Jean Jacques Rousseau ja hänen filosofiansa

by Harald Høffding

III.

Elämä, Luonne ja Teokset.

1. Nuoruus.

Rousseau polveutuu perheestä [2], joka kuudennentoista vuosisadan keskivaiheilla muutti Parisista Geneveen säilyttääkseen protestanttisen uskonsa. Se oli varakas suku, jonka useimmat miehiset jäsenet harjoittivat kellosepän ammattia. Se otti valppaasti osaa pienen tasavallan sisällisiin taisteluihin. Synnynnältään oli Jean Jacques siis geneveläinen kansalainen, kuului kaupungin ensimmäiseen luokkaan. Kaikkiaan oli viisi luokkaa, niin että kun Jean Jacques myöhemmin ylpeillen kutsuu itseään geneveläiseksi kansalaiseksi, hän silloin kopeili aristokraattisella arvonimellä.

Geneve oli silloin vielä sen ajan muistojen vaikutuksen alaisena, jolloin se oli protestanttisuuden etuvartija ja pääpaikka. Sen asukkaissa vallitsi voimakas ja itsenäinen henki, mutta samalla ankaran kova kuri. Calvin oli uudistanut hallitusmuodon aristokraattiseen suuntaan, hän oli myös perustanut konsistoriumin, joka tarkoin valvoi tapojen ankaruutta, itse kansalaistenkin, ensimmäisen luokan porvarien. Sillä ainoastaan olemalla niin ankaria itseään kohtaan he saattoivat säilyttää valtansa. Ylellisyys, pila, laulu, tanssi, pelit, teaatteri — olivat kiellettyjä tai tuskin suvaittuja. Luonteeltaan levottomille täytyi tämän ankaran kurin olla kidutusta. On seikkoja, jotka osoittavat, että Rousseaun läheisten sukulaisten oli ollut vaikea alistua niiden alle.

Rousseaun äidin, joka kuoli kohta hänen syntymisensä jälkeen, kerrotaan olleen kauniin, vilkkaan ja itsenäisen naisen. Hänen isänsä, joka oli kelloseppä niinkuin useimmat hänen esi-isistään, oli myös elämän haluinen, ja oli hänellä voimakas itsenäisyyden tunne, joka osaksi synnytti taistelunhalua, osaksi matkustushalua. Muutamia vuosia häittensä jälkeen jätti hän vaimonsa ja lapsensa, ja lähti Konstantinopoliin, jossa hän harjoitti ammattiaan. Kenties oli tämä muutto välttämätön rahallisista syistä. Vuosi hänen kotiintulonsa jälkeen syntyi toinen poika, Jean Jacques 28 p. Kesäk. 1712. Kun äiti kuoli kahdeksan päivän perästä, jäi kasvatus isän huostaan, joka otti yhden sisaristaan taloonsa. Se kasvatus, jonka Jean Jacques sai, oli etenkin omiaan tunnetta ja mielikuvitusta kehittämään. Varhain alkoi isä lukea romaania ja historiallisia teoksia (etenkin Plutarkuksen elämäkertoja) hänen kanssaan. Isä ja poika siinä määrässä vaipuivat mielikuvituksen luomaan kaukaiseen maailmaan, johon lukeminen heidät saattoi, että he lukivat kaiket yöt, siksi kun kuulivat aamulla pääskysten viserryksen. Isä saattoi silloin sanoa häpeissään: "Minä olen suurempi lapsi kuin sinä." — Kun Jean Jacques oli kymmenen vuoden vanha, täytyi hänen isänsä muuttaa Genevestä kaksintaistelun vuoksi, ja poika sijoitettiin sukulaisen luo, joka oli maalaispappi. Rousseau arvelee rakkauden luontoon hänessä silloin jo heränneen. Toisena piirteenä, joka oli ominainen hänelle lapsena, mainitsee hän vihan vääryyttä vastaan, joka oli herännyt hänessä, kun häntä kerran syyttömästi rangaistiin, myöskin oli aistillisuutta hänessä hyvin aikaisin näyttäytynyt: "minun vereni hehkui aistillisuudesta melkein synnynnästä saakka", sanoo hän. Hoitajattarien antama ruumiillinen rangaistus tuotti hänelle aistillista nautintoa. Muutoin aistillinen himoitseminen etusijassa purkautui mieli kuvitteluun, jolle romaaninluku antoi vauhtia ja sisällystä. Hän hurmaukseen saakka jumaloi ihanteellisia olentoja eli enemmän kuvitellussa maailmassa kuin todellisessa. Samalla voimistui myös halu yksinäisyyteen.

Kun hänet ensin oli katsottu kelvottomaksi kirjurintoimeen eräässä julkisessa konttoorissa, pantiin hänet kaivertajan oppiin. Työ täällä miellytti häntä, mutta kohtelu oli ankaraa ja raakaa. Pakko ja kiellot kiihoittivat vapaudenhalua ja intohimoisuutta. Lohdutuksena olivat hänellä kävelyretket kaupungin ympäristössä sunnuntaina toveriensa seurassa. Kuljeksiessaan unohtivat nuorukaiset monesti ajan ja monesti olivat heidän kotiin palatessaan kaupungin portit suljetut. Useampia kertoja oli Jean Jacquesia rangaistu siitä syystä. Ja kun hän taas kerran keväällä 1728 löysi kaupungin portin suljetuksi, päätti hän epätoivoissaan, ettei hän alistuisi siihen, mikä häntä odotti, vaan pakenisi pois avaraan maailmaan. Ja tuskin oli hän tehnyt päätöksensä, ennenkuin epätoivon sijaan heräsi vapaudentunne ja ilo, odottavan seikkailijaelämän johdosta. Nyt hän ehkä oli löytävä, mitä hän siihen saakka vain oli uneksinut. Se sankarillisten ja rakkaudellisten kuvien täyttämä maailma, jonka hänen mieli kuvituksensa oli luonut, oli nyt ehkä todellisuudessa avautuva hänelle. Äkillisen sysäyksen kautta hän siis katkaisi sen tasaisen elämän juoksun, joka oli hänen edessään, ja joka olisi voinut ohjata hänet samanlaiseen toimintaan porvarina Genevessä, jota hänen esi-isänsä olivat harjoittaneet. Mutta yhtäjaksoinen toiminta ei soveltunut hänelle. Hänen elämässään samoinkuin hänen kyvyissään ja luonteessaan ovat äkilliset mielenjohteet määrääviä. Kasvatus oli edistänyt tätä puolta hänen luonteessaan, jota myös kannatti peritty taipumus. Kuvaavaa on, että hänen vanhempi veljensä François useampia vuosia aikaisemmin oli karannut opista samoinkuin Jean Jacques. Mutta Françoisen jäljettömiin kadotessa, oli se kuljeksijaelämä, jonka Jean Jacques nyt alkoi, jättävä syvät jäljet inhimillisen sielunelämän kehitykseen. Hän löysi "uuden maailman", vaikkei se ollutkaan se maailma, josta hän oli uneksinut.

Äkillinen keskeytys, uuden viekottelevan mahdollisuuden näyttäytyessä, on piirre, joka usein uudistuu Rousseaun elämässä. Hänen romantillinen vapauden- ja nautinnonhalunsa vaatii aina raitista ilmaa, riippumattomuutta, uusia näköpiiriä. Kun hänestä tuli luonnon profeetta, niin tarkoitti hän luonnolla ennen kaikkea vapautta.

2. Rousseau ja rouva De Warens.

Pakomatkallaan kulki Jean Jacques savoijalaisen rajan yli ja tuli muun muassa erään katolilaisen papin luo, joka otti hänet vieraanvaraisesti vastaan. Täällä tuli uusi sysäys, jota heti noudatettiin. Pappi kysyi, eikö hän olisi halullinen kääntymään katolinuskoon. Nuori maankuljeksija siihen suostui sen tunnelman alaisena, jonka papin vieraanvaraisuus oli hänessä herättänyt, ja myös halusta koetella uutta. Hänet neuvottiin sen vuoksi Annecyhin erään ylhäisen naisen, rouva de Warensin luo, jolla oli tapana pitää huolta nuorista katoolinuskoon kääntyvistä ihmisistä. Tämä tuttavuus vaikutti, sekä hyvässä että pahassa, suuresti Rousseaun koko tulevaan elämään.

Tämä merkillinen nainen oli syntynyt Vevayssa toisella puolen Genevenjärveä. Nuoruudessa oli häneen pietistinen suunta vaikuttanut, joka siihen aikaan oli Saksasta levinnyt ranskalaiseen Sveitsiin. Hän oli sen kautta ruvennut pitämään tunteen voimallisuutta varsinaisena uskonnollisuutena, jota vastoin opin eroavaisuus hänestä oli ulkonaista ja vähäpätöistä. Levoton ja moninainen luonne hän oli; mutta ei näytä olevan syytä epäillä, ettei hän tavallaan olisi ollut uskonnollinen, vaikka hänen luonteessaan lie ollut muitakin aineksia kuin semmoisia, jotka saattavat vakavaan uskonnollisuuteen[3]. Samalla kun hän, mystillis-pietistisen uskonnollisuutensa perustuksella oli taipuvainen epäilemään kaikkia dogmia ja uskontunnustuksia, oli hän epäileväinen aivan toisistakin syistä. Hän ihaili suuresti Baylea. Pakomatkallaankin oli hänellä tämän sanakirja mukanaan, ja Rousseau sanoo, ettei "hän puhunut muuta kuin Baylesta." Paitse näitä erityisiä taipumuksia viehättivät häntä lapsuudesta saakka suuresti alkemistiset kokeet ja teollisuuskeinottelut, joiden kautta hän usein sekaantui rohkeisiin yrityksiin ja viimein joutui perikatoon. Hän oli aikaisin mennyt naimisiin, mutta kun hän oli tyytymätön avioliittoonsa ja samalla oli sekaantunut onnettomiin keinotteluihin, pakeni hän Vevaysta järven yli Savoijaan, jossa hän kääntyi katolinuskoon ja sai eläkkeen Sardinian kuninkaalta. Rousseau sanoo hänestä, että olkoon syy hänen uskontonsa vaihtamiseen mikä hyvänsä, mutta minkä uskonnon hän kerran oli valinnut, siihen oli hän syvästi kiintynyt. Mutta Rousseau myöntää myös, että hän asettui hyvin vapaalle kannalle kirkon opin suhteen. Jokaista yksityistä dogmia käsitti hän toisella tavalla kuin kirkko. Erittäin kerrotaan, että hän uskoi kiirastulta, mutta ei helvettiä. Hän asui ensin Annécyssä, myöhemmin Chambéryssä. Hänen talossaan ei oleskellut yksistään käännytettäviä ja vastakääntyneitä, vaan myös kaikenlaisia seikkailijoita ja maankiertäjiä, jotka käyttivät hyväkseen hänen vieraanvaraisuuttaan, neuvojaan ja apuaan. Useinkin hänen käytöstään näiden nuorten miesten suhteen suuntasivat vallan toisenluontoiset vaikuttimet kuin pelkkä uskonnollinen into ja keinotteluhalu. Samoinkuin uskonnollisissa asioissa piti hän rakkaussuhteissakin ulkonaisia muotoja vähäpätöisinä. Hän antoi suosionsa säälistä, liittääkseen nuoria miehiä itseensä ja estääkseen heitä harhateille eksymästä. Tämän puolen hänen luonteestaan opimme tuntemaan ainoastaan Rousseaun Tunnustuksista. Hän on katsonut olevansa oikeutettu puhumaan yhtä avonaisesti hyväntekijästään kuin itsestään. Hän väittää, ettei tämän erehdyksiin ollut syynä hänen sydämmensä, joka oli puhdas ja jalo, vaan väärä käsitys sukusuhteiden merkityksestä. Hänen luonteensa ja vaiheensa eivät muuten vielä ole täysin selvillä.[4]

Tässä siis kaksi salaperäistä luonnetta sattui yhteen. Jos Jean Jacquesin luonteessa oli useita sekä hyviä että pahoja taipumuksia, niin saattoivat ne tämän merkillisen naisen vaikutuksen alaisina kukin päästä täyteen kehitykseensä. Rikkaruoho kasvoi kilpaa hyvän viljan kanssa, ja sitä kitkemistä, joka olisi ollut niin tarpeen, ei toimitettu. Oli ikäänkuin hän aikaisimmasta lapsuudestaan saakka ja koko nuoruutensa ajan, olisi joutunut juuri semmoisiin oloihin, jotka saattoivat antaa täyden vapauden hänen olentonsa vastakkaisille aineksille.

Palmusunnuntaina 1728 hän ensi kerran näki rouva de Warcnsin. Viisikymmentä vuotta myöhemmin, vähää ennen kuolemaansa, muisteli hän tätä päivää liikutetuin sanoin, jotka kenties olivat viimeiset hänen kirjoittamansa (Rêveries X). "Tämä hetki" sanoo hän "tuli minulle määrääväksi koko elämäni suhteen, ja synnytti välttämättömän tapahtumain sarjan kautta sen kohtalon, joka vallitsi elämässäni siitä pitäen". Hänet lumosi heti säteilevä ylhäinen rouva, joka niin ystävällisesti otti hänet vastaan. Oli kuin hän yhtä aikaa olisi nähnyt äidin ja rakastajattaren, joka saattoi ohjata hänen henkistä kehitystään ja samalla turvata hänen aineellisen toimeentulonsa. Aluksi piti hän Rousseauta luonaan vaan muutamia päiviä ja lähetti hänet sitten Turiniin, siellä käännytettäväksi kaikkien sääntöjen mukaisesti.

Hän matkusti jalkaisin, ja tämä jalkamatka alppien yli on käänne luonnontuntemisen historiassa. Vaikka Rousseau sovittaneekin myöhempiä kokemuksia nuoruuden ajan tunnelmani kuvaukseen, voimme kuitenkin uskoa häntä, kun hän kuvaa ihastustaan tällä matkalla. Hänen tunteensa olivat vallan toiset kuin Ludvig Holbergin, tämän muutamia vuosia aikaisemmin (1716) matkustaessa samaa tietä päinvastaiseen suuntaan. "Turinista", sanoo Holberg, "matkustin minä alppivuorten yli ja tulin Savoijaan, jossa maassa, vaikka se onkin vuorista ja rumaa, kuitenkin on monta kaunista kaupunkia ja kylää." Syynä Rousseaun innostukseen lie tosin osaksi ollut kohtaus hänen suosijattarensa kanssa, jonka siipien suojassa hän yhä tunsi olevansa: se teki hänen mielensä turvalliseksi ja antoi aihetta haaveiluun. Mutta voimakkaatta liikutuksetta ei ihminen voi löytää sielua luonnossa. Ja Rousseaun silmissä saivat nyt vuoret ja metsät, nurmet ja joet sielun ja elämän. Siitä ajasta pitäen, sanoo hän, olen minä suuresti rakastanut vuoria ja jalkamatkoja.[5] Kenties viehätti häntä toistaiseksi vapaa vaeltaminen ulos maailmaan kaukaista maalia kohti. Jalkamatkoilla oli pitkin hänen nuoruuttaan suuri merkitys. Häntä "miellytti astuminen" riippumatta "halusta saavuttaa maali". Ripeä käynti ja vaihtelevat maisemat panivat hänen ajatuksensa liikkeelle ja antoivat niille rohkeutta kohota yli kaikkien rajojen. Jos "ainainen haluaminen, joka ei koskaan saa rauhaa, on jalkamatkojen syvin salaisuus", on Rousseau keksinyt tämän salaisuuden. Hän on jalkamatkojen psykologian perustaja. Vapaassa vaeltamisessa oli jotain, joka oli yhtäpitävää sen luonteen ominaisuuden kanssa hänessä, jota hän itse kutsuu "vaeltavaksi maniaksi" (Tunnustukset II), ja jonka vuoksi hän saattoi löytää onnea ainoastaan ainaisessa vaeltamisessa. (Sama III). Rousseau toteutti elämässään vapaan, rohkean kuljeksijatyypin, joka suuria toivoen lähtee ulos maailmaan korkeinta löytääkseen, saman tyypin, josta romantikot myöhemmin enemmän runoilivat kuin sitä itse jäljittelivät. Todellisuus on tässä, niinkuin niin usein, käynyt runouden edellä. Ulos vapaaseen luontoon täytyi ennen muita sen lähteä, joka oli paneva jyrkän vastalauseen kaikkea ajan sivistystä vastaan.

Turinissa opetettiin Rousseauta ensin luostarissa, otettiin sitten juhlallisesti vanhan kirkon helmaan ja lähetettiin ulos maailmaan vähän rahaa kukkarossa. Hän koetti nyt päästä eteenpäin eri tavoilla, ensin kauppa-apulaisena, sitten lakeijana. Tämä Turinin aika on ollut hänelle henkisen villiytymisen aika. Riippuvainen asema ei kehittänyt parempia puolia hänen luonteessaan, ja muuan seikka, jota hän myöhemmin enimmin katui, väärä syytös, jonka hän teki erästä naispalvelijaa, toveriaan, kohtaan itse päästäkseen tunnustamasta pientä näpistelemistä, on tältä ajalta. Usein näki hän sitten saman nuoren naisen edessään ja oli huolissaan hänen vastaisten vaihettensa suhteen. "Emilessä" viittaa hän tilaansa tällä ajalla ja kuvaa sen vielä paljoa villiintyneemmäksi ja turmeltuneemmaksi kuin "Tunnustuksissa". Silloin hän myös tapasi pappismiehen, abbé Gaimen, joka herätti hänessä halun parempaan, ja myöhemmin oli hänellä yhtenä esikuvana "savoijalaiseen maapappiin", jonka suuhun hän "Emilessä" panee esityksen uskonnollisista aatteistaan. Lakeijasta kohosi hän jonkinlaiseksi sihteeriksi, kun siinä aatelistalossa, jossa hän palveli, oli huomattu hänen lahjansa ja tietonsa. Näyttää siltä, kuin olisi aiottu kasvattaa häntä vielä uskotumpaan toimeen; häntä kohdeltiin hyvin ja annettiin huolellista opetusta. Mutta kuljeksimishalu heräsi hänessä, kun hän tapasi entisen geneveläisen toverin, joka aikoi vaeltaa takaisin vuorien yli. Ikävä vapauteen, vuorille — ja rouva de Warensin luo — heräsi. Mielenjohde oli tuskin syntynyt, kun sitä noudatettiin, ja taas oli ura katkaistu, joka oli näyttäytynyt avautuvan hänelle.

Monta vuotta myöhemmin kirjoitti Rousseau lausuessaan mietteitä omasta luonteestaan (Rêveries VI): "Minä en koskaan ole oikein soveltunut porvarilliseen yhteiskuntaan, jossa kaikki on rajoitusta, velvollisuutta. Minun riippumaton luonteeni teki minut aina sopimattomaksi semmoiseen alistumiseen, joka on välttämätön sille, ken tahtoo elää yhdessä muiden ihmisten kanssa." Ei mikään lause näyttäydy enemmän todeksi hänen elämäkerrassaan.

Kun hän tuli takaisin rouva de Warensin luo, sai hän siellä kodin, jommoista hän ei ollut tuntenut aikaisemmasta lapsuudestaan saakka. Heidän välillään syntyi sydämmellinen suhde kuin isän ja pojan, he kutsuivat toisiaan "maman" ja "petit". Rousseau auttoi häntä hänen töissään. Hän koetti miettiä jotain tointa Rousseaulle. Hänen vanhemmat ystävänsä, joilta hän kysyi neuvoa, pitivät Rousseauta niin tuhmana, että hän heidän mielestään ei kelvannut muuksi kuin maapapiksi. Rousseau selittää tämän näennäisen tuhmuuden johtuvan hänen ajatustensa hitaudesta ja yhtämittaisuuden puutteesta, joka oli niin ihmeellisesti vastakkainen hänen tulisille tunteilleen. Hän saattoi harvoin löytää ajatuksia ja sanoja, kun oli heti vastattava, keskustelussa, jolloin mietteet olivat ulkoapäin synnytettävät. Ainoastaan kun hän oli ulkonaisesta pakosta riippumaton, yksinäisyydessä, kun tunteet saattoivat panna ajatukset toimimaan, vain silloin oli hän henkenä. Sen vuoksi oli niin helppo saattaa hänet suunniltaan. Myöhemmin sai hän kärsiä tämän vuoksi Parisin salongeissa.

