KAHDEKSASNELJÄTTÄ LUKU.
Minä kosin appia.
Elämässä löytyy monta porrasta lumouksesta todellisuuteen, jotka eivät ole niin varsin helppoja kulkea. — Jok'ainoa ihastus, jok'ainoa miellyttävä tapaus tässä maallisessa elämässämme on ylellisyys, jonka meidän täytyy maksaa jollakin vastaavalla surulla tahi kärsimyksellä. Saksalainen kirjalija Tieck kertoo kauniin sadun lumotusta seudusta, ihmeellisillä kultaisilla linnoilla, lähteillä, kukilla ja kulta-siipisillä keijukaisilla, jotka elävät alituisessa onnellisuudessa. Mutta tätä ihanuutta eivät nähneet muut, kuin salaisuuden tuntijat — kaikkien muiden silmissä oli tämä keijukaisten maailma autio erämaa. Parina päivänä olin minäkin nähnyt tämän ihme-maailman, olin kulkenut sen lumotuissa lehdoissa, tietämättä olinko elävien joukossa tahi en. Noina ensimmäisinä, sanomattoman suloisina hetkinä, jolloin kukin sumu haihtui lemmen-maailmasta, jolloin kaikki oli selkeyttä, sopusointua ja rauhaa, tuntui elämä muuttuvan aivan kokonansa. Mutta kuljettuani tässä autuuden maassa ja puhuttuani enkelien kielillä, täytyi minun palata takaisin jokapäiväisyyden maailmaan, koettaakseni kuolevaisen kielellä tulkita näitä ihmeitä ja salaisuuksia — sanalla sanoen, minun täytyi mennä herra van Arsdel'in luo, pyytämään hänen tytärtänsä omakseni.
Niin viehättävää kuin onkin menestyksellä kosia ihanaa naista, niin tukalaa on sama tehtävä vastaisen apin luona.
Tavallisesti ei miehet katsele suopeilla silmäyksillä, kun joku toinen rakastaa viehettävää naista heidän tuttavistansa, he harmistuvatkin kun kuulevat, että tuo toinen on onnistunut kosimisessaan. "Mikähän ominaisuus tuolla miehellä tyttöä miellytti?" on aina ensimmäinen kysymys tällaisissa tilaisuuksissa. Ja ne, joilla on tyttäriä, vihaavat jo edeltäpäin kaikkia, jotka haluavat heidän tyttäriänsä omiksensa. Tämän kyllä tiesin edeltäpäin aistin-tapaisesti, ja jos minulla olisi sellainen tytär kuin Eva oli, olisin valmis ampumaan sitä otsaan, joka tulisi ryöstämään häntä minulta.
Herra van Arsdel oli tosin kyllä tyvenellä tavallansa tähän saakka ollut minulle hyvin suosiollinen. Mutta kuitenkin olin vähän levotoin, pelonalainen, kun pyysin saada puhua erittäin hänen kanssansa Idan työhuoneessa.
"Minä olen puhunut äidin kanssa, Harry", kuiskasi Eva, "ja hän rupeaa jo tointumaan hämmästyksestänsä."
Rouva van Arsdel kohteli minua tyvenellä kärsivällisyydellä, ikääskuin olisin ollut hammastauti, tahi joku muu elämän karttamattomista rasituksista. Neiti Alice oli hyvin kylmä minua kohtaan, ainoastaan Ida oli ystävällinen.
Herra van Arsdel oli myöskin kylmä, kuiva ja varovainen, ja näkyi karttavan kaikkea, joka antaisi minulle syytä tunteitani selittää; senpätähden päätin ruveta kiertelemättä puhumaan asiastani, yhtä suoraan, kuin jos juttelisimme jostakin kauppa-asiasta.
"Herra van Arsdel, minä rakastan teidän tytärtänne. Hän on luvannut puolestansa myöskin rakastaa minua ja hänen luvallansa pyydän nyt teidän suostumustanne avio-liittoomme."
Hän otti silmä-lasit käteensä, pyyhki niitä hitaasti minun puhuessani, yskäsi ja lausui:
"Herra Henderson, minä olen aina kunnioittanut teitä; mutta minun täytyy myöntää, ett'en tiedä miksi antaisin teille tyttäreni."
