KAHDEKSASKOLMATTA LUKU.
Lumous ja todellisuus.
Koko kuukauden pääsiäisen jäljestä olin minä melkein kuin lumottuna; koko tämä maallinen elämä näkyi loihdutun hunnun lävitse; yksin vanha, kuiva, ykstoikkoinen Newyorkikin loisti yht'äkkiä, kaikkine ikävyyksineen, kirkastetussa valossa.
En oikein tiedä mikä minuun tuli, mutta tuntui kuin olisin nauttinut elämän-vettä ja hengittänyt ijäistä nuoruuden ilmaa. Joka kerta kun istuin kirjoittamaan jotakin, tunsin itseni innostuneeksi. Tunsin ett'en enää ollut yksin ajatuksissani; minä kirjoitin toiselle sielulle — sielulle, jonka tiesin tuntevan minut, ja jätin työni sitte Ida van Arsdel'in arvosteltavaksi. Ida oli taitava kritikoitsija ja oli hyväntahtoisesti luvannut auttaa minua sillä alalla. Mutta oliko se Ida, joka minua innostutti?
Sellaisissa tilaisuuksissa tuli Eva silloin tällöin sisälle, tahi istui viereemme, nojautuneena korko-ompelunsa ylitse, samalla kun minä luin ääneen. Toisinaan oli hän ajatuksissansa, toisinaan iloinen ja veitikkamainen, toisinaan juonikas ja äkeä, mutta aina ihastuttava ja elähyttävä. Tämä lukemiseni johdatti ystävällisiin keskusteluihin kaikenlaisista aineista, sillä yksi kysymys antoi aina syytä toiseen ja täten kesti meillä kanssapuhetta jos kuinka paljon; saadaksemme jatkaa näitä keskustelujamme oli meillä hyvin usein tuollaisia pieniä ilta-seuroja.
Minä olin joka päivä kävelemässä "Central Parkissa" ja siellä ajoi myös van Arsdel'in perhe vaunuissansa, niillä tunneilla kun ylhäiset olivat ulkona. Kävellessäni ulkona jäljestä puolen päivän tapasin aina useimmin ja useimmin neiti Eva van Arsdel'in. Tosin kyllä oli hänellä aina kumppalia, väliin Ida, väliin Alice, toisinaan taas koko joukko iloisia ystäviä; mutta se ei vaikuttanut mitään, kun Eva vaan oli joukossa.
"Central Park" on täydellinen Arkadia — sen uskallan sanoa, sillä olen nähnyt useimmat puistot tähän saakka tunnetussa maailmassa. Varsinkin kaikkein rakastajien pitäisi myrteillä seppelöitsemän niitä, jotka ovat tämän puiston perustaneet, sillä se on niin sopiva herättämään ja ylläpitämään rakkautta, että saattaa melkein ihmeeksi sanoa, jos joku nuori mies jää vanhaksipojaksi, joka kerrankin on tässä puistossa käynyt.
Tähän aikaan nautin minä kumminkin oikein ahmaamalla sitä suloutta, jota "Central Park" tarjosi. Ei ollut sitä nurkkaa, sitä soppea, jossa istuttamattomat kukat tuoksuivat, jossa valkeavartiset koivut kuvastuivat hiljaisessa, tyvenessä vedessä tahi muratit kiertäin kasvoivat vuoren kupeilla, jota minä en tuntenut.
