KUUDESNELJÄTTÄ LUKU.
Rikkaus ja rakkaus vastakkain.
Eva van Arsdel istui huoneessansa, vavisten ja punastuen, onnellisena ja täynnä toivoa. Hänen rinnassansa tulvailivat nuot omituiset, sekanaiset tunteet, joita nuori tyttö tuntee, ajatellessansa, että elämänsä onni on onnellisesti päätetty, että tuo tärkeä askel on otettu.
"Niin", lausui hän itsekseen, "minä lemmin häntä, ja lemmin häntä aina, sanoipa äitini ja Maria-täti ja koko maailma mitä tahansa. Uskollisena tahdon häntä seurata elämässä ja kuolemassa."
Hänen äitinsä astui nyt huonneesen.
"Herra varjele, Eva, etkö jo ole mennyt levolle? Miten on laitasi? Voi kuinka poskesi ovat punaiset! Olet aivan kuin olisit kuumeessa."
"Olenko niin", kysyi Eva, melkeen tietämättä mitä hän vastasi. "Eikö se kaunista minua?"
"Etkö ole terve?" kysyi äitinsä, "Kivistääkö päätäsi?"
"Todella — — niin vähän — mutta en ole koskaan voinut paremmin kuin nyt, rakas äitini", sanoi Eva, istahtaen äitinsä polvelle ja kietoen kätensä hyväellen äitinsä kaulalle; "en ole koskaan ollut terveempi, raittiimpi, äiti."
"Se on huvittavaa kuulla, lapseni. Mielelläni haastelisin hetken kanssasi tänä ehtoona. Minulla on jotakin sinulle kerrottavaa", lausui hän ja otti kirjeen taskustansa. "Tämä kirje on Sydney'ltä; minä tahtoisin lukea pari riviä siitä sinulle."
"Voi äiti, miksi? kirjeiden lukeminen on kauheasti ikävää!"
"Rakas lapseni", jatkoi rouva van Arsdel, "Sydney on niin erittäin hyvä mies ja rakastaa sinua sanomattomasti."
"Se on varsin oivallista, että hän on hyvä mies; pysyköön aina vaan sellaisena. Mutta mitä hänen rakkauteensa minuun tulee, niin olen siitä hyvin pahoillani."
"Lue edes, Eva, tämä kirje, niin huomaat kuinka jalo hän on."
Eva otti kirjeen ja silmäili nopeasti sen läpi.
"Se on yhdentekevää, rakas äitini", sanoi hän antaen kirjeen takaisin. "Minä en tahtoisi hänelle tuottaa minkäänlaista tuskaa; mutta olenpa varma, että hän pääsee tästä, aivan yhtä helposti kuin rokko-taudista. Seikka on se, armas äitini, että herra Sydney ei voi kärsiä, ett'ei hän onnistu siinä, jonka hän kerran on päättänyt tehdä; eikä hän tahdo minua vaimoksensa sentähden, että hän rakastaa minua noin innokkaasti, vaan sentähden, että hän on kerran saanut päähänsä, että hänen pitää voittaa minut. Jos hän olisi minut oitis saanut, olisi hän jo aikoja sitte kyllästynyt minuun. Olen kuullut hänen itsensä vakuuttavan, ett'ei hän pidä lukua naisesta, jonka hän voisi helposti saada omaksensa; ja se onkin ainoastaan sentähden, että minä olen häntä karttanut ja ollut vaikea voittaa, kun hän näin kiihkoisesti haluaa minua vaimoksensa. Olenpa varma että hän oitis, jos hän saisi minut, kääntäisi mielensä johonkin muuhun esineesen, jota hän ei voi saada. Sellainen on hänen luonteensa, äiti."
"Mutta, Eva, hän on kunnon mies."
"Ei hän minun mielestäni ole mikään erinomainen."
"Eikö? Katso vaan noita nuoria miehiä, joiden kanssa naiset nykyaikaan menevät naimisiin!" jatkoi rouva van Arsdel. "Katsos nuorta Rivingstone'ia; kerrotaan, että hän on juopuneena kumminkin kolme iltaa joka viikko. Ja vielä kauheampiakin kerrotaan hänestä. Hän elää ja on aina elänyt hyvin irstaisesti, ja kumminkin on Polly Elmore aivan hulluna ihastuksesta, että hän on saanut sellaisen vävyn. Herra Sydney sitä vastoin elää, kuten kaikki tiedämme, hyvin siivosti."
