NELJÄSKOLMATTA LUKU.
Maria-täti.
Maria-täti tuli huoneesen, jossa Eva ja Alice istuivat neulomassa. Oitis näkyi päältäkinpäin, että hän oli puuhassa, tuon järkevän, nykyaikana suuresti arvossa pidetyn mallin mukaan ylläpitääksensä tuota yhteiskunnallista avua, jota kutsutaan "vieraissa käynniksi". Hän oli aivan uupumaisillansa plyymien, kukkien, pitsien ja muiden heloittimien alla ja hänen kasvoillansa oli vielä tuo omituinen vieraissa-käynti-katsantokin. Selvään huomasi, että hän oli hymyellyt, niiannut, kysellyt "mitäs kuuluu?" ja sanonut kauniita, mielisteleviä lauseita, kunnes hän varsin oli väsynyt vaivoistansa. Myöntää täytyy, että tuo on varsin väsyttävä kristillisen hyväntahtoisuuden täyttäminen: muistaa kysellä kustakin enosta, tädistä, äidinäidistä, kustakin kapalolapsesta, kustakin nuoresta herrasta ja naisesta kolmensadan tuttavan joukossa: "miten hän jaksaa?" "mitä hänelle kuuluu?" Maria-täti täytti kuitenkin tämän velvollisuutensa sellaisella tarkkuudella, että jokaisen täytyi myöntää rouva Wouverman'in olevan erittäin miellyttävän naisen.
"No, nyt olen vihdoinkin taas täällä", lausui hän istautuen noja-tuolille. "Minä olen käynyt melkeen läpi koko tuttava-listani, taivas olkoon ylistetty!"
"Monenko luona kävitte, täti kulta?" kysyi Eva.
"Määrällensä kolmen tusinan luona, lapseni. Näetsen, minä valitsen juuri tällaisen päivän, jolloin voipi otaksua, että jokainen on poissa kotoansa. Se vähentää vaivaa varsin paljon. Tiedättekö, tytöt, minä kävin Elmore'ssakin. Näkisittepä miten he pöyhkeilevät! Enpä ole eläissäni nähnyt niin ylen onnellisia ihmisiä, kuin he ovat. Jos minä olisin heidän asemassansa, niin kokisin toki vähän iloani salata".
"Varmaankin he nyt katselevat alas meihin vielä suuremmalla suojelevalla hyväntahtoisuudella, kuin tätä ennen", sanoi Alice.
"Suojelevalla hyväntahtoisuudella! Toivonpa että olisit nähnyt Polly Elmore'n ylpeää käytöstä; no, vähintäinkin hänet olisi voinut pitää Faubourg S:t Germain'in herttuattarena. Hän oli niin liukastelevainen ja kysyi niin alentavaisesti: 'miten teidän hyvät tytöt jaksavat? Koko maailma odottaa uutisia neiti Evasta. Emmekö piakkoin saa toivottaa onnea?'"
"Ois! tuollaista puhetta, täti!" sanoi Eva levottomasti; "mitäs te vastasitte?"
"Minä sanoin hänelle, ett'ei Evalla ole mitään kiirettä, että hän pitää omat personalliset suhteensa salassa, ja pitää sitä halpana ja alentavaisena, kaikille niistä puhua. 'Vai niin', sanoi hän, 'jotakin siis on tekeillä. Olen juuri sanonut tyttärilleni, että asia ehkä oli paljasta puhetta vaan. Ihmiset puhuvat niin paljon. Mariastakin sanottiin, että hän oli kihloissa jo kauan ennenkuin se oli hankkeissakaan'. Sitte jatkoi hän puhettansa kertomalla miten ihaeltu Maria oli ja kuinka monta kosijata hänellä oli ollut, joiden joukossa hän mainitsi herra Sydney'nkin; 'mutta Maria ei saattanut suvaita häntä ja tiedäthän', lisäsi hän tunnokkaalla äänellä, 'tuollaisissa asioissa on sydämen päätös painavin'".
"Kuinka narrimainen hän on", sanoi Eva.
"Minä tiedän", sanoi Alice, "että Wat Sydney oikein inhoaa Maria Elmore'a; hän juuri olikin varsin hurjasti rakastunut Wat Sydney'hin ja käytti itseänsä usein niin, että oikein hävetti nähdä".
"Voi kuinka kaikki tuollainen puhe on inhoittavaa", sanoi Eva. "Ken suvaitsee, että tuollaiset tyhjäntoimittajat, joilla ei ole muuta tekemistä, haastelevat oman sydämemme salaisimmista ja arkatuntoisimmista asioista?"
