KUUDESKOLMATTA LUKU.
Taaskin Karolina-serkku.
Kotiin tullessani oli pöydälläni kirje Karolina-serkultani. Sen sisältö oli seuraava:
"Armas Harryseni!
"Viime vuonna ei minulla ollut aikaa olla kirjeenvaihdossa kenenkään kanssa. Isäni terveyden tila vaati yöt ja päivät siihen määrään kaiken huomioni, ett'en vähintäkään joutunut muuta ajattelemaan. — Kuusi kuukautta makasi hän aivan avuttomana säilö-taudissa. Hänen kärsimisensä olivat pitkälliset ja vaikeat, ja kaikki minun koetukseni taudin lievittämiseksi eivät voineet paljon vaikuttaa. Kun vihdoinkin kuolema tuli ja katkasi isäni elämän-langan, oli se vaan hyvä-työ, sillä se lopetti hänen kärsimisensä.
"Väsyneenä valvomisesta ja huolesta, olin minä kokonaisen kuukauden isäni kuoleman jälkeen varsin voimatoin sekä ruumiini että sieluni suhteen. Isä-vainajani oli kaltaisensa aina viimeiseen asti — kuuliainen, kärsiväinen, hiljainen ja harva-puheinen. Olisin tahtonut antaa kaiken maailman hyvyyden hänen yhdestä ainoastakin hellästä sanastaan! Minä säälin häntä ja rakastin häntä, jota kumpaakaan en tohtinut hänelle näyttää, ja hänen kärsimisensä musersi minun sydäntäni; mutta hän ei sanonut ainoatakaan myötätuntoista sanaa, vaan oli kylmä ja hiljainen aina viimeiseen. Ja kuitenkin minä luulen, että hän rakasti minua ja että hänen sielunsa, häntä ympäröivän kylmän jää-siteen alla, oli yksinäinen vanki, joka halusi ilmoittaa ajatuksiansa, halusi valoa ja lämmintä siltä rakkaudelta, joka ei koskaan voinut tunkeutua tämän jää-haarniskan lävitse.
"Nyt on kaikki ohitse. Minä olen yksin ja voin vapaasti määrätä toimeni.
"Perinnöksi minulle jäi muutama tynnyrin-ala metsää, muutama tynnyrin-ala viljelemätöintä, kivistä maata ja sata dollaria vuotista sisääntuloa. Kun tämä on varsin riittämätöin toimeen-tulemisekseni, täytyy minun ryhtyä johonkin ammattiin. Aina siitä saakka, kun sinä lähdit täältä, olen lukenut Jaakko-enon edessä, joka on ollutkin erittäin hyvä minua kohtaan; luulenpa varmaan, että sinun keskustelusi hänen kanssansa on tämän vaikuttanut. Kuitenkin on lukemiseni usein keskeytynyt muitten toimien kautta, varsinkin viime vuonna, kun minun täytyi hoitaa sairasta isääni.
"Nyt toivon, että jollakin tavoin voisin ansaita niin paljon, jotta saattaisin matkustaa Franskaan jatkamaan siellä lukujani, harjaantuakseni täydellisesti lääketieteessä. Nyt kysyn sinulta, jos sinä, joka täydellisesti tunnet minun kykyni, luulet, että voisin Newyorkissa, kirjoittamisella sanomalehdille, yhtenä eli kahtena vuotena ansaita niin paljon kuin tarvitsisin tuumaini toteuttamiseksi? En tahdo toimittaa sanomalehteä, sillä se tulisi järin väsyttäväksi; mutta jos voisin kirjoittaa ainoastaan jostakin eri aineesta, johon minulla mahdollisesti on kykyä, niin ehkä onnistuisin.
"Minä voin elää pienillä sisään-tuloilla, osaan jotenkin helpolla pukea itseni sievästi ja asun mielelläni halvassa asunnossa, ja kestän yleisesti mitä itseni-kieltämisiä tahansa, tarkoitukseni voittamiseksi. Minä luotan sinun ystävyyteesi ja luulen, että sinä tahdot auttaa minua niin paljon kuin voit."
Tässä hän alkoi puhua perheellisistä suhteista, joita ei tarvitse luetella. Päätin näyttää kirjeen Bolton'ille. Ajattelin, että se voisi minulle nostaa sitä salaisuuden huntua, johon hänen aikaisempi tuttavuutensa Karolina-serkkuni kanssa oli kätketty. Täydellinen vaiti-olonsa tästä ystävyydestä, vaikka hän vieläkin aarteena säilytti Karolina-serkkuni muotokuvaa, näytti minusta yhdellä tahi toisella tavalla olevan yhteydessä sen tapauksen kanssa, jota äitini tarkoitti kun hän sanoi, että Karolinan onnellisuuden on hänen oma isänsä kerran polkenut jalkojensa alle.
