NELJÄSNELJÄTTÄ LUKU.
Vihdoinkin.
Kirje Eva van Arsdel'ilta Isabella Convers'ille.
Rakas Bellani!
Kummallisia tapauksia on tapahtunut sitte kun viimeksi Sinulle kirjoitin, ja niitä en voi olla Sinulle kertomatta.
Aluksi ilmestyi herra Sydney jällensä näky-alallamme, loistavana kuin pyrstö-tähti. Ennenkuin hän itse oikeastaan tuli näkyviin, ilmestyi kutsumus-kirjeitä croquet-huviin Clairmont'issa, joka oli mitä loistavimpia huvia voi toivoa. Herra Sydney näkyy huomanneen minkä loiston kullatut raamit antavat kuvalle, senpätähden ilmestyikin hän joukossamme Clairmont-huvin loistossa.
Kerrottiin, että seura oli tarkoin valittu hienoimmista piireistä; senpätähden halusi kukin päästä sinne. Elmore'n perhe oli niin utelias saada tietää olimmeko me saaneet kutsumus-kirjeet ennen heitä, että Sofie ainoastaan sentähden tuli vieraisiin meidän luoksemme. Huviksemme saimme ilmoittaa, että olimme saaneet kutsumus-kirjeet paria päivää ennen, kuin he. Maria-täti antoi hänen ymmärtää, että herra Sydney oli valmistanut tämän juhlan ainoastaan minun tähteni; mutta se on luullakseni liikaa luuloa. Minä olen jo kyllästynyt tähän kilpailuun perheittemme välillä.
Luullaan, että Sofie Elmore on rakastunut herra Sydney'hin. Sofie on miellyttävä, nerokas tyttö, hyvällä ja jalolla sydämellä, ja olisipa todellakin vahinko ell'ei hän saa herra Sydney'tä, jos hän häntä rakastaa.
Mutta palaan kertomukseeni. Minä olin hyvin utelias saamaan tietää, tulisiko eräs sinne tahi ei. Meidän seurustelemisemme on näinä viime aikoina käynyt niin juhlalliseksi ja kankeaksi, että minua harmittaa. Hän on karttanut kaikkea, joka näyttäisi sydämellisemmältä ystävyydeltä ja pelkää lähestyä minua, mutta ei voi kuitenkaan olla seuraamatta minua silmäyksillänsä; senpätähden olinkin utelias näkemään oliko hän siellä tahi ei.
Olen kyllä nähnyt monta loistavaa juhlaa, mutta täytyy myöntää, että tämä herra Sydney'n juhla oli niin loistava ja hieno, kuin voipi toivoa. Herra Henderson oli myös siellä, ja kun hän ensimmäisissä pelissä kunnosti itseänsä, tuli hänkin osalliseksi kilpa-peliin. Omituista kyllä oli hän Sofie'n kanssa toisella puolella, herra Sydney'tä ja minua vastaan. Sofie on taitava pelaamaan, mutta niinpä olen minäkin, ja voinpa vakuuttaa, että pidimme herrat lämpöisinä. Sofie ja minä komensimme, kumpikin puolellamme, ja luulenpa, että herrat huomasivat, että nais-johtajat taitavat pitää miehiä työssä.
Olipa hyvin innostuttavaa pelata toisiansa vastaan, niinkuin me teimme. Voit olla varma siitä, että minä ahdistin hänen palloansa, karkoitin sen pois kaarista ja ahdistin sitä hämmästyttävimmillä iskuilla. Sofie taisteli vimmatusti toisella puolella, ja vihdoin näytti siltä kuin voitto olisi heidän, sillä heillä ei ollut kuin yksi isku jäljellä. He olivat "kuolettaneet", herra Sydney'n pallon, ja minun palloni oli kentän toisella laidalla. Äitini aina vakuuttaa, että minulla on syntyperäinen taito päästä vaikeista suhteista, ja kumma kyllä, nytkin lensi palloni yli kentän, sattui Sofie'n palloon, jonka karkoitin kauas kentän ulkopuolelle, sitte tapasin hänen palloansa, jonka avulla pääsin kahden viimeisen kaaren läpi, jonka tehtyä karkoitin hänet kauas kentälle ja pääsin itse loppuun. Ukkosen kaltainen käsien-taputus palkitsi onneni. Hän ei näyttänyt minkäänmoista harmia, vaan, notkistaen toista polveansa, laski hän nuijansa eteeni, sanoen olevansa voitettu vankini, jonka tähden minä tuomitsin hänet kirjoittamaan runon tuosta taistelusta. Hän sulki itsensä hetken ajaksi telttiin, josta tullessansa hän ihastuneille kuulijoillensa luki erittäin soman ja vallattoman runon, jossa taistelumme kerrottiin.