"Aivan yksinkertaisesti sentähden, että teidän, hyvä herra, luonnon lakien mukaan, täytyy antaa hänet jollekulle, ja hän on valinnut minut."
"Mutta hänen äitinsä mielestä olisi Eva kyllä voinut valita paremminkin."
"Minä kyllä tiedän, että neiti van Arsdel voisi mennä naimisiin jonkun rikkaamman miehen kanssa, kuin minä olen, mutta sen takaan, ett'ei hän koskaan löydä miestä joka hellemmin häntä lempisi, tahi pitäisi enemmän huolta hänen onnestansa kuin minä. Sitä paitse on minulla ollut kunnia tulla valituksi häneltä itseltä ja olettehan huomanneet, että Eva pysyy lujana siinä, johon hän kerran on kiintynyt."
Hän hymyili, katseli minua ja iski veitikkamaisesti silmäänsä, lausuessansa:
"Eva on aina seurannut omaa päätänsä."
"Suokaa sanoani, että naisen, valitessansa kumppalia elämän läpi, aina täytyy saada seurata omaa mieltänsä."
"Teillä on kyllä oikein, herra Henderson, mutta eiköhän hänen vanhemmillansakin ole oikeus kieltää häntä menemästä epä-vakaiseen avio-liittoon."
"Herra van Arsdel, minä en tiedä, että tarjoan hänelle mitään epä-vakaista avio-liittoa. Minulla tosin ei ole rikkauksia tarjottavina, mutta minä toivon toki voivani hyvin elättää vaimon ja perheen. Minä olen terve, jaksan kyllin tehdä työtä, ja virkani lupaa minulle hyvän palkan ja arvollisen aseman yhteiskunnassa."
"Mitä te kutsutte viraksenne?"
"Kirjalliset toiminnot."
Hän katseli minua, hymyellen epäilevästi.
"Niin, herra van Arsdel", lisäsin minä. "Nykyaikaan on työ kirjallisella alalla virka, joka hankkii meille sekä mainetta että varoja."
"Mutta eikö se ole hyvin epä-vakainen virka?"' kysyi hän.
"Sitä en usko. Työ, jonka, tarkoitus on tyydyttää suurta, yhä lisääntyvää tarvetta, on mielestäni sangen edullinen. Lukemisen tarve on yhtä-laajalle levinnyt ja yhtä vakava, kuin kaikki muutkin tarpeet elämässä ja niillä, jotka tätä tarvetta tyydyttävät, on yhtä varma toimi, kuin niillä, jotka hankkivat meille kankaita ja rautatien-kiskoja. Nykyaikaan on kirjailijain onni kohoamassa."
Ajatuksiinsa vaipuneena naputteli herra van Arsdel pöytää sormillansa.
"Suokaa", jatkoin minä, "että ko'en käytännöllisesti esitellä tätä asiaa. Jos nuorella miehellä, joka on hyvä ja siivo käytökseltänsä, jolla on oivallinen terveys ja hyvät perus-aatteet, on seitsemänkymmentä tuhatta dollaria hyvässä asiassa, voipiko hän elättää perhettä?"
"Kaiketi", vastasi herra van Arsdel, ja alkoi tarkastaa puhettani; "se olisi kyllä hyvä alku."
"No hyvä", pitkitin minä, "terveyteni, kasvatukseni ja kirjallinen taitoni vastaavat tätä summaa ja tuottavat minulle ensi vuonna yhtä paljon, kuin seitsemänkymmentä tuhatta dollaria kymmenen prosentin jälkeen. Mielestäni on tuo summa miehessä yhtä varmana kuin jossakin kauppa-yrityksessä. Minusta nähden on mies, joka säästää terveyttänsä, maassamme paljon varmemmalla perusteella, kuin mikään kanta-varasto."
"Se on kyllä totta sekin", vastasi herra van Arsdel.
"Niin onkin, isä kulta", virkki Eva, joka nyt tuli sisään, eikä voinut hillitä haluansa lisätä jonkun sanan keskusteluumme; "jos otamme kiinityksen omaisuuteen, josta emme voi luopua koko ikänämme, niin on aina parasta, että valitsemme sellaisen omaisuuden, joka voi meitä miellyttää."
