YHDESKUUDETTA LUKU.
Vaimoni ehdottelee pitojen pitämistä.
"Harry, ystäväni", sanoi vaimoni minulle suuruspöydässä, "nyt on kotimme järjestetty. Tosin puuttuu muutamia vähäpätöisiä kapineita, joita en vielä ole voinut saada, mutta meillä on sentään jotenkin siistiä, enkä minä hetkeäkään epäilisi näyttää sitä äidilleni, Maria-tädille tahi kenelle hyvänsä."
"Luuletko, että tuo viimemainittu arvoisa henkilö taipuisi käymään meitä tervehtimässä, kun meillä on ainoastaan halpa-arvoinen villamatto vierashuoneemme laattialla ja asumme kaupungin-osassa, jossa ainoastaan halpaa kansaa asuu?"
"Ihmis-parka!" sanoi Eva, "hän varmaankin lukee sen elämän koetuksien joukkoon ja hakee lohdutusta uskonnosta. Mutta, Harry, minä olen oikein ylpeä vierashuoneestamme! Meillä oli todellakin hyvä onni, saadessamme hää-lahjoiksi niin paljon kauniita koristeita, ja vaikk'ei meillä olekaan sitä, kuin rikkailla tavallisesti on, niin näyttää täällä sentäänkin hauskalta ja siistiltä."
"Oikein ihanalta", vastasin minä. "Kotimme on minulla aina mielessäni. Minä muistelen sitä joka päivä työssäni ja ikävöin aina takaisin, nähdäkseni sitä uudestaan ja ihastuakseni jostakin muutoksesta, jonka sinä tietämättäni olet valmistanut minulle. Tällä uralla onkin sinulla ollut loppumattomia triumfia, ja parahin kaikista on, että koko huone on niin sinun luonteesi mukainen!"
"Siinä tapauksessa ei minun sitte tarvitse olla laisinkaan mustasukkainen siitä, että se niin miellyttää sinua. Kuitenkin ehdoittelen minä, että me, ennenkuin kutsumme tänne äitini, Maria-tädin ja muut ystävämme, pidämme pienet hauskat tulijaiset meidän omalle, uskotulle piirillemme, joka ymmärtää arvostella meitä."
"Siihen suostun", vastasin minä. "Bolton, Jim, Alice, sinä ja minä syömme juhlallisen päivällisen yhdessä. Nuo ystävämme näyttävät kiinittävän yhtä paljon huomionsa tähän huoneesen, kuin jos se olisi heidän omansa."
"Minä tiedän sen", sanoi hän, "ja onpa oikein hauskaa nähdä Bolton'in isällistä huolenpitoa meidän keitto-arinastamme, mutta se keittääkin oivallisesti, ja minä olen varma siitä, että päivällinen tulee makeaksi. Kuules, minä ai'on paistaa kananpoikia tuolla uudella tavalla, jonka olen itse keksinyt."
"Ja joiden valmistusta me tahdomme kutsua à la Eva", virkin minä.
"Minä olen jutellut Mary'n kanssa päivällisestä, ja hän puolestaan on siihen hyvin taipuvainen. Mary väittää, ett'ei hän koskaan ole nähnyt niin sieviä poikia, kuin herra Bolton ja herra Jim ovat, ja hän on siis laittava päivällistä oikein sulasta suosion-osoituksesta. Minä olen myöskin ahkeraan opettanut hänen pientä tyttöänsä palvelemaan päivällis-pöydässä."
"Kuinka?" sanoin minä; "eihän tuo tyttö-raiska vielä ylety edes pöydän tasalle!"
"Älä millään muotoa haastele tällaisia hänen kuullen. Hän luulee olevansa jo sangen ko'okas ja tuntee kahdeksalla ikävuodellansa jo lepäävän suuren edesvastauksen. Minä olen laittanut hänelle valkoisen, taskuilla varustetun esiliinan, johon hän on erinomaisesti ihastunut, ja hänen äitinsä on kangistanut ja silitellyt sen oikein kiiltäväksi. Hän opettelee nyt kirkastamaan veitsiä ja vaihettamaan lautasia, ja tekeekin ne toimet sievästi ja melkein naurattavalla vakavuudella."
"Oivallista!" sanoin minä. "Koska pidämme pitomme?"
"Vaikka jo huomenna."
"Se on siis päätetty huomiseksi. Minä ilmoitan ystävillemme, että heitä on kohtaava täällä oikea hämmästyttävä komeus, ja meidän on kaikin voimin koettaminen näyttää kotimme parhaimmassa loistossa, joka ei olekaan vaikeata monilukuisten ystäviemme anteliaisuuden kautta. Minun mielestäni on tuo häälahjojen antaminen hyödyllinen tapa, kumminkin mitä meihin tulee."