Yleensä täytyy toki myöntää, että herra Henderson'illa oli siellä hyvä menestys, sillä kuulin monen ihmettelevän häntä suuresti, ja Elmore'n perhe oli erittäin innokas pyytämään häntä ilta-huveillensa. Rouva Elmore ylisti hänen runoansa niin pilviin saakka, että minua oikein nauratti, sillä kyllä tiedän mitä hän pitää tuollaisista ylistyksistä. En tunne ketään, jota olisi niin vaikea imarrella, ja joka niin pian huomaisi naurettavan puolen asiassa, kuin hän. Rouva Elmore'n kohteliaisuudet satelevat sitäpaitsi aivan kuin kaataisi hedelmiä jonkun pään yli, tarjoamatta niitä syötäviksi, — mutta huomaan innostuvani niin, muita moittiessani, että unohdan sanoa, että voitin croquet-palkinnon, rintaneulan, joka juhlallisesti jätettiin minulle. Mutta kun minä huomasin, että tappio kävi kovin Sofie'n sydämelle, liikkui hellä luonteeni ja minä tarjosin hänelle sovinnon merkiksi tuon palkintoni. Aluksi ei hän sitä tahtonut ottaa; mutta minä olin itsepäinen ja todistin, niin hyvin kuin taisin, että hän, jos taidon mukaan tuomitaan, voitti pelin, ja että minun voittoni oli ainoastaan seuraus onnellisesta kohtauksesta. Niinkuin tiedät, voin yleensä saada ihmisiä taipumaan melkeen mihin vaan tahdon, ja kun imartelin Sofie'ta kunnioittamalla hänen taitoansa, ja rinta-neula sitäpaitsi oli hyvin kaunis, sain hänet vihdoin sen ottamaan. Minä olen jo saanut kyllin tuosta riidasta EImore'n ja meidän perheiden välillä, enkä ai'o enää sitä jatkaa, sillä Sofie on todellakin hyvin miellyttävä tyttö, eikä ole kujeellisempi kuin me muutkaan, vaikka häntä kyllä kodissaan on järjettömästi kasvatettu, ja me olemme päättäneetkin vast'edes olla ystäviä, tapahtuipa mitä tahansa.
Vieläpä oli toinenkin syy, jonkatähden en tahtonut pitää omanani tuota lahjaa, se nimittäin, ett'en ole koskaan ennenkään ottanut Sydney'ltä lahjoja enkä siis tahtonut nytkään sitä tehdä. Jos voisin antaa hänen sydämensäkin Sofie'lle, niin tekisin sen varsin mielelläni, sillä luulen, että Sofie siitä suuresti ihastuisi. Koko päivän kartoin, ett'en joutuisi kahden kesken herra Sydney'n kanssa, ja kun hän pyysi minua kävelemään kanssansa, käskin aina Amy'n ja Jannen mukaani. — Mitä taas erääsen tulee, niin koetti hän koko ajan pysyä kaukana minusta, vaikka hän seurasi minua silmillänsä minne vaan menin. Luulevatkohan miehet, että me tytöt emme huomaa heidän katseidensa suuntaa, ja että emme näe päältäpäin heidän tunteitansa. Olenpa varma, että hänkin ajattelee minua nyt, yhtäpaljo kuin ennenkin, olkoonpa syy hänen nykyiseen kummalliseen käytökseensä mikä tahansa.
Kuu kumoitti niin ihanasti tummalta taivaalta kotiin palatessamme ja soittokunta soitti Schubert'in ja Beethoven'in kauniimpia kappaleita. Koko ajan vaivasi Wat Sydney minua tyhjänpäiväisillä lörpötyksillänsä, kun halusin kuunnella soittoa. Hän ei laisinkaan rakasta soittoa, ja sellaiset ihmiset ovat aivan kuin kärpäset, ne eivät anna meille hetkeksikään rauhaa. Tuo toinen vetäytyi syrjään, katseli kuuta ja kuunteli soittoa, ja oli aivan lumotun näköinen.
* * * * *
Näin pitkälle ennätin kertomuksessani, kun minun eilen täytyi lopettaa, mutta nyt minulla onkin kerrottavana Sinulle jotakin erittäin kummallista, joka vasta on tapahtunut.
