KOLMASKOLMATTA LUKU.
Minä saan moralisen niskalöylyn.
Pari päivää tämän jälkeen istuin huoneessani, kiiruusti kirjoitellen; äkkiä kuulin keveitä askeleita rappusissa ja äänen, joka lausui: "Aivan oikein! tämä on herra Henderson'in huone; paljon kiitoksia!" ja samalla astui huoneeseni nuori nainen, täynnä vilkkainta elävyyttä, rohkeilla sini-silmillä, kähäräisillä, ruskeilla hiuksilla ja pienellä veitikkamaisella hatulla, jossa heilui höyhen viipotin toisella korvalla. Hän tuli suorastansa minun kirjoituspöytäni ääreen ja istautui viereheni. Minä katselin häntä suurimmalla ihmetyksellä ja kummastuksella. Tämä ilmiö lehahti nauruun, tarttui käteeni ja lausui:
"Katsos tänne nyt Harry, etkö tunne minua? No, jos niin on, ystäväiseni, niin olet sinä nyt tilaisuudessa päästä tuttavuuteeni. Minä olen lukenut viimeisen sekamelskasi 'Talvitiessä' ja olen nyt tullut oppiakseni tuntemaan sinut itsesikin".
Minä yhä tuijoittelin häneen, äänettömällä ihmetyksellä.
"Kuules nyt, armas veikkoni, minä olen tullut sinua opettamaan", jatkoi hän ja siirsi istuimensa vielä lähemmäksi, laski kätensä ystävällisesti olalleni ja katseli mielistellen silmiini. Minun kauhistusta ilmoittava katseeni näkyi suuresti naurattavan häntä.
"Ha, ha, ha", nauroi hän; "no, johan minä sen heille sanoin? Sinä et vielä ole puoleksikaan kuorestasi päässyt, etkä siis vielä hetkiin tätä kuortasi jättävä. Sinä puolustat nais-emansipationia, mutta, voi poika parka! sinä et aavistakaan mitä sillä tarkoitetaan; et rahtuakaan sinä siitä ymmärrä, poikaiseni! Myönnä se", sanoi hän taputellen olkaani ja silitellen hiuksiani.
"Se on kyllä totta, rouvaseni, minä sen kyllä myönnän. Mutta minulla ei ole kunnia — — —" sanoin minä epäillen.
"Sinulla ei ole kunnia tuntea minua, oli aikomuksesi sanoa; no hyvä, juuri tuon opin saat sinä nyt. Minä luin kappaleesi 'Talvitiessä' ja ajattelin itsekseni: tuo poika on vielä pakanallisessa pimeydessä, mutta minä tahdon oitis rientää häntä valaisemaan. Sinun aikeesi on hyvä, Harry, mutta aine on niin laaja, ett'et sinä ole voinut sitä läpitunkea. Huomaa lapsukaiseni! Sinä et ole nainen, niinkuin minä olen; siinä on eroitus".
Nyt kysyn kultakin lukijalta, mitä ujon nuoren miehen, joka on oppinut kunnioittamaan naista melkeen Jumaluutena, tulee tehdä, kun hän äkkiä sattuu naisen pariin, noin hämmästyttävässä suhteessa. Olin kyllä kuullut puhuttavan Audacia Dangereyes'tä aivan merkillisen omituisena olentona, mutta en kuitenkaan luullut joutuvani noin kursastelematta ja ilman mitään valmistusta hänen tuttavuuteensa.
"Ota vaari nyt, poikaseni", sanoi hän, "viidessä minuutissa tahdon todistaa, että olet puhunut asiasta, jota sinä et vähintäkään ymmärrä. Olet sokealla tavallasi vaatinut naisille vapautta ja yhden-arvoisuutta — sanalla sanoen samaa vapautta naisille kuin miehilläkin on. No hyvä! Nyt tulee luoksesi nainen, joka käytännöllisesti käyttää oikeuksiansa, juuri samoin kuin mieskin tekisi. Minä vaadin itselleni oikeutta polttaa tupakkaa ja ryypätä, tulla luoksenne teitä tervehtimään ja viettämään hupaista hetkeä kanssanne, milloin vaan tahdon, käskeä teitä tulemaan minua tervehtimään asunnossani j.n.e. Tässä on nimikorttini. Kutsu minua Dacia'ksi, jos vaan tahdot, minä inhoan kaikkea kursastelemista. Tule luokseni tupakoimaan tänä iltana! Etkö tahdo tulla? Minä asun mitä somimmassa, pienessä huoneessa. Mitä maksat huoneestasi? No, tahdotko tulla?"