"No, rakas äitini, jos ainoastaan vaadit, että mieheni tulee olla siivo, niin onhan tässä herra Henderson, joka on yhtä siivo ja sitäpaitsi paljon sivistyneempi ja miellyttävämpi."
"Mitä mielettömiä ajatuksia sinulla on! Eihän herra Henderson'illa ole mitään, millä hän vaimonsa elättäisi. Hän on kyllä hyvänluontoinen, siivo nuori mies, sen myönnän mielellänikin, ja sitäpaitsi nerokas ja miellyttävä; mutta, rakas lapseni, et sinä voi elää köyhänä. Sinun täytyy mennä naimisiin rikkaan miehen kanssa, joka voi pitää sinut sillä asemalla, jolla nyt olet."
"Onko sama äiti, rakastanko häntä tahi enkö?"
"Eva kulta, täytyyhän sinun rakastaa miestäsi; sillä täytyyhän sitä miestä rakastaa, joka meille antaa arvoa ja rikkautta, kaikkia mitä vaan haluamme."
"Aivan oikein äitini; ja nyt kun meillä on mies, joka pitää huolta meistä, ja antaa meille kaikki mitä tarvitsemme, niin enhän tarvitse muuta miestä. Isäni kyllä elättää minut, senpätähden, kun menen naimisiin, tahdon itselleni sellaisen miehen, joka minua miellyttää. Minulla on jo kyllin rannerenkaita, kalliita-kiviä ja sormuksia, kaikkia mitä vaan voin toivoa, ja jos tahtoisin vielä enemmän, niin ei minun tarvitse muuta kuin hyväillä isääni, kunnes hän antaa niitä. Hyvä isäni antaa aina, mitä vaan tarvitsen; senpätähden en ymmärrä mitä minä tarvitsen herra Sydney'ltä."
"Pieni Evaseni, minun täytyy puhua pari vakavaa sanaa kanssasi. Siinä olet jo niin vanha ett'ei minun tarvitse puhella kanssasi niinkuin lapsen kanssa. Seikka on se, ett'ei löydy mitään niin epävakaista täällä maailmassa kuin meidän elämämme. Isääsi pidetään paljon rikkaampana kuin hän onkaan, ja meidän täytyy ylläpitää tätä luuloa, sillä se on eduksi hänen asioillensa. Mutta näinä parina, kolmena viimeisenä vuonna on hänellä ollut suuria tappioita ja usein olen minä nähnyt hänen niin syvästi murheellisena menekkien tähden, että iloni elämästämme on sangen vähäinen. Tätä naimistasi olemme aina toivoneet ja olemme olleet vakuutetut, että siitä vihdoin jotakin tulisi, sillä jos sinä pääset noin rikkaan miehen vaimoksi, auttaisi se hyvin paljon isäsi asioita. Herra Sydney on jalo mies ja hänen rikkautensa antaisivat isällesi erittäin suuren luottamuksen asioitsemis-maailmassa. Ja sitäpaitsi, ajatteles lapseni minlaisen asunnon saisit. Eipä löydy koko maassa sellaista kartanoa kuin hänen Clairmont'issa on. Näithän sen eilen. Voitko enempää toivoa? Ja sitte hänen kaunis huvilinnansa Newport'issa! Siellä voisit oleskella suvella ja kutsua kaikki sisaresi luoksesi. Hänellä on sitäpaitsi erinomainen maku ajo-kaluin, huonekaluin ja muiden sellaisten valitsemisessa. Ja, niinkuin ennen olen sanonut — hän on hyvä mies."
"Mutta, rakas äiti, ei se sittekään käy päinsä, vaikka hänellä olisikin koko itä ja länsi-Intia. Kaikella tällä ei hän voi ostaa pientä Evaasi. Sanopas, arvoisa äitini, oliko isäni rikas, kun menit naimisiin hänen kanssansa? — minä tarkoitan silloin, kun rakastuit häneen?"
