KOLMASTOISTA LUKU,
Nuoren mielien kumppalit.
Pian tutustuin sanomalehden toimittajain kanssa. Heidän joukossansa tapasin, suureksi ihastuksekseni, vanhan ystäväni ja ylioppilas-kumppalini, Jim Fellows'in.
Jim oli hyvä poika, vaikka hänellä olikin syntyperäinen taipumus laskea loru-puheita. Hän oli statistiko ytimeensä saakka ja nopealla ajullansa tutustui hän pian oloihin ympärillänsä. Yliopistossa ollessansa tunsi Jim kunkin yliopistolaisen ja kunkin muun tuon pienen kaupungin asukkaan suhteet. Hän tunsi heidän nimet, elämäkerrat, luonteet ja toimet sangen tarkoin, eikä koskaan hä'ät tahi hautiaiset olleet hänelle odottamattomia, — hän tunsi kaikki jo kauan ennen.
Jim oli erittäin hyvänluontoinen mies; aivan mahdotointa oli suututtaa häntä tahi saattaa hänen vilkas luonteensa levottomaksi.
"Tämäpä oli oikea onnen sallimus", sanoi hän kun hän ensi aamuna ystävällisesti puristi kättäni 'Suuren kansanvallan' toimitushuoneessa; "tuletpa aivan kuin kutsuttu. Juuri sellaisen huoneen, jollaisen sinä tarvitset, on vanha Style tänä aamuna jättänyt tyhjäksi. Se on valoisa, kaunis huone — — akkunat ovat etelää kohti — — se on tässä aivan lähellä — vettä, kaasua ynnä kaikkea muuta löytyy siellä — ja parhain kaikesta on, että — saat minut kumppaliksesi viereiseen huoneesen".
Minä seurasin häntä huonetta katsomaan, olin tyytyväinen siihen ja muutin oitis huoneesen asumaan, jossa toimessa Jim auttoi minua samalla hyväntahtoisuudella, kuin ennen yliopistossa ollessamme. Me kävimme kaikissa huutokauppa-paikoissa, ostimme puoleksi pidettyjä huonekaluja ja puuhasimme sellaisella innolla, että minulla yön tullessa oli oma koti järjestettynä. Keitimme oitis teevettä Jim'in patenteeratussa nuoren-miehen teekeittäjässä ja puhelimme vanhain, hyväin ystäväin avosydämisyydellä asioistamme. Jim kysyi ujostelematta ehdoistani herra Goldstick'in kanssa ja lausui:
"Nyt poikaseni; nyt sinun täytyy saada vanhalta vaariltasi joitakuita neuvoja näissä maallisissa asioissa. Paljonko, ensiksikin, tuo vanha kettu maksaa sinulle?"
"Tarkoitatko herra Goldstick'iä?" kysyin minä.
"Tarkoitan", vastasi Jim; "minä kutsun häntä ketuksi lyhyyden vuoksi.
Tarjosiko hän edes sinulle kunnon palkan?"
"Palkkani tosin ei ole niin suuri, kuin olisin toivonut; mutta koska sanomalehti, niinkuin hän vakuutti, ei ole mikään raha-yritys, vaan ainoastaan siveellinen pyrintö, niin lupasin tyytyä vähempäänkin".
"Rehellisen tätini nimessä!" huudahti Jim harmistuneena. "Miten Harry, eikö kulmahampaasi vielä ole puhjenneet? Etkö huomaa että tämä lehti on oikea kultakaivos sen toimittajalle? Hän asuu palatsissa ja ajelee omissa vaunuissansa".
"Jos oikein käsitin hänen sanansa, niin ei sanomalehti taloudelliselta kannalta ole mikään voittoa tuottava yritys".
"Tuo kettu kutsuu kaikkia asioita huonoiksi, jotka eivät tuota sataa prosenttia. Puhu sinä siveellisistä pyrinnöistä! Mitä hän lupasi sinulle palkkaa?"
Minä mainitsin summan.
"Kuinka kauaksi?"
"Vuodeksi".
"Sitten et voi muuta tehdä, kuin palvella vuotesi umpeen. Mutta älä vast'edes enään sitou mihinkään toimeen neuvottelematta vaarisi kanssa. Näetsen minulle hän maksaa kaksivertaa enemmän, ja tiedäthän kuinka vähäpätöinen kirjailija minä olen sinun rinnallasi, Harry. Mutta minun toimeeni ei sinulla olekaan taipumusta".
