YHDESKOLMATTA LUKU.
Minä huomaan ystävyyden suloisuuden.
Paljon on nykyaikaan kirjoitettu ystävyydestä miehen ja naisen välillä. Moni on ajatellut ja lausunutkin, että amerikalaisessa yhteis-elämässä löytyy muuan vielä tutkimatoin ala, ja ovat maininneet matami Recamier'in esimerkkinä siitä kuinka koko lauma miehisiä ystäviä voi suosia kaunista naista, vähintäkään häiritsemättä kumpaisenkaan perheellisiä suhteita, Ihailtu Julie on samalla Montmorency'n, Chateaubriand'in ja monen muun taiteilijan ja kirjailijan ystävä, jotka kaikki kunnioittavat ja suosivat häntä, saaden palkkioksi lämpimimmät ystävyyden vakuutukset. Chateaubriand on joka aamupäivä Julie'n luona ja joka ilta hellänä avio-miehenä kivuloisen vaimonsa luona, ja niin kuluu vuosi vuodelta ilman minkäänlaista huolta tahi moitetta.
Joku tällainen jalo esikuva oli minullakin edessäni, kun sallin itseni lankeamaan tuohon miellyttävään kiusaukseen, joka ilmaantui eteeni tutustuessani Eva van Arsdel'in kanssa. Otaksuen, Jim'in sanain mukaan, että hän jo oli kihloissa, ja kun en itse saattanut ajatellakaan naimista, en huomannut mitään joka olisi estänyt minut nauttimasta hänen seuraansa. Enhän itse ollut laisinkaan vaarassa ja olisihan ollut varsin narrimaista luulla hänenkään olevan vaarassa. Jospa tuo muotin ruhtinatar, jonka jalkain edessä koko maailma makasi, jospa hän pitäisikin arvonsa mukaisena ystävällisesti ajatella kirjailija-parkaa, mikäpä vaara siinä olisi? Jospa kuitenkin olisin ollut viisas, olisin varmaankin antanut sen seikan varoittaa itseäni, että minä koko yön, ensi esittelyn jälkeen, olin unta saamatta, muistissani kertoen joka sanan, jonka hän lausui, ja että minä alituisesti luin päivät ja tiimat tulevaan keskiviikkoon. Enpä olisi millään ehdolla sallinut, että Jim arvaisi tunteitani ja mietteitäni ja suurella vaivalla ko'in pettää, nukuttaa ja levoituttaa itseänikin, ikääskuin olisin ollut joku vieras henkilö.
Varhain eräänä sumuisena aamuna heräsin unesta, jossa näin Evan, ja hän oli niin elävänä ja luonnollisena edessäni, että minä karkasin ylös ja luulin vieläkin näkeväni hänen kasvonsa edessäni.
Äkkiä kuulin soitettavan eräässä läheisessä kirkossa ja nyt muistui mieleeni, että Eva oli sanonut aina käyvänsä aamu-kirkossa.
Mikäpä esti minua sinne menemästä ja häntä näkemästä! Olisihan tuo virkistyttävä kävely, jo sekin olisi hyvä asia, ja sitte vielä hartauden-hetki aamusella — olisipa tuo todellakin niin sopivaa, että ihmettelin miten nyt vasta tämän huomasin. Minä pukeuin kiireesti ja riensin "Pyhän haudan kirkkoon", jossa uusi pappi, jota Eva kehui hyväksi saarnamieheksi, piti aamurukouksia paaston aikana.
Minusta tuntui omituiselta olla noiden harvain kuulijoiden joukossa, jotka tänä varhaisena aamu-hetkenä olivat kirkkoon kokoontuneet. Aamu-aurinko säteili kirkon monivärisistä akkunoista sisään. Uruista kaikui hiljaiset säveleet. Eräässä penkissä, aivan lähelläni istui Eva, yksinkertaisessa mustassa puvussa, hartauteen vaipuneena.
Kun jumalan-palvelus loppui ja nuot harvat kuulijat riensivät kukin haarallensa, asetuin minä kirkon ovelle Evaa tavatakseni.
"Hyvää huomenta, neiti van Arsdel," sanoin minä.
Hän säpsähti, katseli hämmästyneenä minuun ja punastui ankarasti.
"Herra Henderson! minä hämmästyin suuresti."
"Miksi niin?"
"Harvat ihmiset ovat näin aikaisin liikkeellä ja — — — minä en luullut teidän käyvän kirkossa".
"Käynpä kyllä, neiti Eva, vaikk'en ennen ole käynyt aamu-kirkossa, — enkä juuri tässä kirkossa".
Neiti Eva oli varsin iloisella tuulella ja me jatkoimme keskusteluamme kotimatkalla, puhellen vähäisistä asioista, jolloin suurimmaksi ilokseni huomasin, että mielipiteemme olivat yhtäläiset varsin monessa kohdassa. Aika kului täten hyvin pian, minun mielestäni liiankin nopeasti, ja pian olimme neiti Evan kodon luona. Kun me erosimme hymyili hän viehättävästi; kumma loihtuvoima tällä hymyllä oli! Kaikki työni kävivät sinä päivänä niin helposti — kaikki oli niin hauskaa mielestäni.
