SISÄLLYS:
I Rousseaun herääminen ja hänen elämänkysymyksensä
II Rousseau ja hänen tunnustuksensa
III Elämä, Luonne ja Teokset
1. Nuoruus
2. Rousseau ja rouva De Worens
3. Oleskelu Parisissa
4. Rikkautuminen ensyklopedistein kanssa
5. Rikkautuminen Voltairen kanssa
6. Rousseaun päätökset ja niiden vaikutus hänen elämänsä loppuaikaan
IV. Rousseaun filosofia
1. Rousseaun pääkäsitteet ja hänen ajattelemisensa muoto
2. Uskonnollinen kysymys
3. Politillis-sosiaalinen kysymys
4. Pedagooginen kysymys
Viitteet.
Rousseaun herääminen ja hänen elämänkysymyksensä.
Lämpimänä kesäpäivänä 1749 käveli Jean Jacques Rousseau Parisista Vincennesiin tervehtimään Diderotia, joka jossain kirjassaan lausumien rohkeitten sanojen vuoksi istui vankeudessa. Matkalla luki hän sanomalehteä ja löysi siitä palkintokysymyksen, jonka oli tehnyt Dijonin akatemia, ja jossa kysyttiin, oliko tieteitten ja taiteitten uudistuminen edistänyt tapojen puhdistusta vai turmeltumista. Kysymys iski häneen kuin salama ja herätti joukon siihen saakka uinuvia ajatuksia. Hänellä sydän sykki ja kyyneleet tulvivat. Hän näki uuden maailman edessään ja hänestä tuli uusi ihminen, sanoi hän itse sittemmin. Viruen puun juurella kirjoitti hän samassa muistiin osan siitä esitelmästä, jonka hän sittemmin lähetti akatemialle. Kaikesta, mitä hän puun juurella istuessaan näki ja tunsi, kykeni hän muistissaan säilyttämään ja kirjoittamaan ainoastaan pienen osan. "Mitä minä olen voinut säilyttää tästä, suurten totuuksien runsaudesta, on heikossa muodossa hajallaan minun etevimmissä teoksissani, jotka kuuluvat yhteen ja muodostavat yhden kokonaisuuden." (2:e lettre à Malesherbes).
Tässä kuvastuu Rousseau eteemme puolelta, joka oli hänelle erittäin kuvaava: hän innostuu, hän itkee, ajatukset kuohuvat hänessä, mutta niistä, ei tule pysyväistä aarretta, sillä hän ei voi yksityisiä aatteita mielessään säilyttää ja kehittää, — mutta ennen kaikkea näemme hänet tässä elämänkysymyksensä edessä. Hänen siinä puun alla ollessa kuvastui äkkiä selvästi hänen eteensä vastakohta yhteiskunnan ja sivistyksen välillä toiselta puolen ja ihmisen luonteen, sen halujen ja kykyjen toiselta puolen.
Dijonin akatemia, tosin itse sitä selvään tajuamatta, oli koskettanut suurta kysymystä, minkä erittäinkin kahdeksannentoista vuosisadan keskivaiheilla täytyi sukeutua sen eteen, joka katsoi tapahtumien pintaa syvemmälle.
Renessanssin taide ja kirjallisuus, luonnontieteiden perustaminen ja uuden filosofian rohkeat ja nerokkaat aatteet olivat herättäneet suuria toiveita, toivottiin niiden auttavan käsittämään maailmaa sekä tuottavan edistystä elämään. Ja siten kerran nykyliike ei enää rajoittunut ahtaisiin piireihin. Koko sarja kirjailijoita, joista ensimäisinä kulkivat Bayle ja Voltaire, olivat tehneet työtä levittääkseen saavutettuja näkökantoja ja tuloksia laveampiin piireihin. Diderotin ja d'Alembertin suuri ensyklopedia, joka tähän aikaan oli tekeillä, oli erinomaisesti edistävä suurta valistustyötä, ja avaava kaikille tien luonnontieteiden, filosofian ja historiallisen kritiikin maailmaan. Koko tämä liike oli jyrkkä vastakohta vanhalle maailmankatsomukselle, jolla ei ollut niin laajaa näköpiiriä, joka ei tuntenut niin monia mahdollisuuksia, mutta sen sijaan ahtaammassa piirissään vallitsi turvallisena, vaiston, traditsioonin ja auktoriteetin kannattamana. Tuottiko nyt rikkautuminen vanhan kanssa ihmiskunnalle todellista hyvää? Saattoiko turvallisesti kulkea eteenpäin tietä myöten, jolle oli lähdetty, vai olikohan niiltä, jotka sokeasti ihailivat uutta sivistystä, jäänyt huomaamatta, että tämän rikkautumisen kautta meni hukkaan oleellisia arvoja ja mahdollisuuksia?
