VIIDESNELJÄTTÄ LUKU.
Mitä perhe neuvottelee.
Seuraavana iltana croquet-huvin jäljestä, vetäytyivät Maria-täti ja rouva van Arsdel talon äärimmäiseen huoneesen, salaisuudessa neuvotellaksensa.
"No, Elli", kysyi Maria-täti, "miltä näytti asiamme sinun mielestäsi eilen illalla?"
"Minä vaan yhä vartosin, että jotakin piti tapahtuman, mutta tuon tytön kanssa ei pääse häistä läksijäisiin. Hän ei antanut Sydney'lle vähintäkään kosioimis-lomaa, vaan karttoi häntä aina ehdollaan. Pari kolme kertaa koetin asettaa asiat niin, että he jäisivät kahdenkesken; mutta Eva pääsi aina pakoon ja kuljetti mukanansa Seaton'in tyttöjä, ikääskuin ne olisivat olleet kiini-kasvaneina häneen."
"Tuo oli harmillista", sanoi Maria-täti, "sentähden että Elmore'n perhe oli siellä. Tuo Elmore'n joukko pöyhkeilee heidän perheessään tapahtuneesta naimisesta niin, että luulisi heillä olevan prinsin vävynä. He kuiskuttelevat ja jaarittelevat, ikääskuin me olisimme koettaneet saada Sydney'tä verkkoomme, vaan emme olisi onnistuneet, ja tuopa juuri äkäyttää minua! He kuuntelivat aina, korvat sojossa, ja ottivat vaarin pienimmästäkin tapahtumasta, niin että minun olisi tehnyt mieleni hämmästyttää heitä kihlauksella. Kuinka on tuon Evan laita oikein? Luonnollisesti mielii hän ottaa Sydney'n; jokainen tyttö hänen ijällään ottaisi avoimin sylin sellaisen tarjouksen vastaan; sinä tiedät, että hän on vasta kolmenkolmatta vuotias".
"Niin, se on totta; mutta oletko kummempaa kuullut! Croquet-palkinnon, jonka hän sai Sydney'ltä, antoi tuo veitikka Sofie Elmore'lle. Minä kuulin, kuinka hän tyrkytti sitä Sofie'lle, ja Sydney kuuli sen myös, ja minä huomasin, ett'ei se seikka häntä laisinkaan miellyttänyt, sillä se herätti suurta huomiota, ett'ei Eva pitänyt mitä oli saanut."
"Antoiko Eva kultaneulan Sofie Elmore'lle? Onko tyttö hullu! Hänpä nyt voi katkeruuttaa ihmisen sisimpää. En saata ymmärtää, Elli, miksi sinun tyttäresi ovat niin omituisia."
Rouva Wouverman oli, kuten näkyi, yksi niistä sävyisistä ihmisistä, jotka aina hakevat tilaisuutta näyttääkseen, kuinka tyhmiä lähimäisensä ovat heihin itsiinsä verrattuina. Syynä kaikkiin harmillisiin tapauksiin sanoi hän aina olevan sen, että oli menetelty toisin, kuin hän sellaisessa kohdassa olisi menetellyt. Vaikka rouva van Arsdel yleensä myönsi, että Maria-sisarensa oli häntä etevämpi, tunsi hän kuitenkin väliin kapinallista henkeä sydämessänsä tuon alinomaa kerrotun väitöksen tähden, että hän olisi syypää kaikkiin perheen epäkohtiin.
"Minä puolestani en laisinkaan", vastasi hän sentähden, "pidä tyttäriäni muita ihmisiä omituisempina. Väittäväthän kaikki, että harvoilla äideillä on niin viehättäviä tyttäriä kuin minulla."
