YHDESNELJÄTTÄ LUKU.
Kohtalo.
Bolton'in kirje sai tunteet rinnassani kauheaan liikkeesen. Jo heti ensi hetkestä olin häntä ihmetellyt, ja tämä ihmetykseni eneni päivä päivältä. Hänen perinpohjainen oppinsa ja hänen tarkkuutensa herättivät ihmetykseni samalla, kuin hänen ystävyytensä minua kohtaan sai sydämeni sykkimään kiitollisuudesta. Tuo salaisuus, joka häntä ympäröitsi, antoi tälle ihmetykselleni vielä enemmän kiihoketta. Tämä hänen kirjeensä, jossa ilmestyi niin paljon synkkämielisyyttä ja rehellistä totisuutta, salli minun heittää silmäyksen hänen sisimpäänsä. Tämä kirje oli avaimena tuohon tyveneen kärsivällisyyteen, jolla hän maailmaa katseli.
Tuo heikkous, jonka hän niin kaunistelematta oli minulle tunnustanut, on pidettävä ainoastaan nuoruuden varomattomuutena; sillä ken voi edeltäpäin arvata niiden seurauksia. Kymmenestä nuoresta miehestä, jotka antautuvat väkevien juomien nauttimiseen, löytyy ehkä viisi, joiden rinnassa väijyy tuo käärme, joka vasta on oleva heidän leppymätöin hirmu-haltijansa, jota ei kyyneleet, ei rukoukset, ei sielun tuskakaan voi sovittaa, ja jonka kanssa he saavat taistella yhtä turhaan kuin muinoin Laokoon. Mutta laulut, seppeleet ja runous ympäröivät maljaa, ja pilkka ja ylenkatse on sen palkkana, joka ei uskalla siihen kajota.
Tämä kirje liikutti minua sangen suuresti, sillä se ilmoitti niin paljon kärsivällistä arvollisuutta, niin suurta vakavuutta tuon kovan totuuden esittelemisessä ja niin paljon oman voiton pyytämättömyyttä. Mielestäni tuomitsi hän toki liian ankarasti itseänsä ja ajattelin, että tässä olisi naisella hyvä tilaisuus vaikuttaa paljon hyvää, tekemällä hänen luontonsa lujemmaksi ja siten voiton varmemmaksi.
Minä riensin, kirje kädessäni, hänen huoneesensa. Oli hämärä ja hän istui akkunan luona tuijoittaen pimenevää taivasta, vaikk'en minä voinut eroittaa hänen kasvojansa. Löytyy asioita, joista mieluummin haastelemme pimeässä, joista puhuessamme näkyväiset esineet ovat haitaksi, sillä pimeässä puhuttelee sielu enemmän välittömästi sielua.
"Bolton!" huudahdin minä, "olen ystäväsi kaikissa elämän vaiheissa, olen ystäväsi elämässä ja kuolemassa".
"Kiitos Harry", lausui hän vakavasti, hiljaisella äänellä, "sen kyllä tiesin".
"Mutta, Bolton, sinä tuomitset itseäsi liian ankarasti. Miksi sinä hylkäät sen ilon, jonka muut miehet, jotka eivät läheskään voi asettua rinnallesi, vaativat itsellensä? Olisinpa minä nainen, niinkuin Karolina, niin eläisin mieluummin kanssasi, ottaen osaa vaaroihisi ja levottomuuteesi, kuin eläisin rauhallisesti jonkun toisen miehen kanssa".
Hetken istui hän syvissä mietteissä; vihdoin lausui hän hitaasti:
"Karolina onnekseen ei ajattele samoin kuin sinä; varmaankin on hän jo unhottanut minut, ja minä en tahtoisi millään ehdolla herättää hänen rinnassansa uudestaan niitä tunteita, joita hän ennen tunsi minua kohtaan".
