YHDEKSÄSVIIDETTÄ LUKU.
Pieni kotimme.
Pian huomasimme, että tämä koti oli meidän, sillä nuot uskolliset, hyvät ystävämme Jim ja Bolton pitivät sitä aivan kuin omanansa. He olivat meillä joka päivä, väliin melkeen joka tuntikin. He neuvoittelivat ja tuumailivat kanssamme, ja ihmettelivät vaimoni erinomaista kykyä kodin järjestämisessä. Jim joutui kaikkialle. Väliin puuhasi hän paita-hihasillaan naulaten mattoja kiini, väliin lateli hän laatikoista kaikki mitä niissä oli tuotu; väliin taas makasi hän jonkun suuren laatikon päällä ja kirjoitti kappaleitaan sanomalehteen. Alituisesti pyörähti hän pikimältään luonamme, ilmoittaakseen, että hän matkoillaan kaupungissa oli keksinyt sen tahi sen helppo-hintaisen esineen.
Ensi-aikoina elelimme uudessa kodissamme aivan kuin matka-majassa, aivan kuin huvi-retkeläiset ulkona luonnossa.
Kotimme oli kehittymis-tilassaan, ja me söimme ateriamme miten kulloinkin oli sopivinta, jonakuna joutohetkenä, ja se tapahtui oikein paimenen-tapaisella yksinkertaisuudella. Tällaisissa tilaisuuksissa vallitsi joukossamme sellainen eloisuus, vallattomuus ja vapaus, jonkamoista emme tapaa järjestettyjen aterioiden ääressä. Kun me kaikki kokoonnuimme Mary'n keitto-arinan ympärille kyökkiin, ja söimme paistettua kalaa ja voileipää, huolimatta erittäin varustetusta pöydästä, niin olimme lähemmässä liitossa, kuin kuukauden ajalla olisimme olleet, jos taloutemme olisi ollut oikein tavanmukaisesti järjestetty.
Keitto-arinamme oli Bolton'in erityisen suojeluksen alla. Hän oli ylistettävällä innolla tutkinut tätäkin tieteen haaraa, ja filosofisen tutkimuksen jälkeen kehoitti hän meitä ostamaan tämän keitto-arinan, jota hän katseli oikein isällisellä hellyydellä, ja josta hän toivoi saavansa kunniaa sen oivallisuuden tähden. Minä näen hänet vieläkin, kun hän istui kyökissä vakavana kuin tavallisesti, joku oppi-kirja ruo'an laittamisessa kädessään, lukien ja selvittäen meille sen salaisuuksia, sillä välin kun joukko pehmeätä tee-leipää paistui uunissa. Nämät tee-leivät olivat vallan oivallisia, ja me söimme niitä lämpöisinä, oitis kun ne uunista otettiin; syödessämme iloitsimme oikein sydämellisesti, yksinkertaisella tavallamme, ja tulimme siihen päätökseen, että keitto-arina ja uuni olivat varsin oivallisia.
Vaimoni ensi-toimia oli ruoka-huoneen somistaminen. Kaaren-tapainen kesku-akkuna oli hyvin kaunis ja viini-köynnös oli somasti kietoutunut sen ympärille, mutta tapetit olivat hyvin rumat ja huonot tässä huoneessa. Seinäin ala-osat olivat katetut tumman värisillä laudoilla, niin että se osa seinästä, joka oli tämän laudoituksen ja matalan katon välillä, ja jota nuo harmittavat tapetit peittivät, oli ainoastaan neljän ja puolen jalan korkuinen.
Kun ajattelin niitä monia toimia, joita meillä oli, saadaksemme kotimme järjestetyksi, olisin mielelläni antanut näiden tapettien olla koskemattomina.
"Evaseni", sanoin minä, "miks'emme anna niiden olla paikallansa?"
"Rakas lapseni", vastasi vaimoni, "nämät tapetit ovat kauhistuttavia."
"Ei ne tosin ole kauniita, mutta kukapa niitä katseleekaan?" lausuin minä. "Sinä hankit itsellesi suotta niin paljon työtä, että aivan väsytät itsesi."
"Se minua väsyttäisi, jos minun täytyisi katsella noita tapettia; sentähden, Harry, ole nyt kiltti poika, ja tee mitä käsken. Mene nyt Berthold & Capstick'in puotiin ja osta minulle käärö aivan mustia tapettia, ja kuusi tahi kahdeksan kääröä karmosini-punaisia, sitte saat nähdä mitä saan toimeen."
Pari päivää myöhemmin oli ruoka-huoneemme muuttunut pompejiläisen huoneen kaltaiseksi. Pohja oli karmosini-punainen, jolla oli siellä täällä mustia pilareita, joita puolitoista jalkaa korkeat, valkoiset kuvat kaunistivat. Nämät kuvat oli vaimoni leikannut kivi-piirroksistaan.
"Muistatko tuota helppo-hintaista neapelilaista kivipiirros-kokoustani?" kysyi vaimoni. "Sano, enkö ole käyttänyt niitä hyvään tarpeesen?"
"Sinä olet pieni velho", sanoin minä; "sillä tuskinpa sinä taidat itse asettaa tapettia seinille."