Väliin tuli Eva koko lapsi-lauman kanssa vaunuissa tänne puistoon, näitten pienten iloisten olentojen seurassa viettääksensä kaunista iltaa. Sellaisen sattumuksen kautta saimme usein tilaisuutta olla kahden kesken, ilman että olimme sitä hakemalla etsineet. Toisten läsnäolo oli kuin lievitys omalletunnolleni, sillä minä aina pidin Evaa toisen kihlattuna, ja varoin sen vuoksi sangen tarkkaan, ett'en käytökseni kautta siirtyisi "sopivan" rajain ylitse. Ymmärrykseni kyllä sanoi minun seisovan sellaisella alueella, joka kentiesi saattaisi häiritä omaakin rauhaani, mutta minä tukin korvani ymmärryksen huudoille, kuten nuoret miehet tavallisesti tällaisessa tilaisuudessa tekevät. Mitä se tekee, vaikka hän onkin kihloissa! ajattelin minä. Minkätähden en minä saattaisi kunnioittaa häntä ja jumaloita hänen kuvaansa? Niinhän teki Dante Beatrix'en ja Tasso Leonora'n kanssa! Minä kyllä ymmärsin, että hän aina on oleva ainoastaan loistavana tähtenä taivaallani, mutta sainhan minä kunnioittaa ja jumaloita häntä samoin kuin jumaloitsen kaikkea muutakin kaunista, ja olihan minulla häneen sama oikeus kuin kukkasiin kedolla, siintävään taivaan-lakeen korkeudessa ja säteilevän auringon valoon avaruudessa. Tiesin kyllä, että minulla, salaisimmassa piilopaikassani, oli hänen pudottamansa hansikka, johon ei minulla ollut vähintäkään omistus-oikeutta; — mutta jos lehti putoaa ruususta, kuka voipi kieltää minua sitä poimimasta? Minulla oli sitäpaitsi vielä muuan noista pienistä esineistä, joita Evan tyttäret kutsuvat nenäliinoiksi. Minä olin niin viatoin, ett'en tietänyt varkauden olevan syntiä, sentähden varastin senkin ja kätkin sen kalliimpana omaisuutenani lompakkooni. Nyt aloin käsittää, mikä loihtu-voima pyhillä jäännöksillä voipi olla, sillä tunsin, että jos joutuisin johonkin tuskaan ja kiusaukseen, niin en tarvitsisi muuta kuin asettaa nämät pienet esineet sydämelleni saadakseni lievitystä ja lohdutusta.
Huolimatta kaikesta tästä hoin lakkaamatta itselleni, ett'ei tunteeni häntä kohtaan ole rakkautta, — ei mitenkään; se on ystävyyttä, korkeaa, harvinaista ystävyyttä, eikä mitään muuta. Mielelläni olisin toki uhrannut vaikka elämänikin hänen edestänsä. Minulla oli vilkas kuvitus-voima, ja öisin, kun en saanut unta, ajattelin kaikenmoisia vaaroja, saadakseni edes ajatuksissani tilaisuutta pelastaa häntä. Minä olin sytyttävinäni van Arsdel'in talon tuleen, olin syöksyvinäni sisään ja kantavinani hänet liekkien keskitse ulos. Kuvittelin mielessäni kauheata salaliittoa, joka uhkaisi hänen isänsä henkeä ja juuri viimeisessä silmänräpäyksessä olin pelastavinani isänsä, josta sitte palkinnoksi sain nauttia Evan iloa. Kuvittelin, että sain äkkiä periä rikasta enoani Indiassa, tulin miljonain omistajaksi ja kiiruhdin kantamaan kaikki aarteeni Evan jalkojen eteen.
Sitä vastoin olin erittäin tunnotoin ja rauhallinen, kun luulin näkeväni herra Sydney'n joutuvan haaksirikkoon tahi musertuvan rautatiellä, samalla kun minä riensin Evan luokse lohduttavana ystävänä. Todellisuudessa en olisi suonut sellaisien hirveiden tapauksien tapahtuvan, mutta oli kuitenkin lohduttavaa ajatella, ett'ei tuollainen ollut aivan mahdotointa.
Näin kului muutamia viikkoja. Mutta kun nuori mies on kauan kulkenut tällaisessa suloisessa unelmassa, sattuu toisinaan, että äkkinäinen leimaus todellisuudesta tapaa hänet aavistamattomalla hetkellä. Ja tällainen hetki tuli vihdoin minullekin.
Eräänä ehtoona, kun menin vieraisiin van Arsdel'iin, olivat kaikki nuoret naiset menneet soittajaisiin, mutta rouva van Arsdel oli kotona, ja jostakin tuntemattomasta syystä oli hän erittäin lempeä ja ystävällinen minulle.
"Hyvä herra Henderson", sanoi hän, "todellakin kova kohtaus teille, kun nyt nuoruuden ja kauneuden sijasta saatte tyytyä tällaisen vanhan eukon seuraan. Kuitenkin en ole pahoillani, vaikka tyttöni ovatkin poissa, sillä haluan saada hetkisen puhella vapaasti ja ystävällisesti kanssanne. Meidän seurustelemisemme on ollut mitä ystävällisintä ja minä pidän teidät, sen tiedätte, kuin perheesen kuuluvana".
