JEREMIAS SAA KIIREELLISEN SÄHKÖSANOMAN!
Ihana aamu! Viimeinkin säteilevä aurinko näiden monien helmikuun nimipäivien perästä, ilma lempeä ja sinertävä, kevään aavistus. Pakkasasteista piittaamatta sulaa lumi, ihmeellinen tuoksu täyttää maailman — jäästä ja auringosta puserrettu »parfyymi».
Jeremias kulkee joustavin askelin liikkeeseen. Hän vie tuoksun mukanaan, se on tarttunut vaatteisiin, mieleen. Työ käy kuin leikki, kirjat, joita hän etsii varastohuoneista, osuvat hänen käsiinsä sieltä, mistä hän vähimmin odottaa ne löytävänsä, vajanaiset vihkot, joita hän turhaan on etsinyt kuukausimääriä, tulevat hänen eteensä, kun hän jo on menettänyt kaiken toivonsa ne löytää. Asiakkaat ovat kärsivällisiä, kustantajat ja pankit myötämielisiä, lähetti suorittaa täsmällisesti tehtävänsä. Kaikki sujuu tasaisesti, ei mikään petä.
Silloin Buffalo astuu odottamatta sisään. Hän sanoo tulevansa suoraan asemalta, varovasti kuivaillessaan silmälasejaan. Jeremias tulee hyvin iloiseksi. Häneltä on jäänyt kirjoittamatta äidille viime aikoina, eikä hänkään ole saanut mitään kirjeitä. Ja nyt tuo Buffalo terveisiä.
Mutta hän on niin oudon näköinen, ajattelee Jeremias, hän näyttää oikein huolestuneelta.
— Et ole terve, Buffalo veli, sanoo Jeremias.
— Ei katsos, — virkkaa Buffalo aprikoivaan tapaansa.
— Niin, minä ymmärrän, tokaisee Jeremias hymyillen. Olet jälleen tehnyt jonkin tyhmyyden. Et tiedä miten selviytyä. Kuule, Buffalo, sinun kevytmielisyytesi on jo liikaa. Mutta käyhän sisään, olen kohta valmis, katsotaan sitten, mitä voisimme tehdä.
— Ei, kuules, sanoo Buffalo. Ei se sitä ole. Minä — niin, katsos, asian laita on niin, että äiti kuoli eilen illalla. Se tuli aivan odottamatta, näetkös. Kuolema yllätti hänet, kuten sanotaan. Sinähän tiedät, että sydämen oli pitkän aikaa niin ja näin, ja nyt se tuli.
Jeremias vain kuunteli. Hän seisoi aivan ääneti. Kun hän ei hiiskunut sanaakaan, jatkoi Buffalo kertomustaan hiljaisesti:
— Istuin hänen luonaan kamarissa ja luin ääneen sanomalehteä tapani mukaan, kuten tiedät. Hän istui keinutuolissa ja lepäsi kuten hänen oli tapana, kun päivällisruuat oli korjattu pois ja päivän työ päättynyt. Hän nukahti, mutta en kiinnittänyt siihen mitään huomiota, ymmärräthän, äitihän uinahti niin usein sillä tavoin vähäksi aikaa. Mutta yhtäkkiä hän avasi silmänsä, minun mielestäni ne olivat niin omituisen suuret ja kirkkaat, ja sitten etsi hän jotakuta katseellaan, jotain, joka ei ollut läsnä, luulen sinua, sinähän olit lähinnä hänen sydäntään, ja ehtimättä lausua sanaakaan, ilmeissä pelkkä hämmästys, ei iloa enemmän kuin pelkoakaan, lähti hän pois. Jumala häntä siunatkoon! Monenmoista oli ehtinyt käydä hänelle rakkaaksi ja vaikeaksi kadottaa pitkän elämän aikana, ja, näetkös tuntuuhan yllätykseltä, kun täytyy noin vain yhtäkkiä siitä lähteä.
