KAHDESTOISTA LUKU.
Minä lasken ensimmäisen peruskiven rakennukseeni.
Kertomukseni siirtyy nyt Newyorkiin, jonne minä tulin kirjailijana onneani etsimään.
Koko sen vuoden kuin Europassa oleskelin, ko'in kaikin voimin saattaa itseni tällaisen henkisen kauppatavaran valmistajana tunnetuksi useimmissa sanomalehtien konttoreissa. Minä kirjoittelin kaikenmoisia kyhäelmiä, kirjoittelin väliin vallattomasti ja iloisesti, väliin taas yksivakaisesti ja juhlallisesti ja lähetin niitä useaan sanomalehteen, vaatimatta niistä mitään palkkaa, ja seuraus siitä oli, että minä, tullessani Newyorkiin, olin tunnettu kirjailija, jonka nimi jo alkoi kaikua tutulta. Jalkani oli, tosin kyllä, vielä alhaisimmalla portaalla, mutta portaalla olin jo kumminkin ja ylöspäin päätin rientää.
Ylöspäin! — niin mihin? Siinä vastimessa, jonka nuori mies antaa tälle kysymykselle, ilmaantuu koko hänen vastaisen työnsä luonne. Jos pyrimme ylöspäin ainoastaan saavuttaaksemme kuuluisan nimen, hankkiaksemme elatusta ja varoja, valmistaaksemme perheellemme mukavan ja huolettoman elämän, on tuo kysymys, vaikka siinä silloinkin on vaikeuksia, hyvin käytännöllistä laatua ja verraten varsin helppo vastata. Mutta jos me samalla tahdomme kasvattaa itseämmekin jonkun idealisen mallin mukaan, yhtä huolekkaasti ja tarkasti kuin jos me rakentaisimme temppeliä, jonka pitäisi ikuisesti seisoman, jos tahdomme lainata kättämme avuksi pystyttämään tuota suurta, elävää temppeliä, jonka Jumala valmistaa ihmiskunnassa, silloin on kysymys vaikeampi vastata.
Luulenpa, että moni ihana lukijattareni jo on tuskastumaisillaan, kun ei ole vielä näkynyt vilaustakaan "vaimostani". Heitä rauhoittaakseni tahdon nyt ilmoittaa, että hän silläkin hetkellä, kun minä eräänä sateisena, kolkkona Joulukuun iltana saavuin Newyorkiin, oli siellä, ihanana kuin tähti, ehk'en minä vielä tietänyt hänestä mitään. Samahan voipi tapahtua minkä nuoren miehen kanssa tahansa. Jos hän joskus aikoo mennä naimisiin, on hänen tuleva vaimonsa varmaankin jo maailmassa, ja ehkä hänen läheisyydessäkin; — olkoon tämä sanottu ainoastaan valaistakseni oppia edeltäpäin-määräyksestä. Mutta vaikka kysymyksessä oleva nainen juuri tähän merkilliseen aikaan, josta nyt puhun, olikin elävitten joukossa ja vaikkapa hän katselikin samoja tähtiä, hengitti samaa ilmaa ja polki samoja katuja kuin minäkin, en luule olleeni siitä viisaampi enkä parempi.