"Mikä se on?"
"Minä olen kehumis-ilmoituksien päätoimittaja", vastasi Jim. "Maailma ei voi tulla toimeen niitä paitse — ja minä olen erittäin nerokas niitä sepittämään. Minä pakoitin kettumme maksamaan runsaasti, uhaten muutoin mennä 'Siveellisen aarre-aitan' palvelukseen, sillä sinne ei hän minua päästä. Näetsen, minä olen kulkenut heidän sala-portaitansa ja tunnen heidän salaisuutensa. 'Aarre-aitta' antaisi mielellänsä vaikka omat kulmahampaansa saadaksensa minut palvelukseensa. Eikö tuo ole varsin lystillistä", lisäsi hän ja nojautui nauraen istuimellensa.
"Onko nämät sanomalehdet riitaveljeksiä", kysyin minä.
"Ole vakuutettu siitä", vastasi hän ja katseli minua pilkallisesti. "Etkö ymmärrä, poika, että se omituisuus, jonka tähden minua erittäinkin pidetään arvossa, on, että hyvin tiedän millä voin kiusoitella 'Aarre-aitan' toimittajia. Minä tiedän aina säntillensä mille kohdalle pistos on annettava ja lehtemme pää-pyrintöjä on: aina näyttää, että 'Aarre-aitta' on väärässä. Sama se onko asia painava tahi vähäpätöinen, — minä tartun heti siihen ja vetäyn aina onnellisesti rettelöstä. Näetsen, 'Aarre-aitta' on kansalle mieluinen, sen toimittajat ajavat kultaa lapiolla, niinkuin sanotaan, ja juuri sitä emme me voi kärsiä. Tässä meidän yläpuolellamme", lisäsi hän osoittaen kattoon, "asuu lehtemme etevin mies — Bolton. Hänen sanotaan olevan aikakautemme paraimpia kirjailijoita, ja taitava hän kieltämättä onkin; hän on sangen oppinut ja on sitäpaitsi oikea gentleman, sanan jaloimmassa merkityksessä. Me puhuttelemme häntä nimellä "Dominus". Bolton kirjoittaa kaikki meidän suuret, mahtavat pää-kirjoitukset, hän kirjoittaa kaikista tärkeistä aineista ja haastelee Europan ja koko maailman politikasta. Kun joku kapina syttyy Europassa, silloin on Bolton varsin oivallinen, sillä hän saattaa heittää silmäyksen kaikkiin kapinoihin, jotka ovat syttyneet aina Kristuksen ajoista saakka. Hän voipi säntillensä sanoa mitä ranskalaiset toimittivat vuonna 1700 ja mitä saksalaiset tekivät vuonna 1800, ja monesti sanoo hän hämmästyttävällä varmuudella, mitä vast'edes tulee tapahtumaan".
"Hän saapi varmaankin hyvän palkan", sanoin minä.
"Näetsen, Bolton on hieno mies, joka vihaa kaikkia lörpötyksiä ja loru-puheita, ja joka sitä paitsi tyytyy vähään; senpätähden saavatkin he hänet pysymään toimissaan puolella siitä palkasta, jonka minä hänen sijassansa vaatisin. Mutta Bolton on varsin tyytyväinen. Saathan nähdä, että sinä oitis mielistyt häneen, Harry. Minä menen ylös kutsumaan hänet tänne, saadakseni esitellä teidät toisillenne".
Ennenkuin minä ennätin käskeä tahi kieltää, juoksi Jim portaita ylös. Kuulin hänen hetken puhuvan innokkaasti Bolton'in huoneessa ja sitten palasi hän saaliinsa kanssa takaisin.
Herra Bolton oli noin kolmenkymmenen vuotias mies, pitkä ja soma vartaloltansa; hänen silmänsä olivat tummat ja säteilevät; kasvonsa olivat miehekkäät ja päänsä jalosti muodostettu. Koko olentonsa herätti kunnioitusta vaikka käytöksensä olikin yksinkertainen ja ujo. Veri punasi hänen poskensa, kun Jim esitteli hänet ja vähäinen väristys hienoilla huulillansa ilmoitti suurta tunteellisuuttansa. Hänen äänensä oli vieno ja erittäin miellyttävä, ja vaikka hän oli ujo ja kaino mielistyin kuitenkin oitis häneen.
