VIIDESKYMMENES LUKU.
Naapurimme.
"Harry", lausui vaimoni minulle eräänä päivänä, kun tulin kotiin päivällistä syömään, "minä olen tehnyt mieluisan keksinnön."
Vaimoni oli muuan noita vilkkaita, ahkeroita ja uutteroita naisia, jotka aina hämmästyttävät sekä itsiään että ystäviään; ja joka päivä kun väsyneenä ja uupuneena töistäni palasin kotiin, mietin jo matkalla itsekseni, mitä hänellä taas olisi minulle kerrottavana, kun saavuin kotiin, ja tavallisesti kiiruhtikin hän vastaani ja kertoi ihastuksella mitä hän oli tehnyt, muuttanut ja järjestänyt.
"No", kysyin minä, "mikä suuri keksintö se nyt on?"
"Kuules vaan; muuan näistä naapuri-taloista, joka tähän asti on ollut aivan kuollut silmissäni, on nyt käynyt eläväksi, sillä minä olen saanut tuttavan siinä."
Minä tiesin jo entuudestaan, että vaimoni oli niin seuramielinen, että hän, jos hän olisi ollut Robinpoika Crusoe'n autiolla saarella, olisi tekeynyt tuttavaksi apinain ja papukaijain kanssa mieluummin, kuin olisi ollut ilman kumppalia, jota hän voisi puhutella. Senpätähden en nyt hämmästynyt vähintäkään, oli vaan hauskaa nähdä, että vaimoni sai tuttavia naapuri-talossa.
"Ethän aikone ruveta seurustelemaan ihmisten kanssa, jotka asuvat näin kaukana hienon maailman keskuksesta?" kysyin piloillani.
"Ai'onpa kyllä; minä olen löytänyt aarteen aivan naapuri-talosta."
"Saanko olla niin utelias, että kysyn miten tuon löytösi teit?"
"Totta puhuen, Harry, niin olen aivan kykenemätöin teeskentelemään liikaa hienoutta, enkä ole koskaan voinut elää aivan tietämättömänä, mitä ihmisiä asuu naapuri-taloissa. Otaksupa, että äkkiä sairastuisimme, tahi että joku onnettomuus tapahtuisi meille, niin ei meillä olisi ainoatakaan ihmistä, jonka kanssa saisimme puhella; oikeinpa kauhistuttaa kun ajattelen tuollaista. Sentähden olin utelias saamaan tietää, mitä ihmisiä asui naapuri-talossa. Minä menin makuu-huoneemme akkunan luo, josta näin heidän pihaansa ja pian huomasin, että heillä, asuipa siellä ken tahansa, oli pieni, soma kukka-tarha, jossa kasvoi krassia, geranioita, asteria ja muita kauniita kukkia. Tänä aamuna huomasin kukkatarhassa mitä somimman kyyhkyn, pienen kweekarivaimon, puettuna harmaaseen hameesen ja valkoiseen myssyyn. Minä mielistyin oitis häneen ja mietin vaan keinoa miten pääsisin hänen tuttavuuteensa."
"Sepä on juuri sinun tapaistasi", sanoin minä. — "No, varmaankin juoksit oitis alas ja lankesit hänen kaulallensa?"
"Enpä tehnyt aivan niin. Mutta meillä oli kaikki akkunat auki, huoneita tuulettaaksemme, ja nenä-liinani oli pöydällä akkunan vieressä. Äkkiä tempasi tuuli sen ulos akkunasta ja kiidätti sen tuonne alas kukkatarhaan. — 'Katsos', sanoin Alice'lle, 'tuopa on varmaankin onnettaren viittaus; minä riennän oitis sinne ja kysyn minne nenä-liinani joutui.' — Minä kiiruhdin siis hänen portillensa ja soitin portti-kelloa. Sillävälin luin portin päällä löytyvällä nimi-lipulla nimen Baxter. Ja kenen luulet avanneen portin minulle; se oli itse tuo pieni kyyhkyläinen, kauniina kuin ruusu, valkoisessa myssyssään ja harmaassa hameessaan. Tekeepä mieleni, Harry, valmistaa itselleni kweekarin-puku. Se somistaa varmaankin meitä enemmän, kuin kaikki koristukset."
