NELJÄSVIIDETTÄ LUKU.
Hää-matka.
Hää-matka — mikä se on? Se on matka kaikkiin kalliimpiin ja komeimpiin ravintoloihin ja kylpy-paikkoihin, se on huolenpito matka-laukuista ja hattu-koteloista, se on uusien pukujen näytteleminen, joita tätä tilaisuutta varten on valmistettu kolme aivan erinlaatuista joka päivän varaksi. — Tuo on kaikki sangen oivallista, ja tosi-rakkaus ehkä sopii hyvinkin yhteen sen kanssa. Monet, jotka todella ovat rakastaneet lämpimästi, ovat tehneet tällaisen matkan, eivätkä ole siitä pahentuneet, sillä kaikki muu on sangen vähästä arvosta siinä, jossa tosi-rakkautta löytyy.
Mutta, kun halu saada näytellä noita eri pukuja on ainoa peruste avio-liittoon, tahi kun tällaisella matkalla tuhlataan niin paljon varoja, kuin tarvittaisiin kotoisen onnen perustamiseksi, silloin ovat tuollaiset matkat ainoastaan puhdasta onnettomuutta.
Mutta tästäkin huolimatta on mielestäni halpaa panna kalliimmat ja juhlallisimmat päivät ihmis-elämässä altiiksi jokapäiväsyyden uteliaille katseille. Yhdistys vaimon ja miehen välillä on mielestäni niin pyhä, että sen ensi hetket vaativat hiljaista yksinäisyyttä, kaukana jokapäiväisen elämän hälinästä.
Näille molemmille, joista toinen on toisellensa kalliimpi kuin koko muu maailma, on luonnon hiljaisuus paras seura. Turve-penkit ovat heille mieluisammat kuin komeimman ravintolan hienot huone-kalut ja oravat ja peipposet sopivat heille paremmin seuralaisiksi kuin meluava "hieno-maailma,"
Ilo ja tyytyväisyys vallitsi meidän häissämme. Monet ystävälliset kädet olivat koristaneet kirkon ihanilla, hyvän-hajuisilla kukilla. Jim Fellows ja monet muut perheen ystävät olivat tehneet parastansa, ja olivat onnistuneetkin saada kirkon erittäin komeaksi. Hää-vieraina oli ainoastaan sukulaisia ja parhaimpia ystäviämme, ja kaikki liiallinen komeus ja ylellisyys oli vältetty. Kaikki vanhemmat sukulaiset itkivät, niinkuin he tavallisesti tekevät tuollaisissa tilaisuuksissa, mutta enimmät kyynelet valuivat toki Maria-tädin silmistä, sillä hän katseli yhä vaan yhdistystämme synkimmältä kannalta. Aina siitä saakka, kun tuo onnettomuus kohtasi herra van Arsdel'ia, oli hänellä kauheimpia ennustuksia tulevasta kohtalostamme, ja hän piti kaikki ilon ja tyytyväisyyden osoitteet sopimattomana ilveenä kovan onnen kanssa.
Mutta Maria-tädin hautiais-naama ei voinut häiritä iloamme, ja Jim Fellows oli tavallista oivallisempi ilon ja naurun matkaan saamisessa, ja päivä olikin mitä hupaisimpia voin muistaa.
Ainoastaan päivän matka oli Newyorkista tuohon vanhaan, yksinkertaiseen asema-paikkaan, josta tie poikkesi New Hampshire'en. Rautatiellä täytyi minun olla koko päivän, ruhtinattareni tahdon mukaan, niin jäykkä kuin mahdollista. Tuskin sain istua hänen vieressänsä, ja kun varoimme, että muut voisivat kuulla keskustelumme, puhelimme mitä jokapäiväisimmistä asioista.
Meidän häämme pidettiin tuossa varsinaisessa hääkuukaudessa, ja tiemme kulki samaa suuntaa kuin kaikki muutkin vastanaineet matkustavat; senpätähden näimmekin alituisesti ylen onnellisia nuoria pariskuntia, joiden liialliset hyväilykset melkeen inhoittivat Evaa. Penkillä meidän vastapäätä nojasi onnellinen avio-mies päänsä puolisonsa olkaa vastaan ja vieressämme istui nuori morsian, joka autuuden hurmaamana painoi kähärähivuksisen päänsä sulhonsa rinnalle.
"Kuinka ilettävältä ja vastenmieliseltä tuo näyttää!" kuiskasi Eva korvaani.
"Armahani", vastasin minä, "emmehän voi sille mitään."