Pappisseminaarissa, johon hänet pantiin, ei hän menestynyt. Sitten antautui hän musiikkia harjoittamaan, jolla siitä pitäen oli suuri merkitys hänen elämässään. Rouva de Warensin oleskellessa jonkun aikaa Parisissa, kuljeksi Rousseau ranskalaisessa Sveitsissä esiintyen soittoniekkana, jolloin hänen esityksensä välistä meni kokonaan penkin alle. Mustalaisluonne oli hänessä taas jonkun aikaa vallalla. Vaelluksillaan kävi hän muun muassa Vevayssa, rouva de Warensin kotiseudulla, ja läheisessä Clarensissa. Seudun kauneus ja niihin liittyvät muistot vaikuttivat häneen niin, ettei hän koskaan unohtanut niitä. Monta vuotta myöhemmin sijoitti hän näihin seutuihin kuuluisan romaaninsa "La Nouvelle Heloïse" toiminnan. Hän on kuvannut tunnelmansa sanojen kautta, jotka ovat hyvänä esimerkkinä siitä, kuinka tunne, kun sitä kauvan itse katselee muuttuu sentimentaalisuudeksi; "tällä matkalla Vevayhin kulkiessani pitkin kaunista tietä antauduin minä suloisimpaan surumielisyyteen. Tulisesti heittäytyi minun sydämeni ajattelemaan lukemattomia viattomia iloja. Minun mieleni kävi helläksi ja lempeäksi; minä huokasin ja itkin kuin lapsi. Usein minä pysähdyin itkemään rauhassa; minä istuuduin suurelle kivelle ja katselin huvikseni, kuinka minun kyyneleeni putoilivat veteen!" (Tunnustukset IV). — Myöhemmin kun hänen heräämisensä tapahtui Vincennesin matkalla, hän vasta perästäpäin — katsellessaan vaatteitaan — huomasi, että hän oli itkenyt. Kyynelrauhaset aina helposti alkoivat toimia Jean Jacquesilla, ja hän tunsi sekä sen välittömän tunteen, joka vasta perästäpain tulee itsetietoiseksi että sen omituisen kaksinaisen mielentilan, jossa nauttii tunnelmasta itse tunnelman hetkenä.

Muuan armenialainen seikkailija, jonka pariin hän joutui sai hänet joksikin aikaa mukaansa Sveitsiin. Täällä kuljeksiessaan joutui hän tekemisiin ranskalaisen lähetystön kanssa, joka otti hänet huostaansa ja lähetti hänet Parisiin — jotta hänestä siellä tehtäisiin upseeri. Uusi tulevaisuus! Mutta kun häntä suosituksistaan huolimatta Pariisissa kohdeltiin pikemmin palvelijan kuin kadetin tavoin ja kun hänellä oli ikävä mamania, jota hän ei siellä tavannut, vaelsi hän takaisin Savoijaan. Tätäkin jalkamatkaa kuvaa hän suurella ihastuksella.

Rouva de Warens, joka nyt asui Chamberyssa otti hänet ystävällisesti vastaan ja hänet sijoitettiin nyt maanmittari-konttoriin, jossa hän jonkun aikaa teki ahkerasti työtä. Mutta ainoastaan jonkun aikaa. Hengetöntä työtä pimeässä ahtaassa huoneessa ei hän ajan pitkään voinut kestää. Hän turvautui silloin taas musiikkiin ja tuli Chamberyn nuorten naisten suosituksi opettajaksi. Oli herraselämää Jean Jacquesille opettaa nuoria kauniita naisia — sillä hän väittää niiden kaikkien olleen kauniita. Hänen herkkä rakkautensa, joka sekä Turinissa että hänen edellisellä kerralla Savoijassa ollessaan oli liekehtinyt joka kerran, kun siihen oli vähintäkään syytä, muistuttaa palvelijaa "Figaron häissä". Hän oli kerubini-luonne, ja hänen nerokas notkea vartalonsa ja haaveksivat silmänsä soveltuivat siihen. Kun vanhemmatkin naiset näyttivät mieltyvän nuorukaiseen, alkoi mamania arveluttaa, ja ettei Jean Jacques joutuisi huonoihin käsiin, teki hän hänet rakastajakseen. — Tämä on lukijalle kenties tuskallisin kohta Rousseaun Tunnustuksissa. Ymmärtää, kun hän sanoo: "Minä olin mieleltäni kuin veririkoksen tekijä". Joutuessaan rakkauden suhteeseen äidillisen ystävänsä kanssa tunsi hän kahden tunteen törmäävän yhteen, jotka kukin itsekseen ovat syvimpiä ja pyhimpiä, mutta loukkaantuvat, jos kohdistuvat samaan olentoon. Lukija tuntee sen kumminkin voimakkaammin kuin Rousseau itse; hänelle koko se aika, joka nyt alkoi, kuvastui runollisessa valossa, joka antaa hänen kertomuksilleenkin lämpöä ja loistoa. Tämäkin oli niitä omituisia olosuhteita, joihin Rousseaun piti joutua harhailevalla matkallaan sivistyksestä luontoon. Hän huomasi, että saattaa tulla "sivistyksen" asettamien rajojen ulkopuolelle, sen vuoksi tulematta "todelliseen luontoon". — Siihen tuli lisäksi vielä, että Rousseau tiesi jakavansa mamanin suosion toisen kanssa, — toisen "onnettoman", jota tämä oli säälinyt. Hänen nimensä oli Claude Anet, hänkin niinkuin Rousseau Sveitsistä paennut äsken kääntynyt. Olipa todellakin alentavaista löytää onnea moisissa oloissa! Rousseau parka! Hänen onnensa päivinä emme voi tuntea myötätuntoisuutta häntä kohtaan näiden alentavien olosuhteiden vuoksi, ja onnettomuuden päivinä, jotka sitten tulivat, pääsi mieletön luulevaisuus niin suureen valtaan hänessä, että hän usein sysää lukijat luotaan, samoin kuin hän usein sysäsi ystävänsä. Aina uudestaan kuitenkin sovittaa suuri ja syvä halu puhtauteen ja suuruuteen, se excelsior, joka soi hänen sielussaan, ja joka kaikesta kurjuudesta huolimatta on soinut sukupolville hänen jälkeensä. —

Rousseaun vanhempi kilpailija näyttää olleen käytännöllinen mies, joka jotenkuten piti rouvan asiat järjestyksessä. Hänen kuolemansa jälkeen joutuivat ne yhä nopeammin epäjärjestykseen rouvan hurjien keinottelujen ja yritysten kautta. Rousseau ei kyennyt järjestämään eikä hillitsemään. Kuitenkin oli hänellä se järkevä ajatus, että hän koetti saada häntä teollisuuden asemesta harrastamaan maanviljelystä. Rouva de Warens vuokrasi maatilan maineen, puistoineen ja viinitarhoineen ulkopuolelta Chamberytä, nimeltä les Charmettes. Kesillä tuotti Rousseaulle rajatonta nautintoa luonto ja keskustelut mamanin kanssa. Pian syventyi hän myöskin laajoihin tutkimuksiin. — On löydetty vuokrakontrahti ja se osoittaa, että muutos les Charmettesiin on voinut tapahtua vasta 1738. Tunnustuksissa se mainitaan kahta vuotta aikaisemmaksi. Idylli on niinkuin jo mainittiin pitentynyt hänen muistossaan.

Vuodet Chambéryssä ja les Charmettesissä tulivat Rousseaun oppivuoksiksi. Hänen lääkärinsä, tohtori Salomon, oli inokas Kartesiolainen ja ohjasi hänet filosoofisiin ja muihin tieteellisiin opintoihin. Ensi kerran innostui hän filosofiaan ja opiskelemiseen yleensä lukiessaan Voltairen teosta Lettres sur les Anglais (joka ilmestyi Lontoossa 1732, Parisissa 1734). Sen kautta tutustui hän Locken ja Newtonin edustamaan uuteen englantilaiseen tutkimukseen ja sen taisteluun Kartesiolaista filosofiaa vastaan. Molemmat suunnat ovat suuresti vaikuttaneet Rousseauhon; häntä saattaa kutsua sekä Locken että Descartesin oppilaaksi. Mutta vaikka hän tutki Lockea Descartesin, Malebranchen ja Fénelonin rinnalla, vaikuttivat viimeksi mainitut ajattelijat häneen enimmin hänen aatteittensa sisällykseen ja suuntaan nähden, niinkuin myöhemmin saamme nähdä, kun yhtäjaksoisesti tehdään selkoa hänen filosoofisista mielipiteistään. Hän koetti harjoittaa ajatuksiaan kärsivällisesti seuraamaan eri ajattelijain esityksiä, silloinkin kun hän ei saanut niitä sopimaan yhteen. Nämä opinnot, joita harjoittaessa autodidaktin tarmo ja raittius saivat palkita puuttuvaa koulukasvatusta, ohjasivat hänet filosofian suureen keskusteluun, ja saivat hänet etsimään sitä paikkaa, josta hänkin voisi sanansa lausua. Hänen ensyklopedistinen harrastuksensa sai hänet filosofian ohella tutkimaan perinpohjin matematiikkaa, latinaa ja historiaa.

Näitten opintojen tarkoitus ei ollut yksistään itsensä kehittäminen, vaan hän tahtoi myöskin saavuttaa kasvattajan ja kirjurin aseman ylhäisessä perheessä. Kirjeessä isälleen näiltä vuosilta mainitsee hän nämä tuumansa, mutta tunnustaa samalla, että hänen korkein toivomuksensa on jäädä rouva de Warensin luo. Hänen äidillinen ystävättärensä vaikutti suuresti hänen kehitykseensä uskonnollisen kriisin aikana, joka ohjasi hänet jansenististen mietteiden alalle ja sai hänet pelkäämään ikuista kadotusta. Vapaauskoinen maman, joka oli vakuutettu, että kyllä oli kiirastuli, mutta ei helvettiä, oli hänelle tämän kriisin aikana, hänen omien sanojensa mukaan, "suuremmaksi hyödyksi, kuin kaikki maailman teoloogit olisivat voineet olla".

Sairaus sai Rousseaun matkustamaan Montpellieriin kysymään neuvoa kuuluisalta lääkäriltä. Matkalla sattuva rakkaudenseikkailu osoittaa, kuinka helposti hän saattoi unohtaa mamanin vähemmin äidillisten kaunottarien vuoksi — tai pikemmin kuinka helposti hän unohti kaikki, kun hän taas tuli maantielle. Surua kuitenkin tuotti hänelle kotiin tullessaan löytää taas uusi vastakäännetty kilpailemassa mamanin suosiosta. Nyt ei hän sentään enää voinut taipua jakamaan mamanin sydäntä toisen kanssa. Hän lähti kotiopettajaksi Lyoniin. Tältä ajalta on säilynyt opetussuunnitelma, joka on esityö Emileen. Muuten teki hän sen huomion, että hän ei soveltunut kasvattajaksi. Ja kun hän sitäpaitse alkoi ikävöidä mamania, palasi hän takaisin hänen luokseen — jo viidettä kertaa. Mutta kun hän löysi olot entisellään, ja kun rouva de Warensin asiat kävivät yhä huonommiksi, päätti hän lähteä Paxisiin onneaan koittamaan ja ansaitakseen, millä auttaa häntä. Hän oli keksinyt uuden nuottikirjoituksen (myöhemmän Cheven mallin tapaisen), johon hän perusti toivonsa. "Minä kätkin sydämmeni les Charmettesiin", sanoo hän (Tunnustusten seitsemännen kirjan alussa), "ja rakensin sinne viimeisen tuulentupani, siinä toivossa, että minä kerran voisin palata takaisin mamanin jalkain juureen, kun hän olisi jälleen löytänyt itsensä."

3. Oleskelu Parisissa.

Uusi nuottijärjestelmä esitettiin tiedeakatemialle Parisissa, mutta ei saavuttanut hyväksymistä. Rousseau alkoi siis Parisissa olonsa, jota kesti, muutamat väliajat siihen luettuna, syksystä 1741 kevääseen 1756, pettymyksellä. Mutta nuottijärjestelmästä keskusteltaissa tutustui hän useihin tiedemiehiin ja kirjailijoihin, ja musiikki se ensi aikoina tuotti hänelle elatuksen ja teki hänen nimensä tunnetuksi. Arvokasten suosijain välityksellä tuli hän muutamia vuosia myöhemmin Venetsian lähettilään sihteeriksi. Oleskelu kuuluisassa tasavallassa antoi hänelle tilaisuutta historiallisiin opintoihin, hän tuli verranneeksi venetsialaista hallitusmuotoa isänmaansa hallitusmuotoon. Hän alkoi tuumia teosta valtiomuodoista. Hän oppi myös tuntemaan italialaista musiikkia, jota hän myöhemmin hyvin innokkaasti puolsi ranskalaista vastaan. Mutta se toivo, joka hänellä ehkä oli saada jatkaa toimiaan diplomatian palveluksessa, meni myttyyn, hän otti nimittäin eron, kun ei voinut taipua lähettilään liiallisiin vaatimuksiin ja ylpeyteen. Kohta Parisiin palattuaan, valmistellessaan oopperaa, teki hän tuttavuuden, joka vaikutti koko hänen elämäänsä. Siinä pensionaatissa, jossa hän asui, oli pesusta huoli pidettävä nuorella naisella, nimeltä Therèse Levasseur. Hän söi yhteisessä pöydässä ja siinä usein hänestä tehtiin pilkkaa. Rousseau, jota miellytti hänen vaatimattomuutensa ja etenkin hänen vilkkaat ja lempeät silmänsä, puolusti häntä, ja kohta muodostui lähempi suhde heidän välillään. Hän sanoo itse myöhemmin, ettei hän oikeastaan koskaan ole rakastanut Therèseä, vaan että hän tarvitsi ihmistä, johon hän voi liittäytyä, ja joka hänen puoleensa kääntyisi yhtä yksinkertaisin ja vastaanottavin sydämmin, kuin hän itse oli mamaniin turvautunut. Mitä väkinäisemmäksi ja luonnottomani maksi hän tunsi oman käytöksensä vierasten seurassa, sitä enemmän hän kaipasi läheistä seuraa, jossa hänen ei tarvinnut peljätä arvostelua, kun hän puheessaan antautui mielentilojensa valtaan. Se oli mahdollista ainoastaan semmoisen seurassa, joka ei vaatinut henkevyyttä häneltä ja joka ei ymmärtänyt moittia häntä ristiriitaisuudesta. Siihen nähden saattoi hän olla huoleti Therèse paran suhteen. Hän täytti kaikki yksinkertaisuuden vaatimukset. "Tämän kunnon tytön ymmärryksen yksinkertaisuus oli yhtä suuri kuin hänen sydämensä hyvyys." (Conf. VII). Turhaan koetti Rousseau kehittää hänen järkeään. Lukemaan ei hän koskaan kunnolleen oppinut, jota vastoin Rousseau arvelee hänen oppineen kutakuinkin kirjoittamaan. Hänen säilyneet kirjeensä ovat vallan kauheita käsialan ja oikokirjoituksen puolesta, niin että ankara ei Rousseau ole arvostelussaan ollut. Hyvin vaikea oli opettaa Therèseä tuntemaan kelloa. Sitä vastoin ei hän koskaan perehtynyt kuukausien järjestykseen ja laskutapojen alkeisiin. Mutta Rousseau kiittää hänen hyvää luonnettaan ja käytännöllisyyttään. Hän piti Rousseausta huolta ja jakoi hänen kanssaan hyvät ja pahat päivät. Kun he olivat eläneet yhdessä yli kaksikymmentä vuotta, julisti Rousseau hänet juhlallisesti kahden ystävän läsnäollessa vaimokseen.

Kun Rousseaun yhtymistä Therèseen sittenkin sanotaan onnettomuudeksi, niin on siihen useampia syitä. Therèse ei ollenkaan kyennyt harrastamaan samaa kuin Rousseau. Idyllisen yhdyselämän ensi aikoina Parisissa ei siitä ollut erikoista haittaa, mutta kun he myöhemmin asuivat yksinäisyydessä maalla, tuli hänestä pelkkä taloudenpitäjä. Therèsellä oli vaan ikävä heidän yhteisillä kävelymatkoillaan. Heillä ei ollut tarpeeksi yhteisiä käsitteitä; mikä herätti syvempiä tunteita ja mietteitä Rousseaussa, ei Therèselle ollut mistään arvosta. Hengen yksinkertaisuus oli liian suuri, jotta tämä suhde olisi Rousseauta täysin tyydyttänyt, ja hänen ikävöivä sydämmensä sai hänet hakemaan toista, joka saattaisi antaa, mitä puuttui. Tähän tuli lisäksi, että Therèse hyväntahtoisuudessaan antoi äitinsä ja perheensä johtaa itseään, jotka koettivat hyötyä suhteestaan Rousseauhon niin paljon kuin mahdollista. Se rasitti Rousseauta sekä henkisesti että aineellisesti. Ja vihdoin tuli hän, kun he saivat lapsia, joita hän ei luullut voivansa kasvattaa, tehneeksi sen teon, joka on enimmän rasittanut hänen omaatuntoaan ja hänen muistoaan jälkimaailma silmissä. Tähän viime kohtaan aiomme heti palata.

Se ei kuitenkaan oikeuta pitämään Therèseä Rousseaun huonona henkenä. Siten pantaisiin tyttö paran hartioille liian suuri edesvastaus. Häntä on syytetty kaikenmoisesta pahuudesta: lastenhylkäämisen alkuunpanijaksi, vieläpä on sanottu hänen saaneen lapset toisen rakastajan kanssa ja luulotelleen Rousseaulle, että ne olivat hänen, — hänen synnyttäneen riitaa Rousseaun ja hänen ystäväinsä välillä, — juonillaan ylläpitäneen Rousseaun epäluuloisuutta ja siten olleen syynä ainaiseen vaeltamiseen pitkien aikojen kuluessa, — eläneen siveettömästi Rousseaun kuoleman jälkeen. Mutta nämä syytökset ovat nähtävästi perättömiä. Rousseau itse kutsuu häntä "ainoaksi todelliseksi lohdutukseksi, jota taivas on sallinut hänen kokea kurjuudessaan", ja hänen viime vuosiensa ystävät vakuuttavat niin todella olleen. Hyvin hän oli ansainnut sen eläkkeen ja presidentin syleilyn, jotka kansalliskonventti 14 p. Huhtik. 1794 äänesti hänelle.

Vielä kerran avautui Rousseaulle mahdollisuus turvalliseen asemaan. Hän oli tullut ylhäisen raha-asiain virkamiehen, Franceuilin sihteeriksi, joka suosija hänet myöhemmin teki johtamansa ylöskantoviraston rahastonhoitajaksi. Mutta sitten tuli se tapahtuma, jota jo olemme kuvanneet: herätyksen hetki, jolloin uusi kysymys ikäänkuin yhdellä iskulla tuli hänen eteensä. Kun hänen teoksensa Discours sur les Sciences et les arts (Mietteitä tieteen ja taiteen suhteen) oli ilmestynyt (1750) ja oli herättänyt huomiota, tunsi hän voivansa vaikuttaa ihmisiin ja olevansa velvollinen asettamaan elämänsä sopusointuun uusien aatteidensa kanssa. Virkamiehenä ei hän mielestään sitä voinut tehdä. Hän päätti rajoittaa tarpeitaan, luopui tuottavasta virastaan, hienoista liinavaatteistaan ja kaikesta, mitä hän piti ylellisyytenä. Kun hän ei voinut toivoa elävänsä kirjallisesta työstään, hankki hän siitä pitäen säännöllisiä tuloja nuottienkirjoituksella. Häneltä ei puuttunut työnantajia, koska ihmiset mielellään käyttivät tilaisuutta saadakseen nähdä kuuluisaa, omituista miestä.