"Armahani", sanoin minä, "tämä näkyy olevan alku johonkin suurempaan tapaukseen. Olenpa utelias saamaan tietää mitä sitte seurasi."
"Sitte aloin näin: 'Suokaa anteeksi hyvä rouva Baxter; mutta minä olin niin varomatoin, että annoin tuulen viedä nenä-liinani akkunasta ulos, ja se putosi teidän kukka-tarhaanne.' — Olisitpa nähnyt mikä ihastuttava pune nousi hänen poskillensa, kun hän vastasi kohteliaasti: 'Minä riennän oitis noutamaan sen sinulle!' — 'Ei suinkaan', vastasin minä, 'älkää vaivatko itseänne. Jos suvaitsette niin menen itse mielelläni alas pieneen kukka-tarhaanne.' — Ja loppu-seuraus oli se, että menimme yhdessä tarhaan, jossa puhelimme kauan kukista ja muistakin asioista. Hän poimi minulle ison kääriön kauniita kukkia ja minä kerroin hänelle meidän pienestä kukka-tarhasta, mitä ai'on kylvää ja istuttaa siihen, vaikka myönsin olevani aivan outo sellaisissa toimissa, mutta pyysin, että hän hyväntahtoisesti opettaisi minua siinä. Sitte vei hän minut mitä miellyttävimpään, pieneen vieras-huoneesen, jossa sekä matto, että istuimien päällisteet olivat verasta, ja akkunat täynnä kukkia. Siinä oli monta kirjavaakin kukkaa, vaikka se oikeastaan kuuluu heidän uskontoonsa, että kaikki kirjavuus on vältettävä. Monta hyvää opetusta sain minä häneltä, ja hän lupasi tulla tänne opettamaan minua miten järjestäisin kasvini ja kasvattaisin murattiani niin, että se peittäisi koko tämän akkunan. Hänen murattinsa muodostaa oikean lehti-majan."
"Ja loppu-päätöksenä kaikesta tästä oli se, arvaan minä, että vannoit hänelle ikuista ystävyyttä, se on aivan Evani kaltaista."
"Aivan niin."
"Etkä ollut laisinkaan ylpeä suku-perästäsi?"
"En vähintäkään. Minä inhoan kaikkea ylpeyttä."
"Ehk'et edes tiedä mikä hänen miehensä on?"
"Tiedänpä kun tiedänkin; hän on kello-seppä. Sen sain tietää sen kautta, että hän näytti minulle erästä hyvin taitavasti tehtyä, omituista kelloa, jonka hänen miehensä oli valmistanut."
"Tämä on varmaankin kauheasti alentavaista Maria-tätisi silmissä."
"Minä en pelkää Maria-tätiä, en pelkää koko maailmaa! Minä olen nyt naimisissa, ja teen kaikkia mitä itse pidän parhaimpana. Tiedäthän sitäpaitsi, että kweekarit eivät ole maailman lapsia. He ovat astuneet erilleen maailmasta eivätkä kuulu siihen enää. Tuon pienen olennon seura on todellakin virvoittava; hän lausuu niin sydämellisesti 'sinä' ja 'sinun.' He ovat vastanaineita, niinkuin mekin. He eivät ole asuneet täällä kuin yhden vuoden ja kuitenkin tuntee hän jo kaikki tämän kadun varrella, ymmärrettävästi ei maallisella tavalla, mutta hän on käynyt katsomassa mitä hän voisi tehdä heidän edukseen ja tarjoamassa heille apuaan ja ystävyyttään. Eikö tämä ole tavallansa pieni Arkadia?"
"Onpa kyllä, mutta mitä sait tietää muista naapureistamme?"