Kun ajattelin Karolinan elämää, huomasin kuinka kova naisen kohtalo on, kun hän on vangittuna sillä seudulla, josta hänen pitäisi päästä surullisia muistoja pakoon. Ajattelin yksitoikkoista hiljaisuutta siinä pienessä kaupungissa, jossa Karolina oli kaiken ikänsä elänyt; ajattelin hänen tuskaansa ja levottomuuttansa, haluansa päästä muihin suhteisin, muihin oloihin, jonka hän lausui minulle ennen Europaan lähtöäni. Hän oli kertonut minulle elämäkertansa, mutta jätti mainitsematta tärkeimmän kohdan siitä. Muistui mieleeni kuinka huolettomasti, melkeen pistelevästi, hän puhui sydämen asioista. Tekikö hän niin sentähden, että hän oli unohtanut? Tahi oliko isänsä kuvannut hänen rakastajaansa niin kurjaksi, että hän luuli tämän ei ansaitsevan muuta kuin ylenkatsetta? Ehkä Karolina piti Bolton'in ylpeän vaiti-olon kylmäkiskoisuutena; ehkä hän, muistellessansa tuttavuuttansa Bolton'in kanssa, harmilla ajatteli, että tuo hurjapäinen ylioppilas, joutohetkien hauskuudeksi oli leikitellyt hänen kanssansa, niinkuin leikki-kalun kanssa. Edellisissä kirjeissäni olin Karolinalle puhunut paljon Bolton'ista ja kertonut että löysin hänen valokuvansakin Bolton'in säästöissä. Vastaukseksi tähän oli eräässä kirjeessä, jossa hän haasteli yhtä ja toista, seuraava lyhyt jälki-kirjoitus; "Tuo herra Bolton, josta puhut oli, siihen aikaan kun Sinä olit yliopistossa, täällä opettajana ja minä olin hänen oppilaansa; mutta sitte en ole häntä nähnyt enkä kuullut hänestä mitään. Minä olin silloin vielä aivan nuori ja pidin häntä oivallisena miehenä, mutta olin silloin niin kokematoin, ett'en voinut tehdä omantakeista arvostelua". — Kaikkea tätä ajattelin, istuessani pimeässä Bolton'in huoneessa.
"Luuletko tehneesi oikein, niinkuin teit?"
Syvä hiljaisuus vallitsi; vihdoin vastasi hän, huoaten raskaasti.
"Luulen; sillä olen vakuutettu siitä, että kuta vähemmin Karolina muistaa minua, sitä parempi".
"Mutta etkö luule, että äänettömyytesi, että tuo teeskennelty välinpitämättömyytesi on koskenut kipeästi hänen sydämeensä?"
"Ehkä; mutta sitä helpomminhan hän on minut unohtanut, ja sehän oli aivan välttämätöintä".
"Bolton, sinä arvostelet aivan väärin itseäsi".
"Sinä et tunne kaikkia, Harry. Kauaksi merelle tulin temmaistuksi, vaivuin syvälle aaltojen alle, jotka kohisten peittivät minua".
"Mutta nyt, Bolton, nyt sinä taas olet kuivalla maalla".
"Ja toki voin silmänräpäyksessä olla uudestansa samassa kadotuksessa", lausui hän kauhistuksella. "Joku päivä sitte, kun olin päivällisellä Hesterman'in luona oli hänellä erittäin hienoja viinejä, joita hän sydämellisellä ystävyydellä tarjosi minulle, mutta joiden paljas hajukin teki minun levottomaksi. Katselin tuota pientä lasia, johon hän oli kaatanut erittäin hienoa sherryä ja se näytti silmissäni sydän-vereltä. Jos olisin maistanut ainoankin pisaran siitä, ainoankin, niin olisin monta viikkoa ollut halveksittava ja kelvotoin kurja. Mutta Hesterman ei sitä ymmärtänyt — sitä ei voi kenkään muu ymmärtää kuin se, jolla on sama katkera kokemus kuin minulla on. Se olisi tulena hyökännyt aivoihini ja silloin olisi pelko, kunniantunto ja kaikki hyvät päätökseni haihtuneet tuuleen ja olisin vastustamattomasti tyhjentänyt kaksikymmentä lasia, enkä yhden lasin, ja silloin olisit saanut etsiä minua jostakin noista kurjuuden luolista, joihin paholaisen vallitsemat pakenevat, kun vimma tulee heidän päällensä, ja jossa he turmelevat ja raatelevat itseänsä kunnes raivo on ohitse. Tämä on usein tapahtunut minulle, suuren itsenikieltämisen ja petollisen toivon jälkeen. Kova, leppymätöin kohtalo näkyy tuominneen minut tuon tuostakin kärsimään hukkuvan ihmisen kaikki tuskat — syöksyn syvyyteen, taistelen vimmatusti, olen tukehtumaisillani, tunnen kauhua, kuolon tuskaa, tartun rantaan, kiipeän jyrkkää kalliota pitkin ylös, toivon pelastuvani, pelastun — mutta vaivun uudestaan, syöksyn takaisin mereen, taistelemaan, tukehtumaan ja hukkumaan."
Hän puhui kolkolla, liikutetulla äänellä; minä kuuntelin häntä niin tarkkaan, että tuskin uskalsin hengittää; haudan hiljaisuus vallitsi hetken.
