YHDESVIIDETTÄ LUKU.
Rikki-räjähdys.
"Harry, sepä nyt vasta on kirottua!" sanoi Jim Fellows, syösten sisään huoneeseni. "Sinä olet polttanut puitasi turhaan. Salama on iskenyt van Arsdel'in perheesen. Ukon miljonat ovat menneet Lightning rautatien velkojille, ja siinä seisotte te kaikki nyt tyhjin käsin! Menkää nyt jo kaikki hirteen! Minuakin tämä asia surettaa sangen suuresti".
Ja totta puhuen, ilmaisivatkin Jim'in kasvot niin paljon surua, kuin oli mahdollista hänen kasvoillensa. "Mutta sinä näyt aivan rauhallisesti kuuntelevan tätä hirmuista uutista", lisäsi hän.
"Katsos, Jim, minä tunsin aseman jo siiloin, kun kosin. Minä tiesin mitä piti tapahtuman ja olen iloinen, että se on tapahtunut, koska ei sitä kumminkaan olisi voitu välttää. Herra van Arsdel sanoi minulle vilpittömästi, mitä minulla oli odotettavana, naidessani hänen tyttärensä".
"Ja sinä ai'ot kuitenkin tanssia neiti Eva van Arsdel'in kanssa läpi elämän, ja elää päivänpaisteesta ja kauniista ilmasta?"
"Ei niin", sanoin minä; "meillä on aikomus näytellä tuota hauskaa näytelmää mies ja vaimo. Minä teen työtä Evan edestä ja annan kaikki, mitä ansaitsen, hänen huostaansa".
"Kuinka! Ell'ei tuosta vaan syntyisi toista virttä, kun menojen ja tulojen pitäisi käydä yhteen".
"Sitä me emme laisinkaan pelkää, sen saat nähdä".
"Eva on tähtyläinen tyttöjen joukossa", sanoi Jim, "juuri sitä parasta lajia. Ja Alice, sitte! Minun tulee kovin sääli häntä! Juuri kun hän oli astunut ulos maailmaan — ja niin pulskea tyttö sitte! Mikä vahinko!"
Tällä hetkellä tuli konttoripoika kirjeen kanssa.
"Evalta", sanoin minä ja avattuani sen, luin siinä seuraavat rivit:
Rakkaani! Myrsky on päässyt valloilleen, mutta ei kukaan meistä vielä ole joutunut kuolon uhriksi. Isäni ilmaisi tämän äidilleni eilen illalla, ja äiti meille tänään. Me olemme kaikki päättäneet olla rohkeita ja levollisia, jott'emme saattaisi vielä enemmän surua isällemme. Armas isämme! Meidän puolestamme hän ahkeroitsi, meidän tähtemme oli hän murheellinen, ja nyt me puolestamme olemme näyttävät hänelle, että me taidamme tyytyä uuteen asemaamme. Tule joutuun tänne. Äiti sanoo, että hän voi uskoutua sinulle, niinkuin pojallensa. Eikö tämä ole ystävällistä?
Oma Evasi.
"Minä menen heti sinne", sanoin minä.
"Minä tahtoisin myös jollakin tavalla näyttää sääliväisyyttäni", sanoi Jim, "mutta mitenkä? Äläpä huoli, minä ostan kukka-kiehkuran Alice'lle, ja sinä viet sen mennessäsi, monien terveisten kanssa".
Ja tämän sanottuaan juoksi Jim alas minun kanssani, syöksyi kadun poikki kukka-kauppaan, josta hän kukka-aarteiden joukosta valitsi suurimman ja kauniimman.
"Minä en millään muotoa olisi tahtonut lähettää hänelle näin hurjamaista kukka-kiehkuraa silloin, kun hän vielä oli kaikkein suosimana, mutta nyt olisin valmis tekemään mitä tahansa".
"Jim", sanoin minä, "sinä et ole ainoastaan ystävä myötäkäymisessä".
"En, minä tuen aina heikompaa, se on minun perus-aatteeni; mutta mene nyt, ja viivy kuinka kauan tahdot. Minä kirjoitan sinun kirja-ilmoituksesi. Minä tiedän varsin tesmälleen, mitä sinä niistä lausuisit ja minä teen arvosteluni niin syvämietteisiksi, ett'et sinä voi eroittaa niitä omistasi".
