KAHDESVIIDETTÄ LUKU.
Ilta ennen häitämme.
Jos romanit ovat kuvauksia todellisesta elämästä, täytyy meidän tulla siihen päätökseen, että askel rikkaudesta köyhyyteen ei ole Amerikassa yhtäsuuri onnettomuus, kuin muualla maailmassa.
Jos miljonain omistaja Englannissa esimerkiksi äkkiä joutuu köyhyyteen, on sen seuraukset melkeen samat, kuin jos hän olisi tehnyt jonkun häpeällisen rikoksen. Jos jonkun vanhan mies-paran äkkiä täytyy jättää kaiken omaisuutensa velkojilleen, lopettavat kaikki tuttavat kanssakäymisensä hänen kanssaan. Ei kukaan käy enää hänen vaimoansa tervehtimässä, eikä ole häntä tuntevinansakaan kadulla, ja se perhe, joka hyväili tytärtä ja suuteli maata hänen jalkainsa alla, saadaksensa hänet poikansa puolisoksi, pakoittavat tämän poikansa luopumaan kaikesta tuttavuudesta tuon tyttären kanssa, ja jos hän kuitenkin ottaa hänet vaimoksensa, karkoittavat he poikansa pois kodistaan.
Amerikassa on päinvastoin. Mies voipi asioissansa köyhtyä, mutta ei hän sentähden kadota ystäviänsä, kunniatansa ja arvoansa yhteiskunnassa. Hän muuttaa pienempään asuntoon, saapi jonkun toimen, jolla hän voipi kunniallisesti elättää itseänsä, ja tuttavat ja ystävät käyvät tervehtimässä hänen vaimoansa aivan kuin ennenkin. Ystävät ja naapurit auttavat heitä kukin voimainsa mukaan, ja nuori mies, joka tuollaisen onnettomuuden tapahtuessa murtaisi liittonsa tyttären kanssa, olisi pian kaikkien pilkkana.
Newyorkin arvokkaimmat miehetkin kunnioittivat suuresti herra van Arsdel'ia. Hänen luusimatoin kunniantuntonsa ja järkähtämätöin rehellisyytensä vaikuttivat, että kukin otti osaa hänen onnettomuuteensa. Yhdistetyillä voimilla hankittiin hänelle paikka tulli-virastossa, josta hän voisi saada riittävät tulot. Sanalla sanoen, siihen aikaan kun häitäni varustettiin oli van Arsdel'in perhe joutunut rikkaudesta asemaan, jossa he auttavasti tulivat toimeen. Tuo komea kartano Fifth Avenue'llä oli jo myytäväksi ilmoitettu ja meidän häiden piti olla tämän perhe-draman viimeinen näytös, tällä näyttämöllä. Oitis häittemme jälkeen oli aikomuksemme lähteä äitini luo New Hampshire'n vuori-seutuun ja herra van Arsdel aikoi perheineen muuttaa kesäksi tuonne vanhaan kartanoon, jossa hänen äitinsä vielä asui.
Häitämme valmistettiin kuitenkin sangen suurella ilolla, ja monet ystävät ja sukulaiset näyttivät suurta osan-ottavaisuutta. Avio-liitto, jonka tosi lempi solmii, herättää aina aistinmukaista hellyyttä ja osan-ottoa muiden puolelta. Evasta oli kaikki hänen tuttavansa pitäneet hyvin paljon, senpätähden saikin hän suuren joukon lahjoja kaikkialta.
Vihdoin läheni tuo tärkein kaikista päivistä ja minä astuin van
Arsdel'in palatsin portaita ylös, viettääkseni viimeisen illan Eva van
Arsdel'in kanssa. — Hän tuli minua vastaan kamarinsa ovella.
"Sepä oli hyvä että tulit, Harry", sanoi hän; "Minulla on niin paljon sinulle kerrottavaa. Portin kello on soinut alituisesti kaiken päivää ja lahjoja on oikein satamalla satanut. Meillä on kaksittain talouden välttämättömimpiä tarpeita. Suola-astioitakin on semmoinen paljous, ett'en ole joutunut niitä lukemaankaan."