Rousseau on myöhemmin sanonut, että hän aikaisimmasta nuoruudestaan saakka — vaikka tosin enemmän hämärästi aavistaen kuin selvästi tajuten — oli huomannut inhimillisen luonnon ja silloisen sivistyskannan välillä vallitsevan ristiriitaisuuden ja että Dijonin kysymyksen kautta ainoastaan peite putosi hänen silmiltään. Uusi sivistys ja sen synnyttämä monimutkainen, levoton, ulospäin kääntynyt, tarkoin mietitty ja määritelty elämä eivät hänen mielestään osanneet panna arvoa sisälliselle, välittömälle ja ehdottomalle, välittömälle tunteelle, joka kaikille mahdollisten, suurten elämänkokemusten kautta saattaa päästä yhteyteen korkeimman kanssa, — rauhalliselle onnelle, joka viihtyy juuri pienissä, ahtaissa oloissa, — turvalliselle ja vapaalle elämäntavalle. Kun hän tästä ajasta pitäen pani luonnon sivistykselle vastakohdaksi, käsitti hän luonnolla: välittömyyttä, yksinkertaisuutta, vapautta ja hyvyyttä. Hän syytti sivistystä, että se teki elämän mietiskeleväksi, monimutkaiseksi, väkinäiseksi ja häjyksi.
Kirjoituksessaan, jolla Rousseau vuonna 1750 sai Dijonin akatemian palkinnon, väittää hän, että "meidän sielumme ovat turmeltuneet sitä myöten, kuin meidän tieteemme ja taiteemme ovat täydellisyydessä edistyneet." "Ylellisyys, höllät tavat ja orjuus ovat aina olleet rangaistuksena meidän ylpeille yrityksillemme hyljätä onnellinen tietämättömyys, johon ikuinen viisaus on asettanut meidät." Vanhan ajan usko ja isänmaallisuus katoavat uusien tapojen tieltä, jotka tietoperäinen ja taiteellinen sivistys tuovat muassaan. Nyt on muodissa olla vapaa-ajattelija (esprit fort). Moni Joka nyt kulkee tätä tietä, olisi ollut fanaattiko liigan aikana. Nyt kerskaillaan suvaitsevaisuudella. Eipä todellakaan olisi tähän aikaan Sokratesta pakotettu myrkkymaljaa tyhjentämään, — mutta sen sijaan toista paljoa katkerampaa: pilkan ja ivan, joka on sadoin verroin pahempi kuin kuolema! —
Teos on heikko perustelultaan ja retoorinen muodoltaan; mutta se vaikutti syvästi lämpönsä ja innostuksensa kautta. Aivan äkkiä tuli sen tekijä kuuluisaksi. Huomattiin, että kirjallisuuteen oli tullut uusi voima. Se näytti lähinnä vastustavan vapaa-ajattelijoita eli, niinkuin niitä pian alettiin kutsua, ensyklopedisteja. Rousseau kuului itse ensyklopedistain piiriin, oli osallisena ensyklopedian toimituksessa ja Diderotin ja Holbachin ystävä. Olipa Diderot, tosin kyllä halusta paradokseihin, vielä kehoittanutkin Rousseauta vastaamaan kysymykseen siihen henkeen, kuin hän vastasi; onpa väitetty, että hän se alun pitäen Rousseaussa herätti ajatuksen tähän vastaukseen. Mutta semmoisena, mimmoiseksi teos muodostui, näytti se tahtovan vastustaa kritiikkiä ja valistusta. Voltairekin tästä pitäen oli nyreä mielessään Rousseauta kohtaan, joka hänestä tuntui pilkkaavan kaikkea, minkä puolesta hän itse taisteli, ja ajavan raakuuden asiaa. Voltairen mieliajatus siihen aikaan oli koota kaikki itsenäisesti ajattelevat miehet taisteluun kirkon tyranniutta vastaan, jota hän kirjeissään nimitti sanalla l'infâme, ja hän piti siitä lähtien Rousseauta luopiona, petturina. Mutta Rousseaun paradokseissa oli aihe, jonka, täysin kehitettynä, vielä täytyi viedä hänet taisteluun vanhan järjestelmän puoltajain kanssa yhtä hyvin kuin ensyklopedistain. Sillä ei kirkossa ja valtiossa vallitseva vanha järjestelmäkään suonut "luonnolle" niinkuin Rousseau sen käsitti, sen oikeuksia. Vedotessaan luontoon vetosi hän voimaan, joka oli yläpuolella sekä konservatiivia että radikaalista puoluetta. Myöhemmissä teoksissaan, pääteoksissaan, kehittää hän ajatuksiaan myös tältä puolelta, ja kun hän siten oli asettunut sekä uutta että vanhaa vastaan, tuli hänestä vanhoilla päivillä yksinäinen ja rauhaton mies.