Rousseaun suhteen emme koskaan saa hämmästyä. Hänen seuraava teoksensa oli ooppera. Oleskellessaan maalla Parisin ulkopuolella oli hän sepittänyt oopperan Le Devin du Village, jonka teksti ja suureksi osaksi myös musiikki on hänen työtään. Se on paimentyyliin, mutta siinä on todellista luonnonrunoutta, ja se on siinä suhteessa Rousseaulle kuvaava. Musikaaliselta kannalta ylistetään sen lämmintä tunnetta, raittiutta ja sopusointua sanojen ja säveleen välillä. Itse arvelee Rousseau siinä olevan useita niistä ominaisuuksista, jotka myöhemmin esiintyvät kehittyneemmässä muodossa romaanissa La Nouvelle Héloïse. Ooppera menestyi hyvin. Haettiinpa Jean Jacques oikein kuninkaallisissa vaunuissa Fontaineblauhon, jossa Le Devin esitettiin kuninkaalle, madame de Pompadourille ja koko hoville. Seuraavaksi päiväksi oli Rousseau kutsuttu kuninkaan puheille ja arveltiin hänen saavan eläkkeen. Ludvig XV oli hyvin mieltynyt kappaleeseen ja lauloi alituisesti siitä kuplettia — "enimmin väärällä äänellä koko kuningaskunnassa". Mutta Rousseau vetäytyi pois ja matkusti äkkiä takaisin Parisiin. — Joku aika sen jälkeen otti hän hyvin kiivaasti osaa väittelyyn ranskalaisesta ja itaalialaisesta musiikista, pitäen jälkimmäisen puolta.

Dijonin yliopiston asettama uusi tehtävä — ihmisten erilaisuuksien syistä — vei Rousseaun takaisin hänen pääkysymykseensä. Se kirjoitus (Discours sur l'origine et les fondemens de l'inégalité parmi les hommes 1755). jolla hän — tällä kertaa palkintoa saamatta — vastasi määrättyyn tehtävään, on radikaalisin ja pessimistisin hänen kirjoituksistaan. Siinä hän puolustaa luonnontilaa — kuitenkaan varmasti käsittämättä sitä historialliseksi tilaksi. Kaikkeen kärsimykseen ja kaikkiin epäkohtiin, jotka ihmisiä kiusaavat, ovat he itse syypäät, he ovat hyljänneet sen tilan, jossa vaisto varmasti ohjasi heitä, jossa tarpeet olivat harvoja, ja jossa työnjako ei vielä ollut tuonut erilaisuutta ja orjuutta mukanaan. Hän ei kuitenkaan vaadi, niinkuin hänen arvostelijansa pilkaten sanovat, että tulee hävittää yhteiskunta ja omaisuus ja palata takaisin metsiin ja elää karhujen kanssa. Hän asettaa kaksi mahdollisuutta: jos kellä on tarpeeksi tekemistä sielunsa rauhasta huolta pitäessä, hän palatkoon takaisin yksinäisyyteen luonnonhelmaan; jos taas kellä on kykyä suoranaiseen toimintaan, hän jääköön yhteiskunnalliseen elämään ja koettakoon vähentää pahaa siitä. — Yhtäjaksoisesti esittäessämme Rousseaun filosofiaa aiomme palata tähän merkilliseen teokseen.

Ennenkuin se ilmestyi teki Rousseau Therèsensä kanssa matkan synnyinkaupunkiinsa (1754). Hänen arvossa pidetty kirjallinen nimensä tuotti hänelle hyvän vastaanoton, ja hän iloitsi suuresti saadessaan taas olla kotikaupungissaan. Sitä hän vaan suri, että hän kääntyessään katolinoppiin oli kadottanut kansalaisoikeutensa; saadakseen sen takaisin kääntyi hän jälleen protestanttiseen oppiin. Ei ole mitenkään ihmeellistä, että hän peruutti sen teon, johon hän oli ahtanut viekoitella itsensä karkulaisena ja nälistyneenä oppipoikana. Vaikka hän jonkun aikaa oli innokkaasti ottanut osaa katolilaiseen jumalanpalvelukseen, eivät erityiset uskonkappaleet ja kirkonmenot koskaan olleet mitään erikoista hänelle merkinneet. Rouva de Warensin kautta — niinkuin Eugen Ritter on osoittanut — hän kallistui pietistiseen mystisyyteen, joka oli taipuvainen pitämään ulkonaista sivuasiana. Muutamia vuosia ennen takaisinkääntymistään kirjoitti hän (1751) kirjeen [6] eräälle ystävälleen, joka oli katolilainen pappi, sanoen siinä, että kaikista surullisista siteistä, jotka sitovat ihmisen johonkin esivaltaan, on tämä siedettävin, koska se antaa tilaisuutta tekemään niin paljon hyvää. Kirje päättyy seuraavasti: "Minä taivun siihen, että te opetatte ihmisille kaikki katkismuksen mahdottomuudet, kunhan te vaan samalla opetatte heitä uskomaan jumalaan ja rakastamaan hyveitä. Tehkäät heistä kristityltä, jos niin pitää olla, mutta älkää unohtako välttämätöntä velvollisuutta, että teidän tulee tehdä heistä hyviä ihmisiä!" Tämä ei todista erikoisesti oikeauskoista mielialaa. Tunnustuksissaan (VIII) lausuu hän jälleenkääntymisestään seuraa vaan tapaan: "Minä ajattelin, että evankeeliumi oli sama kaikille kristityille, että perusopeissa saatettiin tulla erimielisyyteen ainoastaan, kun koetettiin selittää, mitä ei voitu ymmärtää, ja että sen vuoksi hallitsijan oli kussakin maassa määrättävä sekä jumalanpalveluksen muoto että käsittämättömät uskonkappaleet… Seurustelu ensyklopedistain kanssa ei ollut saanut minun uskoani horjumaan, vaan päin vastoin vahvistanut sitä, mihin lisäksi oli vaikuttanut minun luontainen vastenmielisyyteni kaikkia väittelyitä ja puolueita kohtaan. Tutkimalla ihmistä ja maailmaa olin tullut huomaamaan, että luonnossa on tarkoitusperiä, ja olin oppinut uskomaan sitä hallitsevaan järkeen. Lukemalla raamattua, etenkin evankeeliumia, jota minä olin useamman vuoden kuluessa harjoittanut, olin minä alkanut halveksia niitä pikkumaisia ja turhanpäiväisiä selityksiä, joita käyttivät Jeesuksen Kristuksen sanoista semmoiset, jotka kaikkein vähimmin kykenivät häntä ymmärtämään. Filosofia oli pääasiallisesti liittänyt minut siihen, mikä uskonnossa oli oleellista, mutta vapauttanut pikkumaisesta muodollisuudesta, jolla ihmiset olivat sen jumittaneet. Ja arvellessani, että järkevä ihminen ei kahdella tavalla saata olla, kristitty, arvelin minä, että kaikki muoto ja järjestys kussakin maassa oli lain kautta määrättävä. Tästä niin järkevästä, rauhallisesta ja sosiaalisesta periaatteesta, jonka vuoksi minua on niin kauheasti vainottu, seurasi, että kun minä tahdoin olla kansalainen omassa isänmaassani, täytyi minun kääntyä protestantiksi ja palata takaisin isänmaassani vallitsevaan uskontoon."

Kääntyminen tehtiin hänelle helpoksi, ja siitä pitäen saattoi Rousseau useamman vuoden kuluessa kutsua itseään Geneven kansalaiseksi Hän oli, synnyinkaupungissaan oleskellessaan, hyvin kiintynyt sen sisäisiin politillisiin oloihin, joita hän siihen saakka ei ollut täysin käsittänyt. Monet niistä, joiden kanssa hän siellä seurusteli, kuuluivat vastustuspuolueeseen ja olivat uutterasti! tutkineet kaupungin asetusten historiaa. Nämä seikat vaikuttivat suuresti Rousseaun myöhempään politilliseen filosofiaan. Tähän aikaan alkoi hän uudestaan miettiä aatetta, jota hän jo Venetsiassa oli tuuminut, valtiomuotoja käsittelevää teosta, josta myöhemmin muodostui Contrat social.[7] Tässä kuuluisassa teoksessa on Rousseaulla erityisesti hänen synnyinkaupunkinsa mielessä.

Myös toiseen hänen myöhemmistä kuuluisista teoksistaan syntyi alku tällä matkalla. Yhdessä Therèsen ja muutamien ystävien kanssa teki hän venematkan pitkin Genevenjärveä käyden uudestaan Vevayssa ja Clarensissa, johon La Nouvelle Héloïse sitten sijoitettiin. — Rousseau näki Geneven matkalla viimeisen kerran rouva de Warensia ja auttoi häntä pienistä varoistaan.

Rousseau oli niin tyytyväinen Geneven matkaansa, että kun hän palasi takaisin Parisiin oli hänellä aikomus järjestää asiansa niin, että hän ensi keväästä olisi voinut asettua synnyinkaupunkiinsa. Hän oli jo kauvan sitten kyllästynyt suuren kaupungin elämään. Siitä tuumasta ei kuitenkaan tullut mitään. Kun Discours sur l'inégalité ilmestyi, herätti se suurta suuttumusta Geneven viranomaisissa, vaikka — tai kenties jumi senvuoksi — se oli omistettu Geneven tasavallalle. Siihen tuli lisäksi, että Voltaire oli asettunut asumaan aivan lähelle Geneveä ja oli vilkkaassa yhteydessä kaupungin johtavien ja etevien perheiden kanssa. Rousseau arveli, että Voltaire jo pelkällä läsnäolollaan vaikuttaisi siihen suuntaan, johon kehityksen juuri ei pitäisi mennä. Voltaire tahtoi tehdä Genevestä pienen Parisin, jota vastoin Rousseau tahtoi säilyttää synnyinkaupunkinsa vapaana vieraasta liikanaisesta sivistyksestä ja pysyttää sen antiikkisessa yksinkertaisuudessaan.

Hän tuli sittenkin jättäneeksi Parisin. Hänen suosijattarensa rouva d'Epinay tarjosi hänelle asunnoksi puistohuoneensa, nimeltä l'Ermitage, joka oli lähellä hänen maatilaansa Parisin reunassa, likellä suuria metsiä Montmorencyssä. Kauvan oli hän suuresti halunnut päästä maalle asumaan. Sanoopa hän Tunnustuksissaan, että hänen pyrinnöillään päästä eteenpäin maailmassa oli ollut päämaalina toteuttaa tämä toivomus. Kun hän aikaisin keväällä 1756 muutti l'Ermitageen, huudahti hän: Vihdoinkin olen minä siis saavuttanut kaikki, mitä olen toivonut. Hänen ystävänsä ensyklopedistat tekivät hänestä pilkkaa ja väittivät, ettei hän kauvan viihtyisi maalla. Itse arveli hän nyt tulleensa oikeaan ilmastoonsa, ja hän eli ensi aikansa maalaiskiihkossa, samoillen metsät ristiin rastiin, tutkien kaikkia teitä ja polkuja. Kun hän oli rauhoittunut, ryhtyi hän taas kirjalliseen toimeensa, ja se aikakausi, joka nyt alkoi (1756-1762), tuli hänen elämänsä hedelmällisimmäksi, jolloin hänen suuret teoksensa valmistuivat. Mutta siitä tuli myös hänelle murrosaika. Menneiltä ajoilta toi hän muistoja, jotka alkoivat yhä enemmän painaa häntä.

Niinkuin jo mainittiin, ei Rousseau pitänyt itseään kykenevänä elämään yhteiskunnallista elämää, kestämään sen siteitä ja täyttämään sen velvollisuuksia. Hän olikin aina koettanut elää romantillisen mustalaisen tavoin. Mutta nythän mustalainen oli sitonut naisen itseensä, ja saanut lapsia hänen kanssaan. Hän oli sittenkin joutunut yhteiskunnallisiin suhteisiin. Tämän ristiriidan ratkaisi hän lähettämällä lapsensa (viisi luvultaan), heti niitten synnyttyä, löytölasten huoneeseen. Ensi kerran teki hän sen, sen enempää miettimättä; hän noudatti periaatteita, jotka näistä asioista olivat vallalla hänen silloisissa seurustelupiireissään. Myöhemmin koetti hän perustaa ja puolustaa menettelyään. Hän oli köyhä ja kivulloinen eikä voinut ylläpitää lapsiaan, ei hän myöskään tahtonut luovuttaa niitä Therèsen perheelle eikä ylhäisille suosijoilleen. Hän arveli silloin olevansa oikeutettu katsomaan itseään Platon valtion jäseneksi ja jättämään yhteiskunnalle ylläpidon ja kasvatuksen, ja hän lohdutti itseään, että lapsille tulisi siten parempi olla, kuin jos hän itse kasvattaisi heitä: heistä oli tuleva käsityöläisiä ja maanviljelijöitä eikä maankiertäjiä. — Häneltä jäi kuitenkin huomaamatta se tosiasia, että kuolevaisuus löytölasten joukossa oli hyvin suuri, ja että niistä joutui melkoinen osa pahantekijöiksi ja kevytmielisiksi.

Hän katuikin syvästi tekoaan. Émilen alussa kirjoittaa hän: "Joka ei voi täyttää isän velvollisuuksia, ei ole oikeutettu isäksi tulemaan. Ei köyhyys, työ, eikä ihmispelko voi vapauttaa häntä ylläpitämästä lapsiaan ja itse niitä kasvattamasta. Hyvät lukijat, uskokaa minua: minä ennustan jokaiselle, joka raatsii laiminlyödä niin pyhiä velvollisuuksia, että hän on kauvan vuodattava katkeria kyyneleitä syntinsä vuoksi, ja että hän ei koskaan ole löytävä rauhaa." Näitä sanoja piti hän riittävän selvänä tunnustuksena, mutta kun Voltaire muutamia vuosia myöhemmin veti asian esille nimettömässä häväistyskirjoituksessaan, piti Rousseau tarpeellisena laveasti puhua asiasta Tunnustuksissaan. Kirjeessä vuodelta 1770 (Lettre à M:me B. 17. Tammik. 1770) palaa hän siihen: "Surkutelkaa niitä, joilta roudan kova kohtalo ryöstää tämän onnen (saada kasvattaa lapsia) — surkutelkaa heitä, jos he ainoastaan ovat onnettomia, mutta surkutelkaa vielä enemmän jos syyllisiä… Minä tahdon ennen sovittaa rikokseni kuin puolustaa heitä. Kun minun järkeni sanoo, että minä olen tehnyt, mitä minun asemassani tuli tehdä, niin minä en usko sitä, mutta uskon sydäntäni, joka huokaa ja väittää vastaan."

Tämmöiset teot ne tekivät Rousseaun arvoitukseksi itselleen ja muille. Miksi, kysyy hän Tunnustuksissaan, piti niin suuren innostuksen hyvään, niin lämpimän sydämmen ja niin herkän mielen olla pahaan yhtyneinä? Hän löytää luonteessaan vastakkaisia aineksia, ei voi täysin tuntea itseään missään niistä. Siitä hän vain pitää kiinni, että kärsimystä hän ei ole tahtonut tuottaa; jos hän on tehnyt väärin, on hän sen tehnyt väärinkäsityksestä. — Merkillistä on nähdä, kuinka hänen luonnontunteensa, joka suureksi osaksi oli itsenäisyys- ja vapaustunnetta, tässä saattaa hänet ristiriitaan seikan kanssa, joka luonnossa on kaikkein luonnollisinta. Hän saattoi tässä syyttää itseään samasta, kuin hän syytti "sivistystä": että se kukisti ja kumosi luonnollisia vaistoja. Hän tahtoi elää mustalaisen tavoin, mutta mustalaiset kuljettelevat kuitenkin lapsiaan mukanaan. Tästä luonnollisuudesta kieltäytyi Rousseau ja mietti puolustuksekseen kaikenlaisia viisasteluja, jotka hänen omat tunteensa pian mitättömiksi tuomitsivat. Löytölastenlaitokset ovat kuitenkin kulttuurilaitoksia; luonnontilassa ei ollut semmoisia. — Selvää on siis, että tämä muisto tuotti Rousseaulle tuskaa; se osoittaa ristiriitaisuutta hänen haluissaan. Ja hänen sisälliseen levottomuuteensa tuli pian jyrkkä rikkautuminen kaikkien ajan pyrintöjen kanssa, ensiksi niitten, joihin hän itse lähinnä oli liittäytynyt.

4. Rikkautuminen ensyklopedistain kanssa.

Rousseaun viisitoistavuotinen oleskelu Parisissa ei ollut tuottanut hänelle sitä onnea, jota hän oli halunnut, mutta se oli valmistanut hänet kirjailijaksi etenkin sen kiirastulen kautta, joksi yhdyselämä ensyklopedistain kanssa muodostui hänelle. Yhteisten musikaalisten harrastusten kautta oli hän tullut ystäväksi Grimmin, Diderotin ja Holbachin kanssa. Hän tuli osalliseksi suuren ensyklopedian valmistukseen; siihen hän kirjoitti musikaalisista aineista ja sitä paitse kirjoituksen, jolla on otsakkeena Politillinen ekonomia, mutta joka on pikemmin oikeusfilosoofista kuin kansantaloudellista luonnetta; se on edelläkävijä Contrat socialille.