"Emme, tosin kyllä; mutta en ymmärrä miten järjelliset ihmiset voivat tuolla tavalla käyttää itseänsä!" lausui hän.
"Ollaan me järkevämpiä!" lohduttelin minä.
Iltapuolella saavuimme vuoriseudun laidalle, jossa erosimme rautatiestä, ja josta jatkoimme matkaamme posti-vaunussa. Me saavuimme tuohon ihanaan seutuun, jossa tiet kulkevat kovalla kalliolla, jossa kuuset ja muratit kasvavat vuorien rinteillä, jossa hopeankirkkaat kosket hyppelevät kivien välissä ja kristalli-puhtaat purot lirisevät, ja jossa kansa on yksinkertainen tavoiltansa, mutta sydämellisesti ystävällinen. Pian huomasimme, että olimme kaukana tuosta teeskennellystä maailmasta. Me istuimme vieretysten posti-vaunun katolla ja kuljimme eteenpäin kuin lintupari puiden oksain läpi, katsellen alas varjoisiin metsä-polkuihin laaksossa. Eteenpäin yhä riensimme, vapaina teeskennellyn maailman pakosta. Me välitimme yhtä vähän puvustamme kuin orava- tahi peippos-pari. Me unhotimme, että löytyykään maailmaa katsojineen, me olimme kuin kotonamme vapaassa luonnossa, jonka vieraan-varaisuutta mielimme nauttia.
Highland, jossa äitini asui, oli päivän matkan päässä, valko-vuorien kauniimmassa seudussa.
Hiljaa kuljimme eteenpäin ja nautimme ihanasta matkastamme. Iltapuolella saavuimme äitini hiljaiseen kotiin. Säteilevin silmin riensi hän meitä vastaan tervehtimään uutta tytärtänsä, jonka minä ihastuneena laskin hänen syliinsä.
Pieni kylämme oli niin hiljainen ja aivan entisellään! Tuolla oli kirkko, jossa isäni ennen saarnasi; tuossa seisoivat vielä samat talot, siellä elivät vielä samat henkilöt, joita minä lapsuudessani olin tuntenut; tässä vanha tavara-aitta ja tuossa ravintola, jonka kyltti kiikkui kitisten tuulessa. Ja, parhaimpana kaikista, tuossa oli Jaakko-enon kartano, jossa löytyi kirjoja joka sopessa, hiljaisilla, mukavilla huoneillansa, tutulla vieraan varaisuudellaan ja juhlallisella rauhallisuudellaan. Tämä oli paratisi, jonne sain viedä Evani lepoon ja rauhaan.
En voi kertoa kuinka ihania ne päivät olivat, joita me nyt vietimme kodissamme! Koulu-lasten tavoin kuljimme käsi-kädessä kaikkialla ja kävimme kaikissa lapsuuteni mielikki paikoissa. Siellä, jossa pienen lapsuuteni morsiamen kanssa olin poiminut keltaisia liljoja ja punaisia mansikoita, siellä mekin noukimme niitä nyt. Sama peipponen, istui vieläkin tuon vanhan puun korkeimmalla oksalla, liverrellen laulujansa, aivan samoin kuin muinoin, kun Susie'n kanssa makasimme heinikossa ja kuuntelimme sen laulua. Luulinpa itseni äkkiä muutetuksi poika-vuosieni onnellisiin päiviin, niin elävästi herätti nuori puolisoni muistojani aikaisimman lapsuuteni pienestä morsiamesta. Me olimme aivan kuin lapsia, jotka elävät nauttien valoisasta nykyisyydestä, vähintäkään pelkäämättä tulevaisuutta.
Joka kerta, kun palasimme matkoiltamme, otti äitimme, ilosta säteilevin kasvoin, meitä vastaan, hän hymyili aina niin sydämellisesti ja otti osaa iloomme. Jaakko-eno oli yhtä kuiva ja satirinen kuin ennenkin, mutta katseli kuitenkin onneamme teeskentelemättömällä ihastuksella.
"Nyt olet oikean löytänyt, Harry", sanoi hän minulle. "Hänestä tulee oivallinen puoliso. Sinä olet onnen poika, kun kaupungin tyttöjen joukosta tapasit sellaisen naisen."
Pian laittoi Eva itsellensä soman ja hyvin mukavan vuori-puvun, joksi hän sitä kutsui, ja johon puettuna hän kiipeili kanssani kaikkialla vuoristossa. Me tunkeusimmekin kaikkialle, tutkimme rotkojen ja metsäin salaisuudet.