"Niinkö luulet olevan laidan tässäkin tapauksessa, pieni tyttöseni?" kysyi isänsä, nipistäen hänen poskeansa.
"Olenpa melkeen varma siitä. Herra Henderson on vähin ikävä seurakumppali kaikista tuttavistani, ja muutoin, onhan jo aika, että otan jonkun; sillä ethän tahtone, että menen luostariin?"
"Mutta miten käy tuolle herra Sydney-paralle?"
"Herra Sydney-parka kävi vast'ikään täällä. Minä pyysin saada lausua hänelle pari sanaa kahden kesken, ja vakuutin hänelle, ett'en minä millään tavoin voisi tehdä häntä onnelliseksi, ja hän asettaa aina oman onnensa etupäähän.
"Hyvä, hyvä! Varmaankin olette, herra Henderson, huomanneet, että naiset hallitsevat tässä talossa. Te ja Eva saatte sentähden päättää tästä asiasta Evan äidin kanssa."
"Saan siis otaksua, että te puolestanne…"
"Minä puolestani suostuu siihen", keskeytti herra van Arsdel.
"Minä siis olen voittanut", huusi Eva iloisesti.
"Siitä en voi olla aivan varma, nuori neitini", sanoi herra van Arsdel, "jos saan päättää jotakin siitä tavasta, jolla äitisi valitti käytöstäsi eilen illalla."
"Nyt on Maria-täti ainoastaan voitettava. Näetsen, isä, nyt on vallan-kumouksien aika. Maria-tädinkin valta on nyt kumottava. Hän on jo kyllin kauan johdattanut äitiämme ja meitä kaikkia, mutta nyt on hänen luopuminen vallastansa ja minä ai'on astua hänen sijaansa. Harry ja minä ai'omme alkaa uuden hallitus-suvun. Minä kruunaan hänet kuninkaaksi ja hän kohottaa minut kuningattareksi ja sitte me hallitsemme omassa valtakunnassamme. Maria-tädin täytyy lohduttaa itseänsä, sillä meitä ei nyt enää voi kenkään estää. Me tahdomme elää onnellisina omalla tavallamme, kysymättä heiltä neuvoa."
"Hyvä, hyvä!" lausui herra van Arsdel ja katseli iloisesti niitä vallottomia hyppyjä, joita Eva teki, viimeisiä sanojansa lausuessaan. "Nuoret ihmiset ovat hyvin uskaliaita."
"Joka ei uskalla mitään, se ei mitään voitakaan", sanoin minä, melkeen itsekseni.
"Eva ei ymmärrä rahan arvosta enemmän kuin vastasyntynyt peipon poika", sanoi hänen isänsä.
"Mutta nuot vastasyntyneet peipon pojat taitavat toki laittaa pesiä itselleen, kun heidän aikansa tulee", vastasi hän. "He eivät vaivaa aivojansa kiinityksien hankkimisella, eikä korkojen laskemisella, vaan laulelevat ja ovat aina iloisia, ja kuitenkin käy heille aina hyvin; samoin toivon itsellenikin käyvän."
"Mutta sinulla on suuri taipumus miellyttävimmällä tavalla menettää rahoja, sen minä kyllä tiedän", muistutti herra van Arsdel.
"Kuinka voit, isä, noin moittia omaa tytärtäsi! Minulle ei anneta sitä arvoa, jonka ansaitsen. Sisimmässäni löytyy oikea nerollisuus talouden hoitoon. Harry on luvannut opettaa minulle kauppa-kirjan pitoa ja kun kuulun tuohon sukuun, joka aina voittaa opettajansa, niin luulen, että voin kuuden kuukauden kuluttua tuoda esiin jonkun uuden tavan kirjan pidossa. Jahkapa saan oman kodin niin varmaankin tulette minua tervehtimään; minä tahdon tehdä sen mitä hauskimmaksi, iloisimmaksi ja valoisimmaksi ja kestitän teitä aina hyvällä ruo'alla. Minun kodissani saapi kukin mitä vaan haluaa, siellä saapi kukin huvitella itseänsä miten vaan tahtoo, siitä ihmiset pitävät."
"Senpä kyllä uskon, mutta taloja ei kasva puissa, niinkuin itse tiedät", sanoi herra van Arsdel.