Mitä ensyklopedistoihin ylimalkaan tulee, viittaan minä viidenteen kirjaan teostani "Uudemman filosofian historia." Aivan yleisesti voidaan sanoa heidän perustuvan Locken filosofiaan ja uudempaan luonnontieteeseen arvostellessaan yleistä maailmankatsomusta ja vallalla olevia laitoksia. Lockelta saatiin etenkin se periaate, että kaikki mietteet johtuvat huomiosta; kaikkien dogmaattisten mielipiteiden suhteen tahdottiin tietää, mistä varmasta huomiosta ne johtuivat. Lockelta saatiin myös ajatus, että yhteiskunta perustuu molemminpuoliseen sopimukseen yksityisen onnen ja vapauden turvaamiseksi; kaikki laitokset, joiden vaikutus oli ristiriidassa tämän aatteen kanssa, hylättiin vallanhimon ja petoksen tuloksina. Uudelta luonnontieteeltä saatiin oppi liikkeen ja aineen pysyväisyydestä sekä aate, että fyysillinen maailma oli käsitettävä suureksi koneistoksi. Hulluutena ja petoksena hyljättiin kaikki mielipiteet, joita ei voitu tai ei näyttänyt voitavan yhdistää kaikkiin näihin oppeihin. Voltaire oli alkanut taistelun teoksellaan Lettres sur les Anglais ja esityksellään Newtonin fysiikasta. Myöhemmin olivat Diderot, La Mettrie ja Holbach voimakkaasti koettaneet tehdä johtopäätöksiä uudesta luonnontieteellisestä maailmankatsomuksesta negatiiviseen ja positiiviseen suuntaan. Näistä miehistä on Diderot nerokkain ja etevin ajattelija; häneen Rousseau myös lähemmin oli liittynyt. Rousseau rakasti häntä intohimoisesti, ja rikkautuminen hänen kanssaan suretti häntä suuresti. Diderot oli intoilija samoinkuin Rousseaukin, mutta hänen innostuksensa pääsi ilmoille osaksi toisia teitä, eikä hänen huomionsa ollut syventynyt samaan suureen kysymykseen kuin Rousseaun. Hän oli etsivä henki, hän ei tyytynyt olemuksen arvoituksen kansantajuisempaan selvitykseen, jota Voltaire ja Holbach kumpikin tahollaan edustivat, ja sen vuoksi hänellä onkin suurempi merkitys ajatuksen historiassa, mikä ei yksin riipu hänen asemastaan ajan taisteluissa. Ne aatteet, joita hän kehitteli, ja jotka tulivat tunnetuiksi osaksi vasta kauvan hänen kuoltuaan, viittaavat taaksepäin Spinozaan ja Leibnitziin ja eteenpäin Goetheen, Schellingiin ja nykyaikaiseen kehitysoppiin. Näitä puolia hänen mietinnöstään on Rousseau tuskin käsittänyt, sitä enemmän hän ihaili hänen valpasta persoonallisuuttaan. Vastakohta Rousseaun ja ensyklopedistain välillä käy kenties selvimmin näkyviin, jos ottaa huomioon, että Diderotkin (teoksessa: Supplément au voyage de Bougainville) ja Voltaire (teoksissa: L'ingénu, Candide, Entretien d'un sauvage et d'un bachélier, Historie d'un bon Bramin y.m.) kuvaavat hyvin jyrkällä tavalla vastakohtaa luonnon ja sivistyksen välillä. Mutta he käyttävät tätä vastakohtaa etusijassa ivatakseen. Mikä heille oli häjyä leikkiä, korkeintaan väittelykeino, se oli Jean Jacquesille täysintä totta ja oli täyttänyt koko hänen olentonsa; se oli hänen omituisen elämänjuoksunsa tulos ja se määräsi hänen elämänsä myöhemmät vaiheet. Diderotin sanotaan vaikuttaneen muotoon Rousseaun tieteitä, taiteita ja epäsuhteisuutta käsittelevissä teoksissa, ja onkin se mahdollista, sillä he tekivät työtä yhdessä, niin kauvan kuin oli kysymys aseiden käyttämisestä, mutta ei sitten enää, kun oli tehtävä johtopäätöksiä taistelun tuloksista. Siinä jäi Rousseau yksin — aivan varmaan siksi, että hän näki syvemmälle ja kauvemmaksi, kuin hänen aikaisemmat asetoverinsa. — Holbach, saksalainen parooni, joka oli ranskalaiseksi sulautunut, kokosi taloonsa ajan vastustavat ainekset Hänen salonkinsa oli "ensyklopedian kehto." Hän oli hyväsydämminen hiukan epäitsenäinen luonne: paraimmat osat kirjoituksiinsa sanotaan hänen Diderotilta saaneen. Hän eroaa Diderotista raskaan, kaavamaisen naturalisminsa puolesta, johon hän koetti käännyttää koko maailmaa. Etenkin yksityisessä piirissään (joka on meille tuttu Diderotin mestarillisen kuvauksen kautta kirjeissä neiti Volandille) pilkkasi ja ivasi hän rajattomasti vanhoja uskonnollisia käsitteitä. Yleensä saattoi hän hyväntahtoisuudessaan jatkaa leikin laskua yksityisten kanssa hyvinkin pitkälle. Laskettiin etenkin leikkiä Jean Jacquesista, joka ei ollut tarpeeksi maltillinen eikä kyennyt ylläpitämään loistavaa salonkikeskustelua; Holbach tiesi, että Jean Jacques saattoi sanoa erinomaisia sanoja, kun hän suuttui, ja sen vuoksi hän ivaili häntä saadakseen hänet syttymään ja leimahtamaan. — Kolmiapilaan kolmas lehti oli Melchior Grimm, hänkin synnyltään saksalainen. Hän eli Parisissa useiden ulkomaalaisten hovien kirjallisena kirjeenvaihtajana, jotka tahtoivat läheisesti seurata ranskalaista kirjallisuutta. Hän on ensimmäisiä, jotka siitä, että Shakespearea uudestaan ruvettiin lukemaan, aavistivat käännekohdan koittavan kirjallisuushistoriassa. St. Beuve on hauskasti kuvannut Grimmiä teoksessaan Causeries du lundi VII, joka muodostaa tarpeellisen vastapainon sille liiallisen epäluuloisuuden suuntaamalle kuvaukselle, jonka Rousseau on antanut hänestä Tunnustuksissaan. St. Beuven mukaan on Grimmiä pidettävä Lessingin ja Herderin edeltäjänä ja apumiehenä. Hän oli teräväjärkinen ja epäileväinen, suuresta kirjallisesta kyvystään huolimatta järki-ihminen, ja siinä suhteessa ei hän ollut vastakkainen yksistään Rousseaulle vaan myös Diderotille. Vielä vähemmän kuin muut piirin jäsenet hän laisinkaan käsitti Rousseauta eikä hän, kun oikkujen tai edun vuoksi niin sattui, arkaillut loukatessaan ja masentuessaan tunnokasta Rousseauta, joka niin huonosti osasi puolustautua. — Voltairen kanssa ei Rousseau koskaan tullut välittömään yhteyteen, ja rikkautuminen hänen kanssaan tuli sen vuoksi toisenluontoiseksi, ja sillä olikin erikoinen syynsä.

Ei ole syytä epäillä, ja Rousseau on sen itsekin myöntänyt, että Rousseau on oppinut paljon ensyklopedistalais-ystäviltään. Hänen ajatuskykynsä hioutui, hänen näköpiirinsä laajeni, hänen kirjallinen aistinsa heräsi. Dusaulx on (teoksessaan De mes Rapports avec Jean Jacques Rousseau. Paris 1798), kertomuksen mukaan, joka polveutuu Holbachilta ja muilta Rousseaun aikaisemmilta ystäviltä, kuvannut Jean Jacquesin ensimäistä esiintymistä ensyklopedistain piirissä. "Täällä hän oppi, mikä näkyy useista hänen teoksistaan, taitavasti väittelemään asian puolesta ja vastaan. Kun hänellä oli jokin aine käsiteltävänä, tai kenties jo oli muodostanut siitä varman mielipiteen, esitti hän sen niille, joita hän piti opettajinaan, saadakseen peltonsa hedelmälliseksi, silläkin uhalla, että hänen ehkä olisi pakko muuttaa mieltä. Nämä miehet, joista useimmat olivat hyvin harjaantuneita niissä seikoissa, väittelivät ja keskustelivat esitetyistä kysymyksistä keskenään. Sen kautta hän ollen jo luonnostaan kaunopuheinen tuli niin peljättäväksi taistelussa, ettei kohta kukaan kyennyt vastustamaan häntä, silloinkin kun hän puolusti mahdottomia paradoksia… Parooni Holbachin uusi ystävä, joka oli arka ja kömpelö käytökseltään, ja samalla viehättävän tuntehikas ja suuresti rakasti somuutta, mikä muodosti omituisen vastakohdan hänen yksinkertaiselle puvulleen, miellytti kaikkia. Vaativaisimmallakaan ei voinut olla mitään muistuttamista hänen mielentilassaan tai käytöksessään. Ainoastaan siitä 'hienot ihmiset' moittivat häntä, että hän oli aran kohtelias, joka heistä tuntui vähän maalaiselta; siinä suhteessa on hän parantunut, mutta ainoastaan heittäytyäkseen päinvastaiseen liiallisuuteen. Siihen aikaan ei Rousseau suinkaan ollut ihmisvihaaja, vaan altis, täysin luottavainen ja avonainen. Hän luotti muihin, vaikka ei itseensä; hän pysyttäytyi syrjässä, ei kilpaillut kenenkään kanssa ja kysyi mieluummin kuin antoi varmoja vastauksia… Semmoinen oli, sen mukaan kuin minulle on kerrottu, Jean Jacques siihen aikaan, kun hän ensiksi alkoi liikkua pääkaupungin seuroissa." — Tästä kuvauksesta nähdään, kuinka suojelevalla tavalla Rousseau otettiin vastaan holbachilaiseen seurapiiriin. Kun hän yhtäkkiä toi esille uudet ajatuksensa, ei niitä otettu täydeksi todeksi, ja kun hänen itsetuntonsa suureni herätyksen jälkeen, arveltiin kirjallisen menestyksen — jota hänen ystävänsä olivat taipuvaiset lukemaan omaksi ansiokseen — nousseen hänelle päähän. Äkkiä huomattiin hänen, niinkuin Dusaulx sanoo, muuttuneen valkeasta mustaksi! —

Ennenkuin syvemmälti ryhdymme tarkastamaan sisäistä, varsinaista ristiriitaisuutta Rousseaun ja ensyklopedistain välillä, mainittakoon parilla sanalla ulkonainen syy hänen ja hänen entisten ystäväinsä välin rikkautumiseen. Siitä näemme, minkälaisiin suhteisiin Jean Jacques uudestaan oli sekaantunut, ja kuinka vähän hän oli onnistunut pääsemään edelle sitä yhteiskunnallista piiriä, johon hän tunsi niin huonosti soveltuvansa.

Rousseaun hyväntekijälle rouva d'Épinayllä, joka oli lahjoittanut hänelle idyllisen asunnon lähellä maapaikkaansa, oli Grimm rakastajana. Suhde Grimmin ja Rousseaun välillä oli vähitellen kylmentynyt. Grimm piti entistä ystäväänsä hulluna. Hän ei ymmärtänyt hänen luonnettaan, ja kylmästi ja masentavasti hän moitti Jean Jacquesille hänen teoksensa todellisia ja näennäisiä ristiriitaisuuksia, joihin tämä oli takertunut ajatuskykynsä hitaisuuden vuoksi sekä kiihkoisan innostuksensa kautta. Ja vaikka ei Grimm liekään suorastaan ollut mustasukkainen häntä kohtaan, niin hän kai arveli, että rouva d'Épinay, jolla paitse miestään jo oli rakastaja, ei enää tarvinnut ystävää. Hän koetti sen vuoksi työntää Rousseaun syrjään hänen suosijattarensa läheisyydestä. Kylmän kopeasti ja pilkallisesti kohteli hän sen vuoksi pitemmän aikaa Rousseauta ja sai hänet pikastumaan yhä uudestaan. Sattui sitten niin, että rouva d'Épinayn piti matkustaa Geneveen neuvottelemaan kuuluisan lääkärin kanssa. Ehdotettiin Rousseaulle, että hän seuraisi häntä sinne, ja Grimm ja Diderot vaativat häntä tekemään, mitä he pitivät hänen yksinkertaisena velvollisuutenaan hyväntekijäänsä kohtaan. Rousseau oli sairaloinen, eikä hänellä ollut varoja matkavarustuksiin, ei hän myöskään ollut halukas esiintymään synnyinkaupungissaan ylivuokraajan rouvan seurassa. Sitä paitse hän epäili (jota ei ole kumottu eikä näytetty toteen), että matkan varsinaisena tarkoituksena oli peittää rouva d'Épinayn ja Grimmin suhteen seurauksia, ja häntä harmitti se osa, jota hänen ystävänsä tahtoivat antaa hänen näytellä, sekä että he niin ylimielisesti tahtoivat opettaa häntä täyttämään velvollisuuksiansa. Lisäksi tuli vielä seikka, joka oli kaikista enimmin kuvaava ja vaikuttava.

Kuljeskellessaan metsissä lähellä l'Ermitagea oli Rousseau, sitä myöten kun Therèse kieltäytyi seuraamasta, yhä enemmän syventynyt erootillis-idyllisiin kuvitteluihin ja muistoihin. Samoinkuin nuoruudessaan ihaili hän ihanteellisia olentoja, ja kuvitteli itselleen maailman, jossa rakkaus ja ystävyys vallitsisivat viekkaudetta ja tyranniudetta. Niistä kuvista, jotka siten hänen mieleensä syntyivät, myöhemmin muodostui romaani La Nouvelle Heloïse. Hänen eläessään näissä unelmissa tuli hänen luokseen käymään läheisyydessä asuva aatelisnainen, rouva d'Houdetot, rouva d'Épinayn käly. Rousseau rakastui kohta hurjasti häneen; niinkuin hän luuli, ensi kertaa todellisesti. Se oli onneton rakkaus koska rouva d'Houdetotilla entisestään oli rakastaja. Rousseaun ahkerat käynnit hänen luonaan eivät jääneet huomaamatta; kenties oli Therèsekin mustasukkaisuudessaan tullut asiasta puhuneeksi; asia tuli tunnetuksi, ja koko seurapiiriä huvitti nähdä filosoofia ja moralistia onnettomana rakastajana. Holbach oikein matkusti maalle nähdäkseen tätä komediaa, ja satamalla satoi pistopuheita onnettoman Jean Jacquesin yli, joka tässä näytelmässä suoritti hyvin surkeata osaa. Rousseau syytti rouva d'Epinayta ja Diderotia salaisuuden ilmaisemisesta. Sana syntyi sanasta ja väli aikaisempien ystävien kanssa rikkautui lopullisesti Keskellä talvea (1757-58) muutti Rousseau l'Ermitagesta, jossa hän ei enää tahtonut viipyä päivääkään, taloon, jota kutsuttiin Montlouis ja joka oli toisella puolella Montmorencymetsää. Diderotiin rikkoi hän välinsä käyttämällä esipuheessa teokseensa Lettre à d'Alembert hänestä raamatunlausetta, jossa puhutaan ystävästä, joka uskottomasti ilmaisee hänelle uskotun salaisuuden. Holbackin kanssa sanotaan hänen riitautuneen jo ennen, kiihkeän kohtauksen jälkeen Holbackin talossa, jolloin Rousseau suuttui siitä, että isäntä ja hänen ystävänsä ilveilivät maalaispapin kanssa pilkoillaan ylistämällä murhenäytelmää, jota tämä luki heille.[8] Rousseau itse sanoo (Tunnustukset VIII, vert. kirje herra de St. Germainille 26 p. Helmik. 1770), rikkautumisen johtuneen siitä, että Holbach kerran aivan ilman syyttä useiden läsnäollessa kohteli häntä niin raa'asti, että hän päätti, ettei hän enää koskaan astuisi hänen huoneeseensa.

Riita tunnettujen kirjailijain välillä herätti suurta huomiota Parisissa, ylhäisimmissäkin piireissä. Sen johdosta lausuu ylhäinen aatelismies Castrien herttua seuraavat sattuvat sanat: "Herrainen aika, mihin minä tulen, kuulen minä vaan puhuttavan tästä Rousseausta ja tästä Diderotista! Eihän sitä enää voi käsittää! Mokomat, jotka eivät ole mitään, jotka asuvat kolmannessa kerroksessa!"[9] Pian kyllä saatiin ruveta välittämään ihmisistä, jotka asuivat kolmannessa kerroksessa — ja ylempänäkin. —

Vaikea on päästä selville, kenen puolella oikeus oli tässä ulkonaisessa rikkautumisessa, vaikka monet kirjallisuushistorian tutkijat ovat paraansa mukaan koettaneet asiata selvittää. Että Rousseau ei tässä tilaisuudessa ollut mikään sankari, on selvää. Todet ovat rouva de Staëlin sanat, että Rousseauta mieluummin pitää kuvailla ulkona ja vapaassa luonnossa: "Ihmisten kesken miellyttää hän meitä vähemmän." Se on kumminkin varmaa, että hän kärsi rikkautumisesta enemmän kuin hänen entiset ystävänsä. Yksinäisyydessään raskasmielisenä hautoi hän tätä eroa ja synnytti synkkää epäluuloa mieleensä. Grimm, Holbach ja Diderot selvisivät helpommalla asiasta; he pitivät häntä hulluna, kiittämättömänä, luopiona, ja herkesivät elämän hyörinässä pian suremasta kadotettua ystäväänsä.

Samalla oli heillä kuulevia korvia Rousseauta moittiessa, jota vastoin tämä sai turvautua omiin tunnelmiinsa tai hakea kevennystä puolustamalla asiaansa jälkimaailmalle. Se on myös varmaa, että sydämmellinen sana ystäväin puolelta olisi tuottanut sovinnon. "Ei koskaan", sanoo Rousseau, "ole ollut paloa minun sydämmessäni, jota ei kyynel ole voinut sammuttaa". Tätä keinoa ei käytetty. Pilkkaa ja ylimielisyyttä — ylimielisyyttä, jota jälkimaailma ei voi hyväksyä — oli se kohtelu, jota "valistuksen" sankarit osoittivat "pikku pedantille", niinkuin Holbachilla oli tapana häntä kutsua.

Syvemmät syyt rikkautamiseen ovat haettavat Rousseaun ja hänen ystäväinsä vastakkaisista luonteista, ja ennen kaikkea heidän edustamiensa henkisten suuntain vastakkaisuudesta.

Rousseaun ystävät olivat yleensä taipuvaisia asettumaan hänen ohjaajikseen, määräämään, kuinka hänen tuli elää ja kuinka täyttää velvollisuutensa. He koettivat erottaa hänet suhteestaan Therèseen ja tämän perheeseen. "Ei voi", sanoo Holbach (sen mukaan kuin kertoo Ginguéné: Lettres sur les Confessions de Rousseau. Paris 1791. s. 112) "kuvailla surullisempaa vastakohtaa kuin hänen Therèsensä ja hänen neronsa välillä. Diderot, Grimm ja minä teimme silloin ystävällisen salaliiton tätä omituista ja naurettavaa yhdistystä vastaan. Hän loukkautui meidän innostamme ja moitteestamme ja kävi siitä pitäen oikein raivoisasti meidän antitheresialaisen filosofiamme kimppuun." Ja tämä salaliitto sai pian toisenkin tehtävän. Rousseauhan "puhdisti" elintapansa, kieltäytyi tuottavasta työstä ja arveli voivansa elää nuottien kirjoittamisella. Silloin muodostivat, kerrotaan (Dusaulx: De mes rapports avec Jean Jacques Rousseau. Paris 1798. s. 27), hänen ystävänsä "pyhän liigan", auttaakseen häntä vastoin hänen tahtoaan ja tietoaan. Therèse saatiin helposti suostumaan tuumaan ja nyt käytettiin hänen yksinkertaisuuttaan hänen puutteidensa auttamiseksi. "Kullakin oli oma alueensa, toisella ruokatarpeet, toisella vaatteet ja niin edespäin. Siten petettiin meidän filosoofiamme aamusta iltaan, ja hän saattoi pitkät ajat tulla toimeen luopumatta itsenäisyydestään ja systemaattisesta köyhyydestään". Rousseau itse huomasi, mitä salassa tapahtui, voimatta sitä estää. Hän huomasi, ettei ollut niin helppo olla köyhä ja riippumaton, kuin voisi luulla (Tunnustukset VIII). Mutta kun samalla koetettiin estää häntä maalla asumasta, ja määrätä hänelle hänen velvollisuuksiaan, suuttui hän. Hänen ystäväinsä tuli olla hänen ystäviään, eikä hänen herrojaan, ja hyvät teot lakkaavat — arveli hän — olemasta hyviä tekoja kun niitä tungetaan toiselle. Kiitollisuus rasitti häntä, hän ei sitä voinut sietää — se oli vapauden rajoittamista, ja vapaus oli hänelle korkein kaikesta. Sanoipa hän kirjeessä (rouva de Créquille 1752): "Minä olen tarkoin tutkinut itseäni, ja aina huomannut, että kiitollisuus ja ystävyys eivät viihdy rinnan minun sydämmessäni". Näillä perusteilla kieltäytyy hän vastaanottamasta aiottua lahjoitusta. Mitä enemmän hänen itsetuntonsa kasvoi, sitä vastenmielisemmin hän taipui siihen riippuvaan asemaan, johon häntä tahdottiin saattaa. Ja salainen tapa, jolla häntä tahdottiin auttaa, herätti hänen epäluuloaan ja oli syynä, että hän myöhempinä aikoina eli ainaisessa pelossa, että häntä vainottiin. Jo kirjeissä rouva d'Épinaylle ja St. Lambertille Lokakuulta 1757 puhuu hän ystäväinsä tekemästä salaliitosta, jonka tarkoituksena oli käyttää hänen köyhyyttään tehdäkseen hänet riippuvaiseksi. — Jollei siis Rousseau tuntenut ottamisen taitoa, niin eivät suinkaan hänen ystävänsä tunteneet antamisen taitoa.

