SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU.
Pääsiäisliljoja.
Puheen mukaan menimme, Jim ja minä, seuraavana ehtoona van Arsdel'iin. Sali oli siellä muutettu oikein kukkatarhaksi. Kukka-kiehkuroita, seppeleitä, ja kukkakääryjä osaksi valmiita, osaksi puolivalmiita oli pitkin salia. Me rupesimme oitis työhön auttamaan nuoria naisia; kokosimme ja valikoitsimme liljoja, joista he sitte sitoivat mitä somimpia koristeita. Kun olimme juoneet teetä, lähdimme kirkkoon viemään koristeitamme. Kukkien paljouden tähden ajoimme kahdella vaunulla. Kirkon eteen tultuamme olikin meillä koko työ kukkien kuljettamisessa kirkkoon. Täällä tapasimme paljon auttajia, ja nyt alkoi koristaminen. Jim ja minä teimme työtä urhokkaasti ihanien nais-ystäviemme johdolla. Puolen yön aikaan saatiin työ loppuun; kirkko oli muuttunut suureksi, tuoksuavaksi lehtimajaksi. Saarnastuoli oli kuin liljoista tehty vuode, kastemalja oli kokonansa päällistetty haju-orvokeilla ja sen sisässä oli komea kukkakääry, tehty valkoisista liljoista, sellaisista kuin puutarhurit tavallisesti pääsiäisiksi kasvattavat.
Eva ja minä olimme kaiken ajan työskennelleet vierekkäin ja minä en koskaan ollut tuntenut sydämessäni sellaista ystävyyden tunnetta häneen, kuin silloin. Niiden monien vaarallisten tilaisuuksien joukossa, joihin nuori mies voipi joutua, ei varmaankaan ole mikään houkuttelevampi, kuin yön hiljaisina, pyhinä hetkinä ottaa osaa kirkon kaunistamiseen. Päätä tuntuu huimaavan; kaikki maallinen varovaisuus katoaa ja on kuin olisi muutettu ihaniin ylä-ilmoihin, joissa sopusointuisia sieluja ei koskaan eroiteta. Niin tuntui minusta kumminkin kun, työn loputtua, Evan kanssa vetäysin varjoisaan penkkiin istumaan, sieltä paremmin nähdäksemme, miltä tekemämme koristukset näyttäisivät. Olimme antaneet sytyttää muutamia kaasu-tulia, joista säteilevä valo, liljojen ja pyhien muistomerkkien ylitse, oli melkeen taivaallinen. Taas, kuten kerran ennenkin, tunsin hänen pienen kätensä kädessäni, ja me puhuimme hiljaa, kuiskuttaen toisillemme, kuinka suloista on yhdessä tehdä sellaista työtä kuin nyt juuri lopetettu työ oli.
Myöhään yöllä menin kotia ajattelemaan ja uneksimaan Evasta ja heräämään aamun ensi koissa tavatakseni häntä kirkolla.
Jim — joka Alice'n kysymykseen, aikoiko hän tulla aamu-saarnaan, vakuutti seuraavansa häntä aina, olkoonpa se sitte aikaiseen eli myöhään — ei nousnutkaan, vaikka minä häntä herätin, vaan katsoi kelloansa ja sanoi hänellä vähintäänkin vielä olevan puolen tuntia aikaa nukkua. Suloista on aamulla varahin, ennenkuin ihmisiä on liikkeellä, tulla ulos raittiisen ilmaan. Kellot, jotka kutsuivat aikaiseen Jumalan palvelukseen, kajahtelivat juhlallisesti. Muratin oksilla, joka kasvoi pitkin kirkon seinää, hyppeli viserteleviä varpusia, ja kirkas aamutaivas lupasi ihanaa auringon nousua. Minä seisoin kirkon ulkopuolella odottaen ja olin melkein yksinäni, siksi kun vähitellen, joukko toisensa perästä, naisia ja nuorukaisia, virtasi kirkkoon kaikilta haaroilta.
Eva tuli ensimmäisten joukossa; toisten tyttöjen piti tuleman perässä, sanoi hän. Me menimme kirkkoon ja istuimme erään muurin-kulman varjoon, odottaen että näkisimme aamu-auringon ensi-säteiden loistavan monivärisien akkunain lävitse. Emme virkkaneet sanaakaan toisillemme; mutta se ei ollut paljasta tyhjää äänettömyyttä, sillä elämässä on hetkiä, jolloin äänettömyys ilmoittaa paljon enemmän kuin kauniimmat sanat.