Eno lainasi meille hevosensa ja vaununsa ja äitimme varusti meitä hyvällä eväällä, niin että me usein matkustimme pari päivää vuoristossa, jolla ajalla haimme ja ihailimme kauniimpia näky-aloja. Kun täten nautimme vapaassa hiljaisessa luonnossa luonnon ihanuutta, opimme aina tuntemaan kumppalimme perinpohjaisemmin, kuin seura-elämän teeskennellyissä piireissä. Kun olemme kaukana maailman tohusta, kun puhdas, ihana tuoksu ympäröi meitä, silloin kohoaa sisimmässämme piileilevät jalot ja puhtaat tunteet pinnalle, ja mietteitämme vaihtamalla tuomme silloin esiin parhaimmat sielumme ominaisuudet.
Kun Evan kanssa olin kaukana ikivanhan metsän siimeessä, jossa jalkamme vaipui mattoon, joka oli taidokkaammin tehty, kuin paras taideteos, jossa nuot ikivanhat puiden rungot olivat päällistetyt hienolla sammal-kuteella, jossa linnut lauloivat joka oksalla — silloin tuntui ikääskuin olisimme olleet pois koko maailmasta, ikääskuin olisimme muutetut paratiisiin, ja täällä tumman vehreäin kuusten suojassa voimme vapaasti tehdä päätelmiämme muusta maailmasta.
Tuo rohkea yritys päättää käsi-kädessä elää erillään tämän maailman turhuudesta ja loistosta, elää ainoastaan sydämen todellisen onnen vuoksi, sai täällä uutta virkistystä, uutta voimaa. Luonto hymyili suopeasti liitollemme. Kukin heinän korsi, jota tuuli tuuditteli, kukin tuoksuva kukka-pensas, kukin visertelevä lintu, kuului kukin tavallansa kuiskaavan meille: "se on oikein tehty!"
"Luulenpa varmaan", sanoi Eva, kun kerran istuimme eräällä autiolla paikalla, josta komea koski näkyi etäällä, "että löytyy sangen monta, jotka suuresti surkuttelevat minua. Isäni on kadottanut rikkautensa, minä olen mennyt naimisiin miehen kanssa, jolla ei ole muita rikkauksia kuin sisäiset, ja meillä ei ole varaa oleskella Niagaran luona tahi jossakin muussa loistavassa seudussa, jossa rikkaat vastanaineet viettävät lempiviikkonsa, emmekä myöskään voi oitis Newyorkiin tultuamme itse pitää suuria pitoja, emmekä käydä sellaisissa."
"Voi Eva van Arsdel parka, miltä onnen kukkulalta etkö sinä ole vaipunut!" huudahdin minä.
"Maria-täti parka!" jatkoi Eva. "Minua todellakin surettaa hänen tähtensä. Hänkin rakasti minua tavallansa — samoin kuin kaikki muut ihmiset rakastavat, se on, he tahtovat, että olisimme onnellisia sen kautta, että teemme mitä he tahtovat. Hän oli määrännyt minulle rikkaan naimisen ja kuvitellut mielessään, että minä, häiden vietettyä, jotka olisivat komeammat kuin mitkään tähän asti vietetyt häät, olisin loistavana tähtenä Newyorkin loistavissa piireissä. Nyt on kaikki nämät hänen toiveensa menneet mitättömiin. Arvaas kuinka katkeralta se mahtaa tuntua! Minä mielelläni lohduttaisin häntä ja sopisin hänen kanssaan, mutta hän ei voi antaa minulle anteeksi mitä olen tehnyt. Kun hän lähtiessämme suuteli minua, luin selvään hänen kasvoillansa sanat: 'Jos tahdot mennä perikatoon, niin mene, minä en sitä voi enää estää'."
"Mutta ehkä hänen mielensä muuttuu, kun hän näkee kuinka onnellisia me olemme", sanoin minä.
"Minä pelkään ett'ei hän sitä tee. Maria-täti ei voi käsittää, että se voisi olla onnellinen, jonka täytyy alkaa taloutensa yksinkertaisella villa-matolla laattialla. Hän pitää sitä varsin sopimattomana ja ymmärryksen puutteena, että olemme onnellisia sellaisessa tilassa. Minä ai'on juuri tuollaisessa tilassa olla hyvin onnellinen; luonnollisesti tulen minä alati loukkaamaan hänen moralista tunnettansa, ja, niinkuin jo äsken sanoin, tahtoisin välttää sitä, sillä minä pidän paljon Maria-tädistä, ja se huolettaa minua, ett'en voi tehdä hänen mielensä mukaan."