Vaikkapa hän suureksi osaksi olikin näkymätöin vaikutin ja perus-syy kaikkiin toimiini, tarvitsin kuitenkin tähän aikaan kaikki voimani elämäni aineellisen osan perustamiseksi, niin että juuri tähän aikaan ajattelin naimista vähemmin kuin koskaan ennen. Newyorkissa ei minulla ollut ainoatakaan tuttavaa, eikä ollut aikaa niitä hankkiakaan. Matkoillani olin käynyt monessa kaupungissa. Olin ollut Parisissa, Roomassa, Florens'issa ja Neapelissa; mutta en nähnyt missään muualla paitsi Lontoossa niin epä-idealista ja epä-runollista kaupunkia kuin Newyorki on. Lontoo, rasittavalla kolkkoudellansa ja pyrinnöillänsä hämmästyttää, mutta masentaa ja jäädyttää sielumme; Newyorki sitä vastoin oli mielestäni kuin palava uuni, jossa kaikki silmänräpäyksessä palaa poroksi. Oitis tänne tultuani päätin kätkeä ja sulkea sydämeni sisimpään kaikki mitä mielestäni oli pyhää, arkaa ja hentoa, suojellakseni, ett'ei tuo kuuma liekki sitä kärventäisi, turmelisi ja kuihduttaisi. Balzac on lyhyellä, terävällä tavallansa lausunut Newyorkista, että se on kaupunki, jossa "ei ole uskoa, toivoa eikä armeliaisuutta;" ja kun hän ei ole koskaan itse siellä käynyt, arvelen, että hän oli saanut tämän käsityksen jonkun onnettoman maamiehensä kertomuksesta, joka outona tänne tultuaan oli joutunut masentavan itsekkäisyyden ja onnettoman huolettomuuden kurimukseen. Parisissa kyllä löytyy paljon itsekkäisyyttä, paljon oman voiton pyyntöä, mutta siellä kaikki piiloutuu siveellisyyden huntuun. Parisi hymyilee meille kuin koti, tarjoopi maalaus-näyttelöitä, ruiskulähteitä, puistoja ja käytäviä sekä hyvän tahtoisia, tyhjäntoimittavia ihmisiä, joiden ainoa toimi on — miellyttää muita.
Myöntää minun täytyy, että ensimmäinen tunne, joka valtasi minut, kun aivan outona tunkeuin eteenpäin Newyorkin kaduilla, oli jonkunlainen kumma kauhu, juuri sellainen kuin luulisin tuntevani, jos äkkiä tulisin survaistuksi ihmissyöjäin joukkoon, jotka, vähimmästä loukkauksesta, olisivat kohta valmiit nylkemään minut ja sitten kalvamaan lihat luistani. Kaikki ilmoitti vaan armahtamatointa kiiruhtamista, ja ankara: "pysy mukana, tahi hitto sinut vie, jos viivyt", oli luettavana kunkin kasvoilla, etenkin ajurien ja kuskien; tämäpä teki, että luulin olevani huonosti hallitussa eläintarhassa, jossa joka hetkellä saa varoa, ett'ei peto hyökkää päällemme. Jouduttuani tuttavuuteen niissä piireissä, joissa eri sanomalehtien toimittajat ja kirjailijat seurustelivat, tunsin kylmän tuulen jähmetyttävän koko olentoni ja minusta näytti juuri kuin olisivat he kaikki pukeutuneet rautapaitaan omia sisimpiä ja kalliimpia tunteitansa vastaan ja ikääskuin olisivat varustautuneet kynsillä, tarttuaksensa ja rikki ruhjoaksensa kaikki, mikä heidän eteensä vaan tuli. Kilpailu sanomalehtien välillä oli niin suuri, että oli mielestäni yhtä turhaa tarjota heille mielenkuvittelon tahi tunnon kukkia kuin tarjota teeruusua jollekin meluavalle ajajalle.
Kaikki elämässä ja kuolemassa, tässä maailmassa ja tulevaisuudessa, kaikki taivaassa ja helvetissä, näkyi olevan sopiva keskustelu aine. "Tarjoa kehuen tavaraasi kaupaksi, ilmoita niistä komeilla lauseilla sanomalehdissä ja katso mitä ne sinulle tuottavat!" näkyi olevan lakina kaikelle kaupalle, jonka lain mukaan fantasian hienoimmat kuteet ja tunteiden herkimmät hermotkin, piti merkittämän ja hinnoille pantaman.
Sanalla sanoen, Newyorki on turhamaisuuden suuri markkinapaikka, jossa kaikkia saa rahalla ostaa; tästä ei edes uskontokaan eroa, sillä nykyaikaan pidetään sitä arvossa ainoastaan siinä määrässä, kuin siitä on aineellista hyötyä.
Äitini viimeiset sanat, hänestä erotessani, olivat: "jos mitä yrität, jos rikastut tahi et, niin elä aina nöyränä ja Jumalata pelkäävänä äläkä unohda käydä kirkossa". Ne olivat aina mielessäni ja elähyttivät minua varsin usein.