"Niin, vaikka meillä onkin useita herkku-astioita, mutta herkkuja sen sijaan vähän", sanoi vaimoni, "seikka, joka luultavasti usein on tapahtuva meidän kodissamme."
"Kuitenkin löytyy meidän hää-lahjojemme joukossa monta, jotka antavat kokonaan toisen muodon halvalle kodillemme, kuin sillä olisi ollut, jos meidän itse olisi täytynyt ostaa kaikki."
"Niin", vastasi vaimoni, "ja sellaiset lahjat kuin pöytä-kello ja haaralliset kynttilän jalat antavat koko huoneelle ikääskuin vivahduksen rikkaudesta. Sitä paitsi on meidän vierashuoneellamme lämmön väri — tummanpunainen matto, tummanpunaiset kartiinit, kaikki lämmintä ja hehkuvaa, ja kun vaan kaikki on somaa ja siistiä, niin ei ole suurta väliä, onko matto maksanut kolme ja puoli dollaria kyynärä tahi seitsemänyhdeksättä centimiä, tahi ovatko kartiinit damast'ista tahi punaisesta puuvilla-kankaasta. Kaunis on aina kaunista ja tekee saman vaikutuksen, olkoonpa se sitte helppoa tahi kallista."
"Ja me miehet", sanoin minä, "emme pidä lukua esineiden kalleudesta, vaan niiden somuudesta. Minä katselen huonetta, kuin taulua, miettimättä, kuinka kallis tahi halpa se on, vaan huomaan vaikuttaako se minuun miellyttävästi tahi ei, ja sinä olet antanut kodillemme juuri sellaisen miellyttävän muodon. Minun mielestäni on huone miellyttävä silloin, kun se sekä päivän valossa että puhteella tuntuu yhtä hauskalta, niin että me mielellämme viivymme siellä, ja halajamme takaisin sinne, kun lähdemme sieltä."
"Niin", sanoi vaimoni, "minä kerskailen siitä, että huoneistamme saa sen ajatuksen, että näissä asuu onnellisia ihmisiä; ja mitä erittäin minuun tulee, viihdyn minä niissä erinomaisen hyvin. Kaikki nuot ilta-pidot, tanssi-huvit ja vieraissa käymiset, joihin ennen kulutin aikaani, ovat nyt mielestäni varsin ikäviä. Minä tahtoisin, että sinäkin, Harry, käsittäisit, ett'ei se ole mikään itseni-kieltämys, että luovun 'suuresta maailmasta'. Päinvastoin olen hyvin onnellinen kun saan olla siitä erilläni."
"Se huvittaa minua suuresti", vastasin minä; "ja saammehan me perustaa täällä oman, pienen maailman itsellemme. Ne, jotka todella rakastavat meitä, ja joita me rakastamme, tulevat kyllä tännekin luoksemme. Paras seurusteleminen on mielestäni se, että pidämme kanssakäymistä ainoastaan niiden harvojen kanssa, joiden seura meitä täydellisesti miellyttää, ja jotka ovat huvitetut seurastamme."
Täten puhelin minä vaimoni kanssa noina uuden koto-elämämme ensimmäisinä suloisina päivinä. Keskustelu-aineista ei ollut koskaan puutetta. Pienimmätkin muutokset kodissamme antoivat syytä pitkiin keskusteluihin. Ensin ripustimme taulumme yhdellä tavalla ja pidimme niitä erittäin hyvin asetettuina, mutta äkkiä muuttui mielemme ja sitte muutimme niitä jälleen. Tauluista puhuessani täytyy minun tunnustaa, että minäkin tein itseni syypääksi tuollaiseen hulluuteen, joita onnelliset avio-miehet väliin tekevät. Minä ostin kaikki ne taulut, jotka ennen olivat kaunistaneet Evan pientä kamaria. Seikka oli se, että herra van Arsdel'in onnettomuus herätti suurta osan-ottavaisuutta, ja muuan velkojista, jonka kanssa olin ennestään tuttu, laittoi niin, että nämät taulut myytiin niin halvasta hinnasta, että minä voin ostaa ne. Ne olivat alituisena, suurena ilon lähteenä sekä vaimolleni että minulle. Kumminkin neljä kertaa, neljänä eri päivänä, otin ne alas seinältä ja ripustin ne taas uudestaan, ennenkuin löysimme niille aivan mieluisan paikan.