"Hm, eipä juuri paljon, mutta sanottiin, että hän on mies, joka voipi päästä vielä kerran korkeallekin maailmassa."
"Mutta silloin et, äiti, asunut tällaisessa kartanossa, kuin nyt. Sinä aloit alusta ja autoit häntä minkä jaksoit, etkö tehnyt niin?"
"Niin lapseni, me aloimme aivan vähällä ja ensi vuosina olimme hyvin vähissä varoissa. Minä tein ankarasti työtä ja tiedän sentähden mitä työnteko on, senpätähden tahtoisin, ett'ei sinun tarvitsisi kokea samaa."
"Mutta jos minä saisin tehdä työtä, niin ehkä tulisin sinun kaltaiseksesi, äiti. Mutta, totta puhuen, jos isäni varat ovat vähässä, miksi me elämme näin ylellisesti? Miks'emme elä säästävämmin? Minä puolestani suostuisin siihen hyvin mielelläni."
"Ah, rakas lapseni, se ei käy laatuun! Me emme saa muuttaa elämätämme; sillä jos kerran ruvettaisiin epäilemään isäsi varallisuudesta, karkaisivat kaikki velkojat isääsi kiini. Meidän täytyy siis elää samoin kuin tähänkin asti, meidän täytyy levittää kaikki purjeet, muutoin voisi huhuja levitä, jotka vahingoitsisivat isäsi arvoa asioitsemis-maailmassa ja estäisi häntä saamasta rahoja toimiinsa. Hän on nyt suurissa asioissa, jotka, jos ne onnistuvat, tuottavat miljonia."
"Ja jos hän häviää, kadotamme miljonia — eikö niin?" kysyi Eva.
"Niin teemme, Evaseni, ja, niinkuin jo olen sanonut, me rikkaat, me elämme hyvin liukkailla perustuksilla, senpätähden tahtoisin nähdä tyttäreni vakavalla asemalla."
"Arvaas äiti, mitä ajattelen? Ajattelen, että koska rikkaudelle pian kasvaa siivet, joilla se lentää matkoihinsa, miksi aina haluamme mennä naimisiin miehen kanssa, jonka ainoa hyvä ominaisuus on, että hän on rikas? Se on ainoa etuus, joka tällä hetkellä tekee herra Sydneyn paremmaksi kuin herra Henderson ja moni muu kunnon mies tuttaviemme joukossa on. Jos minä nyt menisin naimisiin herra Sydney'n kanssa, jota minä, totta sanoakseni, en vähintäkään voi lempiä, vaan joka päin vastoin on mielestäni varsin ikävä, ja jonakuna päivänä hänen pankkinsa lakkauttaisi liikkeensä, hänen rautatiensä purettaisiin, hänen kaunis huvi-linnansa Newport'issa myytäisiin ja minun täytyisi asua yhdessä hänen kanssansa vähäpätöisessä asunnossa ja pienillä varoilla, miten silloin kävisi? Niin, silloin toivoisin, että olisin valinnut seura-kumppalikseni elämän läpi jonkun hauskemman, miellyttävämmän miehen, sillä hänen kanssansa en voisi keskustella mistään joka minua huvittaa. Huomaat siis, rakas äiti, että me, koska emme tiedä milloin onnen pyörä kääntyy, pian voimme joutua sellaiseen tilaan, ett'ei meillä ole muuta jäljellä, kuin mies itse. Senpätähden, niin minusta kumminkin näyttää, pitäisi meidän suurella varovaisuudella valita puolisomme. Miehemme täytyy olla sellainen, että voimme elää onnellisena, vaikka menettäisimmekin kaiken muun, ja kun minä kerran menen naimisiin, äiti, valitsen sellaisen miehen joka minulle on kaikki kaikessa."
"Se on kyllä hyvä, Eva, mutta mistä sinä löydät sellaisen miehen?"
"Ajatteles äiti, jos olisin löytänyt hänet jo!"
"Mitä tarkoitat lapseni?"
"Äiti, minä olen löytänyt miehen, jota rakastan ja joka rakastaa minua, ja me olemme jo kihloissakin."