Kun eilen lakkasin kirjoittamasta ajoin Idan kanssa puistoon. Hän oli luvannut Effie St. Claire'lle piirustaa kuvat moniaista puiston penkeistä, jotka sopisivat Effie'n uuteen huvilinnaan Fern Valley'hin ja minä päätin sill'aikaa kulkea yksin ympäri puistossa virvoittaakseni sydäntäni ja aivojani.
Sitäpaitsi olin edellisellä kerralla, puistossa ollessani, eräältä sillalta nähnyt etäällä kauniin vesiputouksen, joka kuohuen syöksyi pieneen järveen. Nyt päätin mennä tuon vesiputouksen luo, joka oli kaukana, kiertelevien metsä-polkujen sisällä.
Päivä oli loppumaisillaan ja ilta läheni; käytävät olivat aivan autiot, sillä en tavannut ainoatakaan ihmistä. Olisin voinut luulla, että olin jossakin etäisessä, synkässä vuori-seudussa, sillä tämä osa puistosta oli niin jylhä ja autio. Pensaiden välistä kuulin kosken kohinan, mutta en voinut vielä nähdä sitä. Väliin kuului se aivan läheltä, väliin taas etempää, ja vihdoin luulin löytäneeni mutkaisen, kaitaisen polun, joka johdattaisi minut sinne. Kun tulin erään kallion sivu, huomasin pauhinasta, että olin aivan lähellä koskea. Minä olin hyvin vallatoin ja juoksin iloisena eteenpäin. Äkkiä seisoinkin kosken rannalla, mutta samalla huomasin eräällä penkillä nuoren miehen, — se oli herra Henderson.
Hän nousi seisomaan kun hän huomasi minut ja oli hyvin kalpea, mutta ilon salama valaisi hänen kasvonsa kun hän huomasi, että minä pysähdyin.
"Neiti van Arsdel!" huudahti hän, "mikä suosiollinen onnetar on johdattanut askeleenne tänne?"
Minä olin hyvin totisen näköinen ja sanoin ett'en huomannut siinä mitään onnea.
"Ehk'ei teille", sanoi hän, "mutta minulle tämä on onni. En ole kaukaan aikaan nähnyt teitä vilahdukseltakaan", lisäsi hän surullisella äänellä.
"Enpä tiedä mikä olisi estänyt teitä minua näkemästä", sanoin minä. "Mutta jos herra Henderson tahtoo olla outo ystävillensä, on se hänen oma syynsä."
Hän oli hämmästyneen näköinen ja puhui jotakin paljosta ja ankarasta työstä.
"Suokaa anteeksi herra Henderson", lausuin minä, "mutta kun teitä aina on kodissani kohdeltu uskollisena ja arvossa pidettynä ystävänä, tuntuu vähän omituiselta, että te viime aikoina käytte meidän luonamme aivan kuin outo muukalainen."
"Te teette väärin, kun moititte minua noin, neiti van Arsdel", sanoi hän innokkaasti. "Te epäilemättä arvaatte tunteeni ja teidän täytynee myöntää, että syyt, jonka tähden teen näin, enkä voi tehdä muulla tavalla, ovat kyllin riittäväiset."
"Minun täytyy myöntää, ett'en niistä tiedä mitään," vastasin minä, "enkä voi ymmärtää miks'ei suhteemme voisi olla yhtä ystävällinen nyt, kuin ennen. Viime aikoina olette käyttäneet itseänne, aivan kuin olisitte peljänneet minua, ja syytä siihen en voi arvata. Mikä on syynä siihen, että niin olette tehneet?"
"Siksi — siksi, että rakastan teitä, neiti van Arsdel, siksi, että rakastan teitä niin sydämellisesti, ett'en voi nähdä teitä toisen morsiamena — toisen vaimona", lausui hän, nähtävästi suuressa tuskassa.
"Sitä ette tarvitse tehdäkään, herra Henderson, sillä en minä kumminkaan tiedä olevani kenenkään vaimo enkä morsiankaan", vastasin minä.
Hän seisoi aivan kuin ukkosen lyömänä.
"Mutta minä olen kuullut, että niin olisi laita, henkilöltä, jonka pitäisi tunteman asian tarkalleen."
"Keltä niin?" kysyin minä, "sillä väitän sen valheeksi."
"Äidiltänne."
"Äidiltäni!"
Nyt minä vuorostani seisoin kuin ukkosen lyömänä. Siinäpä siis syy hänen käytökseensä. Äiti parka! Nyt huomaan kaikki.
"Äitinne ilmoitti minulle", jatkoi hän, "että te olette salaisesti kihloissa herra Sydney'n kanssa, ja että kihlauksenne julkaistaisiin oitis kun herra Sydney palaisi kotiin ja varoitti minua liiallisesta ystävyydestä kanssanne."