Sen jälkeen kun Rousseau tuli itsenäisemmäksi ja oppi varmasti tuntemaan kutsumuksensa, hän tuskin liikkui niissä salongeissa, joissa hänen ystävänsä oleskelivat. Hän ajatteli, niinkuin jo olemme kertoneet, hitaasti, kun hänen täytyi ajatella ulkonaista käytöstä. Keskustelu, sanoo hän (Rêveries IV), edistyi nopeammin kuin hänen ajatuksensa saattoivat seurata: kun hänen siis täytyi ottaa siihen osaa, täytyi hänen puhua nopeammin, kuin hän saattoi ajatella, ja seuraukseksi tuli, että hän usein puhui tuhmuuksia ja sopimattomia, josta "ystävät saivat mieleistä aihetta säälimättömään arvosteluunsa". Ei huolittu, mistä ristiriitaisuus johtui, ja vielä vähemmin katsottiin, eikö näennäisten ristiriitaisuuksien takana mahdollisesti voisi olla syvempää yhteyttä. Rousseau puolestaan ei pitänyt naurusta, joka hänen mielestään oli "tuhmien todistuskappale, myrkkyä terveelle järjelle ja hyville tavoille". (Emile IV, Lettre è Vernet 29 p. Marrask. 1760). Hän moitti suuresti Molièrea, että hän Le Misanthropessa oli tehnyt rehellisen kunnon miehen naurunalaiseksi (Lettre à d'Alembert 1758). Huonosti hän siis mahtoi viihtyä piirissä, jossa sukkeluus leikitteli keveästi ja vallattomasta ja jossa nauru — syystä tai syyttä — usein oli ainoa todistuskappale.

Tässä piirissä ei ymmärretty hänen haluaan yksinäisyyteen, eikä nähty, mitä oli hänen paradoksiensa takana. Hänen kysymystään ei käsitetty eikä sen vuoksi myönnetty hänelle elämäntehtävää. Pidettiin luonnollisena, että hän oli alkanut hämmästyttää maailmaa omituisilla mietteillään; sen kautta hän oli saavuttanut "kauno-sielun" arvon ja herättänyt huomiota. Mutta kun hän otti asian todeksi, suututtiin ja pidettiin häntä hulluna tai teeskentelijänä. Rousseaulle oli epäilys luonnoton tila, jossa hän ei saattanut kauvan pysyä. Hän ikävöi jotain, johon saattoi koko sielullaan vaipua. Toiselta puolen suututti häntä se varma tapa, jolla ensyklopedistat, etenkin yksityisissä keskusteluissaan, lausuivat väitteensä. Siitä sanoo hän Emilessä (IV): "Pakene niitä, joiden näennäinen skeptisyys on tuhat kertaa vaativampi, ja dogmaattisempi kuin vastustajain varma puhetapa!" Vaikka hänen mielestään olikin tärkeiltä muodostaa varma, persoonallinen vakaumus, niin oli hän kuitenkin samalla sitä mieltä, että ainoastaan teeskentelijät saattavat puhua dogmaattisesti uskonnollisista asioista. (Rêveries III). Uutta on Rousseaulla se suuri paino, jonka hän panee persoonalliselle, subjektiiviselle puolelle jokaisessa vakavassa maailmankatsomuksessa. Sen kautta tuli hän muodostaneeksi uskonnollisen kysymyksen uuteen muotoon, joka suuntasi sen yli ensyklopedistain ja teoloogien väittelyjä. Miehillä, semmoisilla kuin Diderot, Holbach ja La Mettrie oli oikein siinä, että havainnollisuuden väittämättömästi tulee vaikuttaa — ja kaikessa hiljaisuudessa aina vaikuttaakin — meidän maailman-katsomukseemme. Jos maailman-katsomuksen tulee olla enemmän kuin unelman, jossa haetaan lepoa, on se saatettava niin läheiseen yhteyteen kuin mahdollista kokemuksen kanssa. Vaikeata tässä on vetää rajoja varmalle kokemukselle, ja toisekseen löytää oikeita johtopäätöksiä todellisesta kokemuksesta. Tätä objektiivista puolta kysymyksestä ei Rousseau tarpeeksi käsittänyt. Hän pani vastalauseen ensyklopedistain dogmaattisuutta vastaan, mutta hän ei ota tätä objektiivista puolta asiasta kriitillisesti tarkastaakseen. Hän on tässä kohden samalla kannalla kuin "subjektiiviset ajattelijat"; hänen suhteensa luonnontieteisiin muistuttaa häntä aikaisemmista Pascalia, ja myöhemmistä Kierkegaardin ja Carlylea. Hän puhuu ainoastaan kysymyksen subjektiivisesta, persoonallisesta puolesta, hänen mukaansa elämänkatsantokanta on persoonallisen kokemuksen tulos — sen pyrkimisen ja halun, sen surun ja tuskan, sen syyllisyyden ja innostuksen tulos, jonka ajattelija on kokenut omassa itsessään. Elämän persoonallinen käsittäminen on Rousseaun suuruus. Sitä tietä on hän tunkenut uskonnollisenkin elämän lähteille, hämärille perille, josta suuret kansanuskonnot yhtä hyvin kuin yksilölliset elämänkatsomukset lopulta johtuvat Suuri usko elämään, syvä innostus, myötätuntoisuuden, ihailun ja kunnioittamisen kyky — ne ne aina uudestaan sovittavat Rousseaun, samoinkuin ne ylläpitivät häntä itseään kaikessa hänen sisäisessä ja ulkonaisessa kurjuudessaan. Hänellä oli hyvin vähän syytä olla tyytyväinen itseensä, oloihinsa ja siihen tapaan, jolla häntä kohdeltiin, — mutta keskellä kaikkea sitä, keskellä sitä allikkoa, johon hänen elämänsä niin usein johtuu, — nousee siitä niin kirkas ja puhdas säde, joka kohoaa ylös aurinkoon päin välkkyen päivän valossa! — Rousseaulla on oma dogmaattisuutensa samoinkuin hänen vastustajillaan. Kun nämä esittivät väitteitään luonnontieteiden varmoina tuloksina, niin piti Rousseau uskonnollisia aatteitaan persoonallisen tunteen välittöminä ja välttämättöminä ilmauksina. Mutta hänen ominainen asemansa uskonnollisena ajattelijana nähdään paraiten vertaamalla häntä Voltaireen: molempien heidän uskonnolliset kantansa ovat, mitä sisällykseen tulee, jotensakin yhtäpitäviä, ja Voltairea harmittikin, että tämä pölkkypää ja teeskentelijä oli voinut kirjoittaa jotain semmoista kuin savoijilaisen papin uskontunnustuksen. Mutta mikä erotus tunnelmissa, lämmössä ja syvässä yhteydessä persoonallisen elämän kokemuksen kanssa! —

Perimmäisen taustan taistelulle löydämme me vasta tarkastamalla sitä kysymystä, joka on vieläkin laajaperäisempi kuin uskonnollinen, josta tämä on vaan osa. Rousseau ajaa vaiston, naivisuuden, tunteen ja neron oikeutta vastoin harkitsevaa, keinotekoista ja itsekästä elämäntapaa. Etusijassa hän moittii sivistystä, että se heikentää elämää jakamalla voimia. Hän vastustaa psykoloogista työnjakoa yhtä hyvin kuin sosiaalista; hän tahtoo elämää elettäväksi suurissa, selvissä, yksinkertaisissa muodoissa. Hän moittii aikansa filosoofia, että he eivät tahdo tunnustaa vaiston käsitettä, ja että he panevat liian suuren merkityksen ymmärrykselle ja harkinnalle. Äärimmäiseen kärkeensä ajettu, tahallisen koristettu oli hänelle vastenmielinen. Ajan mielikäsitteelle kauno-henki asetti hän vastakohdaksi käsitteen kauno sielu. Kaunosielu ei niin kuin kaunohenki saa tyydytystä hauskasta ja erikoisesta, vaan on innokas, avonainen ja rehellinen, antaa sydämmen vallita, joka ohjaakin paljoa varmemmin kuin järki. Sen eksyessä on into sen temmannut mukanaan. Kaunosielu on luonnon oma tuote. Etenkin La Nouvelle Heloïsessa on tällä käsitteellä suuri sija, siinä suorastaan vastustetaan kaunohengen jumaloimista. Rousseau myöntää, että sydän kuvastaa ainoastaan ilmiöiden suhdetta meihin, mutta ei ilmiöiden suhdetta toisiinsa, ja hän myöntää vielä, että tieto ilmiöitten keskinäisestä suhteesta voi olla välttämätön, voidaksemme oikein arvostella niiden suhdetta meihin (Nouv. Hel. V. Lettre 8). Mieluimmin tahtoo hän suuren hengen yhdistetyksi kauniiseen sieluun. (Kirje Usterille 5 p. Tammik. 1764.) Mutta koko tämä tunteen ja sydämmen etusijaan asettaminen on yhteydessä hänen yleisen sivistyskysymyksensä kanssa. Kauneista sieluista sanotaan Nouvelle Heloïsen esipuheessa: "Luonto ne tekee, teidän laitoksenne ne pilaavat!"

Mutta hän ei aseta vastakohdaksi pelkälle hengelle — esptrit'lle ainoastaan sydäntä ja tunnetta, vaan myös neron. Sen olemme jo nähneet, kun sivumennen mainittiin Rousseaun sivistyskysymyksen muodostus. Kun hän väitti, että tiede ja taide eivät olleet miksikään hyväksi, ajatteli hän etusijassa epäitsenäistä, toiskäteistä sielun toimintaa; sitä vastoin hän ihaillen katseli suuria henkiä, jotka olivat perustaneet uudemman sivistyssuunnan. Tässäkin hän tahtoi ajaa alkuperäisen, suoraan "luonnon" kädestä lähteneen asiaa johdettua, yhdistettyä ja harkittua vastaan. Hän on itse (teoksessaan Dictionnaire de Musique) kuvannut neroa, joka kuvaus on tässä yhteydessä huomattava: "Älä, nuori taiteilija, kysy mitä nero on! Jos sinulla on neroa, sanoo tunteesi sinulle sen, ja jos sinulla ei sitä ole, et sinä sitä koskaan käsitä. Musikerin nero ottaa koko maailman taiteensa palvelukseen; hän maalaa kaikki kuvat sävelillä, äänettömyydenkin saa hän puhumaan, ajatuksia kuvaa hän tunteilla, tunteita äänillä. Ne rnielenliikutukset, joita hän kuvaa, herättää hän sydämmen sisimmässä… Kuoleman kauhujakin kuvatessaan, kantaa hän sydämessään elämän tunnetta; se ei hänestä eroa, ja hän herättää sitä kaikissa sydämmissä, jotka saattavat sitä tuntea." Vaikka siis Rousseau (kenties Dubos'n vaikutuksesta, jonka hän näkyy tunteneen) tässä erityisesti panee painoa siihen neron ominaisuuteen, että elämä siihen saattaa syvästi vaikuttaa ja se saattaa herättää toisissa samanlaisen liikutuksen, niin hän yllämainituissa sanoissa myös viittaa siihen, että tämä syvä liikutus saattaa luomaan muotoja ja ilmauksia, joita pelkkä henki ei voisi löytää. Muistettakoon, että Rousseau erityisesti puhuu musikaalisesta nerosta. Hän osoittaa olevansa sukua sille merkilliselle virtaukselle, joka Shakespearen mahtavan esikuvan vaikutuksen alaisena, vuosisadan alulla oli saattanut englantilaisia esteettikoita panemaan neron luovan fantasian, vastakohdaksi koneellisesti yhdistävälle ymmärrykselle, joka oli vallitseva kyky klassillisuuden aikakautena. Myöhemmin tämä virtaus levisi Sveitsiin, Ranskaan ja Saksaan. Heinrich von Stein on oivallisessa kirjassa (Die Entstehung der neueren Ästhetik. Stuttgart 1886) kuvannut tätä liikettä, joka yhteydessä Rousseausta johtuvan tunnevirtauksen kanssa oli tärkeimpiä vaikuttimia uuden maailmankirjallisuuden syntymiseen lopulla 18-vuosisataa. Stein on myös osoittanut, että mainittu virtaus oli valmistanut ihmisiä ottamaan vastaan Rousseaun suuret teokset.

Kun Rousseau itse moitti taidetta, teki hän sen suureksi osaksi siksi, että hän sielussaan oli kokenut suurempaa rikkautta, kuin ajan taide saattoi tarjota hänelle. Ja kun hän siitä huolimatta itse tuli uuden taiteen perustajaksi, niin tuli se juuri siitä, että hänellä sisällisessä elämässään oli niin suuri rikkaus, jonka hänen täytyi saada ilmoille tuoduksi. Samoinkuin uskonnon suhteen vaikuttaa hän taiteeseenkin hedelmällisesti johtamalla takaisin sen alkuperäisiin lähteisiin. Heinrich von Stein on mainitussa teoksessaan (s. 266 s.) näyttänyt tämän toteen: "Kun me olemme kokeneet jotain suurta sisässämme, sen jälkeen mieleltämme syvästi liikutettuina luoneet katseemme ulospäin ja nyt luonnon ja taiteen teoksista haemme kuvaa, joka voi vastata, sekä tärkeydeltään että voimaltaan, meidän sisäistä kokemustamme, — silloin monet taiteelliset vaikutukset hälvenevät, jotka ovat täyttäneet mielemme vähemmin tärkeinä hetkinä!… Mitäpä hyödyttää kaikki kuvaaminen, jäljitteleminen ja esittäminen, sanomme me silloin, koska sen tunnelman suora todellisuus, joka meidät täytti sisältä päin, on niin paljon voimakkaampi? Mutta samalla olemme me päässeet mielentilaan, joka enemmän kuin mikään muu tekee meidät kykeneviksi itsenäiseen taiteelliseen tuotantoon tai ainakin vastaanottamaan itseemme suuren taideteoksen ja sen sanomattoman runsauden. — Rousseau siis taiteena yleensä tuomitsee aikansa taideharrastuksia. Mutta hänen tuomiossaan on alku uuteen taiteeseen, joka perustuu syvempiin sielullisiin todellisuuksiin." Kaikissa muodoissa taistelee Rousseau elämän yksinkertaisen, jakamattoman voiman puolesta. Hän on sinä tärkeänä käännekohtana, josta pitäen käy selville, ettei sillä kaikki ole valmista, että vanhaa arvostellaan, vaan että ennen kaikkea tarvitaan uutta positiivista elämää. Jos on valittava voiman ja valistuksen välillä, niin valitsee Rousseau voiman, vaikka se olisi ostettava sokeudella ja fanatismilla. Käännekohta käy etenkin selväksi, kun katsoo, mitä hän sanoo fanatismista. Bacon ja Bayle olivat molemmat sanoneet etuluuloja ja fanatismia ateismia pahemmaksi. Rousseau tässä osaksi arvostelee asioita uudestaan, ja puolustaa fanatismia filosoofista puoluetta vastaan. "Bayle on", sanoo hän (Emile IV), "varsin hyvin tiennyt, että fanatismi on vahingollisempi kuin ateismi, eikä sitä vastaan voikaan väittää. Mutta mitä hän ei ole sanonut, mikä kuitenkin on totta, on, että fanatismi, kuinka verinen ja julma se liekin, kuitenkin on suuri ja voimakas intohimo, joka laajentaa ihmisen sydäntä, saa sen kuolemaa halveksimaan, antaa sille ihmeteltävän jäntevyyden ja on vaan ohjattava parempaan suuntaan, että korkeimmat hyveet siitä johtuisivat, jota vastoin uskonnottomuus ja yleensä harkitseva ja filosofeeraava henkinen suunta arasti kahlehtii ihmiset elämään, tekee sielut veltoiksi ja halpamaisiksi… Filosoofinen tasapaino on kuin se rauha, joka vallitsee hirmuhallitsijan maassa; se on kuoleman rauha; se on hävittävämpi kuin itse sota." Tämän uuden käsityksen fanatismista, joka on tähdätty filosofiaa vastaan, on Rousseau saanut omasta syvemmästä filosofiastaan, joka panee kaikki ajatukset, positiiviset ja negatiiviset yhteyteen elämän kanssa, mistä ne johtuvat ja mihin ne vaikuttavat takaisinpäin. Hän on siis suunnitellut suuren tehtävän, jonka ratkaisematta jäädessä kaikki negatiivinen kritiikki on riittämätön: terve ydin on haettava vanhasta, ettei sitä heitettäisi pois, kun kritiikki heittää kuoret pois. Sen tehtävän Rousseau testamenteerasi suurimmalle ajattelijalle jälkeläisistään Immanuel Kantille. Samalla oli nykyisen viisaustieteen ohjelma määrätty: oli osoitettava inhimillisen henkisen elämän yhtäjaksoisuus kaikissa historiallisissa muodoissa.[10] —

Sen ajan ihmiset pitivät rikkautumista Rousseaun ja ensyklopedistain välillä pelkkänä kirjallisena rettelönä, mutta syvemmin asiaa tarkastaessa huomaa sen suureksi historialliseksi käännekohdaksi.

5. Rikkautuminen Voltairen kanssa.

Rousseaun ja Voltairen suhteeseen eivät semmoiset mieskohtaiset seikat voineet vaikuttaa, kuin rikkautumiseen ensyklopedistain kanssa, sillä he eivät koskaan sattuneet yhteen. Ajatusten ja perusmielialojen vastakkaisuus tässä sai rikkautumisen aikaan.

Rousseau oli saanut ensimäisen halunsa ajattelemiseen Voltairen teoksesta Lettres sur les Anglais, mikä teos yleensä on lähtökohta filosoofilliselle liikkeelle Ranskassa kahdeksannellatoista vuosisadalla. Hän ihaili aina Voltairea runoilijana ja kirjailijana, senkin jälkeen kun he olivat kiivaasti käyneet toistensa kimppuun. Ensimmäiset kirjeet heidän välillään olivat vallan ystävällisiä. Rousseau oli, muutamia vuosia Parisiin tultuaan, saanut tehtäväkseen muodostella Voltairen sepittämää oopperatekstiä. Sen johdosta vaihtoivat he muutamia kohteliaisuuksia. Kun Rousseau julkaisi teoksensa erilaisuudesta, alkoi epäsopu heidän välillään. Voltaire kirjoitti Rousseaulle (1755): "Minä olen saanut teidän uuden kirjanne ihmiskuntaa vastaan, ja kiitän teitä siitä… Voimakkaammilla väreillä ei voi kuvata inhimillisen yhteiskunnan kauhuja, josta me tietämättömyydessämme ja heikkoudessamme toivomme niin paljon hyvää. Ei koskaan ole käytetty niin paljon nerokkuutta koettaissa tehdä meitä jälleen eläimiksi; oikein alkaa tehdä mieli astua nelinkontin, kun lukee teidän kirjaanne. Mutta koska minä jo yli kuusikymmentä vuotta sitten olen siitä tavasta tottunut, niin tunnen minä valitettavasti mahdottomaksi jälleen ryhtyä siihen; ja minä jätän tämän luonnollisen astumistavan niille, jotka ovat arvokkaampia kuin te ja minä sitä käyttämään." Vastauksessaan huomauttaa Rousseau erittäin, ettei hän ole puhunut suurista hengistä vaan sulattamattomasta sivistyksestä. Hän arvelee, että ihmisten pahuus paljon enemmän johtuu väärästä tiedosta kuin tietämättömyydestä. Tälle sokraattiselle kannalle hän asettui sekä valistuksen että oikeauskoisuuden suhteen. Voltairen sukkeluuteen vastaa hän sangen komeasti: "Älkää toki koettako jälleen ruveta astumaan neljällä käpälällä: ei kukaan maailmassa sovellu siihen niin vähän kuin te. Te, joka olette antaneet meille korkeamman ryhdin kahdella jalalla, ette voi itse heretä seisomasta vakavasti niillä."