"Eva lapseni! Tuota en olisi odottanut sinulta. Miks'et ole virkkanut tuosta ennen minulle sanaakaan?"
"Siksi, että vasta tänä iltana sain tietää, että hän rakastaa minua ja tahtoo minut vaimoksensa."
"Ja uskallanko kysyä, ken tuo onnellinen on?" kysyi rouva van Arsdel, vähän pistelevästi.
"Rakas äiti, se on Harry Henderson."
"Herra Henderson! No täytyypä sanoani, että hänen käytöksensä on kaikkea muuta paitsi rehellinen, sillä minä olen ilmoittanut hänelle suhteestasi herra Sydney'hin."
"Niin äiti, sinä olet sanonut hänelle, että minä olen kihloissa herra Sydney'n kanssa, mutta minä olen sanonut hänelle tänä iltana, ett'en ole kihloissa, enkä koskaan ai'o mennä kihloihin herra Sydney'n kanssa. Harry on käyttänyt itseänsä aivan rehellisesti. Siitä saakka kun hän puhui kanssasi, on hän väistellyt minua. Minä olin onnetoin ja hän oli onnetoin, mutta kun tänä iltana tapasin sattumalta hänet puistossa, en laskenut häntä käsistäni, ennenkuin sain tietää, miksi hän pelkäsi minua. Vihdoin sainkin sen tietää ja sitte pääsimme selville asiassa. Nyt ymmärrämme toisiamme aivan hyvin, eikä kenkään voi enää meitä eroittaa. Äiti, minä tahdon seurata häntä vaikka maailman äärimäiseen päähän! Ei löydy mitään, jota en voisi tehdä tahi kärsiä hänen edestänsä, ja olen iloinen ja ylpeä siitä, että voin häntä rakastaa niin suuresti."
"Voi rakas lapseni, mitä meidän nyt tulee tehdä?" kysyi rouva van
Arsdel, alakuloisena.
"Rakas äitini, minä tahdon tehdä mitä vaan voin isäni ja sinun puolestasi, ja luulenpa varmaan, että me kaikki sisarukset tahtoisimme tehdä samoin. Onpa kyllä totta, mitä Ida usein on sanonut, että olisi parempi jos meillä olisi vähemmän varoja, että oppisimme paremmin luottamaan itseemme ja enemmän käyttämään voimiamme. Veljemme, jotka ovat yliopistossa, eivät tarvitse tuhlata niin paljon rahaa, ja olenpa vakuutettu, että jos isä ilmoittaisi heille surunsa, tekisi se heistä miehiä, niinkuin se minusta on tehnyt vaimon."
"Näistä asioista en nyt tiedä mitään aivan tarkkaan", lausui rouva van Arsdel. "Isäsi ei ole sanonut mitään varmaan, mutta minä huomaan aivan selvään, että hän on suruissaan ja minä tunnen hänet jo niin hyvin, että huomaan jo päältäpäin koska asiansa häntä surettavat… Mutta Eva, minulle tämä on kova isku."
"Se surettaa minua suuresti, armas äitini, mutta sille en voi nyt enää tehdä mitään. Olisihan hyvin huonosti tehty minulta, jos menisin naimisiin jonkun toisen kanssa, vaikka rakastankin Harryä. Rakkaus ei ole kuin hansikka, että voisin vetää sitä kädelleni ja kädeltäni pois, oman mieleni mukaan; ei, kaukana siitä. Näetsen äiti, Harryn seurassa ei minulla ole koskaan ikävä; sillä suurin huvini on hänen kanssansa haastella. Hän ei väsytä minua koskaan, enkä soisi hänen milloinkaan poistuvan luotani. Me ymmärrämme toisiamme erittäin hyvin ja me varmaankin elämme onnellisina yhdessä. Kas niin äitini, ole nyt iloinen, ja anna minun olla onnellinen tavallani."
"Täytynee niin tehdä", lausui rouva van Arsdel, syvällä huokauksella, ja tarttui lamppuun mennäkseen pois. "Sinä olet aina kulkenut omaa tietäsi, Eva."
"Rakas äitini, toivon että kerran vielä iloitset tästä. Hyvää yötä!"