Jeremias vain seisoi hiljaa. Hänellä ei ollut tähän mitään sanottavaa. Buffalon täytyi mennä, hänellä oli kaupungissa niin paljon toimitettavaa tällä kertaa.
Asiakkaita tuli. Puhelin soi, Jeremias vastasi täsmällisesti kaikkiin kyselyihin, mutta hän ei kuullut niitä. Jeremias palveli asiakkaat, mutta hän ei nähnyt heitä. Hän seisoi tiskin takana ja hymyili suopeasti, hän suositteli Courths-Mahleria ja Selma Lagerlöfiä, helppohintaisia painoksia, mutta oli kaukana — hän kulki äitinsä kanssa käsi kädessä sitä tietä, missä kaikki, mitä ihminen on omistanut, on kadotettu ja kaikki, mitä hän on kaivannut, ohi, ja missä se, josta ei ole ymmärtänyt ottaa vaaria, käy vastaan.
Yö oli pimeä heidän ympärillään, mutta taivas liekehti salaperäisessä valossa taivaanrannasta toiseen. Katso, äiti, revontulet valaisevat meille. Jumala näkee unta, sanoi äiti. Ja valo vahvistui, häikäiseviä tähtikimalteisia siipiä suhahti taivaalle, valo nuolet risteilivät avaruutta ja näyttivät kiitäessään hipaisevan maanpinnan äärimmäistä reunaa, ja äkkiä syttyi zeniitissä hopeanhohtoinen korona taivaan tummansinisessä holvissa. Tuon näköinen on Ilo, lapseni, sanoi äiti. Ja ensimmäisen kerran katsoivat he toisiaan syvälle silmiin, niin syvälle, ettei niin voi katsoa milloinkaan, ellei ole rajan yli käynyt. He näkivät läpi kaipauksen ja moitteen ja kaikkien sankkojen varjojen, jotka meidän kuolevan silmämme täyttävät ääriä myöten: — sinne, missä näkevä silmä saavuttamattomassa kirkkaudessaan asustaa.
* * * * *
Kun Jeremias oli sulkenut oven päivän viimeisen asiakkaan jäleltä ja oli menossa hakemaan päällysvaatteitaan, pysähdytti hänet keskelle lattiaa sellainen tuntu, ettei hän enää tuntenut itseään.
Täällä minä en ole koskaan ennen ollut, hän ajatteli. Miten minä olen tänne tullut? Minne minä olen menossa?
Seisoessaan tätä ihmetellen hän kuuli kaukaisia musiikkia. Hän kuunteli tarkoin, hän oli välistä tuntevinaan sävelen, mutta sitten se hukkui lumosävelten virtaan, joista hän oli varma, ettei kukaan kuolevainen ollut niitä luonut.
Mitähän se mahtaa olla, hän ajatteli. Täällä täytyy olla radio jossain.
Tuo musiikki tulee kaukaa.
Hän katseli ympärilleen, mutta ei siellä ollut mitään radiokonetta, mikäli hän näki.
Äkkiä taukosi soitto ja hän kuuli kirkkaan äänen sanovan:
SINULLE TULEE TÄRKEÄ SÄHKÖSANOMA. OLE VARULLASI, SE RATKAISEE KAIKKI!
Tärkeä sähkösanoma! Kuka sen lähettäisi? Aivot toimivat kuumeisesti, järkyttyneet ajatukset risteilivät nuolennopeudella, mutta joutuivat samoille jäljille: Tärkeä sähkösanoma. Kiireellinen. Pikasähkösanoma. Mitä on tapahtunut?
Hänkö sen minulle lähettää, kutsunko hän minua? Äitikö? Ei, äitihän on kuollut. Äiti kuoli eilen illalla, niinhän Buffalo kertoi. Se oli totta, senhän olin melkein unohtanut. Mutta onko hän kuollut? Mitä se merkitsee, minä en sitä oikein ymmärrä? Sehän on järjetöntä, hän oli äsken täällä, minä puhelin hänen kanssaan. Miksi ei hän voisi lähettää minulle sähkösanomaa?