Minä vastasin, että olin sanomattomasti mielissäni ja kiitollinen hänen hyvyydestänsä, ja vakuutin hänelle innolla ja, jos en pety, kyyneleet silmissäni, että hän on saattanut minun unohtamaan olevani vieras Newyorkissa, ja lisäsin, että olen aina unohtumattomana muistissani säilyttävä sitä ystävyyttä, jolla minua on hänen perheessänsä kohdeltu sekä ne iloisat hetket, jotka olen hänen huoneessansa viettänyt.
"Minua ilahuttaa, että ajattelette niin, sillä minä soisin nuorten miesten kotiutuvan luonamme. Mutta", jatkoi hän, "minä tulen alakuloiseksi kun ajattelen, ett'ei aina voi pitää perhe-piiriä rikkoontumattomana. En todella voi ymmärtää, kuinka monet äidit saattavat iloita siitä, että ovat saaneet tyttärensä naitetuiksi, niin kuin esimerkiksi rouva Elmore tekee".
Vakuutin olevani ihan samasta mielestä kuin hänkin.
"Ja nyt", sanoi hän, "kun tuo aika lähenee, jolloin minun täytyy ruveta ajattelemaan eroamistani Evasta, niin tuntuu hyvin raskaalta, vaikkapa annammekin hänet miehelle mitä paraimmalle".
Huomasin kyllä, että keskustelumme rupesi minulle käymään sangen tuskalliseksi ja vastenmieliseksi, mutta minä ponnistin kaiken sisällisen voimani, ollakseni niin levollisen näköinen kuin suinkin.
"Neiti Eva on siis kihlattu herra Sydney'n kanssa", sanoin väkisten hymyillen.
"Niin on. Mutta Eva pelkää niin julkisuutta, ett'ei hän mitenkään tahtoisi kihlauksensa julkaisemista; mutta ymmärrättehän, herra Henderson, että löytyy muitakin liittoja, jotka ovat samanarvoiset kuin kihlauskin".
Näin sanoessaan nojautui rouva van Arsdel taaksepäin sohvassa ja otti taskustansa kirjeen. Minä istuin paikallani hämmästyneenä ja voimatta sanoa sanaakaan.
"Asia on se, herra Henderson, että tänään sain kirjeen herra Sydney'ltä", sanoi hän ja käänteli juvelisormuksia hienoilla sormillaan. "Hän on jalo mies", lisäsi hän innolla.
Minä toivoin itsekseni tätä jaloa miestä aina Kamtschatkaan.
"Hän tulee kohta tänne Newyorkiin ja minä luulen, että kaikki vihdoin saadaan selville", pitkitti hän. "Tunnustan teille heikkouteni, että ahdistaa sydäntäni, kun ajattelen sitä kaipausta, jonka äiti tuntee erotessaan rakkaasta tyttärestään".
"Ennen kaikkea toivon", sanoin minä, "että herra Sydney on arvollinen saamaan neiti van Arsdel'in omaksensa, vaikka", lisäsin innolla, "sitä ei kenkään saata olla täydellisesti".
"Eva on hyvä tyttö", sanoi rouva van Arsdel, "ja eroamiseni hänestä tuleekin olemaan suurin koetus, mitä minulla tähän asti on ollut. Mutta minä katsoin tarpeelliseksi sanoa teille miten asian laita on, sillä luotan teihin sanomattomasti".
Minulla oli tarpeeksi mielen malttia, voidakseni kohteliaasti lausua kiitokseni minulle osoitetusta kunniasta. Rouva van Arsdel jatkoi, leikitellen sormuksillaan:
"Kentiesi täytyy minun vielä sanoa yksi asia, herra Henderson. Vaikka teidän ystävällinen seurustelemisenne meidän perheessä on ja on aina ollut sellainen, kuin olen toivonut, niin löytyy, kuten itse tiedätte, turhamaisia ihmisiä, jotka saattavat puhua ihan mahdottomia asioita, ja sen vuoksi ei liene liiaksi, jos kehoitan varovaisuuteen. Ymmärrätte ett'ei mielellään tahtoisi antaa syytä huhuun, josta voisi olla ikäviä seurauksia … eli johonkin sellaiseen, joka voisi tulla herra Sydney'n korviin … te ymmärrätte".