"Sitä emme voi auttaa, Evaseni. Kaikkialla, minne vaan tulin, kyseltiin kihlauksestasi Wat Sydney'n kanssa; huomaat siis, ett'et voi sitä enään pitää salassa. Sinä kuulut maailmalle ja se vaatii sinulta, ettäs teet samoin kuin kaikki muutkin. Minä tosin en puhunut mitään sinun kihlauksestasi, kun minulle ei ole annettu siihen lupaa, mutta asia on yhtä tunnettu kuin jos olisitte julki-kihloissa".
"Mutta täti", sanoi Eva, harmista punastuen, "tämä kulku-puhe on aivan perätöintä! Te kihlaatte ja naitatte minut huolimatta kiellostani. Minä en ole kihloissa Wat Sydney'n kanssa, enkä ai'o koskaan mennäkään hänen kanssansa kihloihin. Hän on nyt pitkällä matkalla; senpätähden toivon, että ihmiset piankin lakkaavat tuosta asiasta puhumasta".
"Eipä sinun todellakaan, rakas Evani, pitäisi noin pahasti kohteleman siivoa miestä".
"Kohteleman! mitä täti tarkoittaa?" kysyi Eva.
"Niin, tarkoitan vaan, ett'ei sinun pitäisi antaa hänen olla tuollaisessa epätietoisuudessa, antamatta hänelle varmaa vastinta".
"Hän olisi voinut koska tahansa näinä kolmena viimeisenä kuukautena saada sellaisen, jos hän vaan olisi pyytänyt; mutta eihän minun tarvinne vastata, kun ei minulta kysytä".
"Ethän tarkoittane, Eva, että hän lähti matkallensa mitään varmaa vastinta pyytämättä — — ilman että hänellä oli asia selvillä?"
"Juuri sitä minä tarkoitan, tätiseni, ja vieläpä enemmänkin — minä iloitsen, että niin on ja toivon, että hän, ennenkuin hän palajaa, on tavannut jonkun, josta hän pitää enemmän kuin minusta, ja silloinhan on kaikki lopussa. Siispä, rakas täti, jos joku vielä puhelee teidän kanssanne tästä asiasta, niin olenpa hyvin kiitollinen jos vastaatte, ett'ei konsanaan ole ollut puhettakaan koko asiasta".
"No ei, sitäpä en toki sano. Minä sanon sinun antaneen hänelle rukkaset".
"Miksi niin? Minä en tahdo tuota kunniaa itselleni. Sitäpaitsi on mielestäni naisen varsin huonoa ja sopimatointa kopeilla sillä, että joku nuori mies on hänelle osoittanut suurimman kunnian ja luottamuksen mitä mies naiselle voipi tehdä".
"No, no Eva; älä nyt sanokaan ett'ei siitä liitosta koskaan mitään tule. Tämä on seikka, jossa tytöt saavat muuttaa mielensä".
"Minä puolestani", sanoi Alice, "toivon, että hän rakastuisi minuun; minä ottaisin hänet oitis. Näittekö, tätiseni, tuon pienen, erittäin soman vaunun, jolla hän ajeli puistossa päivää ennen poislähtöänsä — — entäs hevosensa sitte ja tuo valkoinen, pitkä-karvainen peite, pitkillä hopeanhohtavilla karvoillansa? Täytyypä sanoani, että sinä olet pieni hupsu, Evaseni".
"Minulla ei ole mitään vaunuja, hevosia ja peitettä vastaan muistuttamista; mutta, näetsen, enhän minä niiden kanssa menisi naimisiin".
"Mutta Eva", sanoi Maria-täti, "jos et sinä pidä sellaisesta miehestä kuin Wat Sydney on, niin kenestä sinä sitte huolit? Hän on siivo mies, joka ei elä irstaisesti, ja samaa emme voi sanoa puolestakaan nykyajan nuorista miehistä".
"Mutta eihän naisen tarvinne ottaa miestä uskollisimmaksi ystäväksensä elämässä, ainoastaan sen vuoksi, ett'ei hän ole juoppo?" sanoi Eva.
"Mutta hän on kaunis".
"Niinpä kyllä sanotaan, mutta minä en ole samasta mielipiteestä. Sanalla sanoen täti, minä en rakasta häntä, enkä tee sitä ilmoisna ikänäni, ja jos tulisin sidotuksi häneen kiinteimmillä siteillä, luulen varmaan, että vihaisin häntä; niinkuin nyt on, toivon, että voimme keskenämme olla hyvät ystävät".
"Tahtoisinpa varsin mielelläni tietää, ken sinua kerrankin miellyttää,
Eva", sanoi Maria-täti.
"Oh, sellainen kyllä tulee vielä kerran; älä siitä ole huolissasi, täti. Minä varmaankin tunnen hänet heti, kun vaan saan hänet nähdä; ja olenpa varma että kaikki ihmiset ihmetellen lausuvat: mikähän hänelle nyt tuli? mutta minä olen tyytyväinen, onnellinen".