"Arvattavasti on mahdotoin saada häntä käsittämään, mikä aarre meillä on toisissamme ja rakkaudessamme tähän iloiseen, raittiisen luonto-elämään", sanoin minä.
"Niin, se on mahdotointa. Maria-tädin käsitys matkasta vuoristossa on se, että istumme hienoimmassa puvussamme ravintolan akkunan luona ja katselemme vuoria. Hän ei varmaankaan viitsisi kastella kenkiänsäkään nähdäkseen näitä kauniita maisemia. Varmaan tuo hyvä sielu nyt valvoo kaiket yöt surren onnettomuuttani, ja vaivaa aivojansa ajattelemalla kuinka voisimme helpoimmalla tavalla viettää loistavaa elämää."
"Ja sinä olet vapaa ja iloinen kuin rastas."
"Niinpä olenkin. Minä en toivo mitään hartaammin, kuin että voisimme asua jossakin näistä pienistä vuorikaupungeista, niinkuin äitisi ja enosi tekevät. Minä rakastan näitä yksinkertaisia, ystävällisiä luonnon lapsia."
"Mutta kun emme voi asua täällä, täytyy meidän koettaa valmistaa itsellemme Newyorkissa pienen, yksinkertaisen, ystävällisen ja vilpittömän kodin, samallaisen, kuin kodit täällä ovat."
"Niin, sen kyllä teemmekin", vastasi hän; "kun vaan päätämme olla vapaita, niin olemmekin vapaita. Tämäpä onkin avio-liiton etuja. Yksin eläessämme olemme jäsenenä jossakin perheessä, ja meidän täytyy seurata sitä, minne se matkustaa. Mutta nyt kun olemme naineet, voimme aivan seurata omaa tahtoamme, sillä olemmehan kuningas ja kuningatar omassa valtakunnassamme. Oman kotimme saamme järjestää miten itse tahdomme ja hallita aivan yksivaltaisesti siinä."
"Se on aivan totta", vastasin minä. "Tästä lähin kutsutaan sinua ja minua Henderson'in perheeksi, ja ihmiset kertovat että Henderson'illa tehdään niin tahi niin, ja Henderson'illa ei tehdä niinkuin muualla. Meitä tutkitaan aivan kuin jotakin uutta valtiota."
"Niin kai!" sanoi Eva innokkaasti; "ja kun he ovat kyllin tutkineet leveys- ja pituus-asteemme, maanlaadun ja tavat valtakunnassamme päättävät he, voivatko käydä meitä tervehtimässä tahi ei."
"Ja sinä et laisinkaan pelkää vaikka meistä sanottaisiin: 'voi kuinka nuot Henderson'it ovat omituisia ihmisiä!'"
"En vähintäkään, niinkauan kuin tuo ihmeteltävä omituisuus on ainoastaan joku omituisempi mukavuus", vastasi Eva. "Jokapäiväis-huone, esimerkiksi sellainen kuin Jaakko-enosi, räiskyvällä tulellaan pienessä uunissa, kirjoillaan ja yksinkertaisilla aterioillaan, olisi jotakin varsin outoa Newyorkissa, jossa ei tulla toimeen ilman suuria peilejä, marmori-levyjä, silkki-tupsuja, damastikartiineja ja ilman suurta joukkoa mukavia ranskalaisia nojatuoleja, joita ympäröi ylellisyyden haudankaltainen pimeys. Nyt minä ai'on asettaa kotini aivan samalle yksinkertaiselle kannalle, kuin kodit täällä ovat; meidän vierashuoneemme on oleva valoisa, vilkas, laaja ja vapaa ylellisistä koristeista, kullattuna ainoastaan auringon kultaisilta säteiltä, aivan niinkuin äitisi vieras-huone on. Kuinka ihanasti miellyttävältä eikö kaikki näytä äitisi kodissa hämärässä, kun me kaikki istumme valkean ympärillä ja liekki valaisee tauluja ja kirjoja ja antaa niille tuollaisen uneksuvan hohteen."
"Sinä olet pieni runoilija, lemmittyni; sinun toimenasi on nyt muuttaa elämän prosan runoudeksi."
"Niin, ja sitä kutsun minä naisen tehtäväksi maan päällä. Meidän naisien 'kutsumus' tässä maailmassa on, minun ajatukseni mukaan, tehdä elämän suloiseksi, salata, peittää kaikki mikä on kovaa, kuivaa ja prosaillista elämässämme ja tuoda esiin sen runolliset, valoisat puolet. Minun mielestäni pitäisi naisen olla, niinkuin Hawthorne sanoo, 'elämän sulostaja'."