"Harry", jatkoi hän hetken ääneti oltuansa, "eikö ole omituista, että me nuoruuden kokemattomuudessa ja ajattelemattomuudessa itse luomme kohtalomme, joka turmelee koko miehuuden ijän; eikö ole outoa että laulu, runollisuus ja seura-elämän huvit ja nautinnot kaunistavat sen pohjattomuuden reunoja, jossa kiusaus väijyy. Tuskin löytyy operaa, jossa ei löytyisi jotakin juomalaulua. Muistanpa hyvin sen ajan, jolloin minun täytyi joka tilaisuudessa laulaa juoma-lauluja — mutta sellainenhan tämä maailma on! Ihminen ylpeilee ja iloitsee kulkiessansa kohtaloa kohden, johon verrattuna kuolema ei ole mitään! Jos olisin kuolleena kaatunut ensi lasini ääreen olisi sitä pidetty kauheana tapauksena, ja kuitenkin olisi se ollut parempi, kuin että olen elänyt, niinkuin olen."
"Älä, älä, Bolton, puhu noin; sinä menet liiallisuuksiin. Älä enää ajattele tätä asiaa, joka sinua noin liian liikuttaa."
"Niin sinä puhut, Harry, syystä ett'et tunne tuota tilaa yhtähyvin kuin minä. Tämä kirous, joka lepää päälläni on tehnyt elämän raskaaksi kuormaksi, rangaistukseksi nautinnon sijaan, se on pettänyt ystävieni toiveet ja saattanut minulle sanomattomia nöyryytyksiä ja suurta tuskaa — ja pää-syynä siihen oli ainoastaan ajattelemattomuus ja kokemattomuus, Minä olin kadotettu ennenkuin itse aavistinkaan,"
"Sinä et ole kadotettu, etkä ikinä joudu kadotukseen!" huudahdin minä.
"Sinä käyt voittajana taistelusta; sinä voitat tämän kirouksen."
"En koskaan! Aina olen haljennut astia."
"Mutta hieno porslini-astia, vaikka siinä onkin pieni vika, on parempi kuin savi-astia ehjänäkin, sanoin minä.
"Jos en olisi niin usein pettynyt, luulisin olevani parannettu. Mutta paljas näky ja haju Hesterman'in viinistä huimasi päätäni ja muistutti, ett'en vielä ole vaaratta. Sinun täytyy sentähden olla vartianani. Sinun hermostosi on terve, ne ovat vaurastuneet ilman ulkonaista kiihoketta ja sinulla on sentähden voimaa meidän kumpaisenkin edestä."
"Suokoon Jumala, että niin olisi!" sanoin vakavasti.
"Mutta minä varoitan sinua jo edeltäpäin, ett'et luota minuun, kun kirous tulee päälleni. Selvällä päällä ollessani olen kunnon mies, mutta yksi ainoa viini-lasi voipi tehdä minusta aivan vastakohdan. Minä valehtelen, keinottelen, petän vaikka enkeleitä, saadakseni tyydyttää herätettyä himoani, ja silloin löytyy hetkiä, jolloin olen niin kiihkoisessa tilassa, että joka silmänräpäys pelkään ottavani askeleen sille tielle, jolta en enää voisi kääntyä takaisin. Se on kauhea, se on tuskallinen kiusaus. Mutta kun meillä on vieressämme tyyni ystävä, ystävä, joka kaikki tuntee, silloin olemme paljon rauhallisempia; tieto, että aina olet luonani, auttaa minua pysymään lujana."
"Bolton, oletko muistanut, että se virka 'Nais-maailman' toimituksessa, jonka Karolinalle tarjoat, pakoittaa hänet tulemaan Newyorkiin? Sinä tapaat häntä ja sinun täytyy uudistaa tuttavuutesi hänen kanssaan."
"Sitä en tahdo tehdä", vastasi hän epävakaisella äänellä.
"Mutta sinä et voi sitä välttää; sinun täytyy puhella hänen kanssansa viran eduista ja ehdoista."
"Sekin tulee sinun monien toimiesi lisäksi. Kaikki mikä häntä koskee täytyy sinun ottaa toimeksesi. Mutta nyt meidän täytyy vähän keskustella sanomalehtemme toimista tällä vuodella. Miksi sinä, Harry, tuhlaat kaikki voimasi pienien, vähäpätöisien kertomuksien kirjoittamisella? Miks'et kirjoita pitkää romania? Kuules nyt, poikaseni, minä olen päättänyt, että piakkoin on ilmestyvä Harry Henderson'in kirjoittama romani."
