KOLMASKYMMENES LUKU.
Levottomuutta.
Edessämme on Idan työ-huone. Ida istuu kirjoitellen eräästä kirjasta;
Eva neuloo. Äkkiä lausuu Eva:
"Voi, kuinka kauheasti ikävää kaikki on! Minä olen väsynyt huveihin, väsynyt Newyork'iin, joka on niin yksitoikkoinen kuin mahdollista. Olisinpa edes mies, niin ottaisin matkalaukun käteeni ja lähtisin oitis Europaan. Rakas Ida, pane nyt pois tuo työsi ja haastele hetkinen kanssani!"
Ida asettaa kirjan ja kynän pois ja kysyy:
"Mistä sinä nyt haluat haastella?"
"Sen kyllä tiedät! Tahtoisin mielelläni tietä mikä erästä vaivaa. Hän ei tullut eilenkään luoksemme ja kun kysyn Jim Fellows'ilta, miks'ei hänen ystävänsä tullut, vastasi Jim että Henderson on viime aikoina käynyt niin alakuloiseksi, eikä enää käy missään".
"Mutta enhän minä, rakas Evani, voi antaa mitään selvitystä tässä asiassa, enhän minä tiedä enemmän kuin sinäkään".
"Tiedätkös, Ida, kun me tänään jälkeen puolen päivää pysähdyimme puistossa ja menimme lehtimajaan, tuolla mäen kummulla, näin minä hänen kiiruhtavan ulos toiselta puolelta, kun me astuimme sisään toiselta puolen, juuri kuin olisi hän peljännyt tavata minua".
"Sepä oli kummallista!"
"Kummallista! Niinpä se olikin, mutta mikä oli vielä oudompaa oli se, että hän istui niin lähelle meitä, toiseen lehtimajaan, että hän aivan voi nähdä meidät ja kuulla mitä puhelimme. Bella Forester ja Wat Jerrold olivat kanssani ja me naureskelimme ja olimme erittäin vilkkaalla tuulella. Enpä muista aikoja koska olisin nauranut niin paljon ja ollut niin vallatoin kuin tänään; kuinka narrimaista eikö siis ollut, että hän istui ja katseli meitä, kuin huuhkaja pensaasta, eikä tullut ottamaan osaa ilosta! Minä aivan tuskaannun häneen; enpä kärsi nähdä, että hän käyttää itseänsä tuolla tavalla."
"Se on kyllä harmillista, Eva, mutta miksi sitä ajatteletkaan kun et sille taida mitään tehdä kumminkaan?"
"Siksi, etten voi olla sitä ajattelematta. Jos joku henkilö on ystäväsi, jos olet huvitettu hänen seurastansa, etkö pidä laisinkaan väliä pakeneeko hän sinua tahi ei? Sitä et suinkaan voi. Me olimme ystäviä, sangen hyviäkin ystäviä, ja enpä häpeä tunnustaa, että kaipaan häntä sangen paljon — ja sitte tuo hänen omituinen käytöksensä! Minä luulin että sinäkin kaipaisit häntä?"
"Kaipaanpa minäkin häntä vähän, mutta niinkuin tiedät on minulla paljon muuta ajattelemista, minulla on määrätty työni joka päivä".
"Mutta, Ida, eikö hän mielestäsi käyttänyt itseänsä juuri kuin — — —"
"Juuri kuin hän rakastaisi sinua, ai'ot sanoa".
"Hm — — niin".
"Niin se minustakin näytti, jos saan päältäpäin päättää. Mutta, rakas Eva, miehet usein mielistyvät naisiin, ilman että he aikovat naida heidät".
"Kukapa ajattelee naimista hänen kanssansa? sepä olisi hauskaa tietää.
Minä en kumminkaan sitä tee".
"Ehkä hän on huomannut, että hän mielellänsä naisi sinut, ja ehkä jostakin syystä pitää sitä mahdottomana ja sentähden koettaa välttää seuraasi".