"Tuo on kaikki varsin hyvin! Suola on kuvaus vieraanvaraisuudesta", sanoin minä. "Suola-astioita siis ei voi koskaan olla liiaksi."
"Ja katsos tänne, Harry", jatkoi hän, "hää-hame on jo tullut. Tullery on tuskin koskaan ennen niin tarkkaan täyttänyt lupaustansa. Katsos tänne nyt!"
Erään istuimen yli oli levitetty aivan kuin pilvi hienosta kankaasta.
"Kaikki tämä on lahja Idalta. Hän on lahjoittanut minulle koko morsius-puvun ja Tullery-parka on tehnyt parastansa sen valmistamisessa, vaikka hän neuloikin sitä kyynelet silmissään. Hänellä on hyvä sydän ja näkyy todella kiintyneen minuun, ehkä sentähden ett'en koskaan torunut häntä, vaikk'ei hän aina pitänytkään sanaansa. Meidän tyttöjen kautta on hänellä aina ollut hyvät tulot; eipä ihme jos hän vähän sureekin meitä. Uskotko Harry, tuo vanha vaimo oikein suuteli minua!"
"Se ei minua laisinkaan ihmetytä", vastasin minä.
"Minäkin olin hyvin hellä hänelle. — Mutta mitä pidät morsius-puvustani?"
"Mitäkö pidän siitä? se on kuin aamu-pilvi, kuin pyhyyden puku, kuin joku selittämätöin autuudensalaisuus! Tuntuupa juuri kuin se mielisi haihtua ilmaan, ennen huomeista päivää."
"Hui, kuinka kauheata, Harry! Sinä et saa ajatella noin synkästi, kaikista esineistä, joita näet. Aukaise silmäsi ja huomaa, että Tullery sulasta armosta on kaunistanut hameeni aivan uusilla koristeilla, jommoisia muut tytöt eivät vielä ole nähneetkään. Se on hänen omaa keksintöänsä. Sano, eikö se ole viehättävä?"
"Erittäin viehättävä!" vastasin tottelevaisesti.
"Sinä et ihmettele — sinä et ole oikein herännyt vielä, luulen minä."
"Minä ihmettelen, minä ihailen, teen mitä vaan tahdot; mutta en voi estää, että tuntuu juuri kuin sinä haihtuisit, katoaisit näissä pilven-tapaisissa koristeissa."
"Mitä? Kylläpähän pian huomaat, että minä sekä näyn, että tunnun pienenä, pistäväisenä okana kyljessäsi. Mutta katsos nyt tänne, täällä ovat jalkineeni!" ja tämän sanoessaan asetti hän eteeni pienet, teräväkärkiset, miellyttävät jalkineet, valkoisesta silkki-kankaasta, korkeilla koroilla ja säihkyvillä helmi-soljilla.
"Mutta tule nyt, Harry", jatkoi hän vilkkaasti; "minä olen vähän levotoin huomeisen päivän tähden. Sinä et ole koskaan ennen ollut naimisissa, senpätähden on parasta, että saat vähän opetusta, miten sinun tulee käyttää itseäsi huomenna."
"Myönnän", vastasin minä, "että olen hyvin outo tuossa asiassa."
"Luonnollisesti; mutta minä olen ollut morsiusneitsyeenä monta monituista kertaa ja olen nähnyt kaikki, joka voipi tapahtua tuollaisissa hupaisissa tilaisuuksissa. Minä olen nähnyt kuinka monet miehet ovat kömpelöitä, kuinka he aina astuvat jonkun esineen päälle, jonka kanssa heidän jaloillansa ei pitäisi olla vähintäkään tekemistä, kuinka he nyppilöivät sormusta ja kuinka heillä aina on vaikea saada hansikkaat käsistään. Kaikki tämä on hyvin tukalaa, ja nyt täytyy sinun luvata, ett'et saata minulle häpeätä tuollaisien kömpelyyksien kautta."