Sanamuodoltaan Rousseaun protesti tarkoitti kaikkea sivistystä, kirjallisuutta ja taidetta. Tässä muodossa se on retoorinen paradoksi, joka saattoi Rousseaun ristiriitaisuuteen itsensä kanssa, etenkin kun hän itsekin esiintyi kirjailijana. Että hän tuli pukeneeksi väitteensä tämmöisiin liiallisiin muotoihin, on selitettävä osaksi sen sivistyksen luonteen kautta, jonka keskellä hän eli, osaksi hänen oman persoonallisuutensa ja ajatustapansa kautta.
Ajan sivistys oli elänyt yli aikansa. Suuret nerot, jotka olivat painaneet kuudenteen- ja seitsemänteentoista vuosisataan leimansa, eivät olleet saaneet vertaisia seuraajia. Vaikuttavat henget olivat jäljittelijöitä, toiseen käteen toimivia. Rousseau on kirjeessä, joka on kirjoitettu vuosi Lyonin kirjoituksen jälkeen (Moultoulle, 28 p. Toukok. 1751), määritellyt ajan kirjallisuutta, josta hänen ystävänsä tahtoi keskustella hänen kanssaan, seuraavalla tavalla: "Te tahdotte keskustella kirjallisuudesta, siihen minä mielelläni suostun. Silloin meidän tulee koettaa arvoltaan määrätä kaikkia tämän ajan kummallisuuksia, jota niin suuresti ylistetään sen valistuksen vuoksi, ja täydellä syyllä moititaan huonon makunsa vuoksi, — joka on synnyttänyt niin paljon kaunosieluja (beaux esprits), mutta on niin köyhä neroista: meidän tulee kukilla koristaa suurten, nyt unohdettujen miesten hautoja, miesten, jotka laskivat runotarten temppelille ja suurelle filosoofiselle rakennukselle järkähtämättömän perustan, mille me nyt rakennamme niin somia korttihuoneita. Jo itse kirjoituksessa oli hän ihastuksella viitannut niihin miehiin, jotka eivät tarvinneet opettaja, koska 'luonto oli säätänyt, että heidän piti saada oppilaita': miehiin semmoisiin kuin Bacon, Descartes ja Newton, 'näihin ihmiskunnan opettajiin'." Myöhemmin puolustaessaan aatteitaan (Préface à Narcisse), sanoo hän, että ne harvat nerot, jotka kykenevät turmeltumatta tunkeutumaan totuutta peittävän verhon läpi, ovat ihmiskunnan valoja ja sille kunniaksi, mutta että nämä poikkeukset juuri vahvistavat hänen väitettään. Missä sivistystyötä tehtiin ensi kädessä, siinä Rousseau siis vain ihaili sitä; mutta hänestä puuttui ajan sivistykseltä alkuperäisyyttä, luonnon voimaa ja luonnon raittiutta. Mitä Rousseau tunsi, tunsi myöhemmin myös nuori Goethe. Teoksessan "Aus meinem Leben" kuvaa Goethe sitä vanhan aikaista elähtänyttä vaikutusta, jonka Ranskan kirjallisuus teki ajan nuoreen polveen.
Mutta sitäpaitse päätti Rousseau, että taide ja tiede olivat ulkopuolella elämää. Hän sanoo Dijonin kirjoituksessaan, että ajattelijat eivät saa suuria aikaan, niinkauvan kun valta ja valistus ovat aivan erillään. Asian tällä kannalla ollessa, on kansa pysyvä kurjana, turmeltuneena ja onnettomana. Samoin käin hän aikaisemmin oli moittinut, että sivistys oli erillään alkuperäisestä tuottavasta voimasta, niin hän nyt sanoi sen irtautuneen kansan elämästä. Molemmissa kohdin oli hän ristiriidassa Voltairen ja ensyklopedistain kanssa, jotka molemmat olivat hyvin tyytyväisiä saavutettuun "valistukseen" eivätkä muuta pyytäneetkään, kuin että "la bonne compagnie" (ylemmät kansanluokat) pääsisivät siitä osallisiksi, vähän välittäen alemmista kansankerroksista.
