YHDEKSÄSNELJÄTTÄ LUKU.
Kihlattu.
Nyt minä siis olin kihloissa Evan kanssa!
Morsiameni perheessä oli tunteet minua kohtaan hyvin erinlaatuiset. Rouva van Arsdel näkyi kärsivällisesti tyytyvän kohtalon tutkimattomiin töihin ja herra van Arsdel näkyi vähitellen muuttuvan ystäväkseni. Ida oli yhtä ystävällinen kuin ennenkin ja Alice'kin yhtyi vihdoin meidän puolueesen, joka olikin luonnollista, sillä iloiset, jalot, nuoret tytöt ovat aina taipuvaisia katselemaan elämää sen valoisalta puolelta ja suosivat aina nuorien rakastavien onnea.
Minä kirjoitin kaikesta mitä oli tapahtunut äidilleni, joka, jos hän teki päätelmiä minun kirjeeni mukaan, olisi voinut luulla, että "Hesperian sadut" ovat todellisuudeksi muuttuneet, ja että todellakin löytyy naisia, jotka ovat muodostetut ainoastaan hyvistä ominaisuuksista. Sekä lapsuuteni morsian, että nuoruuteni uni-morsian ilmaantuivat elävinä, liikkuivat ja hengittivät tässä lumoavassa, todellisessa morsiamessani. Minä koetin muilta salata onneani, koetin olla maailman silmissä tyyni ja levollinen, koetin uskottaa muita, että olin järkevä ja kylmä enkä sokaistu ja lumottu, niinkuin todella olin. Kaikki ihmiset näyttivät nyt erittäin ystävällisiltä silmissäni, ja toivoin oikein sydämestäni, että kaikki ystäväni joutuisivat kihloihin. Kuinka ihminen voisi olla onnellinen, ellei hän nauti samaa onnea kuin minä? Mutta eipä kenkään voinut olla yhtä onnellinen kuin minä, sillä eihän löytynyt kuin yksi Eva, ja hän oli minun!
Joka aamu, kun heräsin, tunsin omituisen ilon väristyksen ruumiissani. Oliko tämä kaikki todellakin totta? Vieläkö hän oli tässä maailmassa, tahi oliko tuo sanomattomasti suloinen kangastus sumuna kohonnut taivaasen? Minä vapisin kun ajattelin ihmis-elämän katoavaisuutta. Oliko mahdollista, että hän voisi kuolla? Oliko mahdollista, että onnettomuus rautatiellä, että varomatoin askel, että lääkärin hairahdus voisi saattaa tämän kalliin elämän murtumaan kuin vesi-kuplan, voisi saada Evan katoamaan maan päältä? Rakkauteni tuimuus johdatti ajatukseni kaikkiin niihin onnettomuuksiin, jotka ihmis-elämää uhkaavat. Kuhunkin iloon on suljettuna yhtäsuuren surun mahdollisuus. Rakkaus, jos ei mikään muu, saapi meidät huomaamaan oman heikkoutemme ja sentähden rukoillen laskemaan aarteemme taivaallisen isämme varjeluksen alle.
Väliin tuntui liian rohkealta toivoa, että hän todella eläisi niin kauan, että saisin häntä kerran vaimokseni kutsua. Joka aamu vein hänelle tuoreen orvokki-kääriön ynnä sydämellisiä tervehdyksiä, vakuuttaakseni itseäni, että hän vielä eli maan päällä. Sitte tein väsymättä työtä koko päivän, ajatellen aina vaan tuota miellyttävää, pientä kamaria, jossa tapasin hänet, kun ilta tuli. Ken uskaltaa väittää että nyky-aika on prosaillinen? Kuolematoin poesia naisen ja miehen välillä on yhtä elävä, yhtä tuores nyt, kuin se oli edenin kukka-tarhassa.
Muuan mainio kirjailija puhuu siitä vapaudesta, jonka mies saavuttaa, kun hän on löytänyt elämänsä johdattajan. Hänen ei tarvitse enää olla kohtelias ketään muita kohtaan kuin häntä, hänen ei tarvitse pitää lukua muiden hymyistä tahi harmista. Lempeni ihana ruhtinatar oli valinnut minut kumppaliksensa, ja kun hän rakasti minua, niin mitä minä välitin muusta maailmasta!
Se ei minua laisinkaan surettanut, että hänen äitinsä ja tätinsä pitivät minua karttamattomana onnettomuutena, jota täytyy kärsiä, tahtoipa tahi ei. Vähät minä pidin lukua noista kylmistä katseista ja pistävistä lauseista, niinkauan kuin kulta-kähäräinen Ariadne'ni piti kiini siitä langasta, joka johdatti minut tämän labyrintin läpi, ja joka antoi minulle sen taika-avaimen, jonka avulla sain oven auki. Kun kerran jälleen pääsin hänen pieneen "Italiaansa", — tuohon miellyttävään kamariin, jossa ensin tutustuimme — naureskelimme, puhelimme ja teimme muistutuksiamme kaikesta muusta maailmasta. Keskustelun aineista ei ollut koskaan puute, eikä kenkään voinut olla onnellisempi kuin me.