"Hyvä rouva van Arsdel, onko mahdollista että on sanottu jotakin…?"
"No, no, herra Henderson, älkää noin innostuko! Tiedän mitä ai'otte sanoa — ei, ei mitään. Mutta, näettekös, me vanhat, jotka tunnemme maailmaa ja tiedämme kuinka helposti turha huhu saadaan liikkeelle, katsomme toisinaan velvollisuudeksemme antaa siitä nuorille pieniä viittauksia. Teidän suhteenne meidän perheesen on ollut erittäin kiitettävä ja kelpaisi esikuvaksi muillekin ja, herra Henderson, me olemmekin suuresti luottaneet teihin. Minä pyydän sen vuoksi, että pidätte kaiken sen, jonka nyt olen lausunut, ainoastaan suurimman ystävyyden osoitteena".
"Sen tahdon tehdä", sanoin nousten istualtani ja ai'oin jättää hyvästi, melkein samalla kiireellä, kuin jos olisin noussut ylös hammaslääkärin tuolilta, vaikean hammasleikkauksen perästä.
Nyt kuulin kotia palaavien tyttöjen ääniä ulkoa, mutta minä sanoin tärkeiden töiden pakoittavan minua joutumaan kotiin, jonne oitis kiiruhdinkin sellaisessa tuskassa, ett'ei pahin vihollisenikaan olisi voinut toivoa minulle pahempaa. Rouva van Arsdel, kuten hellätuntoinen neuvonantaja ainakin, joka pelkää loukkaavansa tunteitamme, ei sanonut mitään varmaa, mutta kuitenkin kylläksi, saattaaksensa minut levottomaksi. Mitä hän oikeastaan tarkoitti? Oliko huhu noussut? Oliko tämä ehkä viittaus Evalta itseltä? Olikohan Eva kertonut tunteistani äidillensä ja hänen kauttansa tahtonut varoittaa minua vaarasta?
Pieni romanini oli nyt kerrassansa katkaistu. Rakkauden haaveksimisia vartioitsee, samoin kuin salaisia aarteita, kauheat peikot, joista saduissa puhutaan. Ne katoavat kun sanankin vaan lausumme. Ne ovat ihanien unien kaltaisia, jotka katoavat samalla kuin heräjämme, samalla kun luomme silmämme auki. Levottomana kääntelin itseäni koko yön vuoteellani ja päätin olla aivan menemättä van Arsdel'in perheesen, välttääkseni, ett'en Evaa näkisi — joka oli hyvin tyhmästi tehty, asiain näin ollessa.
Seuraavana aamuna huomasin toki, ett'ei sopinut näin yht'äkkiä lopettaa käymistäni van Arsdel'in perheessä, jos tahdoin välttää Jim Fellows'in muistutuksia ja kysymyksiä. Päätin sentähden vähitellen luopua tavoistani.
* * * * *
Kirje Eva van Arsdel'ilta Isabella Convers'ille.
Rakas Bellani!