Kun hän haasteli tuon lörpöttelevän, vilkkaan ystäväni kanssa, ihmetytti minua enin hänen katsantonsa, joka samalla ilmoitti iloista mieltymystä ja tyyntä kärsivällisyyttä. Näytti siltä kuin hän jo olisi huomannut, mitä elämällä oli tarjottavaa; hän ei enään odottanut eikä vaatinut mitään, vaan eli päivänsä loppuun yhtä kärsivällisesti, kuin odottaissaan ikävän näytelmän loppua. Hän ei koskaan tuntenut itseänsä petetyksi, eikä suuttunut koskaan, mutta ei hän myöskään uskoutunut kenellekään. Vaikka hän olikin varovainen oli hän erittäin ystävällinen minua kohtaan.
"Herra Henderson", sanoi hän, "olen varsin iloinen, jos saan kestittää teitä sillä, mitä yksinkertainen kotini voipi tarjota. Jos joskus voin olla teille avuksi, niin käyttäkää minua milloin vaan haluatte. Ehkä teitä huvittaa nähdä kirjastoani? olen iloinen jos saan tarjota sen teidän käytettäväksenne".
Me nousimme portaita ylös ja tulimme ullakkokamariin, jonka kaikki seinät olivat peitetyt kirjoilla; ainoastaan kaksi etelänpuoleista akkunaa, joista kaupunki näkyi, olivat vapaina.
"Niinkuin huomaatte, olen mielelläni korkealla maailmassa", sanoi hän hymyellen.
Huone ei ollut suuri. Sen keskessä seisoi laaja, pyöreä pöytä kokonansa peitetty kirjoilla ja papereilla. Iloinen tulennos leimueli pienessä pesässä, jonka edessä seisoi nahalla peitetty istuin; paitsi näitä, ynnä kahta tuolia, ei huoneessa löytynyt mitään muita huonekaluja. Avoinna olevasta ovesta näkyi pieni suoja, jossa ei ollut muuta kuin yksinkertainen vuode.
Siellä näkyi olevan kaksi asukasta, jotka olivat aivan kuin kotonansa ainakin. Lihava kissa, suurilla, keltaisilla, täysikuun kaltaisilla silmillä, istui toisessa nurkassa, yksivakaisesti katsellen valkeaan, ja toisessa kolkassa lepäsi rauhallisessa unessa ruma, takkukarvainen koira, joka näkyi saaneen kokea elämän huonompiakin puolia.
Nähtävästi olivat nämät huone-jumalat niin vakuutetut omistusoikeudestansa asumukseensa, että meidän tulomme ei laisinkaan häirinnyt niitä. Koira aukaisi silmänsä ja heitti meihin torkkuvan silmäyksen, mutta ummisti ne oitis, kun huomasi, että kaikki oli entisellänsä.
Bolton käski meidät istumaan ja täytti kohteliaan isännän velvollisuudet sellaisella hienoudella, että se olisi sopinut missä hovissa tahansa. Oitis kun olimme käyneet istumaan, hyppäsi kissa pöydälle ja asettui Bolton'in viereen, silitellen päätänsä Bolton'in hihaa vastaan.
"Tässä saan esitellä vaimoni", sanoi Bolton, silitellen kissan päätä. "Mitä nyt, Jenny?" jatkoi hän, kun kissa leikitellen asetti päänsä ja etukäpälänsä Bolton'in käteen. "Vaikka se, niin kuin näette, käyttääkin avioliiton aseita, ja vaatii kohteliaisuutta, on se oivallisin seura-kumppani; sille minä aina ensin luen kaikki kyhäelmäni, enkä saa koskaan ansaitsematointa moitetta".
Kissa hyppäsi pian pöydältä Bolton'in syliin, ja minä aloin tutkia hänen kirjastoansa. Kirjasto todisti omistajan erinomaista ja monipuolista aistia. Useimmat kirjoista olivat harvinaisia ja arvollisia.
Keskustelun kestäessä vertailin mikä yhtäläisyys löytyisi Bolton'in ja Jim Fellovs'in välillä, ja huomasin sen olevan melkeen yhtä suuren kuin yhtäläisyys filosofin ja juonikkaan oravan välillä on.