Vähitellen täyttyi kirkko kuulijoista ja kun nousevan auringon valo virtaili akkunoista sisään ja valaisi valkoisia liljoja, alkoivat lapset urku-parvella laulaa kiitoslaulua, joka näytti tunkeuvan kaikkein sydämiin.
Jumalan palveluksen päätettyä tervehtivät ystävät ja tuttavat toisiansa kävellessänsä ympäri kirkkoa koristuksia katsellen.
* * * * *
Kirje Eva van Arsdel'ilta Isabella Convers'ille.
Rakas Bellani!
Olen ollut varsin huolimatoin ja antanut kirjeesi olla näin kauan vastaamatta. Mutta siihen ei ole se ollut syynä, jota Sinä viime kirjeessäsi viittaat, että sisarellinen ystävyys, joka meidät yhdisti koulussa, olisi ruvennut laimistumaan, ja ett'en minä enää kohtelisi Sinua uskollisena ystävänäni. Minä vakuutan, armas ystäväni, ett'ei niin ole laita. Kallis Bella, se päivä ei koita koskaan, jolloin lakkaisin Sinulle ilmoittamasta sisimpiä tunteitani.
Ja tullakseni kohta "tuohon herra Henderson'iin", saan sanoa, että erehdyt suuresti. Tosin kyllä hän, minun suureksi ihmeekseni, on ruvennut meillä ystävän tavoin käymään vieraisilla, ja on tullut koko perheen lemmikiksi; mutta Sinun pitää muistaa, että häntä yleisesti pidetään Idan ihailijana. Ainakin ovat Ida ja herra Henderson keskenänsä hyviä ystäviä, ja kun hän on meillä, viettää hän suurimman osan iltaansa Idan työhuoneessa. He juttelevat ylentäväisellä tavalla "naisen oikeuksista", ja kaikesta muusta, mikä koskee uudempia aatteita. Yksi asia on minusta kuitenkin vähän merkillinen, sen tunnustan, ja se on se, että hän huomaa kaikki mitä sanon — en ole koskaan nähnyt toista niin tarkkaa! Esimerkiksi, kun eräänä ehtoona tulin sanoneeksi, että käyn paaston aikana aamu-rukouksissa, niin — voitko uskoa? — tuli hän myös sinne ja seurasi minua sitte kotia. Tiellä puhuimme ainoastaan vakavista aineista; toivon että Sinäkin olisit kuullut häntä! Hän näyttää olevan vakava-luonteinen ja syvä-mietteinen. Mutta erittäinkin pidän sen vuoksi paljon hänestä, ett'ei hän koskaan imartele eikä sano mitään kuluneita, mauttomia sanoja eikä lörpöttele turhanpäiväisiä, jota useimmat miehet pitävät ainoana aineena, millä voipi naisia huvittaa. Ei hän koskaan puhu noin halveksivalla tavalla, kuten toisinaan mahtavat miehet tekevät, puhuessaan meidän naisten kanssa. Olen kerran lukenut jossakin, että voimme päättää mitä ihmiset ajattelevat meistä, siitä tavasta, jolla he puhuttelevat meitä; ja jos niin on, niin voin olla hyvin tyytyväinen siihen tapaan, jolla herra Henderson puhuttelee minua, sillä hän näyttää melkein yhtä innokkaasti kuulevan minun arveluitani asiasta, kuin Idankin. Ehkäpä Sinusta näyttää hiukan kummalliselta, kun sanon, että hän, aina ensimmäisestä aamusta alkaen, kun tapasimme toisemme kirkolla, on käynyt yhtä säännöllisesti aamu-rukouksissa kuin minäkin, ja että hän aina sen loputtua on saattanut minua kotia. Tällä tavoin on välillämme syntynyt varsin ystävällinen tuttavuus. Mutta, Bella, älähän nyt luule, että tällä olisi erinäistä merkitystä, sillä itse asiassa ei kaikki tämä merkitse mitään. Sinä hämmästyisit, jos kuulisit kuinka vakavasti ja filosofillisesti me puhumme.