Kun minä tulin van Arsdel'in taloon, luulin heti ilmassa tuntevani, että jotain ratkaisevaa oli tapahtunut; sillä siellä tuntuu tavallisesti omituisemmalta, missä jotain merkillistä on tapahtunut. Tuo kulta-nauhoilla varustettu palvelija, joka aukaisi oven minulle, oli niin yksitotisen ja surullisen näköinen, kuin hautiaisvieras. "Neiti Eva on kamarissaan", sanoi hän, "mutta neiti Alice ei ole vielä tullut alas".
Minä lähetin hänelle kukka-kiehkuran sekä terveisiä herra Fellows'ilta, ja riensin Evan luo.
Minä tapasin hänet pienessä "Italiassaan". Hän oli hiukan vaalea ja hyvin totisen-näköinen, mutta ylipäänsä sangen hyvällä mielellä.
"Pahemmin ei juuri voi olla asiain laita kuin meillä nyt on", sanoi hän. "Isälläni oli osakkeita eräässä rautatie-yhtiössä, ja kun tämä yhtiö nyt on mennyt kumoon on hän joutunut kauheaan tappioon. Minulla ei ole käsitystä tästä, mutta loppu-päätös siitä on kuitenkin se, että isän täytyy luopua tavarastaan ja alkaa aivan alusta. Tämä talo, huonekaluineen päivineen, ilmoitetaan nyt myytäväksi, ja kaikki taulut viedään Goupil'in taulumakasiiniin; siitähän syntyy kaunis kokous".
"Mutta sinun taulujasi tässä huoneessa ei kaiketi lueta niiden joukkoon?" sanoin minä.
"Ah! minä kyllä luulin, että me saisimme pitää ne, mutta isäni tahtoo tarkkuudella ylös-antaa kaikki, mitä todella kuuluu hänelle — ja ovathan nämä taulut oikeastaan hänen. Minä ostin ne hänen rahoillansa. Menköötpä samaa tietä kuin muutkin; me emme kaipaa niitä, vai kuinka?"
"Emme, niin kauan kuin me omistamme toinen toisemme", vastasin minä, "ja mitä minuun tulee, niin siunaan minä tätä tapausta, joka jouduttaa yhtymistämme, vaikka se minua surettaakin sinun vanhempiesi tähden. Näetsen, meidän täytyy heti laittaa itsellemme uusi koti, eikös niin? Kuules, Eva, viettäkäämme häämme kesäkuussa, joka on vuoden ihanin aika, ja meidän hääretkemme olkoon sitte käynti äitiäni katsomassa. Tuolla vuoristossa on viehättävän ihanaa. Kuinka tuumit?"
"Kuten tahdot, Harry. Se ehkä onkin sopivin aika senkin vuoksi, että
Ida nyt lähtee Parisiin, ennenkuin hän oli aikonut".
"Minkä tähden?"
"Idalla, näetsen, on kolmena viimeisenä vuonna ollut isäni koko ulkomainen kirjeen-vaihto hallussaan, josta isäni on maksanut hänelle jotenkin suuren palkan, jota hän ei laisinkaan ole käyttänyt, vaan säästänyt matkaansa varten. Hän on nyt tarjonnut isälle nämät rahat takaisin, mutta isä ei ota niitä vastaan sanoen, että Idan, ell'ei hän tahdo saattaa häntä kovin mielipahoilleen, tulee pitää ne ja matkustaa Parisiin, ja jos hän heti matkustaisi, voisi hän järjestää muutamia isän ulkomaisia asioita. Siis viipyy Ida täällä ainoastaan siksi, että häämme ovat pidetyt, ja heti niiden jälkeen lähtee hän".
"Me varmaankin vihitään samassa pienessä kirkossa, jota me koristimme pääsiäis-liljoilla", sanoin minä.
"Niin; kuinka vähän aavistimme me tätä silloin", vastasi hän; "mutta tästä juolahtaa mieleeni kysyä teiltä, herraseni, mitä te olette tehneet minun hansikkaallani, jonka samassa tilaisuudessa varastitte minulta? Sinä poika ilkiö, sinä et luullut kenenkään näkevän, mutta joku näki kumminkin".
"Sinun hansikkaasi on hyvässä säilyssä minun pyhimys-arkussani, useain muiden aarteiden kera".
"Sinä vilpillinen olento! Mitä olet sinä ottanut? Tunnusta!"
"Olkoon menneeksi, yhden nenäliinasen".
"Kurja! Mitä vielä".
"Kaksi hiusneulaa, yhden lakastuneen ruusun, kaksi helmeä, jotka putosivat sinun croquet-puvustasi ja yhden mansetin-napin. Lisäksi löytyy siellä kuiva myrtin-oksa, jonka sinä pudotit — äläs huoli, huhtikuun neljäntenätoista päivänä, istuessasi eräässä lehti-majassa puistossa".
