Jean Jacques Rousseau ja hänen filosofiansa

by Harald Høffding

II.

Rousseau ja hänen tunnustuksensa.

Tahtoessamme kuvata sen miehen elämää ja luonnetta, joka asetti suuren kulttuurikysymyksen niin paradoksiseen, mutta samalla niin hedelmälliseen muotoon, tulee meidän ensinnäkin turvautua hänen omiin itsebiograafisiin kirjoituksiinsa. Tuskin kukaan on niin laveasti ja avonaisesti puhunut itsestään kuin Rousseau. Hänen Confessions ovat siinä suhteessa, samoinkuin muissakin, yksinäisiä itsebiograafiojen joukossa. Hän on itse kerran (eräässä "Tunnustustensa" ensimmäisessä suunnitelmassa) lausunut, että hän avonaisuudessa aikoi mennä pitemmälle kuin Montaignekin: tämä kuvasi itsensä ainoastaan sivulta katsoen — kuka tietää mitä toisella puolen oli, jota hän ei näyttänyt? Rousseau tahtoo näyttää meille kaikki puolet olennostaan! Jollei hän olisi kirjoittanut "Tunnustuksiaan", olisi kuva hänen luonteestaan varmaan pysynyt edullisempana ja miellyttävämpänä, kuin se nyt on. Hän on, niinkuin sattuvasti on sanottu, pannut kortit pöydälle. Eikä hän ole jättänyt paljon tehtävää psykologisille kamaripalvelijoille, joita uudemmassa kirjallisuushistoriassa on niin runsaasti. Hän on itse paljastanut kaikki, häpeällisimpiin seikkoihin saakka. Kun hänen Tunnustuksensa ilmestyivät muutamia vuosia hänen kuolemansa jälkeen, riistivät ne häneltä monta puoltajaa ja huolestuttivat useita hänen ihailijoitaan. Ihaillessa hänen teoksiaan oli hänestä tehty ihanne, esikuva. Mutta ei mihinkään Jean Jacques parka, luonteensa ja elintapansa puolesta, niin vähän soveltunut. Meidän esikuviemme tulee olla sopusuhtaisia ja kuitenkin rajoitettuja luonteita, niiden tulee näyttää meille voimakkaassa ja luontevassa muodossa uusia ominaisuuksia, joita tulee koettaa kehittää sukupolvessa. Vaikka heillä onkin ulkonaisia ja sisällisiä taisteluja taisteltavana, tulee heidän kulkea sisällisellä varmuudella maaliaan kohti. Mutta on luonteita, jotka saattavat olla hyvin tärkeitä suvun kehitykselle, mutta eivät kuitenkaan sovellu esikuviksi. Ne ovat semmoisia, jotka kenties itse nääntyvät luonteensa ristiriitaisuuksien painon alla, mutta tämä taistelu ehkä vie kokemuksiin, jotka valaisevat koko inhimillistä elämää, se ehkä synnyttää haluja, jotka tähtäävät olevaista kauvemmaksi, mutta joita he itse eivät saa tyydytetyiksi, joita he kenties turhaan koettavat saada puetuksi sanoihin. Sisällinen epäsuhtaisuus heidän elämässään, kenties herättää suurinta harmia semmoisissa, joiden tie ei ole kulkenut pitkin jyrkänteitä; mutta se ehkä johtuukin esille tunkevien ainesten runsaudesta ja elämän ehtojen laajentumisesta ja syventymisestä, mikä on tehnyt tyynen, selvän esiintymisen mahdottomaksi. Jollei Rousseau olisi tehnyt tunnustuksiaan, olisi meiltä puuttunut melkoinen apulähde ihmisluonteen tuntemiseen.

Alkujaan ei hän aikonut tehdä tunnustuksia. [1] Kun toiselta taholta ehdotettiin hänelle, että hän kuvaisi omituista elämänjuoksuaan, suostui hän siihen, koska hän siten tahtoi antaa apunsa inhimillisen sielunelämän tuntemiseen. Antamalla todellisen kuvan ihmisen sisäisestä ja ulkonaisesta elämästä tahtoi hän edistää itsetuntemusta; "hän tahtoi tehdä uuden palveluksen ihmiskunnalle". Vanhemmassa suunnitelmassa "Tunnustuksiin" sanoo hän tahtovansa kirjoittaa kirjan, joka on filosoofeille suuresta arvosta, aikanansa antaa "vertausainetta ihmissydämmen tutkimiseen". "Tunnustusten" ensimmäisessä osassa, niiden nykyisessä asussa, on tämä näkökanta vallitseva.