"Ja minä ehdoittelen sille loistavan nimen", lisäsi Jim Fellows, joka tuli huoneesen Bolton'in lausuessa viimeiset sanansa, ja asettui istuimeni taakse. "Kutsukaamme hänen taide-teostansa 'Henderson'in kauhu, eli verisen portinavaimen salaisuus.' Kas siinä päällekirjoitus, joka miellyttää yleisöä! Sanomalehti-romanien lukijat ovat tavallisesti tyttöjä, kahdentoista ja kahdenkymmenen ikävuoden välillä, jotka, hajalla hapsin, laiskoitellen viruvat sohvalla, lukien jonkun kappaleen sanomalehdestä, ennenkuin nukkuvat päivällis-uneensa. Näissä romaneissa täytyy löytyä paljon verta, tappeluita, murhia, avioliiton rikkomisia ja suuri joukko salaisuuksia, muutoin eivät nämät ihastuttavat olennot voi lukea puolta tuntiakaan yhtämittaa."
"Luulenpa, että sanomalehti-romanit jo ovat kadottaneet arvonsa nykyaikaan", sanoin minä.
"Eipä varmaankaan. Nella-sisareni ei lue mitään muuta. Hän saattaa lukea viittä eri romania, sekoittamatta niiden sisällystä, ja hän vakuuttaa, että kaikki hänen tuttavansa yhtä-ikäiset tytöt tekevät samoin. Täytyy todellakin hämmästyä, kun huomaamme kuinka hyvin he oppivat tuntemaan ihmisiä ja maailmaa juuri tuon kautta. Nykyään on Nella-siskoni erittäin huvitettu eräästä nuoresta lady'sta, joka on liitossa kamaripiikansa kanssa, miestänsä väijyäkseen, ja joka sivulla löytyy siinä kertomuksessa vääriä valoja ja valheita, puhumattanikaan kaikista muista huvittavista asioista. Luonnollisesti tahdotaan tämän kautta ainoastaan opettaa nuoria naisia, ett'ei heidän pidä tehdä samalla tavalla. Kaikki tämä, näetsen, vaikuttaa hyvin jalostuttavasti kasvavaan sukuun."
"Mutta, vakavasti puhuaksemme, Bolton, eikö lehtesi ole kyllä vahva, voidaksensa johdattaa ja muuttaa yleisön makua, sen sijaan, että se nyt sitä seuraa vaan."
"Kyllä kaiketi; ja jos lehti olisi minun, tahtoisin koettaa", sanoi Bolton. "Mutta kun Hesterman antaa minun toimittaa sitä aivan vapaasti, vaatii hän, että minä toimitan sitä niin, että se miellyttää yleisöä. Kasvava polvi on huoletoin ja ajattelematoin, se tarvitsee jotakin höystettyä, purevaa, pistävää — sama se mitä. Mutta löytyyhän romaneihin muutakin höystettä, kuin salaliittoja, valheita, murhia ja muuta tuon kaltaista. Ja jos ajattelemattomat lukevat romaneja, miks'ei ajattelevaiset niitä heille kirjoittaisi?"
"Sitä heidän pitäisi tehdäkin", sanoi Jim, sytyttäen valkean, jonka kirkas loiste äkkiä valaisi pientä seuraamme. "Mutta kuulkaa nyt, niin kerron teille päivän tuoreimpia uutisia", jatkoi hän, heittäen pöydälle pari kutsumus-kirjettä. "Me, sanomakirjallisuuden lapset, totuuden julistajat, olemme kutsutut läsnä-olollamme kunnioittamaan Wat Sydney'n juhlaa ensi tiistaina. Kaikki Newyorkin rikkaimmat ja hienoimmat perheet tulevat sinne. Se tulee olemaan erittäin loistava, ja tiedänpä monta, jotka antaisivat vaikka pikkusormensa, sinne päästäksensä. Tahdotko tulla mukaan, Bolton?"
"En, minä en ole tuollaisiin tottunut", vastasi Bolton.
"Harryn nyt kaikessa tapauksessa täytyy tulla sinne, sillä olen luvannut kauniille Alice'lle, että tuon sinut sinne, vaikkapa raastaisinkin sinua tukastasi."
Mielelläni olisin kieltänyt, sillä ajattelin, ett'ei se ollut viisaasti tehty; mutta toiselta puolelta taas en ollut koskaan nähnyt Wat Sydney'tä, ja minun teki suuresti mieleni nähdä häntä yhdessä Evan kanssa. Kuinka olikaan, niin sain itseni vakuutetuksi, että minulla oli monta syytä mennäkseni sinne.