Tämä oli etuvartijakahakka, joka kumminkin ilmaisi eroavia näkökantoja. Rousseau alkoi nyt pian pitää Voltairea kaiken sen edustajana, jota hän juuri tahtoi vastustaa. Hän toi valistuksen ja parisilaissivistyksen mukanaan, ja oli nyt asettunut asumaan aivan Geneven, Rousseaun pyhiin synnyinkaupungin viereen, jota hän ennen kaikkea tahtoi suojella ylikulttuurilta, Voltaire, jota Grimm oli kutsunut vuosisadan ensimmäiseksi kaunohengeksi, arveli, että kaikki oli saavutettu kunhan vaan "valistus", niinkuin hän käsitti sen, pääsi "hyvässä seurapiirissä" vallalle; "hänen räätälinsä ja lakeijansa" saivat mieluimmin jäädä kirkolliseen orjuuteen. [11] Voltaire suututti Rousseauta kaikkein enin hengen aristokratiallaan. Voltaire on jossain sanonut: Kansa on aina pysyvä tuhmana ja raakana; se on joukko härkiä, jotka tarvitsevat iestä, ruoskaa ja heiniä. Semmoiset lauseet — kaksinkerroin harmillisia Rousseaulle, siksi ettei hän tunnustanut sen sivistyksen arvoa, joka olisi tehnyt hengen aristokratian oikeutetuksi — selittävät syyn seuraaviin Rousseaun sanoihin (Oeuvres inéd. Par Strekeisen-Moultou, p. 362): "Minä surkuttelen etenkin, että Voltaire joka tilassa halveksii köyhiä." Myös politillisen aristokratian kanssa oli Voltaire liitossa. Hän oli ystävä sekä ranskalaiselle ministerille Choiseulille ja geneveläisille aristokraateille, siis juuri niiden miesten kanssa, joista Rousseaun vainoaminen sitten lähti. Voltaire saattoi ylläpitää tätä ystävyyttä julkaisemalla vaarallisemmat kirjansa nimettä ja hätätilassa rohkeasti kieltämällä ne, Rousseaun aina pannessa nimensä kirjoihinsa. Ei ainoastaan Voltairen rikkaus kaikkialla saattanut häntä vallan toisenlaiseen asemaan kuin missä Rousseau oli; siihen vaikutti myös hänen notkeutensa ja liukkautensa; hän koetti, niinkuin Goethe sanoo hänestä, "itse päästä kuulumaan maailman herrojen joukkoon". "Tuskin kukaan", lisää Goethe (kuvatessaan Voltairea, Aus meinem Leben XI), "on tekeytynyt niin riippuvaiseksi ollakseen riippumaton". Siihen tuli lisäksi, että Voltaire suureksi osaksi vaikutti naurun kautta, joka Rousseaun mielestä oli kokonaan hyljättävä ase. Voidakseen käyttää sitä, ei hän säästänyt mitään. Siten on hän vaikuttunut puhdistavasti — mutta hän on samalla usein erehtynyt pilkkaamaan todella arvokasta. Vallattomuus hänen pilkassaan ja dogmaattinen luottamus omaan valistukseen sai aikaan "puolueellisen epärehellisyyden" niinkuin Goethe sitä kutsui. Eikä hän yksistään käynyt Rousseaun kimppuun. Voltairen arvostellessa Sokratesta, kristinuskoa, Pascalia, nykyaikaisen kehitysopin edelläkävijää. Mailletia huomaamme saman karvaan ja lyhytnäköisen kevytmielisyyden. Se täytyy sanoa, vaikka ei Voltairen merkitys suvaitsevaisuuden ja inhimillisyyden suurena ja ritarillisena puolustajana sen kautta vähene. Tämä ala oli melkein ainoa, jossa hän ei ymmärtänyt leikkiä, vaikka hän itse käyttikin sitä. Eikä kukaan ole lämpimämmin kuin Rousseau itse tunnustanut tätä puolta Voltairen olennossa ja toiminnassa, niin suuresti kuin muut puolet Voltairesta olivatkin vastenmielisiä hänelle.

Riita syttyi runon johdosta, jonka Voltaire kirjoitti, kun maanjäristys vuonna 1755 oli hävittänyt Lissabonin. Tämä tapaus kauhistutti koko aikakautta, ja oli monta, jotka epäilivät, kuinka saattoi uskoa kaitselmukseen sellaisia tapahtuessa. Näinä epäilykset puki Voltaire runossaan mitä jyrkimpään muotoon. Tämä tapaus oli järkähyttänyt sitä optimismia, jota hän tähän saakka oli kannattanut, ja hän arvosteli yrityksiä löytää sovittavaa selitystä. Hänen ajatusjuoksunsa on kyllä oikeutettu niiden pintapuolisten perusteiden rinnalla, joiden nojalla — etenkin Leibnitzin todistusten ja Popen opetusrunon mukaan — oli koetettu osoittaa, että kaikki pohjaltaan oli hyvää ja sopusuhtaista.

Semmoista onnettomuutta, joka tässä on tapahtunut, ei voida — niin runossa sanotaan — selittää jumalalliseksi rangaistukseksi. Olisiko Lissabon, tuo kirkollinen kaupunki, ollut jumalattomampi kuin Parisi, jossa tanssittiin iloisesti samaan aikaan kuin Lissabon kukistui? — Kuvittelua olisi otaksua, että semmoiset onnettomuudet johtuisivat pahasta olennosta, mutta hyvästä olennosta ei niitä myöskään voi johtaa, niin kaavan kuin ajattelee sitä rajattomalla vallalla varustetuksi. — Sopusointua koko maailmanjärjestelmässä ei saa selvitetyksi, kun kaikki sen osat kärsivät.

Tämä runo saattoi Rousseaun suureen mielenliikutukseen. Hänestä tuntui Voltairen usko todellisuudessa uskolta perkeleeseen. Kuinka saattoi hän otaksua, että kaikki oli huonoa, ja kuitenkin otaksua hyvän jumalan! Se tuntui hänestä mieltäliikuttavalta, että mies, joka oli niin runsaasti saanut osalleen kaikkea hyvää, tahtoi lisätä onnettomain surua ja epätoivoa synkällä kuvauksella. Rousseau oli itse synkin värin kuvannut elämää, mutta hänen perusajatuksensa oli aina ollut, että paha johtui siitä, että ihmiset käyttivät väärin kykyjään. Ja kun hän vetosi "luontoon", tarkoitti hän sillä, että siihen aina saattoi perustaa suuren toivon, että näistä epäkohdista saattoi päästä. Rousseaun silmissä oli elämän lähde puhdas ja voimakas, vaikka siitä virtaava vesi oli soaistua. Rajoituksessaan Lettre à Voltaire (1756) pani hän oman käsityksen vastakohdaksi Voltairen käsitykselle.

Ei ole lainkaan ristiriitaista — arvelee hän — kokea kärsimyksiä yksityisessä ja kuitenkin otaksua sopusointua olevan kokonaisuudessa. Lause: kaikki on hyvää, on hyljättävä, koska se on ristiriidassa kärsimyksen todellisuuden kanssa. Mutta että kokonaisuus on hyvä, voimme uskoo, vaikkemme voi näyttää sitä toteen, kun emme tunne viimeistä yhteyttä kaikessa, joka kenties selittää, miksi maailmassa on niin paljon kärsimystä. Rousseau otaksuu yleisen kaitselmuksen mutta ei erikoista. Ei jokaista yksityistä asiaa, vaan asianmeno suuressa kokonaisuudessaan, on katsottava jumaluuden toiminnan välittömäksi seuraukseksi. Mutta emme me maailman harmoniasta päätäkään jumaluuden olemassaoloa. Vaan päinvastoin, siksi että me uskomme jumalaan, otaksumme maailmassa olevan sopusointua. Ja usko Jumalaan johtuu taas persoonallisesta tarpeesta. Ei teisti eikä ateisti voi näyttää toteen väitteitään. Sitten saattaa toivo painonsa vaakaan ja ratkaisee asian. Ei minusta itsestäni riipu, pitääkö minun uskoa vai ei: epäilyksen tila on liian raskas minun sielulleni, enkä minä kauvan voi pysyä häilyvässä tilassa; se puoli, joka sisältää suurimman lohdutuksen, pääsee voitolle, ja toivon paino hävittää järjen tasapainon.

Teoloogeja vastaan puolustaa Rousseau ensimmäisenä luonnonlakien keskeymätöntä järkähtämättömyyttä. Jos annetaan Jumalan vaikuttaa mielivaltaisesti asiain menoon, ei voida välttää syyttämästä häntä onnettomuuksista yksityisissä tapauksissa. Mutta samalla selittää hän myös, että koska pahan todellisuus on ristiriidassa jumaluuden otaksumisen kanssa, joka samalla olisi hyvä ja kaikkivaltias, niiksi silloin uhraa jumaluuden samalla kuin kaikkivallan? Jos on valittava näiden kahden erehdyksen välillä, niin Rousseau mieluummin uhraa kaikkivaltiuden, jättää sen pois jumaluuden ominaisuuksista. Mitä hän tässä kutsuu erehdykseksi muodostui myöhemmin hänen suoranaiseksi vakaumuksekseen (Emile IV, vielä selvemmin Lettre à M. de Beaumont 1763 ja Lettre à… 1769). Mutta hän ei ollut huomannut, että Voltaire runossaan viittasi samaan keinoon. Myös myöhemmin on Voltaire (Dietionnaire philosophique 1764 ja Le Philosoph ignorant 1766) kehittänyt tätä käsitystapaa.[12]

Rousseau ei vetoa yksistään itsensä ylläpitämisvaistoon, joka saattaa toivomaan viimeiseen saakka, vaan myös välittömään kokemukseen elämästä ja elämän nautinnoista, joka saattaa ihmisellä olla aivan riippumatta ulkonaisista eduista. Tämän välittömän elämänilon jättävät filosoofit mielellään huomaamatta — arvelee hän — kun he tahtovat tehdä tiliä olemuksen kanssa. Se onkin olemassa useammin yksinkertaisilla, oppimattomilla ihmisillä kuin oppineilla ja liiaksi sivistyneillä. — Tähän liittyy, mitä Rousseau sanoo muutamissa katkelmissa (Streckeisen-Moultou s. 354 ja 356) myöhemmiltä ajoilta: "Elämä mahtaa itsessään olla hyvä, koskapahan elämä, joka on ollut niin vähän onnellinen kuin minun, saa minua surkuttelemaan sen loppumista." "Luonnollinen tila ihmisenkaltaiselle olennolle on tuntea tyytyväisyyttä olemisestaan." Se onkin ulkopuolella mietiskelyä oleva tila, jota Rousseau tässä ylistää. Ettei hän tässä ajattele ainoastaan puhtaasti vegetatiivista, hengetöntä tilaa, nähdään hänen teoksestaan Rêveries d'un promeneur solitaire (etenkin V). Välitön, onnellinen elämäntunne väreili hänessä etenkin hänen retkillään vapaassa luonnossa, tai kun hän virui veneessään, jota hän antoi virran kuljettaa. Silloin hänellä oli niitä hetkiään, joista hänen sydämmensä täyttä totta saattoi sanoa: "Minä tahtoisin, että tämä hetki kestäisi ainaisesti!" — yksi niitä hetkiä, joita Goethen Faust niin kauvan turhaan ikävöi. Aika riensi, ei mitään halua tai levottomuutta ollut hänessä, ei mikään erikoinen aistimus pyrkinyt huomioon, ei liikkunut myöskään muistoja eikä toivomuksia, ja kuitenkin oli hänestä, kuin koko hänen olemuksensa olisi sulautunut yhteen, ja se tyytyväisyys, joka täytti mielen, johtui hänen sisäisimmästä olennostaan. Itse sisäisimmän, eheän elämän tunne. Nämä hetket, joissa, "tahto elämiseen", käyttääksemme Schopenhauerin puhetapaa, oli uinunut, ja elämä kuitenkin väreili voimakkaasti hänessä, tarjosivat Rousseaulle tärkeimmän kokemuksesta johtuvan todistuksen olemuksen hyvyydestä. Hänen suuri ansionsa on tämän onnen lähteen löytäminen; missä se uhkuu, siellä on kosteikko, vaikka koko muu elämä olisi erämaata. Mitä keskiajan mystikot löysivät luostarin hämärästä kopista, sen löysi Rousseau vapaasta luonnosta. Hän on tehnyt mystisyyden maalliseksi, osoittanut sen merkityksen virkistävänä voimana ja näyttänyt, että sitä voi käyttää jokaisessa inhimillisessä elämässä.

Vedotessaan persoonalliseen onneen ja toivon haluun ja välittömään elämäntunteeseen on Rousseau pannut toimeen periaatteellisen muutoksen uskonnollisfilosoofisessa katsantotavassa. Ja tämä muutos käy sitä voimakkaammin näkyviin sen kautta, että Voltaire ja Rousseau dogmaattisessa suhteessa eivät ole niinkään eri mieltä kuin näyttää. Heidän uskonoppinsa eivät ole erilaisia vain perustunnelmansa olemuksen suhteen, heidän "kosmiset elämäntunteensa" Rousseau saattoi huolimatta kaikista elämän varjopuolista hänen ulkopuolellaan ja hänessä itsessään syvästi tuntea elämän arvon ja suuresti kunnioittaa elämän ydintä. Voltaire ei ymmärtänyt tunnetta, kun se tuli hyvin monitaitteiseksi, vastakkaisten kokemusten määräämäksi. Tuhmuutta tai teeskentelyä, se oli hänen tavallinen selityksensä semmoisissa tapauksissa. Lauseessa "Te huudatte, kaikki on hyvää! surkealla niinellä", kuvaa hän (samoinkuin myöhemmin Candidessa) vastakohtaa, joka on toivon ja rohkeuden ylläpitämisessä keskellä kärsimystä. Jean Jacques parka oli kokenut, että elämä on moninainen ja kirjava asia, jota ei saa mahtumaan yhteen ainoaan kaavaan, ja että se tunne, joka kuvastaa elämän onnea ikäänkuin summassa, ei sen vuoksi myöskään saata olla aivan yksinkertainen. Hänen sisässään samoinkuin hänen kohtalossaan kasvoi ruusuja ohdakkeiden joukossa. Mutta ruusuja ne olivat silti. —

Rousseau lopetti kirjeensä sanomalla, että hän taistelussa etuluuloja vastaan ja uskonvapauden puolesta kenties oli Voltairen puolella. Sanoopa hän, että hän mieluummin tahtoo olla kristitty Voltairen tavalla, kuin Parisin teoloogien tavalla. Ja hän kehoittaa Voltairea käyttämään runollisia lahjojaan sen uskonnollisen ja moraalisen uskon esittämiseksi, jota kukin yhteiskunta tarvitsee.

Vastauksessaan valittaa Voltaire, että sairaus estää häntä käsittelemästä aihetta. Hänen varsinainen vastauksensa tuli — Rousseaun mielestä — myöhemmin: Candidessa. Jos tämä kirja, joka ei vedä vertoja Voltairen muille romaaneille (esim. l'lngénulle) lie vastaus Rousseaulle, todistaa se, kuinka vähän Voltaire on käsittänyt tätä. Hän kehittää edelleen, mitä hän oli sanonut runossa Lissabonin perikadosta. Sitä lausetta, josta hän erittäin tekee pilkkaa: "Erityiset onnettomuudet muodostavat yleisen onnen", oli Rousseau suoraan väittänyt vastaan. Voltairen arvostelu sattui Leibnitzin ja Popen järjestelmälliseen optimismiin, vaan ei Rousseaun kantaan. Ja kun hän viimein sanoo yksinkertaista ja tasaista työtä, — "maansa viljelemistä", — ainoaksi keinoksi, niin tulee hän oikeastaan samaan tulokseen kuin Rousseau: että kysymystä ei voida ratkaista teoreettisesti, vaan ainoastaan persoonallisen tahdon kautta, ja että on palattava suuriin, yksinkertaisiin elämänarvoihin, jotka eivät koskaan petä. —

Rousseaun, kirje Voltairelle oli aiottu ainoastaan tätä itseään varten. Kuitenkin se muutamia vuosia myöhemmin painettiin, ja Rousseau kirjoitti silloin (1760) kirjeen Voltairelle ilmoittaen hänelle, että tämä julkaisu oli tapahtunut hänen suostumuksettaan. Mutta hän käytti samalla tilaisuutta lausuakseen, ettei hän pitänyt hänestä, vaikka hän olikin hänen innokas oppilaansa. Sillä Voltaire on turmellut Geneven ja vieroittanut Rousseaun kaupunkilaiset hänestä. "Ei se ole minun syyni", sanoo Rousseau, "etten minä voi kunnioittaa muuta teissä kuin teidän lahjojanne!" [13] Ei ole ihme, ettei tämä selitys tehnyt Voltairea leppeämmäksi. Toisia seikkoja tuli lisäksi, jotka tulta lietsoivat. Kun Rousseaun kirjoja poltettiin, ja häntä itseään vainottiin, sillä välin kun Voltairen nimettömiä, mutta kyllä tunnettuja kirjoja suvaittiin Ranskassa ja Genevessä. Siksi että Voltaire oli hyvä ystävä vallanpitäjäin kanssa, ei Rousseau voinut olla ivailematta tätä seikkaa kirjoituksessa Lettres de la Montagne. Nyt raivostui Voltaire ja kirjoitti nimettömän häväistyskirjoituksensa "Kansalaisten tunteet", joka on painettu 42 nidoksessa (s.76) Beugnotin julkaisemaa laitosta. Hän kuvaa siinä Rousseaun muun muassa ihmiseksi, joka kärsii siveettömän elämän seurauksista, ja joka kuljettaa muassaan paikasta paikkaan onnetonta naista, jonka äidin hän on surmannut ja jonka lapset hän on hylännyt, — ihmiseksi, joka on "kieltäytynyt kaikista luonnollisista tunteista ja luopunut kaikesta uskonnosta". Kirjoitus oli kyhätty geneveläisen teoloogin naamiota käyttämällä, ja naamioitusta oli niin hyvin noudatettu, että Rousseau kuolemaansa saakka uskoi, että sen oli kyhännyt muuan hänen entinen ystävänsä, joka oli pappina Genevessä. Tässä kirjeessä olevat syytökset saivat Rousseauta muuttamaan itsebiograafiansa suunnitelmaa, hän siitä huomasi tarpeelliseksi tehdä tunnustuksia ja puolustaa itseään puhdistaakseen itseään jälkimaailman edessä.

Yksityisissä kirjeissään nimittelee Voltaire tästä lähtien Rousseauta mitä kiivaimmilla ja pilkallisimmilla nimityksillä. Rousseau on viekas veli, Judas, joka on pettänyt filosofian, hullu koira, joka puree kaikkia, Diogenes, eli oikeammin Diogeneen sekasikiö (vaikka "hän joskus puhuu kuin Plato") j.n.e. Hänen kirjoistaan ei paremmin puhuttu. La Nouvelle Heloïse oli Voltairen mielestä porttolassa kirjoitettu (mitä ensimmäiseen puoliskoon tulee) ja hulluinhuoneessa (mitä toiseen osaan tulee). Emilestä arvelee Voltaire, että se on joutuva unohduksiin kuukauden kuluttua — paitse kolmeakymmentä sivua siitä (savoijalaisen papin tunnustukset), joista on oikein vahinko, että tämä roisto on ne sattunut kirjoittamaan![14] — Voltairelle oli pääasia koota kaikki taisteluun kirkollista tyranniutta vastaan, ja silloin huomasi hän äkkiä, että hänen kimppuunsa oli käyty takaa. Kaikkina aikoina on semmoisia, jotka siinä määrässä ovat kiintyneet hetkelliseen puoluejakoon, että he lukevat jokaisen, joka ei pidä yhtä heidän kanssaan, kuuluvaksi vastapuolueeseen. He eivät käsitä uusia mahdollisuuksia, uusia näkökantoja, jotka saattavat viedä paljoa kauvemmaksi, kuin mihin ajan ryhmitykset ovat huomionsa kiinnittäneet.