"Mutta minä sanon, Elli, että ne ovat omituisia", vakuutti rouva Wouverman. "Käyhän Ida omaa tietänsä, ja neiti Eva sitte. No olkoonpa kuinka hyvänsä, minussa ei ole mitään vikaa. Minä olen koettanut taitoni mukaan kasvattaa heitä, mutta tämän omituisuuden täytyy riippua van Arsdel'in suvusta, sillä meidän perheessämme eivät tytöt milloinkaan matkaan saattaneet tällaista mielen-harmia. Meitä kasvatettiin ymmärtäväisiksi, me otimme vastaan parhaan naimis-tarjouksen, tulimmekin sentähden naiduiksi ja täytimme huolellisesti velvollisuutemme, emmekä koskaan nostaneet mitään rettelöitä, vaikk'ei meille luonnollisesti koskaan tehty niin eteviä tarjouksia, kuin Sydney nyt tekee Evalle."
"Minua ei laisinkaan kummastuttaisi, jos Sydney kääntyisi Sofie Elmore'n puoleen, joka silminnähtävästi on ihastunut häneen! Miehet rupeavat usein kosimaan toista, harmissaan, että ovat tulleet hyljätyiksi."
"Aivan totta", vastasi Maria-täti; "en minäkään ihmettelisi, jos Sydney mielistyisi Sofie'en, samoin kuin Mac Gerald Blanche Sinclair'iin, kun Edith Enderly oli niin epävakainen häntä kohtaan. Hän ei olisi milloinkaan ajatellutkaan Blanche'ia, ell'ei Edith olisi hyljännyt häntä. Edith oli sittemmin kyllä harmissaan, mutta katumus oli silloin liian myöhäinen."
"Ei huolista tiedetä mitään ennen, kuin tyttäret ovat joutuneet naima-ikään", virkki rouva van Arsdel.
"Se on oma vikasi", muistutti Maria-täti; "sinä olet ollut liian hellä heille. Minä puolestani", jatkoi hän, "suostun ranskalaisten tapaan yhdistää avio-liittoja. Avioliiton ei pitäisi riippuman nuorten tyttöjen omasta kokemattomasta vaalista. Vanhempain pitäisi sada päättää heidän puolesta ja panna asian toimeen ilman mitään vastustamista tyttöjen puolelta. Luonnollisesti voivat ijäkkäämmät ja kokeneemmat henkilöt paremmin, kuin tyttö itse, valvoa hänen naimis-etujansa. Meidän amerikalaisilla tytöillä on liian paljon vapautta, ja jos minulla olisi tyttäriä, kasvattaisin minä ne niin, ett'ei heidän koskaan tekisi mielensä vastustaa minun tahtoani".
"Niin sinä aina puhut, Maria", sanoi rouva van Arsdel, "ja helppoa onkin sinun sanoa, kuinka sinä menettelisit tyttäriesi kanssa, kun ei sinulla sellaisia ole, mutta minun kanssani on toisin laita. Toivoisinpa todella, että sinulla olisi Ida ja Eva hoitosi alla."
"Niin, siinä tapauksessa", huudahti Maria-täti, "olisivat he jo aikoja sitte naituina. Tuollainen järjettömyys, jota sinä heissä suvaitset, ei silloin olisi tullut kysymykseen. Minä olisin polkenut jalkaani permantoon ja sanonut: minä en tahdo tietää mitään tuosta, ja minun tyttärieni olisi ollut totteleminen. Sinä annat heidän tehdä kanssasi, mitä tahtovat."
"Sinä luotat aina itseesi liian paljon, Maria, ja moitit minua kaikesta, mikä tapahtuu. Ah, jospa Jumala olisi suonut sinulle lapsia, niin tietäisit, mikä vaiva heistä on! Lapsettomat henkilöt ovat aina tyytyväisiä itseensä ja moittivat alati niitä, joilla on lapsia. Jospa sinulla olisi lapsi-parvi ympärilläsi, saisit kyllä kovat kokea."
"Jatka sinä vaan tällä tavalla, Elli-kulta, niin saat koko joukon vanhoja piikoja niskoillesi", sanoi Maria-täti. "Idasta meillä ei ole enää mitään toivoa, eikä piakkoin Evastakaan. Tytöt, jotka ovat liian itsepintaisia ja haaveksivia ja jotka eivät tiedä mitä tahtovat, jäävät varmaan naimattomiksi. Elli Gelliflower'illa ja Jane Seabright'illa esimerkiksi olisi nyt oma koto, hevosia ja vaunuja, jos he olisivat suostuneet heille tehtyihin naimis-tarjomuksiin."