"Etpä arvaa, Harry, mikä työ meillä on ollut Maria-tädin kanssa", sanoi Eva eräänä iltana, sitte kun kihlauksemme oli julkaistu. "Tiedäthän, että hän on äitini vanhin sisar ja kun äitini on ollut pehmeäluontoinen, on Maria-täti aina hallinnut sekä häntä, että meitä. Hän päättää niin jyrkästi kaikista äitini asioista, että varmaankin luulen äitini pelkäävän häntä. Ei Maria-täti ole paha-luontoinen, ei suinkaan; mutta hän pitää aivan luonnollisena asiana, että hänen tulee hallita koko maailmaa, ja hän hämmästyy aina suuresti, kun hän huomaa, ett'ei hän taida sitä tehdä. Minä en ole koskaan vastustanut häntä, sillä on aina paljon helpompi antaa perään, kuin vastustella; ja sanoohan katekismuksemme sitä paitsi: olkaat kuuliaiset teidän opettajillenne ja isännillenne."
"Mutta nyt luulit tulleesi asemaan, jossa myöntyväisyys ei enää ole mikään avu."
"Aivan niin. Ida saarnasi aina, että meillä täytyy löytyä rohkeutta olla väliin mielistelemättäkin, jos tahdomme saada jotakin toimeen tässä maailmassa; senpätähden minäkin istuin korkeille hevosilleni ja peloitin Maria-tädin myöntyväisyyteen."
"Silloin lienet todella ollut peloittava", muistutin minä nauraen.
"Olisitpahan nähnyt minua vaan! Oikein minä hämmästyin itsekin. Minä sanoin hänelle, että hän on tähän asti hallinnut äitiäni, mutta että hänen nyt täytyy jättää äitini rauhaan; ja mitä minuun itseeni tulee, vakuutin olevani nainen, enkä mikään lapsi ja sanoin tahtovani itse valita osani elämässä, sillä se oli oikeuteni. Voinpa vakuuttaa, että se oli kiivas taistelu, mutta minä jäin toki voittajaksi."
"Selvä kapinahan se oli", lausuin minä.
"Niin, se oli oikein tuima taistelu, mutta seuraus siitä oli, että uusi hallitus julistettiin vanhan sijaan. Äitini hallitsee nyt valtakunnassaan ja minä olen hänen ensimmäinen ministerinsä. Äitini on myöskin sangen iloinen, että hän pääsi Maria-tädin hirmu-hallituksesta vapaaksi sen kautta, että minä päätin itse valita tieni elämässä. Maria-täti on peloitellut minua kauheimmilla ennustuksilla ja uhkauksilla ja on ladellut eteeni pitkän rivin esimerkkejä naisista, jotka ovat menneet naimisiin rakkauden vaikutuksesta ja sentähden joutuneetkin onnettomuuteen. Olisipa voinut luulla, että kerjäläissauva ja nälkään nääntyminen on ainoa tulevaisuutemme; ja kuta enemmän minä nauroin, sitä kauheammaksi kävi hän. Hän ei säälinyt minua ja antoi minulle hyvin huonon päästö-kirjan. Minä olin muka kasvatettu siten, ett'en kelvannut mihinkään, en taitanut mitään, en ymmärtänyt mitään ja hän vakuutti olevani aivan kykenemätöin työhön. Sanalla sanoen, hän kuvasi kelvottomuuteni niin perinpohjaiseksi, että olisit varmaankin vavissut, jos olisit kuullut kaikki mitä hän sanoi."
"En minä vähintäkään vapise", sanoin minä, "toivoni on vaan, että jo huomenna voisimme saada oman kodon itsellemme."
"Maria-täti sanoi minun tehneen kunnottomasti siinä, että menin kihloihin varattoman miehen kanssa, sitä enemmän, kun isän rikkaus nyt on joutunut rappio-tilaan, ja hänellä ei ole varoja suuriin kustannuksiin minun tähteni. Ymmärräthän, että Maria-tädin silmä-määränä ovat häät, puolta komeammat ja myötäjäiset kahta muhkeammat kuin Elmore'n, palatsi, toista vertaa laajempi kuin Rivingston'in, ja päälliseksi puolta suurempi määrä vaunuja, hevosia ja ajokaluja, kuin Maria Rivingstone saapi; ja jos isäni laittaisi minulle kaikkia näitä, olisi hän köyhä mies, sanoi hän."
