KESÄRUNO
Nyt uinuva luonto taas herää ja kahleista irrottuu maa, ja kukka se nuppunsa avaa, kun auringon suutelon saa. Nuo järvenkin välkkyvät laineet jo hopeahohteessa ui, ja puroset syliinsä liittää. — Taas luonto jo vapautui.
Sa huminaa honkien kuulet — se tuutti sun unelmihin — ja henkien kuiskeita luulet myös kuulevas luonnossakin. Ne kuiskaa: nyt ylös työhön käy innolla, tarmolla vaan; työ kansasi eestä on kallis, et jouda sa uinailemaan.
Koko luonto se huokuvi rauhaa, ei riitaa, ei vainoa sois, ja ihminen luonnon on herra, — miks rauhaa ei rakastaa vois? miks vaino on ihmisten kesken? miks' ei rakkaus vallita saa? — Siks' hongatkin suruisna huokaa elon kiistaa raastelevaa.