"Mutta onhan minulla kuusi tuhatta dollaria, jotka isän-äiti lahjoitti minulle."
"Ja kuinka suuren talon luulet sillä voivasi ostaa?"
"Ehkäpä niin suuren kun se oli, jossa sinä ensin asuit äidin kanssa."
"Sinä et tyydy sellaiseen asuntoon."
"Miksikä en? Olemmeko me paremmat kuin te?"
"Ette olekaan, mutta nykyaikaan ei mikään nuori pariskunta tahtoisi tehdä niinkuin me teimme."
"Sittepä saat, isä kulta, nähdä jotakin varsin outoa auringon alla, sillä Harry ja minä ai'omme olla esikuvia tyytyväisyydessä ja onnellisuudessa. Me ai'omme elää niinkuin muinaisessa kultaisessa ajassa elettiin. — Vaan, mitä näen! Eikö Maria-täti tule tuolla kadulla? Nyt, Harry, nyt saamme tulisimman taistelun. Minä riennän edelläpäin valloittamaan äitiä ja julistamaan, että vallankumous on hankkeissa." Näin sanoessaan kiiruhti hän ulos huoneesta.
"Herra Henderson", lausui herra van Arsdel, Evan mentyä ulos, "näyttääpä siltä kuin todella joutuisitte jäseneksi perheessämme. Sentähden tahdon olla rehellinen teitä kohtaan, ett'ette joudu perheesen suljetuin silmin. Yleensä luullaan, että tyttäreni perivät suuria rikkauksia; mutta nyt kallistuvat asiat sille suunnalle, että piakkoin saatan olla samalla asemalla, josta aloin, niin että saan alkaa jällensä aivan alusta. Tyttäreni eivät saa mitään, sillä näen vaaran uhkaavan, jota en voi torjua."
"Arvoisa herra van Arsdel", sanoin minä, "vaikk'en teidän tähtenne soisi tuollaisen onnettomuuden tapahtuvan — ja sydämestäni toivon ett'ei se tapahdukaan — niin haluaisin toki tilaisuutta näyttää, kuinka suuresti rakastan Evaa."
"Nähtävästi on hänen sydämensä teihin kiintynyt, ja, totta puhuen, sehän onkin tosi onnemme, kun saamme sen, jonka sydämemme on omaksensa valinnut. Itse puolestani en minä, herra Henderson, rakasta liiallisuutta, huvimatkoja ja kaikkea tuollaista, jota naiset niin paljon ajattelevat, ja luulenpa, että Eva siinä kohden on vähän kaltaiseni. Minä puolestani olisin mieluimmin suvella vanhassa kodissani, söisin mansikoita ja maitoa, istuisin isä-vainajani vanhassa nojatuolissa, ja katselisin kun karja palaa laitumelta. Jos muut ihmiset olisivat samasta mielestä kuin minä, ei olisi niin vaikeata elää tässä maailmassa. New Hampshire'ssä, josta minä olen syntyisin, tuskin löytyy ainoatakaan perhettä, joka tarvitsisi enemmän kun viisi tuhatta dollaria vuodessa ja kuitenkin on heillä kaunis talo, hyvä pöytä, he voivat antaa almuja köyhille ja elää sangen iloisesti."
Näissä, tuon kunnon miehen sanoissa, oli jotakin hyvin liikuttavaa, ja ehkä olin minä ensimmäinen, jolle hän tunnusti salaiset vaaransa, joiden kanssa hän kamppaili.
"Näette, herra Henderson, raha-asioista emme voi koskaan puhua varmuudella mitään. Pankit, joiden perustuksia luulisi yhtä järkähtämättömiksi kuin maan, jonka päällä seisomme, samat pankit, joihin viisaimmat ja varovimmat asioitsijat panevat rahansa, menevät kumoon, ja sitte ei meillä ole niistä mitään hyötyä, ymmärrättehän? Tahtoisinpa mieluummin olla isä-vainajani maa-tilalla, viiden tuhannen dollarin vuotisella tulolla, kuin olla kaikkien rikkauksieni omistajana, kaikkine niitä seuraavine murheineen. Minä olen onnistunut toimissani tähän asti, mutta nyt voi onni kääntyä ja onnettomuus astua sijaan."