Tuntuipa juuri kuin olisi uusi elo virtaillut suonihini. Lukijani älköön sentähden ihmetelkö, että osoitin ymmärtäväni ihaella kauniita aamu-saarnoja, säännöllisesti käymällä joka aamu niitä kuulemassa — — ja yhtä säännöllisesti saattamalla ihastuttavaa seurakumppaliani kotiinsa.
Suuresti hämmästyin, huomatessani kuinka viehättäväksi prosaillinen, vanha Newyorki oli käynyt näinä aamu-hetkinä. Me olimme nyt huhtikuussa. Puitten nuput paisuivat, hento heinä pyrki esiin katu-kivien välistä, pienet varpuiset visertelivät ja valmistelivat pesiänsä kirkon räystähissä — kaikki oli silmissäni niin uutta, niin oudosti ihanaa.
Joka päivä vakuutin itselleni ett'en rakastanut Evaa, ja ett'en koskaan rakastuisikaan häneen. Minä otin itseni todistajaksi, että keskustelumme liikkuivat varsin tyvenellä, kaikesta tunnollisuudesta vapaalla alalla, eikä laisinkaan kallistunut hellempään suhteesen. Sittemmin olen huomannut, että Eva oli sellainen nainen, että keskustelu-aine oli aivan yhden tekevä. Olipa puhe uskonnosta, politikasta tahi jostakin muusta, tuo elähyttävä henki oli aina sama ja koko hänen olennossansa oli jotakin magnetillista, joka teki kunkin asian huvittavaksi. Keskustelun aine ei tehnyt näitä aamu-hetkiä niin sanomattoman suloisiksi, vaan sen teki sulo-huvi olla yhdessä hänen kanssansa, sillä me puhelimme kaikesta mitä auringon alla löytyy, ihmetyttävällä yhtäpitäväisyydellä mielipiteissämme.
Jim'iltä salasin enenevän ystävyyteni Evan kanssa. Hän ei mielellänsä noussut aikaisin ylös; ja sepä ilahuttikin minua suuresti, samoin kuin sekin seikka — häpeänpä sitä tunnustaa — että niin harva kävi kirkossa tänä aikaisena aamu-hetkenä. Vähitellen kävin niin varovaksi, että menin sala-portin kautta ulos ja olin menevinäni varsin toiselle suunnalle, sillä pelkäsin, että ehkä alituinen kulkuni samalle suunnalle voisi herättää epä-luuloja. Sitten tein pienen mutkan seuraavaan kulmaan, jossa käännyin toiselle suunnalle ja satuin Evan tielle. Tämän hän kyllä huomasi ja katseli minua väliin hyvin veitikkamaisesti. Varmaan oli hän nähnyt monen muunkin kalan uiskentelevan hänen kultaisen verkkonsa ympärillä, yhtä teeskentelemättömänä kuin minäkin.
Keskiviikkoa odotin koko viikon niinkuin kukko päivän nousua. Kun vihdoin tuo toivottu ilta tuli, riensin Jim'in kanssa van Arsdel'in pitoihin. Kun huoneet täyttyivät vierailla, ei Eva ollut minua huomaavinansa enkä minä häntä. Väliin vaihdoimme toki silmäyksiä, jotka olivat mielestäni paljon herttaisempia kuin kauniimmat sanat.
Suuren osan illastani olin Idan huoneessa, luultavasti Maria-tädin ja rouva van Arsdel'in suureksi huviksi. Evakin kävi usein Idan huoneessa, mutta katosi sieltä yhtä pian kuin oli tullutkin; hän välähti vaan silloin tällöin, kuni kiilto-mato niityllä, ja vei sydämeni mukanansa kaikkialle minne hän meni; minä olin toki niin varovainen, ett'ei päällepäin näkynyt miten oli rinnassani laita.
Ida oli yksi näitä vakavia maltillisia naisia, joiden kanssa mies saattaa ruveta ystävyyden liittoon, ilman että hellempää suhdetta kumpaiseltakaan puolelta voi tulla kysymykseen. Koko hänen luonteensa oli niin omantakeinen, että ystävyyden rajain yli meneminen oli aivan mahdotointa. Luulenpa että hän piti sangen paljon minusta, mutta hän arvosteli minua ainoastaan Evan vuoksi, ja suositteli tyvenellä kestäväisyydellä hellyyttä, jonka hän huomasi lisääntyvän Evan ja minun välillä. Hänen maalinsa oli jo kauan sitte määrättynä; hän oli antautunut toimeen, josta ei kenkään mies saisi häntä luopumaan; mutta Eva oli hänen silmäteränsä ja luulenpa että hänellä oli omat mietteensä Evan tulevaisuudestakin — sanalla sanoen, Ida oli paras liittolainen, kuin minulla saattoi olla.