"Siinä hän tekisi sangen tyhmästi. Toivonpa ett'en olisi ikänäni häntä nähnytkään".
"Miehellä on tällaisessa kohdassa se etuus, että hänellä on määrätyt pyrintönsä, joihin hän saapi kokonansa antautua".
"Aivan totta, Idaseni; mutta mikä pyrintö voipi meillä tytöillä olla, meillä, jotka saamme ilman vaivaa kaikkia mitä tarvitsemme — niinkuin esimerkiksi minäkin?"
"Mutta näethän, että minulla on pyrintöni!"
"Sen kyllä tiedän, että sinulla on, mutta sinä ja minä olemme aivan erinlaatuiset. Minulle olisi yhtä mahdotointa elää sinun tavallasi, kuin kalalle uida kuivalla maalla".
"Näetsen, Eva, tuo työtöin, pintapuolinen elämäsi on syynä kaikkiin suruihisi. Te nykyajan naiset ette tee muuta kuin huvittelette itseänne. Seurauksena siitä on, että te pian väsytte kaikkiin huveihin ja että pieninkin kohteliaisuus miehen puolelta näyttää silmissänne erinomaisen suurelta. Senpätähden on varsin vaarallista, että ajattelet — —"
"Älä nyt saarnaa enää, Ida! Minä en tahdo enää ajatella häntä vähintäkään ja siten pääsen siitä asiasta! Minä ajan hänet oitis ulos aivoistani ja suljen oven. Anna, Ida, minulle joku sinun ikävimmistä kirjoistasi, niin koetan tehdä otteen siitä, niinkuin ennen koulussa teimme. Kas! tässähän on 'Ihmisen synnystä'. Minä ryhdyn oitis työhön."
Eva otti kynän ja paperia ja alkoi käännellä kirjan lehtiä.
"'Luonnollinen valikoitseminen'. Hyi, kuinka ikävää! 'Hänen apinan kaltainen ruumiinsa'. Häpeäisinpä puhua noin esi-isistäni. Apinoita! miks'ei joku jalompi eläin ole valittu esi-isäksemme, esimerkiksi jalopeura tahi hevonen? Eikö tämä ole hyvin ikävä kirja, Ida?"
"Ei se minun mielestäni kumminkaan ole ikävä. Minä luen sitä suurella mielihalulla, mutta myöntää täytyy, että sitä on vaikea ymmärtää".
"Minä en ole kirjaa lukenut, mutta herra Henderson antoi minulle siitä niin selvän kuvauksen, että hyvin tunnen sen sisällön. Hän kuorii aina kerman kustakin kirjasta ja antaa sen minulle, niin ett'en tarvitse maitoon kajotakaan. Muistuu mieleeni viimeinen keskustelumme. Me haastelimme Darwin'ista ja minä sanoin, että tämä uusi oppi mielestäni aivan vastustaa raamatun oppia. Me emme siis olisikaan langennut suku, vaan edistyvä, joka nyt on korkeimmallansa; ja minne 'paratisin yrttitarha' sitte joutuisi? Minä ilmoitin herra Henderson'ille, ett'en minä ai'o luopua Milton'in ja raamatun ihanasta runollisuudesta sentähden, että Darwin on saanut päähänsä, että esi-isämme seitsemänkymmentäviisi miespolvea taaksepäin ehkä oli paksu, leveänenäinen babiani, huippu-korvilla".
"Eva kulta, sinulla on suuria syitä uskoa ja olla uskomatta. Usko sitä vaan, joka on mielestäsi miellyttävintä ja runollisinta".