Kas, sinä viekas, vanha kettu, ajattelin itsekseni, joka saat minun puhumaan kaikki tyyni, samalla kun et itse virka mitään siitä, mikä sinua koskee! Minä kyllä tiesin, kuinka tunnotointa ja sopimatointa oli kysellä tahi urkkia häneltä sitä, jota hän tahtoi salata; mutta tämä tilaisuus, jonka Karolinan kirje tarjosi minulle tukahdutti sekä kunniantuntoni että omantuntoni. Bolton oli kauemmin kuin minä työskennellyt kirjallisella alalla, ja vaatimuksiinsa verraten oli hänellä kuitenkin suuri mahtavuus. Itsellensä ei hän näyttänyt toivovan mitään, mutta minä tiesin omasta kokemuksestani, ett'ei se ollut paljasta kehumista, kun hän minulle ystävyytemme alussa sanoi, että hän ehkä voi väliin vaikuttaa kirjallisissa seuroissa. Hän oli jo minulle hankkinut tointa eräässä mahtavassa aikakaus-lehdessä, johon minä kirjoitin useoita kirjoituksia; tämä oli sekä imartelevaa ylpeydelleni että tuottavaa kukkarolleni. Tämän kautta lisääntyivät sisääntuloni melkoisesti; ja se olikin aivan tarpeellista, sillä palkkani "Suurelta Kansanvallalta" oli ihan riittämätöin.
Minä päätin kun päätinkin mennä Bolton'in luo ja näyttää kirjeen hänelle. Minä naputin oveen, mutta kun ei kukaan vastannut, niin aukasin minä sen ja menin sisälle.
Bolton ei ollut kotona, mutta täällä kohtasi minua odottamatoin näky. Valkean edessä istui sama kirpula-kasvoinen poika, jonka ennenkin olin Bolton'in luona nähnyt, ja pieni, vähän nuorempi tyttö, jotka molemmat hoitivat pientä terveen näköistä kapalolasta, joka oli heidän keskellänsä.
"Mitä nyt", sanoin minä, "mitä tämä on, mitä täällä teette?"
Juuri samassa, ja ennen kuin lapset ehtivät vastata, kuulin Bolton'in askeleet rappusista. Hän astui huoneesen ja nähtyään minut sekä lapsijoukon uunin edessä, punastuivat hänen poskensa.
"Mitä tämä on Harry?" kysyi hän hymyillen.
"Mitä tämä tahtoo sanoa, Bolton?" matkasin minä; "Oletko tänne laittanut löytölasten-huoneen?"
"No, no", sanoi Bolton, "annapa olla ja älä ole milläsikään. Tässä lapset," jatkoi hän ja otti lakkaristaan pienen mytyn leivoksia. "Syökää nyt, ja kun pienokainen on nukkunut, niin laskekaa se vuoteelle tuonne sisähuoneesen; sitte saat sinä lukea ääneen sisarellesi. Nyt, Harryseni, olen vapaa. Toivotko jotakin minulta? Tahdon tulla kanssasi alas huoneesesi; siellä saamme puhua ketään häiritsemättä."
Tämän sanottuaan tarttui hän käteeni ja me menimme alas portaita; kun olimme tulleet minun huoneeseni, sulki hän oven ja sanoi:
"Näet Harry, asia on se, että minä hoidan vähän pesijättäreni perhettä. Rouva Molloy-raukka; hänellä on mies, joka noin kerran kuukaudessa elää kuin hiisi itse; silloin lapset ovat pakoitetut pelosta pakenemaan piiloon, sillä hän saattaisi lyödä heidät kuoliaaksi. Hän on tottunut lähettämään lapsensa luokseni ja minä olin juuri luonansa katsomassa onnetointa miestänsä."
"Jumalani", sanoin minä, "kuinka naiset voivat elää sellaisten kanssa?" Bolton istahti ja nojausi tuolin selkälautaa vasten; hänen kasvoillansa vaihetteli katkeruus ja leikillisyys.
"Asia on se, näetsen, että hän rakastaa miestänsä."
"Mutta hänen ei pitäisi rakastaman häntä", sanoin minä.
"Ehk'ei; mutta niin hän tekee kuitenkin", lisäsi Bolton. "Hän rakastaa Pat Molloy'ta niin suuresti, että hänen on yhtä mahdotoin vihastua häneen kuin sinun oikean kätesi vasempaasi. Otaksu, että vasemmassa kädessäsi olisi suuri haava; voiko oikea silloin tehdä muuta kuin odottaa kärsivällisesti siksi, kun vamma on ohitse? Näet, sen tekee rakkaus, ja missä sitä löytyy, siinä ei voi vaimoa eroittaa miehestänsä."