Muutamassa suhteessa on mahdotonta tuomita Voltairen ja Rousseaun välillä. Rousseau on jossain sanonut kritiikistä ja satiirista, että se ainoastaan soveltuu lamppujen puhdistamiseen. Mutta onhan ylitä tärkeätä, että lamppu puhdistetaan, kuin että siihen pannaan uutta öljyä. Voltairella ja Rousseaulla oli kummallakin oma tehtävänsä. Traagillista on, etteivät he, luonteittensa erilaisuuden vuoksi voineet täyttää tehtäviään yhteen törmäämättä. Rousseausta on kuitenkin myönnettävä, ettei hän koskaan unohtanut kiitollisuuttaan ja kunnioitustaan Voltairea kohtaan. Kun lopulla Voltairen ikää oli pystytettävä kuvapatsas hänelle, niin merkitsi Rousseaukin itsensä osalliseksi köyhyydestään huolimatta Voltaire, joka ei yhtä hyvin voinut unohtaa, koetti turhaan saada hänen nimeään listalta! — Ja jos me kysymme, missä alkuaiheet olivat uuteen uskoon, uuteen runouteen, uuteen filosofiaan, ei vastauksesta voida epäillä. Suurta on poistaa entisyyden silmiltä suomut, mutta suurempaa on pitää huolta, että on aiheita, joista tulevaisuuden vilja saattaa kasvaa.

6. Rousseaun päätökset ja niiden vaikutus hänen elämänsä loppuaikaan.

Montmorencyn metsissä unohti Rousseau Parisin ja huonot ystävät ja antoi haaveksivalle mielikuvitukselleen täyden vapauden. Me olemme jo kuulleet, mihin suuntaan se kulki. Itse selittää hän mielialojaan ja kuvittelukaan tähän aikaan vastavaikutukseksi sille ankaralle profeetanpuhetavalle, jota hän heräämisensä ja moraalisen uudistuksensa jälkeen oli alkanut käyttää aikalaisilleen puhuessaan. Suru, ettei hän koskaan oikein ollut rakastanut — maman oli liian äidillinen ja Therèse oikeastaan vaan taloudenhoitaja — ja se kohtuuttomuuden tunne, jonka tämä suru synnytti, liikutti hänet usein kyyneleihin, joitten valtaan hän mielihyvällä antautui. Liian liikuttava pehmeys! huudahtaa hän. — Rousseaun elämässä saattaa hyvin tutkia tunteitten vastavaikutuksia. Samoinkuin halpamaisuutta hänessä seurasi katumus tai ylevä innostus, siten seurasi vireä toiminta ulospäin tunnelmain sisällistä aaltoilua ja mielikuvien keveätä leikkiä. Toinen puoli hänen persoonallisuudestaan vaati oikeutensa. Se vei hänet taas epäjohdonmukaisuuteen — sillä se sai hänet, joka äsken oli pannut vastalauseen kirjallisuutta ja taidetta vastaan, itsensä kirjoittamaan romaanin. Hän itse tunsi tämän epäjohdonmukaisuuden, ja hän on rehellisesti myöntänyt, että sen saattaa ainoastaan selittää hänen persoonallisuutensa vastakkaisten ainesten itsenäisen voiman kantta. Tämäntapaisia vastakkaisuuksia on kai jokaisessa; mutta ainoastaan Rousseaun kaltaisessa luonteessa kehittyvät kumpikin puoli täyteen määräänsä. Esipuheessa La Nouvelle Heloïseen sanoo hän "vaaditaan meitä aina olemaan johdonmukaisia; minä en luule sitä ihmiselle mahdolliseksi; mutta aina on mahdollista olla rehellinen — ja sitä minä koetan olla."

Mielikuvitus muodosti ensin maailman täydellisiä olentoja, ihania ja jaloja naisia, hyviä ja uskollisia ystäviä — jommoisia hän ei ollut todellisuudessa nähnyt. Myöhemmin muodosti hän olentonsa selväpiirteisemmiksi ja todellisemmiksi, ja me tiedämme, mistä hän sai mallin siihen. Toiminta sijoitettiin seutuun, joita erityinen loisto hänen muistissaan kirkasti, — Vevayhin ja Clarensiin Genevejärven rannalle. Byron on myöhemmin sanonut, ettei mikään muu paikka olisi soveltunut sille aineelle, jota Rousseau tahtoi käsitellä romaanissaan La Nouvelle Heloïse.

Aluksi Rousseau pani paperille mielikuvansa ajattelematta kirjan kirjoittamista. Kun hän päätti julaista romaanin, aikoi hän siinä ylistää rakkautta ja puolustaa sen luonnollista oikeutta ja puhtautta, hän tahtoi käyttää uutta muotoa jatkaakseen suurta taisteluaan luonnon, puolesta sivistystä ja yhteiskuntaa vastaan. Se se etenkin vaikutti kirjan ilmestyessä. Siinä kuvataan intohimoista rakkautta ja täydellistä antautumista ilman sitä raffinementtia, sitä kevytmielisyyttä, jota ajan kirjallisuus muuten oli täynnä. Se oli suurempisuuntaista rakkautta, kuin mitä oltiin totuttu näkemään. Kirja on käännekohtana kirjallisuudessa. Siinä käsiteltiin vanhaa, mutta aina uutta ainetta, mutta uudella raittiudella ja sillä innostuksella, jonka Rousseau aina saa työhönsä, kun hän tekee työtä koko sielullaan. Ja tässäkin hänen: oman persoonallisuutensa oleellisempia puolia pääsi ilmoille. Ettei kirja voinut olla olematta oman aikansa lapsi, on luonnollista, mutta ei kukaan kirjallisuushistoriallisesti sivistynyt lukija voi olla huomaamatta uuden virtauksen esiintymistä.

Päähenkilö, Julie, on kaunis sielu. Hän seuraa oman sydämmensä evankeeliumia tarvitsematta mitään järkeä tai ulkonaista auktoriteettia. Hän antautuu kokonaan ja täydellisesti ja uskaltaa äärimmäisen jotta, hänen rakkautensa pääsisi voitolle. Rakastaja St. Preux, on passiivinen luonne, täydellisesti riippuvainen Juliesta, joka toimii hänen puolestaan ja joka tilassa ratkaisee yhteisen kohtalon. Ratkaiseva hetki tulee, kun neidon aatelinen perhe vastustaa hänen naimistaan köyhän alhaista sukua olevan miehen kanssa. Hänen on valittava, tahtooko hän saattaa vanhempansa epätoivoon kenties jouduttaa sairaan äitinsä kuolemaa, vai onko hänen luovuttava rakastetustaan, — ja hän päättää ankaran taistelun jälkeen valita jälkimmäisen. Hän, menee naimisiin sen miehen kanssa, jonka isä on hänelle määrännyt, ja niin pian kuin hän on tullut hänen vaimokseen, taivuttaa hän intohimon velvollisuudentunteen alle. Tässä tulee esille toinen motiivi, joka oli määräävänä kirjan loppuosaa valmistaissa. Hän ei yksistään tahtonut puoltaa rakkauden oikeutta ja puhtautta, vaan myös avioliiton pyhyyttä. Ja tämän moraalisen tarkoitusperän piti olla ikäänkuin puolustuksena romaaninkirjoittamiselle. "Sivistyneissä" piireissä oltiin hyvin ankaria nuoren neidon erehdyksiä kohtaan, jota vastoin vain hymyiltiin vaimon uskottomuudelle, ja mieluummin sallittiin äidille kaksikymmentä rakastajaa kuin tyttärelle yksi. Tätä vastaan pani Rousseau vastalauseen, ja kieltämättä on kirjassa jonkun verran yhteyttä näiden kahden tarkoitusperän välillä. Mutta hän oli ottamalla nämä molemmat mukaan, ottanut suorittaakseen vaikean tehtävän, ottanut kuvatakseen muutosta Julien luonteessa; sillä hänen persoonassaan yhtyvät molemmat tarkoitusperät. Mutta tätä tehtävää hän ei ole voinut suorittaa. Muutos tapahtuu aivan päällisin puolin. Myöntääpä Rousseau, että muutos on näennäinen. Sillä samoinkuin keskiaikainen Heloïse yhä rakasti Abailardia luostarilupauksestaan huolimatta, samoin Julie yhä rakastaa St. Preuxia aviolupauksestaan huolimatta. Eräässä kirjan kauniimmista ja hienoimmista kohdista — huvimatkalla La Meillerieen — tunkee hillitty tunne esille, ja kuolinvuoteellaan tunnustaa hän, ettei hän koskaan ole herennyt rakastamasta St. Preuxia. Julie kuolee nuorena, onnettomuuden kautta. Jää siis ratkaisematta, kuinka olisi käynyt, jos hän olisi jatkanut elämäänsä. Niin suurella vaivalla aikaan saatu yritys, todistaa täydellinen resignatsiooni mahdolliseksi, johtaa siis vain ristiriitaisuuksiin kirjassa.

Kolmaskin näkökohta pääsi vaikuttamaan Rousseaun kirjan valmistuessa. Hän on käyttänyt kirjaa kehyksenä yhteiskunnallisille, kasvatusopillisille ja uskonnollisille aatteilleen, ja kirjan kirjemuoto sallii siihen helposti sovittaa pitkiä esityksiä, joita tekijä tarvitsee saadakseen sanottavansa sanotuksi. Monet esitykset ovat Julienkin kirjeissä. Siinäkin hän muistuttaa keskiaikaista esikuvaansa, joka (kenties kuitenkin juuri saadakseen aihetta kirjeenvaihdon jatkamiseen) muun muassa lähetti Abailardille pitkän listan teoloogisia kysymyksiä; — erotus vaan on, että Julie pikemmin selittää kuin kysyy. Nuori neito muuten rakastaa melkoisesti saarnaamista ja kutsuukin itseään leikillä saarnaajattareksi. — Niin huomattavia kuin monet näistä selityksistä ovatkin, niin vaikuttavat ne kuitenkin väsyttävästi ja ovat kieltämättä väärissä paikoissa, Rousseaun on usein vaikea perustella, kuinka hänen henkilönsä aina ja kaikkialla ja joka tilaisuudessa löytävät kynää ja läkkiä käytettäväkseen.

Vieläkin on yksi tarkoitus La Nouvelle Heloïsessa, etenkin sen viime osassa. Juliessa ja hänen miehessään, herra de Wolmarissa tahtoi Rousseau kuvata kahta jaloa ihmistä, joista toinen oli uskovainen ja toinen vapaa-ajattelija. Tämän kuvauksen kautta tahtoi hän lieventää ensyklopedistain ja heidän vastustajainsa väliä, joka — sen mukaan mitä hän sanoo Tunnustuksissa oli käynyt niin ankaraksi, että voitiin peljätä kansalaissodan syttyvän. — Julien uskonnollisuus ei ole kuitenkaan kirkollinen; se oli Rousseaun oma uskonto, jossa ainoastaan mystillinen puoli oli voimakkaammaksi kuvattu.

Kirjallisuushistorian tehtävä on tarkastaa tätä etevää kirjaa sen yksityiskohdissa ja sen aseman mukaan romaanikirjallisuuden kehityksessä. Tässä on huomautettava ainoastaan niitä puolia, jotka etenkin ovat kuvaavia Rousseaulle. Ensinnäkin se intohimon haaveilu ja innostuksen mieliala, joka on vallalla kaikkialla, jossa tekijä itse ei ole raffineeratun aikansa tai oman retoriikkansa kahleissa tai omiin dogmeihinsa syöpynyt. Rakkautta, kirjan pääaihetta kuvatessa tulee tämä mieliala etenkin esille. Että rakkaus on vakava asia, josta voi tulla "meidän elämämme suuri tapahtuma", ei kenties koskaan ole osoitettu syvemmin ja perinpobjaisemmin kuin Julien luonteessa. Kuvatessaan rakkaussuhteen puhtautta, jossa luonnon ääni todella kuuluu, käsittelee Rousseau, niinkuin jo on mainittu, elämänsä pääkysymystä. "Eikö totinen rakkaus" — kysyy Julie — "ole puhtain kaikista siteistä? — — — Eikö rakkaus itsessään ole puhtain samoin kuin se on virein vietti meidän luonteessamme?… Eikö se saata perikatoon alhaisia ja matelevia sieluja, innostuttaessaan suuria ja voimakkaita? Ja eikö se jalostuta kaikkia tunteita, eikö se tee meidän olentoamme kaksinkertaiseksi ja kohota meitä yläpuolelle itseämme?" Päinvastoin kuin sosiaalisten erilaisuuksien laki viittaa rakkaussuhde korkeampaan lakiin, joka tekee kaikki saman arvoisiksi; mutta tähän ei Rousseaun taide ole riittänyt, tai oikeammin hänen sopimaton moraliseeraamisensa on tehnyt lopun hänen taiteestaan. — Juliessa hän on kuvannut tunneihmistä, kaunista sielua. Hänen elämänsä on tunnetta ja hän antaa tunteiden ohjata elämätään. Tunne yltyy liialliseksi monin kohdin, etenkin kun St. Preux kiihkeän kohtauksen jälkeen puhuttelee itse tunnetta: "oi tunne, tunne, suloinen kun sielu! onko semmoista rautaista sydäntä, jota sinä et koskaan olisi liikuttanut" j.n.e. — Kuvatessaan elämää maalla rauhallisissa oloissa, mutta keskellä luonnon ihanuutta on Rousseau tilaisuudessa päästämään valloilleen rakkautensa idylliin ja luontoon, ja hän käyttääkin jokaista tilaisuutta ylistääkseen maaelämää kaupungin kustannuksella ja vastustaakseen yltyvää muuttaa maalta kaupunkiin pitäen sitä vaarallisena ajan merkkinä. —

Kirja ilmestyi karnevaalin alussa 1761 ja herätti ääretöntä huomiota. Jo se, mitä siitä edeltäpäin oli kerrottu, oli uteliaisuutta kiihoittanut, ja kirjakauppojen ympärille kokoontui ihmisiä, jotka sitä kysyivät. Rousseau sanoo sen ensimäisestä vaikutuksesta (Tunnustukset XI): "Kirjallisessa maailmassa olivat mielipiteet jakaantuneet, mutta yleisöllä oli vaan yksi mielipide, ja etenkin naiset joutuivat haltioihinsa kirjan ja sen tekijän vuoksi… Omituista on, että tämä kirja menestyi paremmin Ranskassa kuin muussa Euroopassa, vaikka siinä ei varsin hyvin pidetty ranskalaisia, ei miehiä eikä naisia. Aivan vastoin minun odotustani saavutti se vähimmän menestyksen Sveitsissä, suurimman Parisissa. Vallitsevatko siis ystävyys, rakkaus ja siveys enemmän Parisissa kuin muualla? Eivät — mutta siellä on vielä vallalla hieno aisti, joka saa sydämen muodostumaan kuvan mukaan, ja joka saa meidät rakastamaan puhtaita, voimakkaita ja hyviä tunteita muissa, vaikka meillä itsellämme ei niitä enää olekaan. Turmellus on nyt kaikkialla sama; Euroopassa ei ole tapoja eikä hyveitä; mutta on vielä jonkun verran rakkautta niihin ja sitä haettakoon Parisista." —

Samoina vuosina kuin tämä romaani muodostui Rousseaun päässä ja sydämmessä, syntyivät myös hänen toiset pääteoksensa: Contrat social ja Emile. Perusaine niissä kaikissa on sama. La Nouvelle Heloïsessa rakkaus ja luonnonidylli asetetaan "sivistystä" vastaan. Contrat socialissa taistellaan luonnollisen vapauden puolesta. "Ihminen on syntynyt vapaaksi, ja kaikkialla hän on kahleissa", niin alkaa kirja. Emilessä luonnollinen hyvyys asetetaan vastakohdaksi sosiaaliselle ja sivistyneelle turmellukselle; kirjan ensimäiset sanat ovat: "Kaikki on hyvää joka johtuu luonnon alkuunpanosta; kaikki turmeltuu ihmisten käsissä." Näissä lauseissa kaikuvat vielä Rousseaun ensimmäiset paradoksit; mutta itse teosten tuli nyt antaa niille lähempi selitys ja rajoitus.

Aina siitä saakka kuin hän oleskeli Venetsiassa, oli Rousseau harjoittanut historiallisia ja politillisia opintoja. Genevessä käydessään oli hän saanut uusia aiheita ja uusia historiallisia aineksia. Kirjoituksessaan politillisesta taloudesta, suuressa ensyklopediassa, oli hän jo pääsuunnissa käsitellyt ainettaan. Contrat social, joka ilmestyi 1762, on näiden tutkimusten lopputulos. Tässä teoksessa on luonnonoikeutta [15] jyrkimmässä muodossaan noudatettu, johdonmukaisesti pitämällä kiinni ajatuksesta, että valta ei koskaan voi tulla oikeudeksi, joka onkin kirjan pääajatus. Jokaisen vallan käyttämisen tulee, ollakseen oikeutettu, olla kansan tahdon ilmauksen, ilmaista todellista tai hiljaisuudessa hyväksyttyä sopimusta. Kansan tahdolla ei tarkoiteta kaikkien samaan aikaan elävien yksityisten tahtoja yhteensä, vaan sitä tahtoa, joka kannattaa kansan elämää sukupolvien vaihdellessa. Kansa ei voi luovuttaa valtaansa, sillä eivät minkään ajan yksilöt voi sitoa koko kansaa, jonka elämä ei koskaan pääty. Rousseau kehittää oppia kansan herruudesta, joka polveutuu keskiajalta, ja etenkin oppia tämän herruuden riippumattomuudesta, jossa hän perustuu oman synnyinkaupunkinsa historiaan. Geneven, vapaakirjassa vuodelta 1387 lausutaan tämä riippumattomuus hyvin voimakkain sanoin, ja tällä vapaakirjalla oli vielä Rousseaun aikana suuri merkitys politillisissa keskusteluissa Genevessä. Suunnitelmasta Contrat socialiin, jota säilytetään Geneven kirjastossa, nähdään, että Rousseau suunnitellessaan kuuluisaa teosta etenkin on ajatellut synnyinkaupunkiaan.[16]

Suuressa määrässä on liioiteltu Contrat socialin tietopuolista luonnetta. Ranskan vallankumouksen aikana käyttivät kirjaa etenkin Robespierre ja St. Just, ikuisten politillisten totuuksien katkismuksena, joka suoraan muka voitiin paperilta siirtää elämään. Ja monet vallankumouksen vastustajat ja arvostelijat, vieläpä Tainekin suuressa historiallisessa teoksessaan, myöntävät heidän siinä olevan oikeassa. Ne jotka siitä luulevat löytävänsä ainoan politillisen opin, luulevat ymmärtävänsä sitä paremmin kuin Rousseau itse. Hän ei ollut siihen tyytyväinen. Kun kerran, hänen jo vanhana ollessa, kertoo Dusaulx, hänelle näytettiin hänen eri kirjojaan, määritteli hän niitä kutakin lyhyesti, ja kun hän tuli Contrat socialiin, sanoi hän: "Ne jotka luulevat ymmärtävänsä sen täydellisesti, ovat minua taitavampia; se kirja olisi kirjoitettava uudestaan; minulla ei siihen enää ole voimia, eikä aikaa." Kirjasta käy kyllä selvästi näkyviin, ettei Rousseaun tarkoitus ollut, että a priori voitaisiin kyhätä kokoon valtiomuoto, joka soveltuisi kaikkialla. Se olisikin ristiriidassa hänen yleisen ajatustapansa kanssa. Samoinkuin hän kieltää ainoan autuaaksi tekevän sivistyksen olemassaolon, joka soveltuisi kaikille asteille, niin hän kieltää ainoan autuaaksi tekevän valtiomuodon. (Katso etenkin Contr. soc. II. 8 ja 12 ja III, 9). Kun häntä itseään myöhemmin pyydettiin suunnittelemaan valtiomuotoa Korsikalle ja Puolalle, menetteli hän sen ajatustavan mukaan. Hän selitti korsikalaiselle kirjeenvaihtajalleen, että hän kenties, jos hän kauvemmin aikaa olisi asunut maassa, voisi kirjoittaa maan historian, mutta hän kieltäytyi valmistamasta hallitusmuotoa sille. Kirjoituksessaan Puolan hallitusmuodosta selittää hän, ettei muukalainen voi säätää lakia maalle, ja että kansalliset tavat ovat tärkeämmät kuin käskevät ja kieltävät lait. Hän kehoittaa varovaisuuteen uudistuksissa, — niin sanoo hän maaorjuudesta: älkää vapauttako ruumiita ennenkuin sieluja! Ja hän teroittaa mieliin, että maa aina on heikko siihen aikaan, kun se vaihtaa hallitusmuotoa.