"Äitini on kyllä tehnyt mitä hän on taitanut, saadaksensa minua tuohon liittoon", sanoin minä. "Alussa annoin herra Sydney'lle rukkaset, kerta kerran perään, mutta äitini melkeen pakoitti minua antamaan hänen jatkaa kosimistansa, toivoen, että mieleni muuttuisi, mutta se ei ole muuttunut."
Hän tuli liikutetuksi ja puhui hyvin innokkaasti.
"Neiti van Arsdel, sanokaa, uskallanko toivoa, että voisin voittaa lempeänne."
"En hämmästyisi, jos sen voisitte tehdä", vastasin minä.
Nyt seurasi joukko sekanaisia, kummallisia sanoja, joista, armas Bellani, en enää muista mitään, — hetki, josta en voi Sinulle kuvausta antaa. Sen muistan vaan, että hetken kuluttua astuimme käsi kädessä käytävää pitkin. — Oi, mikä keskustelu syntyi välillämme! kuinka suloiset hetket ne olivat, joita nyt vietimme, kävellessämme varjoisaa käytävää pitkin, puhellen lemmestämme! Hämäräinen valo ympäröi meidät ja hopeainen kuu nousi taivaalle. — Äkkiä kuului Idan ääni, joka huusi nimeäni. Hän tuli meitä vastaan, piirustusvihko kainalossa.
"Ida, Harry ja minä olemme kihloissa", huusin minä jo kaukaa.
"Niin olen aina toivonut käyvänkin", lausui hän hellästi, ojentaen meille kumpaisetkin kätensä.
Minä tartuin toiseen, Harry toiseen.
"Luuletteko, että vanhempanne tähän suostuvat?" kysyi Harry.
"Vakuutukseni on, että he ensin vastustavat; mutta luottakaa Evaan, hän ei anna perään. Tule nyt, Eva, meidän täytyy rientää kotiin."
"Niin, mennään nyt kauniisti kotiin, ett'ei myrsky heti alussa pääse valloilleen", vastasin minä.
Päätettyämme, että minä koettaisin ensin kaunopuheliaisuuttani äitini luona, ja että Harry sitte puhuisi isäni kanssa, erosimme ja me palasimme kotiin.
Nyt, Bella, nyt on kaikki tuo salaisuus lopussa, nyt ei minun enää tarvitse taistella tuon voiman kanssa, joka kielsi minua ensi askeletta ottamasta. Eikö ole omituista, että avio-liitto, joka on niin personallista ja yksityistä laatua kuin mahdollista, on asia, jossa kukin ystävämme vaatii, että tekisimme heidän mielensä mukaan! Äitini varmaan tunsi isääni kohtaan samat tunteet, kuin minä nyt tunnen, mutta olenpa varma, että hän on aivan vimmattu, kun hän huomaa, ett'en voi katsella Wat Sydney'tä hänen silmillänsä, vaan katselen mieluummin Harry'a omilla silmilläni. Mutta eihän äitini tule elämään hänen kanssansa, vaan minä; minun elämänihän siinä on kysymyksessä, eikä hänen, ja minähän juuri annan tälle henkilölle oikeuden omistaa minut kuolinpäivään asti. Kun ajattelen tätä, ihmettelen, että laisinkaan uskallan antautua tällaiseen tilaan jonkun miehen kanssa — mutta hänen kanssaan minä uskallan. Minä tunnen hänet ja luotan häneen täydellisesti.
Et voi ajatella, kuinka minä sain hänet nauramaan, kuvaillessani hänelle, kuinka hullumainen hänen käytöksensä oli ollut. Hän ei pahaksu laisinkaan, että vähän teen pilaa hänestä, eikä voi kyllin ihmetellä, kuinka minä taisin päästä hänen tunteittensa perille. Miehet, rakas Bellani, ovat tällaisissa asioissa, niin naurattavan yksinkertaisia!
Kuitenkin, ell'en pettyne, erosin hänestä eilen illalla onnellisimpana kuolevaisten joukossa, jota onnea ei sekään poistanut, että pelkäsin "kovia vanhempiani."
Mutta mikä lörpöttelijä olenkaan! Näet toki sentään, Bellani, että olen pitänyt sanani. Olenhan aina sanonut, että Sinun ensimmäiseksi pitää saada tiedon kihlauksestani, ja nyt olet saanut sen. Sinä saat kertoa siitä muillekin, jos tahdot, sillä minä olen luja päätöksessäni.
Oma Evasi.