"Mutta se on ihan kohtuutointa että vaimo on kiinnitetty sellaiseen mieheen", sanoin minä.
"Minkätähden? Kolme viikkoa kuukaudesta on Pat ystävällisin ja hellin puoliso ja isä, mitä voipi olla; mutta neljännellä viikolla saapi juopumus vallan, ja silloin muuttuu hän perkeleeksi. Vaimonsa puolustaa häntä kuitenkin aina, ja sanoo että Pat ei itse voi sille mitään, ja pitää lapsia piilossa, kunnes tuo raivo on ohitse. Jos hän hylkäisi Pat'in, niin taivas tiesi miten Pat lopettaisi päivänsä."
"Mutta eikö hänen pitäisi lastensa tähden eroaman?" sanoin minä.
"Miksi niin? Nuot pienokaiset ovat jo oppineet äidistänsä auttamaan toinen toistansa ja rakastamaan isäraukkaansa, juuri kuin äitinsäkin tekee. Minä ajattelen samoin kuin rouva Molloy'kin, että Pat on liian hyvä vaipumaan pahuuden lokaan, ja sentähden tahdon minä kantaa edes vähän osan rististänsä, jos voin."
Bolton puhui vakavasti ja kolkolla, surullisella äänellä, ikääskuin hän olisi ollut liikutettu syvältä, sisälliseltä tunteelta. Hetken äänettömyys seurasi. Vihdoin huokasi hän syvästi ja sanoi:
"Harry, mitä olikaan, kuin sinä tahdot?"
"Minä olen saanut eräältä ystävältäni kirjeen, jota tahtoisin sinulle näyttää, jos sinä voisit tehdä hänen eduksensa jotakin", vastasin minä ja annoin kirjeen hänelle.
Hän siirtyi lähelle lamppua sitä lukeaksensa. Kun hän näki käsi-alan, säpsähti hän. Suuret, mustat silmänsä samosivat pian koko kirjeen läpi, ja joutuin käänsi hän sen nähdäksensä allekirjoituksen. Sanomatoin hämmästys kuvautui kasvoillansa, ikääskuin olisi hän peljännyt horjahtavansa jonkun äkkinäisen mielenliikutuksen tähden; mutta nähtävän ponnistuksen perästä hallitsi hän liikutuksensa, ja alkoi vitkaan lukea kirjettä. Hän luki pari kolme kertaa sen lävitse, käänsi sen kokoon ja antoi minulle, muistutusta tekemättä, jonka tehtyä hän nojautui pöytää vasten ja peitti käsillään kasvonsa.
"Serkkuni on varsin erinomainen luonteeltaan", sanoin minä, "ja kuten huomaat kirjeestä, on hänellä myös kirjailijan kykyä."
"Minä tunnen hänet", sanoi Bolton lyhyesti ja huiskautti äkkiä kättänsä.
"Tunnetko? missä olet tullet hänen tuntemaan?"
"Siitä on monta vuotta", vastasi hän viipyen; "ollessani opettajana eräässä koulussa oli hän minun oppilaani. Minä tiedän että hän on hyvä-päinen."
Tämä vastaus oli niin lyhyt ja varovaisesti lausuttu, että näytti siltä kuin olisi hän peljännyt sanoa enemmän kuin tahtoikaan.
"Näytin tämän kirjeen sinulle sen vuoksi, kun tiedän, että sinä voit tehdä enemmän hänen eduksensa kuin minä. Sitä parempi jos tunnet hänet, sillä sittehän voit itse päättää voipiko hän täällä saada sopivaa toimipaikkaa ja maksaako ollenkaan vaivaa hänen tulla tänne koettamaan. Minulla on aina ollut se ajatus, että hän on varustettu rikkailla luonnonlahjoilla."
"Siitä ei olekaan epäilemistä", sanoi Bolton kiiruusti; "hän on erinomainen nainen."
Hän nousi ylös ja otti kirjeen minulta. "Jos suvaitset minun vähän aikaa pitää tätä", sanoi hän, "niin tahdon katsoa, mitä voisin tehdä. Tällä hetkellä on minulla työtä, joka on lopetettava; huomenna saamme siitä puhua enemmän."
Samana ehtoona puhuin minä ystäväni Ida van Arsdel'in kanssa ja kerroin hänelle Karolina-serkkuni elämän. Hän mieltyi oitis serkkuuni ja toivoi innokkaasti, että aivottu tuuma toteutuisi.
"Toivon hänen tulevan Newyorkiin", lausui hän, "jotta tulisimme hänen tuttavuuteensa. Pyydän teidän, herra Henderson, antamaan minulle heti tieto, kun hän tulee tänne, sillä oikein ikävöitsen tullakseni hänet tuntemaan."