Jos vertaa Contrat socialia teokseen Discours sur l'inégalité, näkee selvään, kuinka Rousseau on muuttanut käsitystään luonnontilan ja sosiaalisen tilan suhteesta. Vanhemmassa teoksessa johduttiin välttämättömästi tyranniuteen. Contrat socialissa saattaa ainoastaan väärinkäytöksen kautta syntyä vapauden puutetta, — nimittäin kun hallitus panee oman erityisen tahtonsa yleisen kansantahdon sijaan, jonka ilmituojana jokaisen hallituksen tulee olla (III, 10). Itsessään suuria etuja saavutetaan luonnontilasta yhteiskunnalliseen elämään siirtyessä. Oikeudenmukaisuus tulee vaiston sijaan, oikeus ja velvollisuus välittömän aiheutumisen sijaan. Jos vapautta rajoitetaankin, niin on sen sijaan voimilla, tunteilla ja ajatuksilla suurempi mahdollisuus kehittyä. Lyhyesti, ihminen muuttuu tylsästä eläimestä henkiseksi olennoksi. Mutta sen pahempi, lisää Rousseau, alentavat uuden tilan väärinkäytökset usein ihmisen alemmaksi luonnontilaa! (I, 8.) Tämmöisenä on esitys ajatukseltaan vallan toinen, kuin aikaisemmassa teoksessa.

Kaikista Rousseaun varokeinoista huolimatta oli kirja kuitenkin periaatteiltaan niin radikaali, että hallitukset sekä monarkisessa Ranskassa että Geneven ja Bernin tasavalloissa ryhtyivät ankariin toimiin sitä ja sen tekijää vastaan. Niillä oli siinä suhteessa sama kohtalo kuin kolmannella ja tärkeimmällä pääteoksella.

Emile ei Rousseaun omien sanain mukaan (kirjeessä Cramerille 1764) ole pedagooginen esitys, vaan filosoofinen teos, jossa koetetaan poistaa ristiriitaisuutta. Uskon, että ihminen luonnoltaan on hyvä, ja sen pahan välillä, jonka kokemus osoittaa. Kirjan tulee osoittaa, kuinka kaikki paheet tulevat ymmärrettäviksi, kun tutkii inhimillisen sydämmen historiaa, ja se kasvatusjärjestelmä, jota se esittää, on tässä ainoastaan kehyksenä.

Rousseau tahtoo, että tulee nojautua kokemukseen. Ja hän tahtoo rakentaa eikä repiä. Hän alkaa sanomalla, ettei ollenkaan tunneta lapsuutta. Ja se ihmisluonnon, etenkin lapsen luonnon tunteminen, jonka hänen kirjansa tahtoo antaa, on hänelle suuremmasta merkityksestä kuin se metoodi, jota hän neuvoo noudattamaan. Tärkeämmän kasvatuksen antaa luonto itse välittömästi kehittämällä voimia ja haluja; kaikki muut vaikutukset ja kaikki muu sekaantuminen on alistettava sen alle. Oppilaan on opittava oman kokemuksen kautta, itsetoiminnan kautta, hänen tulee olla luonnon eikä ihmisten oppilas. Kasvatuksen tulee ihmisten puolelta aluksi olla kielteisen, se on; sen tulee suojella turmiollisilta vaikutuksilta, ei positiivisen, ei suoranaisesti opettavan. Eikä Rousseau yksistään pane painoa kokemukselle yleensä. Hän väittää vielä, että kullakin ihmisellä on oma omituinen luontonsa, joka määrätköön, kuinka häntä on pideltävä. Senkin vuoksi siis on kasvatuksessa meneteltävä varovaisesti ja aluksi rajoituttava oppimaan tuntemaan luontoa. [17] — Kullakin aikakaudella jokaisen yksilön elämässä on omituinen luonteensa. Ei mitään elämä n aikaa, ei myöskään lapsuutta saa sen vuoksi tehdä pelkäksi keinoksi tuleville ikäkausille. Emile on lapsuuden evankeliumi. Se vakuuttaa, että lapsuus on itsenäinen osa elämää, ei ainoastaan valmistus täysikasvaneeksi tulemiselle. Tämä juuri määrää Rousseaun pedagogiikan. "Minun metoodini", sanoo hän "perustuu ihmisten voimien mittaamiseen sen eri ikäkausina ja niiden toimien valitsemiseen, jotka soveltuvat näille voimille".

Tämän luonnon prinsiippinsä panee Rousseau sekä valistusta että oikeauskoisuutta vastaan. Perusajatuksensa kautta saavuttaa hän tämän kaksinaisen aseman. Järjen harjoittamista samoinkuin erityisten dogmien tyrkyttämistä on vältettävä niin kauvan kun mahdollista. Luonnon hyvyys on juuri siinä, että alusta pitäen — ennenkuin mietiskely on herännyt, ja ennenkuin yhteiskunnan käskyt ja tavat pääsevät vaikuttamaan — on harmooninen suhde voimien ja halujen välillä. Tämä sopusointuinen suhde on nyt säilytettävä, sen jälkeen kun mietiskely, mielikuvitus ja yhteiskunta ovat alkaneet vaikuttaa. Luonnon kasvatus edistyy hitaasti, mutta ihmiset ovat taipuvaisia ennen aikojaan sekaantumaan, siihen. Sen vuoksi onkin tärkeintä vaatia hyvältä henkiseltä sivistykseltä, että se hidastuttaa kehitystä.

Locke, joka niin monessa kohdassa on Rousseaun edeltäjä, arveli, että lapsen kanssa oli keskusteltava niin paljon kuin mahdollista. Sitä vastustaa Rousseau jyrkästi. Järki ei hänen käsityksensä mukaan ole erityinen, alkuperäinen voima, vaan kehittyy vasta, kun muut voimat ovat kehittyneet. Kasvatuksen tarkoitus on muodostaa järkevä ihminen: ei siis voi alkaa pitämällä ihmistä järkevänä! Niin tehden alkaisi lopusta ja tekisi tuloksen omaksi välikappaleekseen. Meidän mietteemme tulevat ulkoapäin, jota vastoin tunne tulee sisästä ja sen vuoksi kehittyy ensiksi. Tunteen ja intohimon tulee koneistoa käyttää. Vain sen saattaa ihminen omistaa, joka saattaa herättää hänessä harrastusta, mutta harrastuksen mahdollisuus riippuu siitä kehitysasteesta, millä yksilö seisoo. Liian aikainen ymmärryksen kehittäminen synnyttää sana viisautta, eikä tietoja, ja heikontaa henkistä voimaa.

Ettei lapsi saisi mietteitä, joita se ei kykene käsittämään, ja jotka eivät vastaa sen todellisia voimia ja haluja, tahtoo Rousseau siirtää uskonnollisen kasvatuksen nuoruuden ikään. Tähän Rousseau sovittaa kuuluisan Savoijalaisen maapapin tunnustuksen osoittaakseen, missä hengessä uskonopetusta on annettava. Se panee tunteen ja sydämmen evankeeliumin selväksi vastakohdaksi kirkolle ja valistusfilosofialle. Lohdutuksen ja toivon kaipuu on ratkaiseva kriteeriumi. Se, jolla ei ole tunne-elämälle mitään merkitystä, lykätään syrjään, jollei sitä suorastaan hyljätä. Onko maailma ikuinen tai luotu, onko siinä yksi vai useampia periaatteita, siitä minä en tiedä mitään, ja mitä minulla on sen kanssa tekemistä! — Ainoastaan mikä koskee välitöntä suhdetta Jumalaan, sen tahtoo Rousseau vahvistaa dogmiksi, suurilla kosmillisilla kysymyksillä ei siinä ole mitään merkitystä.

Puhuttuaan luonnollisen uskonnon totuuksista vastustaessaan materialismia, arvostelee hän positiivista uskontoa, etenkin ihmeitten ja ikuisen kadotuksen uskomista. Positiivinen uskonto perustuu historialliseen kertomukseen, pyhiin kirjoihin ja edellyttää sen vuoksi kovin paljon oppia. Tässäkin vetoaa Rousseau luontoon. Maapapin viimeinen neuvo nuorelle miehelle, jolle hän puhuu, on: Säilytä sydäntäsi semmoisessa tilassa, että sinä aina haluat Jumalan olemassaoloa, niin et koskaan epäile sitä!—

Painattaessaan pääteoksensa sai Rousseau apua ylhäisiltä ystäviltään. Vapaamielinen Malesherbes, joka oli senssuuriviraston esimies, ja vaarallisena hetkenä oli pelastanut Diderotin ensyklopedian, tarkasti hänelle käsikirjoitusta. Rousseau pysyi rauhallisena, vaikka eräs hänen ystävistään, jolle hän luki savoijalaisen maapapin tunnustukset, hämmästyneenä huudahti: "Mitä, kansalainen, se on kirjassa, joka painetaan Parisissa?" — Talvella 1761-62 tunsi hän itsensä levottomaksi ja huolestuneeksi, mutta siihen oli syynä, että hän ollen sairaloisessa tilassa (häntä vaivasi rakkotauti) oli hyvin ärttyinen, ja kun painattaminen satunnaisesti keskeytyi, otaksui hän, että jesuiitat, joiden kasvatusopilliset periaatteet olivat aivan vastakkaisia, koettivat vääristää kirjan sisällystä! Pelastaakseen kuitenkin tärkeimmän, talletti hän jäljennöksen savoijalaisen maapapin tunnustuksesta erään geneveläisen tuttavan huostaan. Että juuri siihen aikaan puhuttiin jesuiittiveljeskunnan hajoittamisesta, perustui hänen luulonsa mukaan, huhuun, jonka muka jesuiitit itse olivat panneet liikkeelle, tehdäkseen vihollisensa huolettomiksi! — On omituista Rousseaulle, että hän siten voi rakentaa kokonaisen järjestelmän pahan mielen ja satunnaisen tapahtuman perustukselle. Hänet saatiin rauhoittumaan, painatus jatkui pian taas säännöllistä menoaan, ja — mikä oli hyvin harvinaista Rousseaussa — hän käsitti, että väärä epäluulo oli vienyt hänet harhaan. Kirja ilmestyi sitten, kohta Contrat socialin jälkeen, keväällä 1762. Julkisesti puhuttiin siitä vähän, ja Rousseau luuli ystäviensäkin olevan hiukan välinpitämättömiä sen suhteen. Vain muutamat kiittivät häntä sydämmellisesti siitä, niin kuin matematiikan tutkija Clairault, joka selitti, että se oli lämmittänyt hänen vanhaa sydäntään. Silmiin pistävää oli, että Malesherbes kohta ilmestymisen jälkeen halusi kirjeitään takaisin; mutta Rousseau ei aavistanut mitään vaaraa. Vaino lähti juuri jesuiittain vastustajista. Mieleltään jansenistinen parlamentti, joka tahtoi osoittaa, että se koettaessaan masentaa jesuiittoja, ei tehnyt sitä siksi, että se olisi ollut laimea uskonasioissa, tuomitsi Emilen 9 p:nä Kesäk. 1762 poltettavaksi ja määräsi tekijän vangittavaksi. Hänen ystävänsä lähettivät Parisista edeltäpäin sanan Montmorencyyn. Keskellä yötä herätettiin Rousseau ja hän matkusti pois, juuri ennenkuin oikeudenpalvelijat tulivat. On mahdollista, että hänen ylhäiset suosijansa jouduttivat hänen pakoaan, koska heille olisi ollut epämukavaa, jos heidän suosikkinsa olisi tullut oikeuden eteen. Rousseau itse oli epäillyt, ettei kaikki ollut niin täyttä totta, kuin miltä se ensi pelästyksessä näytti. Kuitenkaan ei sen ajan Ranskassa, jossa epäilys ja fanatismi taistelivat ja vaihtelivat sekä hallitsevissa että kansassa, voinut olla varma mistään, joka nähdään monesta kuuluisasta oikeudenkäynnistä, niinkuin de la Barren, joka tapahtui kohta tämän jälkeen, ja joka herätti varovaisessa ja hyvin suojatussa Voltairessaki halun äkkiä matkustaa kylpemään Sveitsiin ja pyytämään Preussin kuninkaalta turvapaikkaa itselleen ja muille filosoofeille.

Kun Rousseau saapui Sveitsin rajalle, nousi hän vaunustaan ja suuteli maata posteljoonin suureksi hämmästykseksi. Mutta hän pettyi luullessaan tulevansa vapauden luvattuun maahan. Hän asettui toistaiseksi ystävän luo Yverduniin, Bernin alueelle. Genevessä jo 19 p:nä kesäk. oli poltettu Contrat social ja Emile ja oli käsketty vangitsemaan tekijä. Sinne hän ei siis saattanut mennä. Kohta sen jälkeen kielsi Bernin hallitus häntä oleskelemasta sen alueella. Hän turvautui silloin Neufchateliin, jota hallitsi Fredrik Suuri. Täällä vietti hän sitten muutaman vuoden ajan samanlaista idyllistä elämää maalaiskylässä Motiers, jota hän oli viettänyt Montmorencyssa. Näinä vuosina innostui hän kasvitieteeseen ja sai siten uutta aihetta luonnon helmassa kuljeksimiseen. Täällä oleskellessaan sepitti hän vastauksen Parisin arkkipiispalle joka oli lähettänyt paimenkirjan Emileä vastaan (Jean Jacques Rousseau, citoyen de Genève à Christophe de Beaumont, archevêque de Paris, duc de St. Cloud, pair de France etc. Amsterdam 1762). Tässä kirjoituksessa puhuu hän hyvin selvästi pedagoogisista ja uskonnollisista mielipiteistään. — Kun Genevessä ei tahdottu peruuttaa hänen silmissään laitonta kirousta hänen ja hänen kirjojensa ylitse, luopui hän geneveläisestä kansalaisoikeudestaan, josta hän oli ollut niin ylpeä, ja julkaisi vastaukseksi eräälle geneveläiselle lakimiehelle, joka koetti puolustaa kaupunkinsa menettelytapaa, teoksensa Lettres écrites de la Montagne (Amsterdam 1764). Uskonnollisten mielipiteiden perinpohjainen pohtiminen, etenkin ihmeitten arvosteleminen, tässä teoksessa herätti Neufchatelin papistossa suurta suuttumusta. Häntä vastaan saarnattiin, ei edes auttaneet Fredrik II:n yritykset saada innokkaita pappia pysymään levollisina. Alhaisoa yllytettiin häntä vastaan, ja häntä itseään pakotettiin pakenemaan. Pari kuukautta asui hän nyt pienellä, idyllisellä, Bielerjärvesssä sijaitsevalla St. Pierren saarella, jossa hän eli oikein mielensä mukaan. Hänen kuvauksensa elämästä täällä (katso etenkin Rêveries V) ovat parasta ja sominta, mitä hän on kirjoittanut. Hän olisi mielellään asunut koko loppuikänsä siellä, mutta saari kuului Berniin ja Bernin hallitus karkoitti hänet. Hän aikoi nyt hakea turvapaikkaa Korsikasta tai muuttaa Berliiniin. Hänet saatiin kumminkin taivutetuksi vastaanottamaan englantilaisen filosoofin David Humen tarjous seuraamaan häntä Englantiin, jossa hänestä oli pidettävä huolta. Hume ja Rousseau olivat hyvin erilaisia luonteiltaan,[18] mutta Hume tunsi todellista myötätuntoisuutta ranskalaista ystäväänsä kohtaan. Rousseau sai hyvän asunnon maalla, ja kaikki meni jonkun aikaa hyvin. Silloin kävi kivuloisuuden ja kestettyjen vainojen vaikutuksesta hänen mielensä kovin levottomaksi ja epäluuloiseksi, siinä määrässä että se yltyi melkein mielensairaudeksi, synnytti suorastaan ajoittaista hulluutta. Hän karkasi äkkiä Englannista, syytteli Humea ja muita mitä katkerimmin ja vietti nyt useamman vuoden kuluessa vaeltavaa elämää Pohjois- ja Etelä-Ranskassa. Hän luuli, että häntä hänen entiset ystävänsä oikein täyttä totta vainosivat. Kaikkialla mihin hän tuli, luuli hän huomaavansa jälkiä heidän juonistaan, joiden tarkoituksena oli panetella häntä ja tehdä hänet riippuvaiseksi. Tähän aikaan hänen Tunnustuksensa, joita hän monta vuotta sitten oli alkanut kirjoittaa, muuttuivat puolustuskirjoitukseksi. Käyttääkseen sitä aseena salaisia vihollisiaan vastaan, meni hän Parisiin 1770 ja luki siellä eri piireissä Tunnustuksiaan. Tämä teko tuotti hänelle vaan pettymystä; se mielenkiinto, joka omistettiin luennoille, ei tullut hänen asiansa osalle, vaan huvittavien tietojen ja juttujen. Lukemisen kielsi vihdoin (rouva d'Épinays'n kehoituksesta) poliisi. — Parisissa elätti hän itseään nyt, niinkuin ennenkin nuottien kirjoittamisella. Vapaa-aikoina hän sävelteli tai tutki kasvia. Ei hän kuitenkaan voinut luopua koettamasta selittää ja puhdista itseään. Oli, kuin olisi hän ymmärtänyt, kuinka käsittämätön hänen persoonallisuutensa mahtoi olla maailmalle, jollei hän tekisi kaikkea sen valaisemiseksi. Hän valmisti silloin kolme vuoropuhelua, joilla on yhteinen nimi Rousseau juge de Jean-Jacques (Rousseau tuomitsee Jean-Jacquesia). Ensimäistä niistä koetti hän turhaan sijoittaa Notre-Damen kirkon pääalttarille, saadakseen sen välttymään vihollistensa käsistä ja herättääkseen nuoren kuninkaan, Ludvig XVI:n huomiota. Viimeisissä muistiinpanoissa, joita hän valmisteli, Rêveries d'un promeneur solitaire (yksinäisen vaeltajan unelmia), vallitsee lempeä maltillisuus ja hyvin runollinen mieliala.

Viimeiset kuukaudet ikäänsä vietti hän taas maalla, Ermenonvillessä, ulkopuolella Parisia. Täällä kuoli hän äkkiä 2 p:nä Heinäk. 1778. — Huhu, että hän olisi surmannut itsensä, on aivan perätön.

Yhtä vähän kuin hän oli saanut rauhaa elämässä, yhtä vähän sai hän sitä haudassa. Vuonna 1794 muutettiin hänen ruumiinsa Pantheoniin ja asetettiin Voltairen viereen. Vuonna 1814 sanotaan hurjain klerikaalien ryöstäneen yöllä molemmat ruumiit ja heittäneen ne kuoppaan jossain kaupungin ulkoreunassa, virallisesti kuitenkin yhä vakuutetaan, että ruumiit ovat arkuissaan.[19] Arkut muutettiin 1821 Pantheonin kellariin, 1830 ylös jälleen, 1852 alas jälleen: niillä oli yhteiset vaiheet vallankumouksen aatteiden kanssa! Nyt ne — luultavasti tyhjinä ovat maanalaisessa kappelissa. —

Rousseau oli oman luonteensa vastakkaisuuksien marttyyri, ihanteidensa ja olevien olojensa vastakkaisuuden marttyyri. Mutta juuri näiden jyrkkien ulkonaisten ja sisäisten vastakkaisuuksien vuoksi se, mikä hänelle oli korkeinta, kuvastui voimakkaassa loistossa, ja hän on vastakohdan lain perustuksella paraimpina hetkinään, tuntenut innostusta ja autuutta jommoista ainoastaan harvat ihmiset ovat tunteneet. Sen vuoksi juuri "Jean Jacques parka" rakasti elämää ja uskoi elämään.