"Todella, — neiti, — kiitoksia — — —"
"Kutsu minua Dacia'ksi vaan, mutkistelematta. Niinkuin jo sanoin, inhoan kaikkea kursastelemista. Kohtele minua aivan kuin toveriasi. Mutta myönnä nyt, että sinua sitovat vielä nuo inhoittavat, vanhat tavat, jotka sortavat naisia niin, että heidän voimansa vihdoin uupuvat. Sinä kuulut tuohon teeskentelevään joukkoon, joka saarnaa naisen vapaudesta, mutta joka toki pitää naista vangittuna kultaisissa häkeissä, kanarialinnun tavoin, ja sinä peljästyt omia mietteitäsi, kun näet todella vapaan naisen käytännöllisesti panevan ne toimeen. Näetsen, minä olen nainen, jolla on uskallusta ei ainoastaan puhua, vaan myöskin toimia. Miksi ei nainen saisi käydä miehiä tervehtimässä aivan yhtähyvin kuin he saavat kodissansa odottaa kunnes miehet tulevat heidän luoksensa. Minä tiedän ett'et hyväksy tätä, minä kyllä näen ett'et sitä tee; mutta se on vaan seuraus siitä että vielä olet vanhain tapain orjana. Mutta minä pakoitan sinut pitämään minusta, vastoin tahtoasikin. No, älä nyt luovu perus-aatteistasi, vaan myönnä minulle oikeuteni naisena ja ihmisenä."
Minä olin niin hämmästynyt ja harmistunut, että jouduin aivan hämille. Ovi aukeni ja Jim astui nyt sisään. Ensi silmäyksellä huomasi hän tilani, ja erinomaisen veitikkamaisella, ilveellisellä katsannolla teki hän pienen pyörähdyksen naisen seljän takana. Tämä kääntyi ympäri, kun Jim häntä läheni.
"Ihanin suvustanne, — moniaita vähäpätöisiä poikkeuksia lukuun ottamatta, — mikä onnellinen sattumus sallii meille tämän miellyttävän kohtauksen?"
"Oh, katsos Jim'iä, sinäkö se oletkin?" vastasi nainen.
"Olen kun olenkin" sanoi Jim, ja istahti ystävällisesti hänen viereensä. "No, mitäs kuuluu naisellisuuden loistavimmalle edustajalle — kiiluvalle pohjan-tähdelle — Aurora Borealis'elle — ihanimmalle kaikista ihanista? Onko tuo pieni sydän-parka jo saavuttanut kaikki oikeutensa? Ryypynkö vai sikarin saan tarjota? Tulkaa nyt otteloon Jim'in kanssa niin saamme lystin kukontaistelun."
"Pysy alallasi hieno herraseni", sanoi Audacia, ja lahjoitti Jim'ille mitä somimman, pienen korvapuustin; "minä mieluimmin hyväilen itse. Minä olen juuri ystävällenne tässä todistanut, kuinka vähän hän ymmärtää vaimon todellisesta yhdenarvoisuudesta ja noista ihanista, autuaista ajoista, jolloin meidän oikeutemme yleisesti tunnustetaan ja me, niinkuin miehetkin, saamme toimia, mitä vaan itse tahdomme. Uskaltaisinpa lyödä veikkaa, ett'ei yksikään noista van Arsdel'in neideistä uskaltaisi tehdä, mitä minä nyt teen. Mutta me aukaisemme tien, herraseni, me aukaisemme tien. Vielä tuleepi aika, jolloin kaikki naiset ovat yhtä vapaita kuin miehetkin, ja voivat elää yhtä ujottomasti, etsiä samoja huvia ja tehdä itsensä onnellisiksi, juuri samoin kuin miehetkin."