"Mutta, Eva, sinun täytyy muistaa yksi asia. Ei löydy monta miestä, jotka voivat pitää sinua sillä asemalla, johon olet tottunut".
"Sentähden tahdon, kun tuo oikea tulee, elää hänen varainsa mukaan".
"Ja asua kolmessa pienessä huoneessa muka? Siihenpä sinä juuri taidatkin kelvata!"
"Niinpä kyllä ja ai'onpa itse laittaa ruokammekin. Minä pidän varsin paljon tuosta toimesta ja minulla on varmaankin taipumusta siihen. Kysykääpäs Johannalta alhaalla kyökissä enkö taida valmistaa oivallisia kakkuja? Näetten, täti, minä tunnen sisimmässäni niin yltäkyllin voimaa ja toimeliaisuutta, että todellakin olisi vahinko jättää minut rikkaalle miehelle. Köyhä maapappi, tummilla silmillä, niinkuin Longfellow; katso siinä on minun ihanteeni. Minä kutoisin alttari-peitteitä ja pitäisin pappilan niin siistinä ja somana. Voi, miksi ei tuollainen mies tule minua kosimaan! Minä oikein toivon joutuvani tuollaiseen asemaan, saadakseni näyttää mihin oikeastaan kelpaan".
"Mutta minua ei kenkään naita köyhän miehen kanssa", sanoi Alice.
"Älköon köyhä pappi, tahi joku alakuloinen taiteilija koettakokaan".
"Kuules, Eva", sanoi Maria-täti, "onpa kyllä hyvä sinun asemallasi uneksia ainoastaan 'mökistä ja sydämestä'; mutta jahkapa olet nähnyt yhtäpaljon maailmaa kuin minä, niin varmaankin pidät rikkautta arvossa. Vaikea on meidän luopua niistä tavoista, joihin kerran olemme tottuneet".
"Minä uskallan koettaa kumminkin, täti. Olkaa siis varallanne, kun jonakuna päivänä näette ihmisien lyövän käsiänsä yhteen ja hämmästyksellä huudahtavan: mitä, onko Eva van Arsdel todellakin kihloissa hänen kanssansa! Mikä Evalle nyt on tullut? Juuri noin kuulin Lotten Simmons'in puhuvan Bella S:t Johns'in kihlauksesta!"
"Oh, tuostapa muistuu mieleeni", sanoi Maria-täti, "miten ai'ot pukeutua häihin? Alkaapa jo olla aika tuota miettiä ja sinun pitää siksi saada uusi hame".
"Enpä todellakaan siitä huolisi nyt. Onhan minulla kyllin hameita ja minä olen sitäpaitsi aivan kyllästynyt koreuksiin. Nämät nykyajan meteliset häät ovat mielestäni varsin ikäviä. Luulenpa melkeen että jään pois koko huvista Alice'n eduksi. Hän on nykyään tullut ulos seura-elämään ja minä olen melkeen hyljätty".
"Älä puhu noin, Eva, sitä en salli kuulla", sanoi Maria-täti. "Mutta, tarkemmin sinua katsellessani huomaan ett'et ole oikein terveen näköinen. Sinun pitää ottaa hermoja vahvistavaa lääkettä näin kevätpuoleen ja etenkin varoa, ett'et vaivaa itseäsi".
"Minä luulen", sanoi Alice, "että Eva vaivaa itseänsä käymällä niin usein aamu-saarnassa".
"Niin, aivan oikein lapseni. Miten sinä tuollaista voit ajatellakaan,
Eva?"
"No, jättäkää nyt, täti kulta, tämä asia ja kertokaa, mitä Elmore'ssa näitte. Luultavasti teille näytettiin kaikki hää-varustukset?"
"Niin tekivätkin, ja kuulkaa nyt mitä näin: vihkiliinikon ensin, joka maksoi kaksituhatta dollaria; se oli toki mielestäni varsin tavallisen näköinen ja oli liian raskas ja kankea liiallisen kuteensa tähden".
"Minä en siitä huolisi, vaikka saisin sen lahjaksi", sanoi Eva.
"Tuollaiset liiallisuudet ovat mielestäni huonon maun osoitteita".
"Jatkakaa, jatkakaa täti!" pyysi Alice.
"Niin, sitte näin morsius-puvun, joka oli valmistettu uusimman muotin mukaan ja todellakin loistava, se täytyy myöntääni ja muut varukkeet olivat kuni ruhtinattarelle. Enpä ole koskaan nähnyt niin turhamaisia ihmisiä, kuin nämät Elmore'n ovat. Mutta, Eva, nyt muistuu mieleeni, että sinulla on 'kalterit' uudessa popelini-hameessasi; niitä ei nyt enää käytetä. Nyt käytetään franssuja — sen näin heidän komeista hameistansa, jotka juuri olivat tulleet Parisista".