Syynä Rousseaun sivistyskritiikin paradoksiseen muotoon ei yksistään ole se, että hän piti sivistystä yleensä aikansa sivistyksen kaltaisena, joka oli toisarvoista ja yhteydettä elämän kanssa; syynä siihen oli yhtä. paljon hänen luonteensa kuin hänen lahjojensa laatu. Hänen aatteensa syntyivät kiihtymyksen tilassa. Hän ajatteli sysäyksittään, välittömästi ja katkonaisesti. Niitä aatteita, jotka syntyivät hänessä innostuksen hetkinä, mikä etenkin sattui kävelymatkoilla luonnon helmassa, — aatteita, jotka kuvastivat hänelle uusia mahdollisuuksia ja suuria valtaavia näköaloja, — oli hänen myöhemmin hyvin vaikea saada yhtämittaisessa järjestyksessä esitetyksi Yhtä suurta iloa, kuin ajatteleminen tuotti hänelle välittömästi edistyessään, yhtä tuskallista oli hänelle työ, kun hänen piti muodostaa lukuisia Itsestään kohonneita ajatuksia kokonaisuudeksi (Mon portrait Oeuvres et correspondance inèdites. Èd. par Streckeisen-Moultou. Paris 1861 s. 286). Useampia kertoja puhui hän itsebiograafisissa kirjoituksissaan innostuksen ja miettimisen aikojen vastakkaisuudesta, syntymisen ja ajattelemisen hetkistä. Minkä hän innoissaan näki varmaksi, siihen hän ei aina miettiessään päässyt. Siinä hän huomasi omassa sisällisessä maailmassaan luonnon ja sivistyksen vastakohdan. Ja tämä omituisuus saattoi hänet usein tuomaan ilmi ajatuksensa muodossa, joka rikkoi kaiken yhdenjaksoisuuden ja rajoituksen. Ei kukaan hänen aikaisistaan huomannut tätä omituisuutta hänessä niin selvään kuin d'Alembert; eräässä kirjeessä, jossa hän koettaa saada Voltairea lempeämmin arvostelemaan Rousseauta, sanoo hän hänestä: "Jean Jacques on sairas mies, jolla on paljon neroa, mutta ainoastaan kuumeessa ollessaan. Häntä ei pidä parantaa eikä pilkata." Kuumeesta seurasi myös, että tunne oli voimakkaampi kuin ajatus. Ainoastaan niillä ajatuksilla, joihin tunne saattoi syventyä, oli luonnolliset juuret hänen mielessään. Etenkin "Tunnustustensa" kolmannessa kirjassa hän puhuu nopeisiin tunteisiin liittyneestä hitaasta ajatuskyvystään. Sen vuoksi hän tarvitsi yksinäisyyttä voidakseen ajatella.
Paradoksiksi käy ajatus, kun se kehitetään perusteillensa äärimmäisten rajojen ulkopuolelle, jyrkäksi vastakohdaksi vastakkaiselle äärimäisyydelle, ja kun muut otaksumiset vielä kiihottavat vastustukseen. Jätetään kaikki väliasteet ja edellytykset sikseen, kunhan vaan uusi ajatus saadaan esille. Semmoiseen paradoksiseen muotoon pukeutuu uusi ajatus aina syntymyksen kiihkossa ja kun siihen vaikuttaa halu saada juuri saavutettu järkähtämättömästi vahvistetuksi. Vielä "Emilessä" huudahtaa Rousseau useampia kertoja: mieluummin paradoksia kuin etuluuloja!
Puolustuskirjoituksissa Dijonin esitykseen (etenkin kuningas Stanislaukselle ja Bonnetille) ja kirjeissä tavataan tarkemmat määrittelyt ja rajoitukset, jotka ensi hetken kuumuudessa olivat jääneet tekemättä. Hän hylkää ennenaikaisen, sovitetun, ihmisten haluille ja voimille, määrätyllä paikalla, sopimattoman sivistyksen. Ja se tietämättömyys, jota hän ylistää, on "järkevä tietämättömyys", joka rajoittaa tiedonhalua kyvyn mukaan. Etenkin teroittaa, hän. että hänen tarkoituksensa aina on ollut estää levittämästä sivistystä, mihin se ei sovellu, etenkin siis levittämästä suuren maan sivistystä pieneen maahan. Hän selittää tämän sillä tavalla, että sivistys ja yhteiskuntaelämä kuluttavat ihmiskunnan luonnonvoimaa, ja että niiden täydellisyys on vanhuuden ja heikkouden merkki, jota sen vuoksi ei pidä jouduttaa. Vasta pääteoksessaan (Emile) on hän onnistunut selvästi kehittämään sitä ajatusta, että kaikki sivistys, joka kehittyy sopusuhtaisesti ihmisen halujen ja voimien kanssa, ja siis itsenäisesti ja itsetoiminnan kautta, on tervettä, ja että se yksin on oikeutettua. Päästäkseen tähän ajatukseen sen koko varmuudessa, täytyi Rousseaun oikaista ensimäisiä väitteitään enemmän, kuin hän mielellään tahtoi myöntää. Mutta sen tarkemman perustelun ja rajoituksen ohella, jonka hän onnistui löytämään, hänen vastalauseesensa sivistystä vastaan sisältyi alku uuteen sivistykseen.