"Jumala meitä varjelkoon!" sanoin hiljaa itsekseni.
"Rakas Audaciani", sanoi Jim, "suothan minun muistuttaa ensiksikin, että miehillä myöskin pitää oleman vapautensa etsiä huvia, ja suothan, lumoava kaunotar, minun huomauttaa, ett'ei pidä kaataa uutta viiniä vanhaan astiaan, niinkuin raamattu sanoo. Nyt on asian laita sellainen, että Harry ystäväni — suo anteeksi sanani — on vanha astia, johon, luullakseni, olet nyt jo kaatanut niin paljon uutta viiniä kuin hän sietää. Kun me kumpainenkin sitäpaitsi elämme ainoastaan paperin tahraamisella, kirjoittamisella, ja meillä nyt on sanomalehteemme kirjoitettavana pari kappaletta, joilla on kiire, ja hiisi aina, niin sanoakseni, on niiden kannoilla, jotka ovat sanomalehden toimituksessa, niin täytyy minun nöyrimmästi anoa, että te hetkeksi käännätte meistä pois teidän silmäinne lumoavan valon, ja että muutatte taivaallisen olentonne muille markkinoille."
Näin sanoessansa kietoi Jim käsivartensa Audacian vyötäryksille, talutti hänet ovelle, jonka hän paiskasi auki ja saattoi siten Audacian ulos varsin juhlallisesti, nöyrällä kumarruksella.
"Seis!" huusi hän, "ette lykkää minua noin helposti pois tieltänne.
Enhän vielä ole toimittanut asiaanikaan, jonka vuoksi oikeastaan tänne
tulin. Teidän täytyy kumpaisenkin tilata minun sanomalehteäni:
'Emansipeerattu nainen'".
"En voi sitä tehdä, sä taivainen lumotar", sanoi Jim; "olen liian köyhä — mylly ei käy, — vesi on varsin vähässä — vähiä vaativa ansioni on vielä palkitsematoin! Odota kunnes laivani tulee valkamaan, silloin tilaan mitä vaan haluat".
"Ohhoo, luuletko niin vähällä minusta pääseväsi. Ohoh! Johan minä sanoin sen; minä olen tullut tänne saadakseni yhden tilaajan lisää, enkä todellakaan ai'o hievahtaakaan täältä ennenkuin olen onnistunut. No nyt Harry", sanoi hän käteeni tarttuen, "kirjoita nyt nimesi tuohon, niin olet oikein hyvä poika".
Tuskissani kirjoitin nimeni ja Jim seisoi vieressäni nauraen.
"Joudu, Jim, kirjoita nimesi tähän, jotta kerrankin pääsemme tästä kiipeleestä", sanoin minä. "Hyvä! 'helisevät' pöytään, — viisi dollaria kummaltakin!"
Koneen tapaisesti tottelimme kumpainenkin.
"Hyvä, hyvä!" sanoi hän ystävällisesti; "olkoonpa tämä nyt kylliksi tällä kertaa. Hyvästi, hyvästi herrat!"
Tämän sanoessansa liiteli hän huoneestani, päätänsä nyökähyttäen niin, että höyhen-töyhtö heilahti.
Jim sulki äkkiä oven hänen jälkeensä.
"Jumala varjelkoon, Jim!" sanoin minä; "ken ja mikä on tämä olento?"
"Siinä näit erään tämän uuden yhteiskunnan edelläkulkijan", vastasi Jim. "Eikö ole hupaista, kun kaikki tytöt tulevat hänen kaltaisiksensa?"
"Mutta silloin meidän täytyy pitää ovemme suljettuina".
"Jim, onko mahdollista, että tämä on kunnon nainen?"
"Hän on juuri sellainen kuin näet hänen olevan", sanoi Jim. "Jos hän on kunnon nainen, se riippuu kunkin katsanto-tavasta. Löytyy naisia, jotka rehellisellä aikomuksella kulkevat ja hääräävät kaikkialla, missä vaan miehiä löytyy. Tämä nainen on kovasti vakuutettu siitä, että hän voipi tehdä kaikkia, mitä nuori mies Newyorkissa tekee".