Mutta pian pääsi itsebiograafiassa toinen näkökanta etusijaan. Oli asioita, jotka rasittivat hänen omaatuntoaan, ja joiden suhteen hän halusi keventää sydäntään. Hänen luonteessaan asui korkeita ja jaloja haluja rinnakkain ainesten kanssa, jotka saattoivat vetää hänet alas likaan ja halpuuteen. Halujensa ja ajatustensa puolesta saattoi hän erikoisina hetkinä kohota korkeimpiin piireihin, mutta samalla oli hänen hyvin vaikea säilyttää tätä korkeata innostusta ja saattaa koko elämä sopusointuun sen kanssa, mitä hän innostuksen hetkenä oli tuntenut. Hänen luonteensa tuli siten muille käsittämättömäksi, ja hänelle itselleenkin. On moitittu häntä teeskentelijäksi sen suuren ristiriidan vuoksi, joka oli hänen suurten aatteidensa ja hänen oman surkean elämänsä välillä. Mutta samoin kuin niin usein teeskentelystä syytettäessä, oli tässäkin syynä syytökseen sielullisen ymmärtämisen puute. Jo rouva de Staël on sievällä ja sattuvalla tavalla puhdistanut hänet tästä syytöksestä: "Joka kohoaa yläpuolelle itseään mielikuvituksensa ja sielunsa korkean lennon kautta, — joka sulautuu omaan suureen mielenliikutukseensa, ja joka yksityisinä hetkinä tuntee, mitä hän kenties ei aina kykene tuntemaan, — tuleeko semmoista ihmistä syyttää teeskentelystä?" (Lettres sur les ouvrages et le caractère de J. J. Rousseau. 1788 s. 99). Ei mikään ollut kaikilla aloilla sen ominaisempaa Rousseaulle, kuin tämä ristiriitaisuus hetkellisen innostuksen ja velton tylstymisen välillä. Hän saattoi sekä kohota korkealle, että vaipua syvälle. Missä sitten oli todellinen Jean Jacques — korkeallako vai alhaalla innostuksen ja puhtauden hetkissäkö vai velttouden ja saastutuksen hetkissä? Hänelle itselleen olisi ollut yhtä vaikeata vastata tähän kysymykseen kuin muillekin. Se tie, jota hän kulki saadakseen olentoonsa eheyttäjä yhteyttä, oli katumuksen ja tunnustuksen. Hän sanoo kirjeessä (rouva d'Houdetotille, 25 p:ltä Maalisk. 1758): "Se minut erottaa tuntemistani ihmisistä, että minä keskellä vikojani olen aina moittinut itseäni niistä." Kuitenkaan ei halu tehdä selkoa itsestään jälkimaailmalle lähtenyt yksistään sisäisistä syistä. Hänen avomielisyytensä kautta lähempien ystäviensä seurassa olivat monet hänen yksityisistä asioistaan (etenkin lasten hylkääminen) tulleet tunnetuiksi ja tuottaneet mieleistä puheainetta vastustajille. Etenkin Voltaire ei tässä suhteessa jättänyt mitään tilaisuutta käyttämättä; hänen nimettä julkaisemansa Sentiment du citoyens (1764) on kirjallisuuden vastenmielisimpiä häväistyskirjoituksia. Se tapa, jolla häntä siinä ahdistettiin vaikutti Rousseauhon hyvin voimakkaasti. Hän käsitti, että jos hän tahtoi säästyä paljoa pahemmilta syytöksiltä, kuin joihin hän todella oli tehnyt itsensä syypääksi, tuli hänen laveasti esittää omat vaiheensa.

Mutta toisenkin muutoksen alaiseksi tuli hänen itsebiograafiansa valmistusaikanaan. Myöhempinä aikoina, kun hänen ja Voltairen ja ensyklopedistien väli oli rikkautunut, kun hän oli saanut kärsiä vainoa Ranskan ja Sveitsin hallitusten puolelta, pääsi sairasmielinen epäluuloisuus hänessä suureen valtaan. Hän luuli, että oli liittouduttu häntä vastaan hänen mainettaan turmelemaan ja tekemään häntä, riippuvaiseksi ja arvottomaksi ihmisten silmissä. Tämän epäluulon vaikutuksen alaisena, joka yltyi melkein mielenviaksi, muuttui itsebiograafia puolustuskirjoitukseksi, vastaväitteeksi kaikkiin niihin hyökkäyksiin, joita hän oli huomaavinaan kaikilla tahoilla. Tässä mielentilassa ovat "Tunnustusten" viimeiset osat kirjoitetut, myöskin useissa muistutuksissa aikaisempiin osiin lausuu hän sen uuden selityksen ihmisten menettelyyn häntä kohtaan, jonka hän nyt luuli löytäneensä.