"Aivan niin, Ida; ja niin teenkin etenkin mitä tulee noihin aikoihin kuusitoista miljonaa biljonaa vuotta takaperin? Kenpä tietää mitä silloin tapahtui? Kenpä oli näkemässä miten koko näkyväinen maailma syntyi alkusolukkeesta? Paljoa helpompi on uskoa paratiisin löytyneen, sillä se on paljon runollisempaa ja kauniimpaa, mutta herra Henderson sanoo, että vaikka uskommekin tätä uutta teoriaa, on tuo pyhä kirja kuitenkin aina yhtä tosi. Enpä ole koskaan tavannut miestä, joka samalla olisi niin syvä-mietteinen ja Jumalaa pelkäävä, kuin hän on".
"Minä luulin, että sinä luet Darwin'ia, etkä ajattele herra
Henderson'ia".
"Edellistä minä teenkin; mutta miten lienekään, kaikki muistuttaa minua hänestä, sillä olemme haastelleet melkeen joka aineesta — ja, totta puhuakseni, luulenpa että olen laiska. Minä en rakasta kovaa, ankaraa työtä; minä tarvitsen jonkun joka koko teoksesta noukkii parhaimmat kohdat ja asettaa ne eteeni. Mielelläni kuulen pää-sisällön kirjasta, esiteltynä harvoilla, selvillä sanoilla, voidakseni päättää onko sitä uskominen tahi ei. Eikö sentähden ole harmillista, että tämä maailma on niin järjestetty, ett'ei meillä saa olla järkevä, viisas mies johtajanamme, ilman että tuo ijankaikkinen kysymys naimisesta asetetaan etupäähän? Jos nainen koettaa olla järkevän miehen ystävänä, huudetaan paikalla, että hän kokee hankkia miestä itsellensä. Nyt tuo Henderson parka on aivan onnetoin, hän on laihtunut, käynyt kalpeaksi ja synkkämieliseksi; mutta minä en saa kirjoittaa riviäkään hänelle, pyytääkseni häntä tulemaan lopettamaan esityksensä Darwin'in opista. Mutta enpä minä sitä tahdokaan tehdä, sillä olenpa liian ylpeä ottamaan ensi askeletta tahi antamaan pienintäkään viittausta siitä, ett'ei hänen poissa-olonsa ole yhtä hauska kuin hänen läsnä-olonsa."
"Eva, minä kirjoitan hänelle, ja pyydän häntä tulemaan minua tervehtimään. Minä en ensinkään pelkää mitä hän minusta ajattelee."
"Älä, älä, Herran nimessä, sitä tee, Näyttäisipä siltä kuin me kaipaisimme häntä — älä kirjoita. Miehet käyvät hyvin itserakkaiksi jos huomaavat, että me kaipaamme heitä".
"Mutta en ole koskaan huomannut rahtuakaan itserakkautta herra
Henderson'issa."
"Ehk'ei. — Mutta, Ida, eikö tuo ole varsin kummallinen, tuo naimis-kysymys? Kaikki ihmiset vakuuttavat, että me elämme ainoastaan joutuaksemme naimisiin; kaikki romanit loppuvat naimisella, useimmat runot tarkoittavat jotakin sinnepäin, kaikkialla kuulemme siitä puhuttavan ja kuitenkin täytyy meidän teeskennellä, ett'emme laisinkaan pidä siitä lukua. Jos joku miellyttävä mies kokee voittaa meidän suosiota täytyy meidän teeskennellä täydellistä kylmyyttä, kunnes hän tekee tuon tärkeän kysymyksen."
"Minä myönnän, että se on epäkohta elämässämme; mutta minä vältän sitä kulkemalla omaa polkuani. Minulle avio olisi este; se kumoaisi kaikki entiset suunnitelmani ja pakoittaisi minut tekemään uusi ohjelma elämälleni, ja sitä minä en viitsisi."
"Oletko järkähtämättömästi päättänyt aina elää naimattomana?"
"En; mutta en ai'o mennä naimisiin ennenkuin löydän jonkun, joka on minulle kalliimpi kuin kaikki muu maailmassa. En kaipaa avioa ollakseni onnellinen. Minä en tarvitse apua toimeen tullakseni ja sitäpaitsi on minulla määrätty pyrintöni, nimittäin aukaista tietä, jolla moni muukin nainen voi päästä itsenäisyyteen ja varallisuuteen."