"Hyvä, hyvä, neuvo minulle tarkasti miten minun tulee tehdä, ja minä lupaan oppia kaikki aivan ulkoa."
"Kuule sitte, ystäväni", lausui hän. "Kaikki on jo valmistettu huomeseksi; vaunut tulevat kello kymmenen ja juhla-menot alkavat kello yksitoista. Kirkon ovella muodostuu seura seuraavalla tavalla. Ensin käypi Jim Fellows ja Alice, sitte äiti ja sinä, sitte isä ja minä, ja kun me tapaamme toisemme altarin luona, niin ota vaari minne asetat jalkasi, ett'et astu liinikolleni etkä tylli-liepeilleni, sillä vaikka ne ovatkin utu-pilvien kaltaiset, et sinä toki voi astua niiden läpi. Laita myöskin niin, ett'eivät hansikkaasi istu kovin lujassa, ja että sinulla on sormus oitis käsillä. Nyt ystäväni, kertokaamme vihkimisen kaikki kysymykset ja vastaukset."
Me luimme ne tarkasti läpi; äkkiä osoitti Eva sormellansa erästä sanaa ja katseli minua silmiin.
"Totella, Harry", lausui hän, "eikö tuo ole omituinen sana sinun ja minun välillä? Minä en voi sitä ymmärtää. Tähän saakka olet sinä aina totellut minua."
"Niin, näetsen, Eva, aina siitä saakka kun Aatami otti omenan Evalta on mies totellut vaimoa; senpätähden ei sana totella olekaan tarpeen heidän lupauksessaan. Muu ei auta, vaimojen täytyy luvata totella, sillä heidän hentoja, hienoja olentojansa ei voi sitoa mihinkään lakiin."
"Mutta, Harry, tästä sanasta voin järkevästikin kertoa sinulle jotakin. Tytöt ovat usein hyvin vallattomia! Jane Seymour esimerkiksi kertoi, että hän lausui 'olla iloinen' 'totella' sanan sijaan ja Maria Elmore jätti koko sanan mainitsematta. Mutta kun seisomme Herran alttarin edessä ja teemme lupauksen, niin tulee meidän käsittää mitä sanomme ja pitää kaikki mitä lupaamme."
"Kultaseni, jos pelkäät tätä juhla-menoa, niin jätetään se tykkänänsä pois. Sivili-aviot ovat nykyaikaan hyvin tavallisia."
"Älä puhu tuosta mitään, Harry! Minäkö menisin naimisiin ilman vihkimistä kirkossa. Mitäs ajattelet? Minä puolestani en voi siihen myöntyä; enpä pitäisi siinä tapauksessa itseäni oikeana avio-puolisonasi."
"Niinkuin tahdot, pieni kuningattareni, tehdään niinkuin tahdot. Jos lupaat totella minua olen varsin kiitollinen tästä kunniasta; ja jos tuo lupaus antaisi minulle joitakuita oikeuksia, niin saat sinä niitä antaa minulle; minä en vaadi mitään."
"Mutta mitä nainen lupaa, kun hän alttarin edessä lupaa totella?"
"Hän lupaa totella miestänsä kaikessa, joka ei sodi jumalallista lakia vastaan."
"Mutta tarkoitetaanko sillä, että hänen joka tapauksessa kun mies ja vaimo ovat eri mieltä, täytyy mukautua miehensä mielen mukaan?"
"Jos hän on tehnyt niin tyhmästi, että hän on antanut tuollaisen lupauksen miehelle, jolla ei ole järkeä eikä kunniantuntoa ja joka vaatii että hänen tahtonsa on vallitseva kaikessa, niin en voi ymmärtää muuta, kuin että hänen on totteleminen."
"Mutta sellaisien henkilöiden välillä kuin sinä ja minä olemme, Harry?"
"Meidän kaltaisten henkilöiden välillä, armahani, ei tuolla sanalla, minun ymmärtääkseni ole vähintäkään arvoa. Totteleminen ei voi tulla kysymykseen muualla kuin siellä, jossa käsketään, ja mitä siihen tulee, että minä käskisin sinua, niin voisin yhtähyvin käskeä aurinkoa ja kuuta."
