KEVÄTILTANA
Jo nietos sulaa maasta, ja kesä lähenee, ja koko luontoon taasen eloa virtailee.
Jo nurmen nukka vertyy,
kun päivyt lämmön suo,
ja kukka päänsä nostaa,
ja välkkyy virran vuo.
Pois valkoharson heittää
nuo neidot Vellamon,
ja Ahti aallokoissa
virittää kantelon.
Ma venhossani soudan
ja katson, kuultelen:
oi suloutta suurta
mun maani keväisen!
Yön varjot tumman väreen luo kalvoon järvyen, ja kevätilta uinuu, vaan herää suvehen.