiedä, kuka ihminen on ja millä asioilla tässä kuljetaan.
Hän ajatteli: suuri onni odottaa minua!
Hän tuli kotiin, astui huoneeseensa, mutta pysähtyi kynnykselle ihmeissään kuin mies, joka palaa pitkältä matkalta ja havaitsee vieraan asukkaan huoneessaan. Hän löysi kirjansa, paperinsa ja kapineensa, hän tunsi taulut ja kaikki ne pikkuesineet, jotka olivat antaneet huoneelle hänen huoneensa luonteen, mutta kokonaisuudessa oli vieras leima. Niin, minä tunnen tavarat, mutta ovatko ne minun, olenko minä ne järjestänyt, olenko minä tahtonut ne näin? Ovatko nämä esineet olleet minun ympärilläni? Hänen silmissään oli jo toinen huone, se syntyi tänä tuokiona ja se kuului toiselle, eikä sille, joka tänä aamuna oli huoneesta lähtenyt.
Hän yritti täällä kotiutua. Hän kulki ja kierteli, tehden muutamia pieniä muutoksia ja iloiten niitten vaikutuksesta. Hän muisti muutamat esineet, joita hänellä oli kätköissään, hän veti ne esiin ihastuksissaan eikä voinut käsittää, kuinka ne eivät aikaisemmin olleet hänelle enempää merkinneet, että hän oli saattanut ne unohtaa.
Tuosta hän pitäisi, sanoi Jeremias silloin tällöin itsekseen.
Hän jäi istumaan kaunis, vanha äidin antama saali kädessä, ja unohtui unelmoimaan sen monivivahteisista kuvioista.
Tunsin kyllä hänet heti, ajatteli Jeremias. Omituista, etten voi muistaa, missä me aikaisemmin olemme toisemme tavanneet. Mutta me olemme kokeneet yhdessä jotain, sen muistan, jotain, joka sitoo meidät toisiimme. Me emme voi koskaan erota.
Miten löydän hänet jälleen? ihmetteli Jeremias. On kummallista, mutta minä tiedän, ettei hän palaa takaisin. Hän on ja hän jää kadoksiin, sen täytyy niin olla. Minun on haettava hänet. Minun on mentävä hänen luokseen ja sanottava: Nyt olen täällä. Eikä hän ihmettele, että hänet löysin, hän tietää, että kerran minä kyllä muistan, kuka hän on, ja että löydän hänen ovensa tuhansien muitten ovien joukosta, yhtä varmasti kuin omani. Olenhan ollut siellä ennen, olen nähnyt kaiken niin selvästi kuin unessa — mitenkä en löytäisi takaisin? Minun ei tarvitse etsiä, ei tutkia, ei tehdä yhtään mitään. Tiedän, että eräänä päivänä pysähdyn ohitse kulkiessani oikean oven eteen, soitan kelloa ja käyn hämmästymättä sisään.
Tuntui kuin joku olisi koskettanut hänen käsivarttansa. Hän ojensi kätensä ja sai sattumalta, niin, aivan sattumalta käsiinsä pienen peilin, joka oli jäänyt pöydälle, aamuisen parranajon jäleltä. Jeremias katseli sitä hajamielisenä, leikki sillä, näki kuvansa siitä. Hän säpsähti, hän vei peilin lähemmäksi ja näki vieraat kasvot, arvoituksellinen silmäpari katseli häneen. Hän huomasi, että eräs piirre poskessa tuntui hänestä epätodelliselta.
Hän käänsi päänsä poispäin, epämieluisan tunteen vallassa. Tässä kuvastimen ääressä en olekaan siis minä, hän ajatteli, se on joku toinen. Näen unta.
Hän tunnusteli ruumistaan, niin, se oli siinä, hän kosketti kasvojaan, ne olivat hänen kasvonsa, hän puri sormeensa, kyllä se oli hänen sormensa. Mutta minähän tässä istun. Hän puristi lujasti peiliä kädessään, reunat upposivat lihaan, se koski. Minullahan on peili kädessäni.
Silloin Jeremias muisti naisen hymyilyn, — joka oli kuin vastaus kysymykseen, jota hän ei vielä ollut esittänyt. Nämä kasvot oli nainen nähnyt, näitten silmien katseeseen hän oli vastannut. Minun omien kasvojeni läpi oli hän nähnyt nämä kasvot, jotka minä nyt näen.
Hän kumartui peilikuvaa tarkastamaan niin hellävaroen, niin äärettömän varovasti kuin olisi hän peljännyt sen hupenevan ja häviävän pienimmästäkin liikahduksesta, tai muuttuvan.
Niin, ne ovat minun piirteeni, hän ajatteli, nyt minä ne tunnen. Mutta ne eivät ole minun kasvoni. Ne ovat ne kasvot, jotka hän näki sanoessaan: Sinua odottaa suuri onni.
Nyt on oltava aivan hiljaa ja odotettava sitä, mikä tapahtuman pitää.
Nyt se on alkanut!