Omituisia muutoksia on täällä tapahtunut sitte kun Sinulle viimeksi kirjoitin. Enpä todella tiedä mitä minun pitää ajatteleman. Muistathan mitä kerroin pääsiäisillasta, eräästä henkilöstä, hansikkaastani ynnä monesta muusta asiasta. Loppupäätös, jonka sinä kaikesta tuosta teit, oli luultavasti juuri samanlainen kuin minunkin tekemäni. Minä en voinut selittää kaikkea tuota muulla kuin yhdellä tavalla, ja jos sinä, rakas Bellani, olisit täällä, niin voisin kertoa monta vähäpätöistä kohtaa, jotka toki yhteenlaskettuina todistavat, että hänen tunteensa minun suhteeni eivät ole ainoastaan ystävyyttä. Minä luulin, ett'en voisi siinä erehtyä. Tuskinpa kului ainoatakaan päivää, häntä näkemättäni. Hän oli kumminkin yhden päivän viikossa Jim'in kanssa luonamme, ja sattumoilta me tapasimme toisemme lukemattomia kertoja. Kun me esimerkiksi päivällisten jälkeen olimme tavallisella ajomatkallamme "Central Park'issa" istui hän aina Jim'in kanssa eräällä penkillä meitä odottamassa, ja kun vaunumme pysähtyivät ja me astuimme ulos kävelläksemme, olivat he aina meitä auttamassa vaunuista pois. Alice ja Jim kävelivät yhdessä ja herra Henderson seurasi minua noiden somain lehtimajain ja rotkojen läpi, jotka ovat niin erittäin miellyttäviä. Minä en ole tuntenut kaikkia niitä ihanuuksia, joita "Central Park'issa", löytyy, ennenkuin vasta tänä keväänä! Arvaathan, että me täten olemme tulleet hyvin tuttaviksi toistemme kanssa. Hän on kertonut minulle kaikki itsestänsä, kodistansa, äidistänsä — koko elämänsä on hän kuvannut eteeni. Ystävä ei voi avo-sydämellisimmin puhua ystävällensä, kuin hän puhui minulle ja minäkin, rakas Bellani, olen haastellut hänen kanssansa aivan ujostelematta. Nyt tunnemme me toinen toisemme aivan perin pohjin. Parin viikon ajalla olen joka päivä odottanut jotakin ratkaisevaa tapausta; olen vaan odottanut, että hän sanoilla lausuisi sen, jonka hänen katseensa ja käytöksensä jo kauan ovat ilmoittaneet. Mutta kunnes hän puhuu, olen minä varallani; minä en millään ehdolla tahdo hänelle näyttää kuinka paljon minä pidän hänestä, sillä, niinkuin tiedät, rakas Bellani, olen ylpeä ja olen aina säästänyt sydämeni vapautta pyhimpänä aarteenani. Ystävyytemme on erittäin hauska, miellyttävä, mutta en ai'o antaa sen käydä aivan välttämättömäksi itselleni. Tahtoisinpa sangen mielelläni tuntea hänen tunteensa — en juuri sentähden, että minä niistä niin suuresti välitän, mutta niinkuin tiedät, olemme aina uteliaat oppiaksemme tuntemaan huvittavia ilmiöitä. Kun pääsiäis-iltana näin tuon pienen kujeen hansikkaani kanssa, ajattelin: no nyt on kala verkossani, mutta mitä vielä; ihmeekseni ei siitä ole tullut sen enempää ja myöntää minun täytyy ett'en nyt enää tiedä mitä minun tulee ajatella. Väliin olen ajatellut, että hänellä ehkä on joku este, joku vanha lupaus jollekin naiselle, ehkä tuolle "Karolina-serkulle;" mutta hänestä hän haastelee kanssani suurimmalla tyyneydellä. Väliin taas ajattelen: ehkä on hän kuullut huhua kihlauksestani herra Sydney'n kanssa; mutta jos niin on, miks'ei hän saata kysyä? Olen aina valmis sanomaan hänelle, miten asian laita on jos hän kysyisi, mutta minä en ala puhua. Ehkä hän, niinkuin Ida luulee, on ylpeä ja köyhä eikä tahdo kosia rikasta, kelvotointa tyttöä. Mutta tässä ei auta mikään; hänen täytyy kosia, jos hän tahtoo saada minut omaksensa, sillä minä en ai'o sitä tehdä. Hänen täytyy kosia, minä en sitä tee. Jos hän kosisi niin ehkä sanoisin kuinka paljon enemmän minä pidän jalosta, uskollisesta sydämestä, kuin kaikesta siitä, mitä herra Sydney'llä on tarjottavaa. Väliin minua melkeen harmittaa kun hänen silmänsä ilmoittavat niin paljon ja hänen suunsa niin vähän. Tekeepä mieleni ruveta liehakoitsemaan jonkun toisen edessä pakoittaakseni häntä avaamaan suuria silmiänsä vielä enemmän ja käyttämään puhe-voimaansa. Väliin taas leimahtaa sisimmässäni joku vähäinen koston tunne ja silloin tekee mieleni käyttää kynsiäni, noita hienoja sametti käpälöitämme, jotka meillä ovat piilossa.
Keskiviikko iltana.