"Sinä kaiketi vakuutit hänelle, ett'emme kaipaa laisinkaan tuota ylellisyyttä", vastasin minä.
"Luonnollisesti tein minä niin. Minä sanoin hänelle, ett'emme huoli tuollaisista hälisevistä ja kalliista häistä, ett'en minä aikonut tuottaa hääpukuani Parisista, että nuorella naisella, joka on vähänkin säästäväinen, on kylliksi vaatteita mennäksensä naimisiin, ett'ei meillä ole aikomus asua palatsissa ja että me tulemme toimeen vaunuittakin. Minä sanoin myöskin hänelle, että löytyy halpoja asunnoita, vähäpätöisemmillä kaduilla, että se, jota haluttaisi, kyllä tulisi meitä tervehtimään, vaikka asuisimme missä hyvänsä, ja että se, joka ei sitä tekisi, voisi pysyä poissa."
"Oivallisesti, Evaseni, ja sinä olisit samassa voinut kertoa hänelle, kuinka rouva Recamier viekoitteli koko nerokkaan ja loistavan maailman Parisissa pieniin halpa-arvoisiin huoneisinsa Abbaye-aux-Bois'in vanhassa luostarissa Sèrnes-kadun varrella. Ihmiset tahtovat aina tulla sinne missä sinä olet."
"Minä en tahdo olla rouva Recamier'in vertainen", huudahti hän; "mutta uskallan kuitenkin väittää, että ystävät aina tulevat iloiseen ja hauskaan kotiin, jossa heitä mielihyvällä otetaan vastaan; ja muista emme pidä lukuakaan, kuin ystävistä."
"Niin, me tahdomme näyttää heille, kuinka suloiseksi koti voidaan muodostaa", lausuin minä.
"Sen me tahdomme tehdä", vastasi Eva; "toivoni on aina ollut saada pieni soma huone, joka olisi minun omani, ja jossa minä voisin näyttää kaiken kuntoni. Minulla on koko joukko mieli-kuvitteluja, jotka tahdon toteuttaa omassa kodissamme, ja luuloni onkin, että voin tehdä sen hauskaksi."
"Ell'et sinä voi, ken sitte voisi sen tehdä?" kysyin minä ihastuneena.
"Katsos tänne, Harry", lisäsi hän, "minulla on jo alku tiedossa. Kaikki taulut tässä pienessä huoneessa ovat minun, ostetut minun kuukaus-rahoillani; ne kuuluvat kokonaan minulle, ja ajattelepas, kuinka taulut somentavat huonetta! Sinä tiedät myös, että meillä on kuusi tuhatta dollaria, jotka isäni äiti lahjoitti minulle! Päälliseksi, huomaapas herraseni, koko hopeainen kermakulppo ja kuusi ruokalusikkaa! No, Harry, eikös minulla ole oivallisia perinnöitä, vaikka isäni kadottaisikin kaiken omaisuutensa?"
Tässä oli jotakin, joka muistutti minua lapsuuteni, aikoja sitte kuluneista päivistä, kun Susie ja minä laitoimme pienen pesämme suuren vahterin alle ja kokosimme kastanja- ja pähkinä-varastojamme, sekä tuumimme yksivakaisesti vastaisesta elämästämme, yhtä viattomina, kuin kaksi oravaa, ja minä hymyilin kyyneleet silmissä. Minä juttelin Evalle pienen eidyllini, ja sanoin, että se varmaan oli kangastus hänestä, ja että minun pieni lapsuuden-enkelini oli johtanut minut hänen luokseen.
"Sinun pitää kerran viedä minut sinne ja näyttää minulle ne paikat, joilla te yhdessä leikitte, ja siellä me noukimme mansikoita ja kukkia ja kuuntelemme peipon viserrystä", sanoi hän. "Ah, maailma ei ymmärrä, kuinka vähällä voidaan olla onnellisia!"
"Niin, ne, jotka ymmärtävät hakea onnea", vastasin minä.
"Ihmiset koettavat hankkia rahoja, saadakseen esineitä, joita he eivät tarvitse, sillä tarpeettomiahan ovat nuo suuret kutsumukset ja kemut, ja kaikki niitä seuraava ylellisyys, turhamaisuus ja kuolettava ikävyys; sillä maksaahan yksi ainoa niistä yhtä paljon, kuin tarvittaisiin koko perhekunnan vuotiseksi elatukseksi New Hampshire'ssa. Minä toivon, että asuisimme siellä."