"Hartaasti toivon että voisin olla kaltaisesi, Ida! mutta minä en voi. Näyttää siltä kuin avio-liitto olisi ainoa pyrintö, jonka tähden meidän tulee elää. Sitte vasta maailma lakkaa yhä meistä puhumasta. Siinäpä syy miksi minäkin kerran olin aivan vähällä joutua naimisiin Wat Sydney'n kanssa. Maria-täti taisteli niin urhollisesti minua vastaan ja lateli eteeni sellaisia loistavia etuja, ett'en oikein tietänyt, mitä minun piti tehdä. Mutta tuttavuuteni herra Henderson'in kanssa on vakuuttanut minua siitä, että olisi ollut kovin tuskallista elää yhdessä miehen kanssa, jolle en voisi lausua kaikki ajatukseni. Nyt en saa puhella herra Henderson'in kanssa, enkä tahdo mennä naimisiin Wat Sydney'n kanssa; mitä minun siis tulee tehdä? Pitääkö minun pukeutua viheriäiseen pukuun, lukea Darwin'ia, tutkia sanakirjoja ja käydä läpi-oppineeksi naiseksi? tahi menenkö laupeuden sisarien joukkoon, rupeanko käymään valkoisessa päähineessä ja harmaassa hameessa, saaden siten koko maailman uskomaan, että teen siten, syystä ett'en voinut saada Wat Sydney'tä miehekseni, (sillä niin he varmaankin luulevat), tahi mitä minun pitää tehdä? Vaikein pula on äitini ja Maria-tädin kanssa. Onpa kyllä ihme että äitimme elää, vaikka sinä olet valinnut noin omituisen polun elämässä; mutta jos minäkin kokisin asettaa eteeni itsenäisen 'silmä-määrän', niin pelkään, että äiti-parkamme kuolisi surusta".
Nyt astui Alice sisään nopein askelin ja lausui vilkkaasti:
"Tytöt hoi! Nyt on Wat Sydney palannut takaisin ja aikoo laittaa suuren croquet-huvin Clairmont'issa. Me olemme luonnollisesti kaikki, kultareunuksisilla kutsumus-kirjeillä, pyydetyt sinne tulemaan. Höyry-alus, soiton kanssa, kuljettaa vieraita sinne ja kemut tulevat mitä loistavimmiksi. Siellä poltetaan ilo-tulia ja sitte matkustetaan kotia kuutamossa — eikö tuo ole hupaista ja miellyttävää? Mielestäni on Wat Sydney erinomainen — ja kaiken tämän tekee hän sinun tähtesi, Eva; sen tiedän varmaan."
"Ole vaiti, narrimainen lapsi, sitä en uskokaan. Luulenpa varmaan, että hän pitää nämät huvit ilmoittaaksensa, että hän on kihloissa jonkun toisen kanssa."
"Eipä varmaankaan!" vastasi Alice; "äsken tapasin Jim Fellows'in, joka kertoi, että kaikki ihmiset ovat aivan kuin hulluja saadakseen olla mukana tällä huvimatkalla, sillä siitä toivotaan jotakin varsin erinomaista, jotakin aivan tavatointa!"
"Tuleeko Jim sinne?"
"Tulee; hän näytti sekä omansa että Henderson'in kutsumus-kirjeen ja sanoi ottavansa Harryn mukaansa, tahtoipa hän tahi ei. Hän sanoi että Henderson kirjoittelee, lukee ja tekee työtä kuin hullu, ja hän lupasi väkisin tuoda hänet mukaansa, jos hän ei tule mielisuosiolla. Tule kanssani, Eva, niin mietitään miten pukeumme sinne. Meillä ei ole kumpaisellakaan sopivaa pukua sitä varten".