Confessions ovat siis aiotut sielutieteelliseksi asiakirjaksi, tunnustukseksi ja puolustuskirjoitukseksi, ja nämä kolme näkökantaa ovat otettavat huomioon kirjaa lukiessa. Itsestään ymmärrettävä on, että kirjoa tulee käyttää varovaisesti, kun hän puhuu varsinaisista tai luulotelluista vihamiehistään. Hän kuvaa Grimmiä, rouva d'Epinayta, Diderotia, ja Holbachia ja Voltairea samoin, kuin Dante niitä, jotka hän sijoittaa helvettiin. Jokaisessa itsebiograafiassa julistetaan semmoisia tuomioita. Sen sijaan voisi luulla, että häneen täydellisesti voi luottaa, kun hän puhuu pahaa itsestään. Mutta kaikessa tunnustuksessa oli se vaara, että koettaessa pukea selviin sanoihin ja ajatuksiin sitä, mikä mielessä on liikkunut ja vienyt tekoihin, helposti tulee kuvanneeksi todellisuudessa hämärän ja puoleksi tajutun selväksi ja määrätyksi tahdoksi, ja tulee esittäneeksi sitä, mikä on hetken katkeran hädän pakottamaa, erityisen periaatteen hedelmäksi. Sisäisiin tapahtumiin tulee, kun niitä kuvataan, jotain järeyttä ja raskautta, jota niissä alkujaan ei ollut, ja mustat kohdat maalauksessa vetävät helposti huomiota suhteellisesti liian suuressa määrässä puoleensa. Samalla saattaa helposti omista varjopuolista puhuminen tuottaa jonkinlaista rafineerattua nautintoa. Niistä nauttii ominaan, tuntee itsensä niissä ja pitää niitä omituisina ja erikoisina. Sitä paitse nauttii omasta rehellisyydestään niitä tunnustaessaan. Tästä syntientunnustamisen sentimentaalisuudesta ja farisealaisuudesta ei Rousseau ole jäänyt vapaaksi. Hän sanoo itse, että hän jollain itselleen käsittämättömällä tavalla, pikemmin on ollut liian ankara kuin lempeä itseään kohtaan. (Rêveries d'un promeneur solitaire IV). Selityksen tähän antaa kenties hänen suuri halunsa katsella itseään peilistä, joka saa mieltymään kaikkeen, mitä vaan peilistä näkee, kunhan se vaan on omaa, ja joka helposti tekee itsensä katselemisen hyveeksi. Rousseaulle kuvaavaa on, että hän kahdesti on runollisessa muodossa käsitellyt itseensä rakastumista. Huvinäytelmässä, Narcisse, jonka hän aivan nuorena kirjoitti, antaa hän nuoren miehen, josta hänen itsensä siitä tietämättä oli maalattu kuva naispuvussa, rakastua tähän kuvaan. Ja "Pygmalionissa" antaa hän taiteilijan rakastua kättensä töihin. Tunnustuksissaan nauttii Rousseau yhtä paljon omista vioistaan kuin ylevistä tunteistaan. Ja se on otettava huomioon tätä kirjaa lukiessa, joka on yhtä täynnä ristiriitaisuuksia, kuin se elämä ja se luonne, jota siinä kuvataan.