"Voi taivahinen!" sanoin minä, "mitä van Arsdel'in perhe arvelisi meistä, jos se tietäisi, että hän on täällä käynyt?"
"Kaikeksi onneksi he eivät saa sitä tietää", vastasi Jim. "Tämä kaikki on seuraus siitä, että sinä olet noiden uusien mietteiden edustaja ja pyrit saamaan vaimon samalle kannalle, kuin mies on".
"No pojat, mikä nyt on tapahtunut?" kysyi Bolton, joka juuri astui sisään.
"Eipä juuri mitään; — Dacia Dangereyes on ollut täällä", vastasi Jim, "ja Harry-parka on pyörtymäisillänsä ja vaipuisi mielellänsä laattian alle. Hänellä ei vielä ole oikeaa rotua itsessänsä, vaikkapa hän kirjoittaakin muhkeat kirjoituksensa yhdeksännestätoista vuosisadasta".
"Minä olen kirjoittanut naisista", sanoin minä, "enkä tuollaisista olennoista. Jos olisin vakuutettu, että suuremman vapauden myöntäminen ja paremman kehkeytymis-tilaisuuden hankkiminen naiselle muuttaisi hänet tuollaiseksi hirviöksi, kuin neiti Dacia on, niin olkaa varmat, ett'ette koskaan näkisi minun sitä edistävän".
"No, rauhoitu nyt, Harryseni", sanoi Bolton; "sinä et ole ensimmäinen edistyksen sankari, jolla on ollut syytä huudahtaa: Jumala varjelkoon meitä ystävistämme! Kaikkialla, missä vaan jalon innostuksen virta valuu eteenpäin ja paisuu laitojensa yli, kaikkialla se kuljettaa mukanansa romupuita ja roskiakin. Mitä neiti Audaciaan tulee, niin on hän omituinen ilmiö nykyaikaan, jolloin kaikki kokeet elämässä ovat tehtävät ja jotka sitte pysyvät tahi lankeavat omien ansioittensa mukaan. Älä häpeä puhua totuuden puolesta sentähden, että puolihullut ja hengellisesti vaivaiset tekevät sen naurettavaksi. Totta kyllä on, niinkuin olet sanonut, että meidän pitäisi antaa naiselle vapaampi, perusteellisempi ja tarpeenmukaisempi kasvatus ja koettaa enemmän kehkeyttää hänen henkisiä voimiansa, ja totta on myöskin, että hänen pitäisi saada samat oikeudet kuin miehelläkin on; — tämä on aina yhtä totta, vaikkapa jotkut mielipuolet naiset tästä tekevätkin vääriä päätelmiä".
"Luuletko Jim", sanoin minä levottomasti, "että tämä nainen vielä toisen kerran vaivaa meitä täällä käymisellänsä?"
"Kun olemme tilanneet hänen sanomalehteänsä, niin luulen, että hän jättää meidät rauhaan, kunnes hän taas saapi jonkun hurjuuden päähänsä, jota hän tahtoo edistää".
"Tilannutko!" sanoin minä; "sen minä tein aivan pakosta, hänestä päästäkseni, sillä tilani oli mielestäni varsin tukala. Mutta minä en huoli hänen lehdestänsä enkä sallisi nimeänikään hänen listallensa. Ajatteles jos van Arsdel'in perhe saisi vihiä tuosta! Ihmiset ovat aina niin valmiit uskomaan, että perus-aatteemme menevät ylellisyyksiin. Jos rouva Wouverman, heidän Maria-tätinsä, sattumoilta saisi tuon tietää, ja meidän kohtalomme tulisi tunnetuksi heidän seurassansa, kuinka harmillista eikö tuo olisi meille!"
"Oh, älä siitä huoli", sanoi Jim. "Luulenpa että voimme pitää salaisuutemme peitossa ja sitäpaitsi ei voine tulla kysymykseenkään, että joku heistä näkisi tahi kuulisi puhuttavankaan tuosta lehdestä. Enpä usko, että he pihdilläkään uskaltaisivat siihen koskea".