"Vai niin; silloin kun sinä huuhkaimen tavoin töllistelit meihin. Minä muistelen nähneeni sinut siellä".
Nyt huomasimme me, että nauroimme kovemmin, kuin tilamme oikeastaan olisi sallinut; äkkiä kuului Evan isän askeleet ja silloin koetimme olla nauramatta.
"Tuolla tulee isä-raukkakin. Onko häpeällistä, että nauramme? Kyllähän meidän pitäisi olla totisia nyt, mutta minä en voi. Sisäinen vilkkauteni ei anna tukehduttaa itseänsä".
"Yhtähyvin voimme nauraa kuin itkeä, kaikissa kohtaloissa", sanoin minä.
"Se onkin monta vertaa parempi", vastasi hän. "Mutta, vakavasti puhuen, luulenpa että isämmekin nyt, kun kaikki on ohitse on tyytyväinen. Silloin kärsi hän enin, kun hän teki työtä ja pelkäsi onnettomuutta, eikä uskaltanut sanoa meille miten asiain laita oikeastaan oli".
"Ei löydy onnettomuutta, joka olisi niin kauhea, kuin pelko siitä", sanoin minä, "ja Pandoran rasian pohjalla löytyy aina joku toivo jäljellä".
"Aivan niin, herra kirjailija, ja tämän selvittämiseksi minä tahdon kertoa erään uutisen. Viime viikolla kirjoitimme, Ida ja minä, veljillemme, jotka ovat Cambridge'ssä ja kerroimme heille kaikki pelkomme ja pahat aavistuksemme, ja tänä aamuna saimme heiltä hyvin järkeviä kirjeitä kumpaiseltakin. Katsos tässä mitä Tom kirjoittaa", sanoi hän aukaisten erään kirjeen. "'Sano isälle, että minä kyllä luulen voivani pitää huolta itsestäni. Minulla on ainoastaan tämä vuosi jäljellä täällä oltavana ja minä en ai'o alkaa toista lukumäärää, sillä minulle, ja asuinkumppalilleni, on tarjottu paikka rautatiellä. Minä ai'on tehdä työtä kuin viisi miestä, ja teen itseni niin välttämättömäksi heille, ett'eivät he voi tulla toimeen minua paitsi ja kun ensikerran kirjoitan teille, saan varmaankin kertoa, että olen koroitettu jonkun osaston pää-mieheksi. Olkaa huolettomia minusta'. — Ja tässä on kirje Will'iltä, joka kysyy miks'ei isä ole ennen asiata ilmoittanut. 'Me olemme tuhlanneet enemmän rahaa, kuin olisimme tarvinneet, mutta nyt ai'omme olla säästäväisiä. Viime viikolla olin kilpa-soutua katselemassa Worcester'issa ja kirjoitin, omaksi hauskuudekseni vaan, kertomuksen siitä 'Argus'-lehteen. Oitis sain kirjeen, jossa minua pyydetään sanomalehden kirjeenvaihtajana matkustamaan kaikkiin suuriin vaali-kokouksiin. Saan kolmekymmentä dollaria viikossa, paitsi matka-kustannuksia ja ruoka-rahaa. Huomaat siis, että olen yht'äkkiä joutunut kirjailijaksi. Me ai'omme myydä kaikki maalauksemme ja huone-kalumme jollekin vastatulleelle ja asetamme menekkimme niin, ett'ei isän tarvitse lähettää meille vähintäkään rahaa, ennenkuin hän pääsee noista ikävistä asioistaan. Sano äidillemme, ett'ei hänen tarvitse olla murheellinen; me kyllä pidämme huolta hänestä, ja sekä Tom että minä teemme voimaimme mukaan työtä hänen edestänsä'."
"Oivallisia poikia!" sanoin minä. "Onnettomuutta mielellänsäkin kärsii, nähdäkseen kuinka hyvin he käyttävät itseään. No", lisäsin minä, "mikä päivä määrätään hää-päiväksemme? esimerkiksi neljästoista päivä kesäkuuta?"
"Siihen kysymykseen en minä voi varmuudella vastata, sillä minun täytyy ensin neuvoitella äitini kanssa. Älkäämme vielä määrätkö päivää, sillä se haihduttaa toivon poesian".
"No, kesäkuun kuluessa me varmaan kuitenkin vietämme häämme?"
"Niin, jos sallima sen myöntää", vastasi hän, "nimittäin jos äiti, Ida,
Maria-täti ja kaikki muut siihen suostuvat".