En tiedä mikä kumma lie tapahtunut eräälle henkilölle, sillä olomme ovat nyt tykkänään muuttuneet. Tuskinpa olen nähnyt häntä kertaakaan koko viikon ajalla. Hän tuli tosin Jim Fellows'in kanssa tavalliselle viikko-kestillemme, mutta hän ei mennyt Idan luo, eikä lähestynyt minua, vaan näytti koko illan olevan kauheassa tuskassa päästäksensä pois. Hänkin oli Elmore'n häissä, mutta sielläkään emme vaihtaneet sanaakaan. Minä kyllä huomasin kuinka hän seurasi kutakin liikettäni ja katseli minua etäältä; mutta niinpian kun minä tulin siihen huoneesen, jossa hän oli, siirtyi hän seuraavaan huoneesen ja asettui aina niin, että hän sai katsella minua. Tuopa harmitti minua, ja arvelin: koska ylpeä herrani haluaa tarkastella mitä teen, niin tahdon antaa hänelle jotakin katsottavaa, ja aloin liehakoida Jerrole Rivingston'in edessä, josta en pidä vähintäkään lukua, ja koetin tahallani viehättää noita viiksi-huulisia keikareita, joita tavallisesti huvikseni ärsyttelen. Minä kyllä huomasin että hän oli onnettoman näköinen — ja se oli minulle suuri huvi — mutta ei hän sittenkään lähestynyt minua ennen kuin juuri poislähtiessämme, jolloin hän tuli luokseni ja pyysi minua vähän viivähtämään, sanoen, ett'ei hän ole koko iltana nähnyt minua vilahdukseltakaan. Sepä toki oli liian paljon. Aivan viattomana ja teeskennellyllä hämmästyksellä kysyin minä: "Katsokaas herra Henderson'ia, oletteko tekin täällä? Missä te olette kaiken iltaa olleet?" jonka lausuttuani riensin ulos, ylpeänä. Hänen viimeinen silmäyksensä, kun portahilla katsahdin taakseni, oli todella tragillinen. Hän on aivan kuin arvoitus; mutta minä en tahdo enää pitää lukua hänestä. Vapaehtoisesti hän tuli, vapaehtoisesti hän myös saapi mennä. Mutta eikö ole harmillista, ett'ei hän tällaisessa tilaisuudessa voi tehdä yhtä ainoata kysymystä, kun sillä pääsisimme koko rettelöstä! Ystävyys miehen ja naisen välillä on ainoastaan puheen-parsi, eikä mitään muuta. Nuot miehet ovat niin paljon meitä etevämmät. He voivat tulla aina lähemmäksi ja lähemmäksi meitä, miellyttävät meitä ja saattavat meitä sellaiseen tilaan, ett'emme enää voi olla niitä paitse, mutta sitte he kääntyvät meistä pois ja me emme saa kysyä miksi he sen tekevät, emme edes olla huomaavinammekaan tätä muutosta. Ei, naisen, joka menee ystävyyden-liittoon miehen kanssa, täytyy tehdä itsensä sydämettömäksi, voidaksensa kääntyä sinne tahi tänne, aina sen mukaan miten tuo ystävä kääntyy. — Kuitenkin olen pahoillani hänen tähtensä, mutta omahan hänen on syynsä — miks'ei hän ollut suora käytöksessänsä?
Sinä olet varsin väärässä jos luulet hänen olevan noita ylellisesti kiihkoisia, jotka pauhaamalla vaativat eteenpäin-pyrkimistä nykyaikaan. Niinkuin kaikki jalot ja ylevät miehet, puolustaa hänkin heikkoja vaimoja, kun heitä sorretaan; tämän täytyy sanoani hänen kunniaksensa, vaikka minulla muuten kyllä on syytä olla tyytymätöin hänen kanssansa.
Sinä kysyt miten Alice'n ja Jim Fellows'in laita on. Heidän välillä ei voi olla mitään hellempää suhdetta. He viihtyvät hyvin toistensa seurassa ja sopivatkin hyvin yhteen — sillä he ovat vaihettelevia, epävakaisia olennoita kumpainenkin, eivätkä luota laisinkaan toisihinsa. Alice'n luonne on kerroksittain, niinkuin vuolu-kivi. Päällimäinen kerros on loistava pinta vaan, mutta kaiva syvemmältä, niin löydät lämpöisen maa-lajin, jossa jalommatkin kasvit voivat juurtua. Nykyään on hän ainoastaan pintana vaan, hänen täytyy keikailla, seurata "muotia", ja tällä hetkellä ei hän toivo muuta kuin rikasta avioa. Luonteensa pohjalla löytyy toki rikkaita aarteita ja minä toivon, ett'ei hän mene naimisiin ennenkuin hän on tunkeutunut sisimpäänsä ja oppinut tuntemaan mitä aarteita siellä löytyy. Nyt hän purjehtii myötätuuleen, liehakoitsee oikealle ja vasemmalle ja saattaa monen miehen mielettömäksi.