"Ja mitä täti luulee minulle tapahtuvan, jos minä käyttäisin kaltereita, vaikk'ei muut niitä enää käytäkään".
"Ethän, rakas lapseni, voi niitä käyttää kauemmin kuin niitä yleisesti käytetään. Minä sanon neulojalle että hän muuttaa hameesi, ja katson itse perään, että se tehdään, niinkuin sen pitää oleman; suostutko siihen?"
"Tehkää, täti, mitä vaan haluatte, kunhan ette naita minua jonkun kanssa", sanoi Eva. "Muotin pitäisi mielestäni kumminkin kestämän niin kauan, että edes ennättäisimme kääntyä, ennenkuin se taas muutetaan".
"Eva, oletko kirjeen-vaihdossa herra Sydney'n kanssa?" kysyi
Maria-täti, hetken ääneti oltuansa.
"Kirjeen-vaihdossa? En, en todellakaan ole. Miksipä sen tekisin?"
"Äidillemme hän kumminkin kirjoittaa", sanoi Alice nauraen.
"Se on hänen oma asiansa, jos hän sen tekee, mutta minä sanoin hänelle lähtiessänsä, ett'en tahdo olla kirjeen-vaihdossa herrain kanssa; enkä ai'o sitä tehdäkään, ell'en tapaa miestä, jonka kirjeet erittäin minua huvittavat."
"Mitä sinä pidät nuoresta Henderson'ista?"
"Idan ihailijasta?" kysyi Eva, punastuen, "meidän mielestämme hän on kyllin miellyttävä, vai miten Alice?"
"Vieläkö Ida on hänelle suopea?"
"Tottakai; he ovat mitä parhaimpia ystäviä", vakuutti Eva. "Hän on todellakin kunnon mies. Hän lukee runonsa ensin Idalle ja kysyy hänen mielipidettänsä niistä."
"Hän tulee aina yhdessä Jim Fellows'in kanssa", sanoi Alice, "ja mielestäni ovat he kunnon miehiä molemmat — todellakin paljoa kunnollisempia kuin useimmat muut. Henderson tosin ei ole yhtä lystikäs kuin Jim, mutta häneen voi paremmin luottaa".
"Minä en pidä niistä, jotka yhä ilveilevät", sanoi Eva. "Miehen, joka ei milloinkaan ole totinen, pitäisi kantaa kilistimiä lakissansa, niinkuin hovinarreilla entiseen aikaan oli tapana".
"Jopa järki! Sehän on juuri Jim'in tapaista. Hän saa minut aina nauramaan ja minä nauran mielelläni".
"Etkö usko Eva, että herra Henderson hyvin sopisi Idan mieheksi?" kysyi
Maria-täti.
"Mitä siihen tulee", väitti Alice, "niin on hänestä yhtävähän kuin Jim'istä mieheksi. Tiedättehän, että he ovat varattomia kumpainenkin, eivätkä tosiaan voi ajatellakaan naimista".
"Mutta olisihan", sanoi Maria-täti, "Ida sopiva vaimoksi köyhälle miehelle. Hänellä on taipumusta säästäväisyyteen, eikä hän huoli koreista vaatteista ja voisi ehkä vähän ko'otakin perheen ylläpitämiseksi. Hän näkyy todellakin rakastavan työtä itse työn tähden. Toivon sydämestäni, että hän menisi naimisiin, jotta hän pääsisi kaikista noista kummallisista ajatuksista, jotka nyt pyörivät hänen päässänsä. En tiedä milloinkaan, mitä vastaisin ihmisille, kun he kysyvät miksi hän ei ota osaa seura-elämään".
"Miks'ette sano suoraan, että hän mieluummin auttaa isäämme hänen toimissansa?" sanoi Eva.
"Sentähden, ystäväiseni, että se on niin outoa. Ihmiset eivät voi ymmärtää sitä".
"He eivät siis voi ymmärtää, että nainen voi kyllästyä joutilaasen elämään ja tahtoo käyttää sielunsa voimia. Mutta minä ymmärrän sen. Tahtoisinpa antaa kaikki maailman hyvyydet jos voisin olla yhtä hyödyllinen jollekulle, kuin Ida on isällemme. Ja luulen varmaan että se on mieliksi vanhalle isä-raukalleni, joka tekee työtä orjan lailla meidän edestämme. Tahtoisinpa mielelläni minäkin auttaa häntä".
"Sitä voit, lapsi-kultani, tehdäkin, jos vaan tahdot", sanoi
Maria-täti.
"Millä tavalla sitte?"
"Menemällä naimisiin Wat Sydney'n kanssa".
"Täti-kulta, miten se isään voisi kuulua?"
"Se kuuluu häneen enemmän kuin luuletkaan", sanoi Maria-täti, umpisalaisesti nyökähyttäen päätänsä.