Etkö Sinä, Bella, myös ole siitä mielestä, että meitä, niin sanotuita hienoja naisia, kohtaan tehdään väärin, kun otaksutaan, ett'emme kykene ajattelemaan mitään vakavampaa ja päätetään, että meitä enin miellyttää ne miehet, joiden puhe on paljasta turhanpäiväistä imartelemista? Se on juuri sentähden, kun minä pidän herra Henderson'in ystävyyttä arvossa, että hänellä on syvä ja vakava käsitys elämästä ja että hän arvostelee ja saapi hereille minun jaloimpia tunteitani. Minä sanon ehdolla ystävyys, armas Bellani, sillä luulen että puhdas ja pelkkä ystävyys voipi kyllä syntyä naisen ja miehen välillä, — ja mitä meihin molempiin tulee, on se ainoastaan ystävyyttä, eikä mitään muuta.
Tällä kertaa täytyy minun lopettaa, sillä on tullut vieraita.
Keskiviikko-iltana.
Olen antanut kirjeesi, Bellaseni, olla muutaman päivän valmistamatta, syystä että täällä on ollut niin paljon meneviä ja tulevia ja aika on kulunut — tiesi kuinka. Tällä ajalla on herra Henderson'kin ollut hyvin usein meillä. Minä olen keksinyt jotakin, joka koskee häntä. Hänellä on kaunis serkku, jota hän suuresti pitää arvossa, "Karolina-serkku", joka mahtaa olla erinomainen nainen. Tästäkin nyt näet kuinka turhamaiset Sinun epäilyksesi ovat. Luulenpa varmaan, että hän on kihloissa tämän Karolina-serkkunsa kanssa, joka luullakseni kohta tulee tänne Newyorkiin. Minä olen varsin utelias saadakseni tavata häntä, ymmärrettävästi ainoastaan sen vuoksi, että saisin nähdä, jos hän minuakin miellyttää. Hän luultavasti on sopiva herra Henderson'ille ja toivon, että minäkin voisin mielistyä häneen. Ida luulee varmaan mielistyvänsä häneen. Maria-täti, joka aina tahtoo olla kuolevaisten onnen jakajana, on päättänyt, että Henderson'in pitää ihaella Idaa — sanalla sanoen, että heistä, Idasta ja Henderson'ista, pitää tuleman avio-pari.
Ida katselee kaikkea tätä rauhallisella välin-pitämättömyydellä. Hän halveksii sitä niin täydellisesti, ett'ei hän edes viitsi olla harmissaankaan siitä. Hän pitää paljon herra Henderson'ista ja kohtelee häntä rehellisellä ja vilpittömällä ystävyydellä, eikä vaivaa aivojansa sillä, mitä ihmiset puhuvat.
Lauantai-aamuna.
Meillä on kaikilla nyt aika kiire kirkon kaunistamisella pääsiäisiksi. Olemme tilanneet suuren joukon kukkia, sillä ai'omme kaunistaa vanhan kirkkomme oikein somaksi. Tilaamme avuksemme kaikki kädet, mitä voimme saada. Herra Henderson ja Jim Fellows tulevat meille tänä iltana, ja sitte kun olemme teetä juoneet, käyvät he kanssamme kirkkoon, auttamaan meitä kaunistus-työssä.
Maanantai-aamuna
Minä olen vallan väsyksissä! Olimme valveilla melkein koko lauantai-yön, ja menimme sitte pääsiäis-aamuna sangen varhain aamu-saarnaan. Siellä olikin erittäin herttaista ja ihanaa! Mutta kun joskus vietämme iloisia hetkiä täällä maailmassa, niin täytyy niistä toisinaan maksaa kalliisti — minä olen aivan voimatoin väsymyksestä!
Herra Henderson oli kanssamme kaiken aikaa. Minä pudotin hansikkaani kukkain joukkoon, kun ripustin ylös erästä lilja-seppelettä, ja huomasin salaa, kuinka hän vikkelästi otti sen ja kätki sen taskuunsa. Hetkisen kuluttua tulin sinne ja sanoin: "Pudotin tähän hansikkaani; missä se lienee?" Tuo veijari auttoi minua innokkaasti hansikkaan hakemisessa, mutta ei antanut sitä takaisin. Kaikki tämä tapahtui hiljaa ja salavihkaan. Kuten tiedät tahtovat muutamat herrat väliin puoli-julkisesti anastaa naiselta joko hansikkaan, nauhan tahi jotakin muuta muistoksi; sillä muka osoittaakseen että he ihailevat näitä naisia, — mutta herra Henderson teki pienen näpistyksensä niin salaa kuin mahdollista. Varmaankin hän luuli ett'ei kukaan sitä nähnyt. Mitä sinä tuollaisesta ajattelisit?
Evasi.