Hänen seurassansa ei Jim laisinkaan hillinnyt luontoansa, vaan lörpötteli yhtä vapaasti ja hurjasti, kuin minunkin kanssani.
"Paljonko luulet meidän vanhan kettumme maksavan Harrylle?" kysyi hän.
"Arvaapas, hän ei maksa kuin — — —" ja hän nimitti summan.
Suuresti hämmästyin, kun kuulin asioistani noin kursastelematta puhuttavan; mutta kun uusi ystäväni katsahti minuun silmäyksellä, täynnä tyyntä leikillisyyttä, maltoin heti mieleni. Hän piti Jim'iä ilmiönä, jota ei voi välttää tässä maailmassa.
"Eikö Harryä ole hävyttömästi petetty?"
"Onpa todellakin", sanoi herra Bolton, hymyillen; "mutta kullakin asialla on aikansa. Tämä paikka on ainoastaan askel parempaan. Tämän vuoden kuluessa herra Henderson varmaankin löytää paremman kauppapaikan kirjallisille tuotteillensa. Luulenpa", sanoi hän, ja pune nousi taas hänen poskillensa, "voivani vähän vaikuttaa monessa kirjallisessa piirissä, ja olisipa suurin iloni jos voisin hankkia teidän kynällenne sopivan toiminnan, sillä ei kaikki aikanne mene meidän sanomalehteen".
"Koko maailmassa huomattava tosi-asia on", sanoi Jim, "että se, joka kylvää ja viljelee jotakin, voittaa vähimmän. Maanviljelijämme, jotka ovat työssä aamusta varhain iltaan myöhään, eivät rikastu maansa tuotteista; — asiamiehet ja kauppiaat niillä rikastuvat. Niinpä on kirjallisuudessakin; kuta paremmin kirjoitamme, kuta enemmän vaivaa näemme työstämme, sitä vähemmin saamme palkkaa siitä. Näetten, esimerkiksi minä", sanoi hän ja istautui kahdenreisin tuolillensa; "minä olen oikea kirjallinen humbugi; mutta tohdinpa lyödä veikkaa, että ansaitsen enemmän rahaa, kuin kumpikaan teistä, syystä ett'ei minulla ole häpyä eikä omaatuntoa. Hitoille kaikki tuollaiset! Ne ovat koristeita, joita köyhän ei kannata pitää. Minä olen kuin kilisevä kello ja kaikuva metalli; mutta juuri sellaisia maailma tarvitseekin, ja olisinpa todella huono mies, joll'en kiskoisi hyvää maksua! Lyöttekö veikkaa, niin kirjoitan sellaisen kirjan, jota ei kumpikaan teistä, maksunkaan edestä kyhäisi, myyn satatuhatta kappaletta siitä, pistän rahat taskuuni ja nain Newyorkin kauniimman, rikkaimman ja parhaiten kasvatetun tytön, sill'aikaa kuin te huokailette ja teette orjan tavoin työtä saavuttaaksenne korkean päämaalin, niinkuin te sanotte".
"Muista meitä testamentissasi", sanoin minä.
"Sen kyllä teen, ole huoletta vaan", vastasi Jim; "Ai'on perustaa turvapaikan vanhoille, voimattomille, arvollisille kirjailijoille — jonkunlaisen kirjallisen invalidi asunnon".
Me nauroimme oikein makeasti näille hänen mietteillensä ja ilta kului erittäin hupaisasti. Kun poislähtiessäni pudistelin kättä Bolton'in kanssa, tapahtui se iloisella, äänettömällä vakuutuksella, että olimme henki-heimolaisia.
Suloista on matkoillansa tavata jonkun puun, kukan tahi maiseman, jota voimme jäljestäkinpäin ilolla muistella. Mutta vielä paljon onnellisemmalta ja ihanammalta tuntuu oudolla seudulla tavata jonkun henkilön, jonka siveellisestä ja henkisestä ylevyydestä yhdellä tahi toisella tavalla tulemme vakuutetuiksi ja jonka luonnetta kannattaa tarkemmin tutkia. Elämämme käypi usein niin jokapäiväiseksi, ja ihmiselliset olennot, joita me tavallisesti tapaamme, ovat kaikki niin toistensa kaltaisia, että tuttavuus jonkun uuden, vähän omituisemman luonteen kanssa on erittäin virkistyttävää.