"Mutta muistathan, että Jane kadotti sulhasensa."
"Niin, hän kuoli muistaakseni, vai kuinka? Jane ei siis voinut päästä naimisiin hänen kanssansa, mutta eihän se voinut estää häntä menemästä naimisiin toisen kanssa. John Smithson tahtoi tehdä hänet Newyork'in melkein rikkaimmaksi rouvaksi, ja hänellä olisi ollut omat hevoset ja vaunut, aivan kuten nykyisellä rouva Smithson'illa on. Mutta kaikki tämä on seuraus tuosta narrimaisesta mielentilasta, jota sanotaan rakkaudeksi. Minä vakuutan sinulle, että tytöt voivat mieltyä keneen he tahtovat, ja jos minulla olisi tytär, mielistyisi hän siihen, kuin minä tahtoisin."
"Jumala tiesi, onko sinulla oikein, Maria, vai ei", sanoi rouva van Arsdel. "Ei se ole leikintekoa, pakoittaa tyttöjä lempimään ketä tahansa, tukahduttaa tyttöjen omaa taipumusta."
"Omaa taipumusta! turhia puheita, Elli; älä nyt sinäkin rupea tuollaisesta puhumaan. Minä tuskaannun kuullessani tuollaista. Rikkaat ihmiset aina rakastavat kyllin toisiansa, ja joka ainoa tyttö voipi elää onnellisena sen miehen kanssa, joka antaa hänelle hyvän aseman elämässä ja jolla on kyllin rikkautta komeaan talouden pitämiseen. Jos Idaa, oitis koulusta päästyänsä, olisi pakoitettu naimisiin jonkun rikkaan ja muutoin kunnon miehen kanssa, niin ei hän varmaankaan olisi joutunut tuollaisiin hulluihin houreisin, jotka häntä nyt vaivaavat, vaan eläisi tyytyväisenä ja onnellisena, ja samoin kävisi Evankin. Meidän olisi pitänyt pakoittaman häntä naimisiin Wat Sydney'n kanssa, sillä onhan aivan jumalatointakin näin viivytellä. Jos Sydney olisi Sam Rivingston'in kaltainen, niin en virkkaisi sanaakaan. Polly on oikein inhoittavasti tyhmä, ja jos Sam rupeaa juomaan vielä enemmän ja tekee kotinsa kurjuuden pesäksi, niin syyttäköön Polly itseänsä, sillä hän tiesi mimmoinen Sam oli. Mutta toista on Evan ja Wat Sydney'n avioliiton kanssa."
Portinkello soi, ja hetkisen kuluttua tulee palvelija sisään, kantaen kirjettä hopea lautasella. Naiset rientävät kumpainenkin palveliaa vastaan ja Maria-täti huutaa: "se on Sydney'ltä sinulle", samalla kun hän aukaisee kirjeen ja alkaa lukea.
"Luulisinpa, siskoseni", sanoi rouva van Arsdel loukattuna, "että itse saisin ensimmäisenä lukea kirjeeni."
"Älä nyt ole lapsellinen", vastasi Maria-täti ja viskasi kirjeen kädestänsä. "Jos et pidä väliä osanottavaisuudestani, niin en enää tahdo pitääkään lukua asioistasi. Hoida nyt itse asioitasi, minä menen tieheni!"
"Mutta, rakas Maria, täytyyhän sinun myöntää, että mielellämme luemme ensin itse kirjeemme", sanoi rouva van Arsdel-parka anteeksi anoen.
"No, no, rakas lapsi, rauhoitu, rauhoitu", vastasi Maria-täti; "nythän sinulla on kirjeesi, lue, ja pian huomaat, että minä olen oikeassa. Tyttö on loukannut häntä ylpeydellään, ja nyt hän aikoo lopettaa kosioimisensa."