Näyttipä vallan lystilliseltä ja naurettavalta olla nöyränä ja samalla pyrkiä eteenpäin yhteiskunnassa, jossa ensimmäinen velvollisuus on kukkua aamusta iltaan ja kehua, kerskata ja ylistää omaa puoluettansa niin paljon kuin keuhkot vaan kestävät.
Juhlallisen lupauksen mukaan, jonka minä tein äidilleni, annoin oitis kirjoittaa itseni kristilliseen seurakuntaan.
Tässä lienee oikea kohta lausua, että nuorelle miehelle, joka tarvitsee suojelusta ja eläkettä jalon luonteen kehkeytymiseksi, joka tarvitsee aallon-murtajan, joka estää materialismin aaltojen hyökkäämästä hänen ylitsensä ja hukuttamasta hänen jalomman elämänsä, sille ei löytyne mitään oivallisempaa, kuin antautuminen seurakuntaan, jossa Jumalan sanaa saarnataan ja sakramentteja, Kristuksen sanan ja säädännön mukaan, jaetaan.
Ehkä minun täytyykin myöntää että näissä yhtiöissä varsin usein, seurauksena ihmisellisestä heikkoudesta, löytyy ymmärtämättömyyttä, harha-luuloja, teeskenteleväisyyttä ja erehdyksiä, niin on kirkollinen yhtiö toki aina, mielestäni, paras tähän saakka löytyvä piiri, jossa todellinen, siveellinen kehkeytyminen voipi tapahtua ja sitä paitse emme voi olla, ennenkuin joku muu, samaa tarkoitusta täydellisesti vastaava, ja yhtä kauan koeteltu yhtiö asetetaan sijaan. Kirkollinen yhtiö on matka-joukkio, joka samoaa elämän kuuman hietaerämaan läpi; ja jospa siinä joskus syntyykin riitoja ja jospa sen asioita väliin hoidetaankin huonommin kuin toivottava olisi, niin se toki aina pääsee matkansa perille varmemmin, kuin yksityinen matkaaja, joka on ainoastaan pieni pilkka laajassa erämaassa ja joka varsin usein puhalletaan pois ja häviää tuntemattomiin.
Olen jo kanan huomannut että sen, joka aivoillansa työskentelee joka päiväisen leipänsä edestä, jos hän ei tahdo tätä elintänsä saada piammiten kulutetuksi, täytyy asettaa sunnuntai-päivän täydelliseksi unohduksen välimuuriksi itsensä ja työpäiväin puuhain ja rauhattomuuden välille. Ja eihän unohdus koskaan voi olla täydellisempi kuin silloin, kun me hartauden siivillä kohoonnumme korkeuteen, jossa ihminen tuntee syntyperänsä Jumalasta.
* * * * *
Minulla oli monta edullista tarjousta usealta sanomalehden toimittajalta Newyorkissa. "Siveellisen aarreaitan" omistaja oli puhellut kanssani ehdotuksistansa ja mietteistänsä. "Suureen kansanvaltaan" olin lähettänyt moniaita kirjeitä, ja sen toimittaja kutsui minut päivällisille luoksensa, luultavasti aikomuksessa tähystellä minua ja tutkiaksensa mihin oikeastaan kelpaisin, ennenkuin hän päättäisi käyttää voimiani.
Herra Goldstick oli parhaassa ijässänsä oleva mies, kaljulla päälaella, kohteliaalla käytöksellä sekä tuolla omituisella katsannolla, jonka usein huomaamme niillä ihmisillä, jotka ovat omin voimin kohonneet maailmassa, kun puhuttelevat vasta-alkavaista. Hän kohteli aina vastatullutta iloisella, kumppalintapaisella vapaudella, jonka kautta hän luonnollisesti paremmin voikin oppia tuntemaan heidän luonteensa ja huomaamaan missä määrässä he voivat kelvata hänen tarkoituksiinsa ja olla hänen vaatimuksiensa mukaisia. Seurauksena hänen käytöksestänsä oli, että päivällinen oli varsin hupaisa. Hänen miellyttävä ystävällisyytensä poisti pian luontoperäisen ujouteni ja aterian lopulla olisin ollut valmis uskoutumaan hänelle melkeen yhtä vapaasti kuin äidilleni. Puhelimme päivän tärkeimmistä kysymyksistä, filosofiasta, historiasta, tieteistä, uskonnosta, elämästä, kuolemasta ja kuolemattomuudesta ja kaikesta puhelimme erinomaisella innolla ja hämmästyttävällä yhtäpitäväisyydellä mietteissämme — yhtäpitäväisyys, jonka tapaamme keskustelussa, kun toinen aina kokee olla samasta mielipiteestä kuin toinenkin. Kun sieluni hänen ystävällisen luonteensa lämpöisessä päivänpaisteessa oli avautunut ja luottamukseni oli täydessä kukoistuksessa kiertyi puhe itse asiaamme.