Silloinkin kun Rousseau ilman mitään erikoistarkoitusta antautuu muistoihinsa, tulee olla varovainen. Niinhän aina on, että kuvaus meidän menneestä elämästämme, ehdottomasti saa erityisen värityksen myöhempien kokemusten ja tunnelmoin kautta. Kun koko meidän persoonallisuutemme perusta on välilläolevana aikana muuttunut, on vaikea katsella puolueettomasti kauvan sitten tapahtunutta ja vieläkin vaikeampi palauttaa sitä muistiin. Ainoastaan vähemmässä määrässä käytti Rousseau Tunnustuksiaan kirjoittaessa kirjeitä ja muistiinpanoja aikaisemmilta ajoilta. Enimmäkseen kirjoittaa hän suoraan muistin mukaan. Hän myöntää, että hän on saattanut erehtyä sekä yksityisten tosiasioin että sen järjestyksen suhteen, jossa ne esitetään, mutta yleensä arvelee hän muistavansa oikein. "Minulla on", sanoo hän (Tunnustusten seitsemännen kirjan alussa), "ainoastaan yksi luotettava ohjaaja, johon voin turvautua, nimittäin niitten tunteitten jakso, jotka ovat kuvastaneet minun olentoni kehitystä, ja niiden tapahtumain jakso, jotka olivat niihin syynä tai niitten seurauksina… Minä saatan unohtaa tosiasioita, panna ne väärään järjestykseen ja erehtyä aikaa määrätessäni; mutta minä en saata erehtyä sen suhteen, mitä minä olen tuntenut, enkä senkään suhteen, mihin tekoihin minun tunteeni ovat minua ohjanneet, ja sehän se on pääasia." Nämä sanat ovat Rousseaulle hyvin kuvaavia. Me näemme, että hänen muistonsa — samoinkuin hänen ajatuksensa — ovat hänen tunteittensa vaikutuksen alaisina. Varmaan on se kuvittelua, kun hän luulee voivansa suoranaisesti muistoonsa palauttaa tunteita elämänsä aikaisemmilta ajoilta ja vasta tunteiden kautta johdattaa mieleensä ne tapahtumat, joiden seurauksia tai syitä ne olivat. Kokemus osoittaa varmasti, että on paljon helpompi palauttaa muistiin menneisyyden kokemuksia kuin menneitä tunnelmia. Joka tapauksessa on kulloinkin vallalla olevan tunteen vaikutus suuri: mitä enemmän yhdenkaltainen se on tapahtuman tunteen kanssa, sitä paremmin se auttaa sen muistamista, mutta mitä enemmän se eroaa aikaisemmasta tunteesta, sitä vaikeampi on muiston tulla täydelliseksi ja oikeaksi. Sen vuoksi valikoidaan menneenajan muistoja sen tunteen mukaan, joka meissä muistellessa vallitsee, mutta jonka suhteesta menneen ajan tunteisiin meidän on mahdottoman vaikea saada varmaa käsitystä. Rousseau sanoo usein, että hän muistellessaan on taipuvainen viipymään valoisassa ja hymyilevässä ja unohtamaan surun, jonka hän johtaa luonnollisesta halusta pitää mieleistä vastenmielistä parempana. Sillä välin kun hänen mielikuvituksensa, tuskan ja epäluulon ohjaamana, kuvasi tulevaisuuden mahdollisuuksia kauhean pimeiksi, oli se mielikuvien valikoiminen, joka oli kääntynyt menneisyyteen, valoisa ja hymyilevä — niitä mustia kohtia lukuunottamatta, jotka hänen omat erehdyksensä synnyttivät. Tästä hän johtaa, ettei hän vihaa vihamiehiään (vaikka hän pelkää ja epäileekin heitä): hän ei muistele sitä pahaa, jonka ne ovat tehneet hänelle. Samaa vakuuttavat henkilöt, jotka olivat hänelle läheisiä hänen viime aikoinaan (niinkuin Corancez, katso hänen kirjaansa: De J. J. Rousseau Paris 1798. s. 27); he todistavat, ettei hän koskaan puhunut pahaa kestään, ei niistäkään, joita hän piti vihollisinaan. Tämän Rousseaun muiston ominaisuuden kautta voitanee suureksi osaksi selittää se loisto ja tuntehikas sydämmellisyys, jolla hän kuvaa aikaisempia, onnellisempia aikoja elämästään. Varmaan kuvittelee hän varhaisemmaksi sitä luonnonihailua ja halua yksinäisyyteen, jotka pääsivät niin suuren valtaan hänessä hänen myöhemmällä iällään. Hän antaa itse todisteita tähän. Teoksessaan Rêveries d'un promeneur solitaire (Yksinäisen kävelijän unelmia) lausuu hän useampia kertoja, että vasta kun hänen suhteensa ihmisiin oli rikkautunut, hän oikein saattoi iloita luonnosta. Vainoojiani minä saan kiittää yksinäisten kävelyjeni innostusten hetkistä. "Ilman heitä en minä olisi löytänyt enkä tuntenut niitä aarteita, jotka minulla on sisässäni." (II). "Minä muistan selvästi, että minun lyhyinä onnellisina aikoinani olivat yksinäiset kävelymatkat, jotka minua nyt niin viehättävät, tyhjiä ja ikäviä." (VIII). "Minä pakenin yhteisen äidin luo ja hain hänen helmassaan turvaa hänen lastensa ahdistuksilta." (VII). Mutta Tunnustuksissa luonnonihailu seuraa häntä jo lapsuudesta saakka ja sitä kuvataan niin voimakkaaksi, että se on voinut semmoiseksi tulla vasta hänen joutuessaan vastatuksin ihmiskunnan kanssa, — Sitäpaitsi on varmaan näytetty toteen, että Rousseau on kuvannut sitä onnellista aikaa, jonka hän eli les Charmettesissa rouva de Warensin luona paljoa pitemmäksi, kuin se historiallisesti todella oli. Vaimojen asiakirjain perustuksella voidaan nyt aikajärjestys vahvistaa ja osoittaa, että Rousseau on antanut les Charmettesin idyllin alkaa kaksi vuotta liian aikaiseen. (Katso tästä Eugène Ritter: Nouvelles Recherches sur les Confessions et la Correspondance de Jean Jacques Rousseau. Berlin 1880, s. 312). Tapahtumain jaksoon saattaa varmemmin luottaa kuin tunteitten. Tunnelman syvyys muistellessa tätä kadonnutta idylliä on saanut Rousseaun kuvittelemaan sen kestäneen kauvemmin, kuin se todella kesti.