"Hän sanoi, että tämän kadun varrella löytyy koko joukko siivoa väkeä. Minä en nyt taida kertoa kaikkia mitä hän jutteli, mutta muutamien kanssa on meidän koettaminen päästä tuttavuuteen. Tuossa syrjin vastapäätä kolmannessa kerrassa asuu köyhä ranskalainen, joka valtiollisista syistä pakeni tänne Newyorkiin ja toivoi täällä voivansa antaa opetusta kielessään, mutta hänellä ei ole kykyä päästä yleisön huomioon. Hänellä on pieni, hieno ja hellä vaimo sekä vähäinen lapsi, ja he ovat sangen köyhiä. Minä menen hänen kanssaan jonakuna päivänä heitä katsomaan. Minä luulen, että tuo pikku sievä Ruth — niin on minun kweekari-vaimoni nimi — oli lapsen syntyessä tuon rouva-raukan luona. Minua ihmetytti kuullessani, kuinka kaikki ihmiset tämän kadun varrella hänen mielestään ovat sävyisiä."
"Siihen on syynä se, että ihmis-rakkaus on hänen katsantotapansa perusteena."
"Ja kuules, Harry, tuo pieni, miellyttävä vaimo on yksi niistä, joita Maria-täti pitää halpa-arvoisina! Hän ei ole rikas, eikä ylhäinen, hän ei kuulu 'suureen maailmaan', mutta hän on niin lempeä, miellyttävä ja hieno, kuin joku voi olla. Tuo hänen yksinkertainen, suora tapansa on oikein viehättävä. Tunnemmepa itsemme paljon tutuimmiksi niiden kanssa, jotka koreilematta puhuttelevat meitä ristimä-nimellämme. Hän nimittää minua Evaksi ja minä häntä Ruth'iksi, ja tuntuupa minusta siltä, kuin olisimme jo kauan olleet tuttavia."
"Minä tahtoisin mielelläni nähdä hänet", sanoin minä.
"Siinä tekisit oikein. Miellytpä varmaan sinäkin häneen nähdessäsi hänen katselevan sinua vakaalla, tyynellä silmäyksellään, ja kuullessasi hänen kutsuvan sinua Harry Henderson'iksi. Onpa tuolla omituinen vaikutus, kun kuulemme itseämme puhuteltavan omalla nimellämme, ilman mitään arvonimiä!"
"Niin, minä muistan, kuinka kauan minä sydämessäni kutsuin sinua
Evaksi, silloin kun puheessani mainitsin sinua neiti van Arsdel'iksi."
"Harry, se oli Central Park'iin, kun me ainaiseksi hukkasimme 'herrat' ja 'neidit'."
"Onpa kummallista", jatkoin minä, "että kweekarien suora lausumis-tapa tapahtuu jonkinmoisella arvoisuudella. Jos muut oudot ihmiset nimittävät meitä ainoastaan ristimä-nimellämme, pidämme sitä heti häväistyksenä, raakana röyhkeytenä, mutta näiden tarkoituksena näyttää olevan toteuttaa kristillisen yksinkertaisuuden ja vilpittömyyden aatetta, sitävastoin kuin nämä seikat melkeen kokonaan jäävät takapajulle seura-elämässä."
"Harry, emmekö voisi kuulustella tuttaviltamme, eivätkö he voisi saada oppilaita tuolle onnettomalle ranskalaiselle? Minä ai'on käydä hänen vaimonsa luona, ja tiedäppäs, minun luuloni mukaan on se meidän oma vikamme, ell'ei meillä ole tuttavia naapuriemme joukossa. Enkö minä saa tiedustella, onko minun naapurini sairas; tahi kuollut, sen takia, että sattumalta kuulun siihen luokkaan, joka asuu kaupungin toisessa päässä?"
"Armas Evaseni, sinä tiedät, että minä jo syntyni puolesta olen kansan-mielinen, mutta minua ilahuttaa, että sinä omantakeisesti olet muodostanut mielipiteesi. Ystäviesi mielestä olin jo tarpeeksi pahoin tehnyt, kun ryöstin sinulta rikkaan avioliiton ja palatsin Central Park'in läheisyydessä, sentähden en suinkaan päälliseksi tahtoisi viedä sinua muka 'sekanaiseen seuraan'; mutta minne sinä menet, sinne menen minäkin."