"Olenpa iloinen", sanoi herra Goldstick, "kun tässä epä-uskon ja epäilyksen-aikakaudessa tapaan nuoren miehen todellisella uskonnollisella vakuutuksella. Itse en tosin kuulu uskovain joukkoon, sen tunnustan mielipahalla; mutta, herra Henderson, minä pidän uskontoa arvossa, yhteis-elämämme välttämättömimpänä alku-aineena".
Herra Goldstick huokasi tätä lausuessansa, loi silmänsä kattoon ja kaatoi viiniä lasiin.
Hänen seurassansa tulin pian niin elähytetyksi, että rupesin tekemään tiliä minun ehkä liiaksi idealisista mietteistäni, jonka ohessa myöskin selvitin, että sanomalehtien toimittajain pitäisi tunteman itsensä sidotuksi yhtä pyhältä siveelliseltä valalta, kuin pappi, joka toimittaa virkaansa alttarin edessä.
Herra Goldstick alkoi erinomaisella ihastuksella ja innolla puhella mietteistäni; hänen puheensa oli niin voimakas ja sana-rikas ja hän sommitteli siihen sellaisia mielen-kuvaelmia, että minä tunsin jääväni varsin takapajulle; mykkänä ja hämmästyneenä katselin minä häntä ihmettelevällä kunnioituksella.
"Herra Henderson", jatkoi hän, "'Suuri kansanvalta' ei ole alkujansa mikään yritys rahan keinottelemiseksi, vaan se on suuri siveellinen höyrykone. Se on suuren amerikalaisen kansan äänen-kannattaja, jonka tarkoitus on yhteiskunnan perinpohjainen uudestaan synnyttäminen".
Tässä uskalsin huomauttaa, että "Siveellinen aarreaitta" oli sanonut pyrkivänsä aivan samaa päämaalia kohti, jolloin herra Goldstick'in kasvoille kuvautui sisässänsä valtaava harmi.
"Onko mahdollista", huudahti hän, "että tuo ulkokullattu on koettanut saada teidät verkkoihinsa? Nuori ystäväni", jatkoi hän ystävällisellä äänellä ja tuli aivan eteeni, "minä en todella koskaan tahtoisi lausua mitään pahaa virkaveljestäni sanomakirjallisuudessa, ja voinhan olla varma, että se, jonka nyt ai'on lausua, on yhtä varmassa tallessa, kuin jos en olisi laisinkaan sitä sanonutkaan".
Minä vakuutin, että hän voipi olla varma, ett'ei se joudu minulta sen edemmäksi.
"Näin meidän kesken", lausui hän, "voin teille vakuuttaa, että 'Siveellinen aarre-aitta' on ainoastaan ulkokullattu narri — ja tarkemmin miettiessäni", lisäsi hän, "huomaan, että on velvollisuuteni lausua vielä enemmän, ja voinpa sanoa — mutta se on luonnollisesti suurimmassa salaisuudessa, — että 'Siveellisen aarre-aitan' toimittaja on suuri petturi".
Olipa mielestäni varsin omituista, että "Siveellisen aarre-aitan" toimittaja, kaikessa salaisuudessa luonnollisesti, oli lausunut saman arvostelun "Suuresta kansanvallasta", mutta vaikka olinkin varsin herkkäpuheinen tämän miellyttävän ystävän parissa, olin kuitenkin niin varovainen, ett'en maininnut siitä mitään.