Vihdoinkin on luonnollisesti Tunnustuksia kirjoittaessa halu antaa niille taiteellinen muoto ollut määräävä. Hän myöntää itse, että hän on antanut mielikuvituksen täyttää muistin aukkoja, ja että hän ehdottomasti kaunistaa kadonnutta onneaan. (Rêveries. IV). Sitä paitse saattaa selvästi huomata, kuinka hän alusta pitäen Tunnustuksissaan erikoisesti tuo esille ne piirteet, jotka hänen mielestään valaisevat hänen luonnettaan, mimmoiseksi se myöhemmin muodostui, ja kuinka hän koettaa kertoa yksityispiirteitä ja tapahtumia niin, että esitykseen tulee vastakohtia ja vaihtelua.

Rousseaun Tunnustukset on kummallinen kirja. Hän on itse sanonut kirjoittaneensa sen kokonaan sydämmellään, jota vastoin hän on kirjoittanut toisia kirjoja hengellään yksin. Juuri siksi, että kirja samalla on kertomus, tunnustus ja puolustus, on se niin erinomaisen rikas. Se kuvaa muiston surumielistä iloa yhtä hyvin kuin nykyajan tuskaa ja jännitystä. Ei se peitä enemmän pimeitä kohtia kuin korkeinta ja puhtainta innostusta. Syvällisintä tunnetta ja haaveksivaa romanttisuutta on rinnakkain kirkkaitten ajankuvausten ja raitisten luonnonmaalausten kanssa. Mitä kirjan kieleen tulee, mainittakoon ainoastaan, että siitä St. Beuven mukaan (Causeries de lundi III) alkaa vallankumous Ranskan kielen historiassa, tärkein Pascalin jälkeen.

Paitse Tunnustuksia on Rousseau kirjoittanut muitakin itsebiograafisia teoksia, jotka samoinkuin nämä tulivat päivänvaloon vasta hänen kuolemansa jälkeen.

Kolmessa dialoogissa, joilla on yhteinen nimi; Rousseau juge de Jean-Jacques, on hän mestarillisesti määritellyt omaa luonnettaan yleisen sielutieteellisen teorian mukaan, jota hän käyttää muissakin teoksissaan. Mutta samalla noudattaa hän hyvin johdonmukaisesti samaa päähänpistosta, että hänen entiset ystävänsä vainosivat häntä, joka myöhemmin ajoi häntä paikasta paikkaan. Teoksesta on siten tullut hyvinkin arvokas sielutieteellinen asiakirja sairaloisen sielunelämän ymmärtämiseen.

Teoksessa Rêveries d'un promeneur solitaire ei tästä päähän pistoksesta ole luovuttu, mutta siinä vallitsee lempeämpi, maltillisempi mieliala. Hän on "jälleen löytänyt sielun rauhan, melkeinpä onnen." Hän on kirjoittanut tunnustuksensa ja tuntee olevansa ikäänkuin elämän ulkopuolella. Muistot, unelmat ja mietiskelyt kehittyvät vapaasti, tässä kirjassa on muutamia Rouseaun somimpia kyhäelmiä. On kuin iltarusko sitä valaisisi, mikä vaikuttaa erikoisen loistavasti, kun juuri tullaan tunnustuksesta.