Kirjeeni on kyllä jo liiaksikin pitkä, mutta en voi sitä lopettaa, lausumatta pari sanaa hää-kemuista. Kuvaa eteesi kaikki se loisto ja komeus, jonka rikkaus saattaa hankkia! Kuvaa eteesi kaikki miehet päihtyneinä sampanjasta! Kuvaa eteesi, jos voit, sulhanen, joka kantamalla vietiin maata! Mitkä häät! Mutta mitäs tuo kaikki merkitsee? Morsiamella oli kolme tahi neljä koristetta puhtaista kalliista kivistä ja suuri paljous muita kaunistuksia. Kauanpa taitaa kulua, ennenkuin jällensä pääsen tuollaisiin häihin. Minä olen aivan kyllästynyt liialliseen komeuteen.
Oma Evasi.
J. K. Vielä sananen, armas ystävä — oikea tunnon kysymys — olisiko tuo syntiä jos minä liehakoitsisin vähän herra Sydney'n edessä — juuri niin paljon kuin tarvittaisiin harmittaakseni erästä henkilöä? Sydney'n niin kutsuttu rakkaus ei käy syvälle. Hän varmaankin ottaisi minut sentähden, ett'en ole niin aivan helppo saalis, ja että olen jonkun aikaa ollut nuorten miesten lemmikkinä, mutta en usko että herra Sydney'n sydän sortuisi kenenkään naisen tähden. Mutta kun tarkemmin ajattelen asiaa en tahdo kuitenkaan liehakoida, tahdon koettaa toista keinoa.
* * * * *
Keskusteluni rouva van Arsdel'in kanssa murti tykkänään kaikki tuulentupani!
Emme arvaa kuinka kauas kuvittelon kentille olemme joutuneet, ennenkuin heräjämme. Nyt tunsin selvään, että minä lemmin Eva van Arsdel'ia, — lemmin häntä niin suuresti, ett'en enää saattanut nukuttaa omaatuntoani ystävyys sanalla. Tämän olisi minun pitänyt huomaaman jo alusta, ja nyt minä nuhtelin itseäni, ett'en ennen ollut tuota tunnustanut. Ystävänä oli minua kohdeltu perheessä, sen parain aarre oli usein jätetty johtoni alle, ja vaikka tiesin että tämä aarre oli toisen, olin toki niin heikko, että mielistyin siihen. Minä en voinut onnitella häntä toisen morsiamena, ja kun katsahdin takaisin tuohon ystävälliseen suhteesen, joka välillämme oli syntynyt, huomasin, että oli parasta pysyä hänestä erillä, niin paljon kuin mahdollista. Kaksi luonnetta, joilla on aivan samat mietteet, samat tunteet, huomaavat tämän sangen pian ja tuntevat, että he eivät voi elää eroitettuina toisistansa. Selväähän oli, että jos Eva menisi naimisiin Wat Sydney'n kanssa, en voisi vaaratta jatkaa sitä ystävyyttä, josta olin nauttinut näinä viimeisinä viikkoina.
Kullakin kunniallisella miehellä on suuri edesvastaus siitä, jos hän ryhtyy hellempään tuttavuuteen, jonka nuoren naisen kokemattomuus ja viattomuus voipi hänelle tarjota. Miehen luonne, kasvatus ja asema yhteiskunnassa tekee, että hän paremmin, kuin nainen, voipi kyllin korkealle arvostella avioliiton tärkeyttä. Kukin mies tuntee aistin-tapaisesti, että avioliitto tuopi myötänsä yksinomaisen omistusoikeuden aviopuolisoon — mutta miten silloin käypi jos tunteet, ajatus ja koko olemus vaikuttavat, että joku muu henkilö miellyttää enemmän kuin oma puoliso?