"Enkö taida! Eikö minulla ole yhtä monta sormea kuin äidilläni? ja hän on tehnyt samoin monta monituista kertaa. Tämä huone on hyvin pieni. Jim'in ja Alice'n avulla olen tämän tehnyt tänä päivänä ja se olikin oikein hauskaa työtä."
"Jim'inkö?" kysyin minä veitikkamaisesti iskien silmää.
"Niin, Jim'in", vastasi vaimoni hymyellen.
"Näyttääpä siltä, kuin…"
"Niin, siltä se näyttää", sanoi vaimoni, "mutta tuo poika on sekä hyödyllinen, että hupaisa. Etpä voi arvata kuinka hauskaa meillä oli tätä työtä tehdessämme."
"Mutta ystävyys Jim'in ja Alice'n välillä rupeaa näyttämään toden-teolta", lisäsin minä.
"Älä virka siitä sanaakaan", sanoi vaimoni, naurahtaen; "se on ainoastaan ystävyyttä, eikä mitään muuta."
"Ja ystävyys Alice'n kaltaisen tytön ja nuoren miehen välillä, on, kumminkin jälkimmäisen puolelta…"
"Olkoonpa mitä tahansa", sanoi vaimoni. "Heillä on niin hauskaa yhdessä, ja mikä on vielä parempi, sitä ei huomaa kukaan muu, kuin sinä ja minä. Ei kukaan vaivaa Alice'ä kysymällä, onko hän kihloissa, ja hän kokee aina selvittää minullekin, että hän pitää Jim'istä, ainoastaan niinkuin veljestänsä. Huomaat siis, että on etua sekin, asua vieraiden ihmisten keskellä; täällä ei kukaan tunne meitä ja saamme siis elää aivan miten itse haluamme. Tämä pieni talo on meidän Crusoe'n saari keskellä suurta Newyorkia. Mutta, Harry, jotakin puuttuu meiltä vielä. Meidän täytyy saada hieno kulta-liista tuonne katon rajaan. Mene Berthold & Capstick'in puotiin ja osta pari kyynärää, niin olet oikein hyvä poika. Katsos tässä", lisäsi hän näyttäen taskukirjaansa, "tässä olen laskenut kuinka paljon tarvitsemme."
"Mutta taidammeko itse kiinittää sen seinään?"
"Enpä usko; mutta pyydä että Tim Brady, joka nyt on heidän palveluksessansa, tulee auttamaan meitä. Tim oli ennen juoksupoikana isäni konttorissa ja tulee varmaan hyvinkin mielellään. Saatpa nähdä, että huone yht'äkkiä on aivan kuin nuken-kaappi."
Sillävälin kun minulla oli täysi työ kirjoitusteni kanssa, kasvoi ja kehkeytyi pieni kotimme, lehti lehdeltä, ja kukka puhkesi kukan perään armaan puolisoni lempeän hoidon alla.
Aika ja tila ei salli laveammin kertoa miten pieni vaimoni järjesti ja somisti kotoamme. Vähitellen sain sellaisen luottamuksen hänen voimaansa, että olisin ollut valmis uskomaan hänen voivan vaikka muuttaa kotimme Japaniin, jos hän olisi sanonut tahtovansa tehdä sen. Kotimme oli kuvaus vaimoni luonteesta, samoin kuin maalauksessa huomataan taiteilijan luonne.
Monessa kodissa emme voi huomata mitään, joka ilmoittaisi sen asukkaiden eri luonnetta. Mutta meidän kotimme muodostui Evan ympärille samoin kuin kuori simpsukan ympärille. Minun kotini oli Eva — hän oli tuo luova, elähyttävä henki, joka siinä vallitsi. Eikö sekin ole ihana taide, jonka kautta talo, itsessään kylmä ja kuollut, muuttuu lämpimäksi, miellyttäväksi ja eri luonteiden elähyttämäksi? Tapetit, huonekalut ja taulut ovat sellaisen taiteilijan kädessä aivan kuin nuot maalatut lasin-palaiset koru-kiikarissa; nainen luopi niistä meille kodin.
Kun iltasella palasin kotiini väsyneenä päivän töistä, ja Eva näytteli minulle riemulla mitä hän päivän ajalla oli saanut toimeen, silloin aloin käsittää vanhaa kreikkalaisten jumaluus-oppia, enkä enää ihmetellyt, että he pitivät koti-jumaliaan niin suuressa kunniassa.
Mielestäni taisi Eva luoda aivan tyhjästä. Kodissamme ei löytynyt noita mukavuuksia, joita pidetään aivan välttämättöminä, ja joita paitse paremmat perheet eivät voi olla, ja kuitenkin oli kotimme niin miellyttävä ja mukava, sillä kaikki osoitti hienoa makua ja suurta kauneuden-tuntoa. Vaimollani oli erittäin tarkka silmä, kun hän osti tarpeitaan; kukin esine oli niin sopiva paikallansa, kuin jos se olisi ainoastaan sitä varten luotu.
Hänen retkensä Newyorkin suurella merellä ja ne saaliit, jotka hän aina toi mukanansa, muistuttivat minua suuresti siitä, miten Robinpoika Crusoe valmisteli kotiansa autiolla saarella, käymällä useoita kertoja noutamassa tarpeitaan laivasta, joka rannalla oli joutunut haaksirikkoon.