"Sitä minäkin toivon kaikesta sydämestäni, mutta minun työni pakoittavat minut olemaan täällä; sentähden täytyy meidän laittaa itsellemme pieni koti Newyorkissa. Minun täytyy aina olla kirjanpainajain läheisyydessä ja näiden juoksupoikain kiusattavana, jotka käyvät käsikirjoituksia vaatimassa; mutta kesällä lähdemme New Hampshire'en äitini luokse ja elämme oman päämme mukaan."
"Tiedätkös, Harry", sanoi Eva hetken ääneti oltuaan, "minä olen huomannut, että Sofie Elmore todella on ihastunut Sydney'hin. Minä en käsitä, kuinka se voi käydä laatuun, mutta niin on kuitenkin asian laita. Toivotko, että he joutuisivat kihloihin?"
"Totta kaiketi", vastasin minä. "Minä toivon, että kaikki kunnon ihmiset menisivät kihloihin ja tulisivat yhtä onnellisiksi kuin me. Sillä tavalla minä selvitän nais-kysymyksen."
"Tiedäpäs, minä annoin Sydney'lle, kun hänet viime kerran tapasin, pienen viittauksen Sofie'sta. Saas nähdä, enkö minä lennättänyt hänen sydäntänsä, croquet-pallon tavoin, Sofie'n puoleen."
"Miten menettelit sitte?"
"Oh, anna minun olla siitä kertomatta. Tuollaisia miehiä voimme johtaa tavalla, jota on vallan mahdotoin selittää, ja tahdonpa panna hansikka-parin vetoon kanssasi, että Sydney kääntyy Sofie'n puoleen. Sydney ei todella ansaitsisi saada häntä, mutta Sofie pitää hänestä ja tulee kyllä hyväksi vaimoksi. Mutta kuinka on silloin Maria-tädin laita! Se on oleva hänen viimeinen katkera palansa, jos Sydney joutuu Elmore'n perheesen."
"Niin kauan, kun hän ei vaan saa sinua, olen minä tyytyväinen", sanoin minä.
"Ajattelepas", lisäsi hän, "kuinka vähältä piti, ett'en viime keväänä joutunut kihloihin tämän miehen kanssa juuri sentähden, että olin väsynyt ja suuttunut koko maailmaan, ett'en tietänyt, mitä minun oikein piti tekemän, kun ei minulla aina ollut voimaa antaa kieltäviä vastauksia äidilleni, Maria-tädille ja kaikille muille."
"Mutta mistä sait sitte voimaa?"
"Niin, herraseni, minä satuin näkemään, kuinka muuan joutui joutumistaan pauloihini, ja minä tahdoin filosofin tarkkuudella ottaa vaaria, kuinka piti käymän, kunnes … minun tuli sääli sinua."
"Ja sitte?"
"Sitte rupesin minä huomaamaan, ett'en olisi voinut sopia kenenkään muun kanssa, ja, kuten tiedät, oli minun joku ottaminen."
"Vai niin, minun kanssani sinä sovit; kiitos siitä sanastasi."
"Niin, Harry, sinä olet minun mielestäni hauskuttavakin. Sydney'n kanssa ei minua koskaan olisi miellyttänyt istua koko iltaa, kuten sinun kanssasi. Minä otin aina turvani whistiin ja muihin seurapeliin, huvittaakseni häntä. Ei minun päähäni milloinkaan juolahtanut ajatus, rientää akkunan ääreen, katsoakseni, josko hän tulisi, enkä tuntenut vähintäkään kaipausta, kun hän oli matkustanut seudultamme pois. Päinvastoin luulen minä, että olisin toivonut hänen matkojensa yhä kestävän. Mutta Sofie tekee toisin. Mies-rukka! jonkun toki täytyy häntäkin kaivata, sillä hän ei ole tyytyväinen, ell'ei lemmittävänsä ihaile häntä. Minä sanoin hänelle, että hän tarvitsee vaimon, joka uhraisi itsensä hänelle suuremmassa määrässä kuin minä, ja mielistelin häntä hiukan — se oli niin tuon hupsun mieleen! Hetken kuluttua mainitsin minä ikääskuin sattumalta kohteliaan lausunnon, jonka hänestä oli antanut muuan nainen, jota ei muka olisi niin helppo miellyttää, ja sinä et voi arvata hänen ihastustaan! Hiiri, joka on keksinyt paistetun juuston-palasen, ei voi olla ihastuneempi. Minä en tahtonut sanoa, kuka tuo nainen oli, mutta minä johdatin hänet niin selville jäljille, että hänen täytyy arvata ketä tarkoitin. Sitähän minä tarkoitin, kun sanoin työntäneeni hänen sydämensä, croquet-pallon tavoin, Sofie'n puoleen. Saatpas nähdä, että heillä on komeat häät samalla kertaa kuin meillä yksinkertaiset."