Pian huomaa mies henki-heimolaisuutta itsensä ja jonkun naisen välillä; silloin vaatii hänen kunniansa ja omatuntonsa että hän tutkii tunteensa ja päättää, mikä luonnon lakien mukaan on oleva tuon välttämätöin seuraus. Minä olin laimiinlyönyt tuon varovaisuuden, sokeasti antautuessani tämän uuden tunteen suloiselle lumousvoimalle, senpätähden olinkin nyt sellaisessa tilassa, ett'en tietänyt miten voisin astua eteen tahi taaksepäin.
Miten voisin äkkiä lopettaa tämän tuttavuuteni, joka oli niin vaarallinen rauhalleni, selittämättä syytä, miksi sen tein, ja minkä sanoisin syyksi? Voisin kyllä heittäytyä hänen jalkainsa eteen ja tunnustaa kaikki — mutta otaksu, että hän, naisen oman voiton pyytämättömyydellä, ottaisi rakkauteni mieluummin, kuin arvoa ja rikkautta; mitä minä silloin tekisin?
Jos minulla olisi ollut edes puoli Wat Sydney'n rikkaudesta, tahi jos minulla edes olisi ollut vakinainen asema tarjota hänelle, niin olisin häikäilemättä tunnustanut hänelle lempeni ja jättänyt onnemme hänen päätettäväksensä. Mutta minulla ei ollut mitään vakituista asemaa, olin köyhä enkä omannut muuta tarjottavaa, kuin oman itseni, ja kuka on kyllin itserakas, että hän luulee voivansa vastata kaikkia maallisia etuja? Eva oli sitäpaitsi rikkaan miehen tytär ja koko maailma pitäisi minua turhanpäiväisenä onnen-hakijana, eikä minua kenkään uskoisi, vaikka vakuuttaisin, että rakastan häntä ainoastaan oman itsensä tähden. Mutta ennen kaikkia vastusti ylpeyteni minua köyhänä kosijana menemästä rikkaasen perheesen! Jospa tietäisinkin, että Eva rakastaisi minua, niin en sitä sittekään tekisi! Eikö koko maailma sanoisi, että minä käytin tilaisuutta vetääkseni hänet loistavasta asemastansa alas köyhyyteen ja halpaan kotiin? Ja olisiko tuo edes omasta mielestäni oikein tehty häntä kohtaan?
Kun mies tekee työtä tullaksensa toimeen elämässä, oppii hän tuntemaan rahan arvon. Franklin on sanonut: "Jos tahdot oppia tuntemaan rahan arvon, niin koeta lainata rahaa". Minä mieluummin lausuisin: koeta itse hankkia rahaa ja elää ainoastaan sillä mitä ansaitset.
Oma kokemukseni tässä suhteessa saattoi minut vakavammin ajattelemaan tuon suuren edesvastauksen painoa, jonka mies ottaa päällensä, kun hän saattaa hienon, ylellisyyteen tottuneen naisen omaan alhaiseen asemaansa. Sivistys ja hienous ovat tuoneet mukanansa monta tarvetta, ja sanottakoonpa mitä tahansa rakkaudesta ja myötätuntoisuudesta onnellisen avioliiton pääperusteena, varma on kumminkin, että joku määrä aineellista omaisuutta myöskin on tarpeen elämän sulostamiseksi. Mies ja vaimo, jotka ovat aivan väsyneet päivän töistä, eivät jaksa miellyttää toisiansa. Kysyin itseltäni, eikö minun, Evan todellisena ystävänä, pitänyt toivoa, että hän menisi naimisiin jonkun kunnon miehen kanssa, joka saattaisi pitää hänet sillä asemalla, johon hän oli tottunut, tahi pitikö minun, jos voisin, anastaa tuon miehen sijan hänen sydämessänsä.
Kun mies huomaa itsellänsä jonkun onnettoman kiihkon, on kunnon miehellä, kaikeksi onneksi, aina lohdutusta tämän kadotetun ilon sijassa siinä, jota hän toivoo elämässä saavansa toimeen.
Olipa siis onni, että Bolton'in ystävyys juuri tähän aikaan hankki minulle vakinaisen kirjallisen toiminnan.