Hänellä on jotain tärkeätä minulle ilmoitettavana. Niin, tunnen sen itsessäni. Olen aina aavistanut, että sellainen sanoma tulee. Se on se Muistutus. Sitä en minä koskaan unohda, ei, en koskaan. Minä kuiskaan sen toisten korvaan silloin kuin he toivottomina puuhaavat omissaan, eivätkä näe mitään sarastusta. Ei se ole niin, sanon heille, ei, sehän on ihan toisin. Ja varmaan tuntevat he silloin samoin kuin minäkin, että he olivat sitä aavistaneet koko ajan, niin, synkimpinä hetkinään olivat he aavistaneet, että voi nähdä suoraan pimeyden läpi, niin läpinäkymätön kuin se tottumattomasta silmästä voi ollakin.
Jokin Jeremiaksen läheisyydessä tapahtuva kutsui hänet takaisin huoneeseen, missä hän oli. Hän tunsi, että jotain oli tekeillä. Hän vilkaisi kadulle ja näki ihmisten juoksevan ja tungeskelevan sekaisin. Hän erotti sanomalehtipojan kimeän huudon: Uusi sähkösanoma! Uusi sähkösanoma!
Herra Jumala — sähkösanoma! Hän syöksyi ulos, paljain päin, sellaisenaan vain ja halkoi mielettömän ilon vallassa itselleen tietä läpi tungoksen. Sähkösanoma on täällä!
Kadun kulmassa seisoi pieni, ruskeapuseroinen sähkösanomapoika kuin elämän ja kuoleman hallitsija, kaikkien yli kohotettuna. Isoja, lihavia, arvoisia herroja, päivälliskylläisiä kunnallispösöjä juoksi tottumattomasti siihen: tänne! anna tänne! Toimettomat rouvat touhusivat häkeltyneinä käsilaukkuineen, koulupojat töykkivät kyynärpäillään tietä itselleen tärkeän näköisinä, tytöt vilkuilivat ihaillen poikaa, joka tätä kaikkea johti, pienimmät katukakarat seisoskelivat uteliaissa parvissa ihmettä töllöttämässä, huolettomat kulkijat, joitten piti mennä ohi, tempautuivat väkisin pyörteeseen: On tapahtunut, jotain! Vallankumous? maanjäristys? kruunusta luopuminen? jättiläiskavallus? suurmurhaaja pidätetty? Mars vastannut? sodanjulistus?
Sähkösanoma! Sähkösanoma!
Tuokioksi vaikeni melu, ryntääminen taukosi, ihmiset unohtivat sähkösanomansa, jotkut pudottivat sen maahan sitä lukematta. Joku oli kaatunut tungoksessa, kaduthan olivat niin liukkaat, ja jäänyt auton alle. Hänet vietiin pois, ei tiedetty minne. Toiset väittivät hänen kuolleen. Hän kuoli silmänräpäyksessä, he sanoivat, toiset tiesivät kertoa, että toinen sääri oli mennyt poikki, ei muuta, mutta toiset sanoivat, että hän oli säilynyt vahingoittumatta, ikäänkuin ihmeen kautta. Merkillisintä oli, että hän oli ollut hatuttomin päin ja ilman päällysnuttua pakkasessa.
Mutta liikenneonnettomuudet olivat niin tavallisia, niihin ei kannattanut kiinnittää huomiota. Yksi ja toinen vanha täti kotimatkalla päivitteli ajan jumalattomuutta ja pahuutta yleensä ja autojen huimaa vauhtia etenkin.
Ja niin alkoi kohu uudelleen, humu jatkui, kiihkeät kädet ojentautuivat uutta sensatsionia kohti.
Uusi sähkösanoma! Uusi sähkösanoma!