"Huomatkaa, nuori ystäväni", sanoi hän, "että palvelette Jumalaa ja ihmiskuntaa enemmän kuin pappi koskaan voi sitä tehdä. Luonnollisesti on tuollaisen lehden toimittajalla kauhea edesvastaus niskoillansa, kauhea!" kertoi hän syviin tuumiin vaipuneena, sill'aikaa kuin minä katselin häntä pelvolla, — "ja senpätähden vaadin niiltä, jotka minua työssäni auttavat, ennenkaikkia mitä puhtainta ja lujinta siveellistä vakuutusta".
Hetken vallitsi juhlallinen hiljaisuus, jolla välin kuului ainoastaan lasien ja pullojen kilinä, kun isäntä kaasi uutta viiniä lasihin.
"Suuri on edesvastaus", lausuin minä huo'aten.
"Erittäin suuri", vakuutti hän kolkolla äänellä. "Ajatelkaapa minkä kauhean paheen tuo hieno, perinpohjin turmeltu kirjallisuus, joka nykyään tulvaa yhteiskuntaan, matkaan saattaa. Herraseni, meillä on tärkeä kohta historiassamme nyt elettävänä; kansa on vajonnut syvään turmioon ja kiiruhtaa perikatoansa kohti — se on surkea tosi-asia. Yleisö on herätettävä, sen silmät ovat avattavat tekemään eron hyvän ja pahan välillä, sille on siveellinen mittapuu tarpeen — ja juuri sellaiseksi aikoo lehtemme tarjoutua".
Olin varsin iloinen huomatessani, että hänen käsitteensä olivat niin yhtäpitäväiset omien aatteiteni kanssa ja vakuutin hänelle, että olin varsin onnellinen, kun saan, voimani mukaan, auttaa tämän jalon tuuman toteuttamista.
"Tähän saakka olemme olleet varsin tyytyväiset teidän kirjoituksiinne", sanoi hän. "Niissä löytyy aina korkea, siveellinen henki ja yleisö on ollut niihin varsin ihastunut. Tahdomme yhdistää teidät toimehemme toisen luokan vakinaisena kanssa-toimittajana, toivoen teistä tulevaisuudessa oivaa kirjailijaa. Mielellämme tahtoisimme maksaa teille suuremman palkan kuin nyt voimme tehdä; mutta teidän tulee muistaa, herra Henderson, että suurien siveellisien yrityksien menestys aina rippuu niiden edistäjäin itsensäkieltämisestä".
Tässä muistui isäni elämä mieleeni ja ihastuksella otin hänen ehdotuksensa vastaan, vakuuttaen, että varsin mielelläni tahdon yhdessä hänen kanssansa työskennellä niin ylevän päämaalin saavuttamiseksi ja uhrata sille toimelle kaikki voimani, kunhan vaan ansaitsen mitä välttämättömästi tarvitsen.
"Teillä on oikea käsitys asiasta, nuori mies", sanoi hän. "Onpa erinomaisen hauskaa huomata tuollaista raittiutta siveellisissä mietteissänne".
Ennenkuin keskustelumme päättyi, olin siis kirjoittanut välikirjan alle, jonka kautta sitouin hyvin vähäisellä palkalla palvelemaan herra Goldstick'iä, mutta sydämeni oli täynnä ihastusta ja intoa ajatellessani kaikkia niitä etuja, joita tämä toimeni voisi tuottaa.
Minä olin tähän aikaan nuori ja varsin vilkas luonteeltani, enkä ajatellut niin paljon rahan hankkimista kuin yleisen maineen voittamista. Tunsin Phaëton'in hengen valtaavan itseni ja halasin innokkaasti tarttua suitsiin, napsahuttaa piiskalla ja ajaa edistyksen virkkua valjakkoa eteenpäin.
Minä olin kirjoittanut kertomuksia ja sepittänyt runoja, mutta siihen en ollut tyytyväinen; tunsin sisällisen halun olla tuhansien ihmisien alituisena näkymättömänä johtajana heidän jokapäiväisissä toimissansa. Herra Goldstick'in tarjous, niinkuin minä sen käsitin, antoi minulle tilaisuutta siihen ja minä päätin ansaita hänen luottamuksensa, kaikin voimin edistämällä sanomalehden toimintaa ja toivoin, että hänen mahtinsa aukaisisi minulle tien edemmäksikin.