"Päinvastoin pysyy hän vielä avio-tarjouksessaan", sanoi rouva van Arsdel lukien kirjettä; "mutta kun Eva on niin tyly häntä kohtaan, ei hän tahdo enää ottaa rukkasia."
"Nythän huomaat", muistutti Maria-täti, "että Eva on tilaisuudessa itse päättää onnestansa. Jos hän vaan tahtoisi olla kohtelias ja sallisi, että sinä kutsuisit Sydneyn tänne, jotta he saisivat keskustella asiasta, niin luulen, että kaikki vielä saataisiin selville. Annapas kun katson… Kirje on todellakin selvä kosimis-kirje. Elli, nyt täytyy Evan olla järkevä. Soisinpa, että olisit vähä ankarampi hänen kanssansa."
"Siitä ei asia paranisi; sinä et tunne Evaa. Monessa asiassa on hän hyvinkin taipuvainen, mutta luja on hänen luonteensa yleensä. Ainoastaan lempeydellä voipi häntä saada taipumaan, enkä minä ole tahtonutkaan kiusata häntä, sillä hän on aina ollut hyvä lapsi".
"No hyvä, kerro hänelle sentähden lempeästi kuinka tukala koko perheen asema on, sano, että hän voipi pelastaa isänsä perikadosta, ja että hän on tilaisuudessa päättää kaikkein meidän elosta ja kuolosta. Laske sanasi oikein hänen sydämellensä. Olisihan kauheata, jos hänen, kujeensa kautta, täytyisi kaikkein meidän kanssa muuttaa toisen luokan asuntoon ja elää siellä niinkuin muut tavalliset ihmiset, sen sijaan, että hän nyt voisi päästä Clairmont'in ja Newport'in omistajaksi. Peloita häntä, Elli; kuvaa asemamme kauhistuttavilla värillä ja vetoa hänen hellätuntoisuuteensa."
"Kyllä ko'en tehdä parastani", vastasi rouva van Arsdel.
"Missä Eva on nyt? anna minun puhua hänen kanssansa", lausui
Maria-täti.
"Hän lähti Idan kanssa ajelemaan puistoon; mutta kun oikein asiaa mietin, niin luulen olevan parasta, että minä puhun itse Evan kanssa. Tiedän varmaan, että hän tekee enemmän minun, kuin muiden puolesta, sillä hän pitää paljon minusta."
"Voisiko hän rakastaa ketään toista, kuin Sydney'tä?" kysyi Maria-täti. "Olipa tuo vähän varomatointa, että otitte tuon Henderson'in ystäväksi perheesen; mutta näinä viime aikoina näkyy hän lakanneen täällä käymästä."
"Luulenpa poistaneeni kaiken vaaran siltä puolelta", vastasi rouva van Arsdel tyytyväisesti. "Minä annoin hänelle pienen äidillisen varoituksen, jolla oli omituinen vaikutus. Olihan se velvollisuuteni häntä, poika-parkaa, kohtaan. Eva on hyvin miellyttävä ja minä huomasin, että Henderson alkoi olla liiaksi huvitettu hänen seurastansa. Tuo Henderson on kuitenkin hyvin siivo mies."
"Minun aikomukseni oli saada hänet mieheksi Idalle", sanoi Maria-täti.
"Se olisi ollut erittäin sopivaa".
"Maria kulta", lisäsi rouva van Arsdel, "etkö jo huomaa, ett'eivät kaikki ihmiset kulje sitä uraa, jonka sinä heille määräät?"
"Se olisi kuitenkin parempi heille", vastasi Maria-täti. "Jos lapsiesi kasvatus olisi alusta pitäin ollut minun käsissäni, luulenpa, että olisit nähnyt parempia hedelmiä, kuin nyt koskaan saat nähdä. Kumma kyllä, ett'ei luonto lahjoita lapsia sille, joka taitaisi niitä paraiten kasvattaa. Tee mitä voit! Mitäs kello on? Nyt minun täytyy rientää kotiin. Minulla on uusi piika ja minä pelkään, että hän kääntää koko talon ylösalaisin; minä tulen huomenna takaisin, saadakseni nähdä miten asiat ovat muodostuneet."