"Mutta, tiedäthän Harry, että me emme aina voi ajatella aivan samoin jokaisessa eri asiassa."
"Silloin keskustelemme asiasta, ja se, joka esittää parhaat syyt puolustukseksensa, vallitkoon. Olkaamme niinkuin kaksi hyvää ystävää, jotka kokevat edistää jotakin pyrintöä; tutkikaamme asiaa joka kannalta, siten saapi väliin toinen, väliin taas toinen asian oman mielensä mukaan."
"Mutta, Harry, tämä ei ole aivan selvänä minulle. Miksi raamatussa seisoo, että vaimon aina tulee totella? Perhe-asioissa tietää vaimo enin, hän voipi siis arvostella kutakin perhettä koskevaa asiaa paremmin, kuin mies."
"Tämä määräys on, minusta nähden, yksi noista laajoista määräyksistä, jotka ovat selvän järjen avulla tulkittavat. Alhaisemmissa kansan-luokissa, jossa raaka voima on vallan päällä, on vaimo aivan kokonansa miehensä alamainen, ja ainoastaan kuuliaisuudella ja nöyryydellä saattaa hän ylläpitää rauhan kodissaan. Mutta ihmiskunnan korkeimmissa piireissä, joissa mies ja vaimo ovat toistensa uskollisia seurakumppalia ja vertaisia, siellä ei tuo käsky vaikuta mitään pahaa, sillä ei mies koskaan tahdo käyttää sitä hyväksensä, yhtävähän kuin ruumiillista voimaansa."
"Nyt ymmärrän", virkki Eva, "tämä käsky on samaa laatua kuin se, joka käskee lasten tottelemaan vanhempiansa. Kun lapset ovat kasvaneet suuriksi, joutuneet naimisiin ja saaneet omat kodit, silloin ei vanhemmat enää muistakaan koko käskyä."
"Aivan niin, ystäväni", vastasin minä; "sinä ja minä olemme kristillisen kirkon täysikasvuisia lapsia, ja käsky totella on tuo vanha kuori, jonka sisällä lemmen kukka kasvoi, mutta kun tämä on puhjennut, kun täydellisyys on astunut esiin, katoaa se, mikä on vaillinaista."
"Siispä, Harry, saan minä vapaasti lausua ajatukseni, ja ehkäpä joskus saan karkoittaa pallosi kentän ulkopuolelle, niinkuin kerran croquet-pelissä tein, muistathan?"
"Se on varma. Käytöksesi tuossa pelissä, kaunis Evaseni, muistutti hyvin paljon perheen-emännän ankaruudesta; ja kun huomasin millä innolla sinä ahdistit palloani aloin jo toivoa, ett'et ole aivan huoletoin minusta."
"Täytyy tunnustaa, että oli erittäin hauskaa ahdistaa sinun palloasi — mutta tuosta muistuu mieleni suuri uutinen, jota en vielä ole kertonut. Sofie ja Sydney ovat jo kihloissa! Sofie tuli tänään edellä puolen päivää luokseni ja toi minulle tämän soman ametistiristin lahjaksi. Hän on oikein hurjasti rakastunut Sydney'hin ja Sydney on niin ihastunut, että hän vakuuttaa, ett'ei hän koskaan ennen ole rakastanut ketään muuta, kuin Sofie'ta."
"Tuo tuuli-kela! Mitä hän ajattelee?" kysyin minä.
"Niin, hän on kertonut Sofie'lle, että tuo pieni noita Eva van Arsdel oli niin lumonnut hänet, että todella luuli rakastavansa häntä, mutta että tuo noita ei toki voinut saada hereille niitä syviä rakkauden tunteita, joita hän nyt tunsi Sofie'ta kohtaan."
"No, kun loppu on hyvä, on kaikki hyvin", sanoin minä.
"Ja näyttääkseen, ett'ei hän vihaa minua, on hän lahjoittanut minulle hää-lahjaksi vieras-huone koristeita, pöytä-kellon, kukka-vaasia, kynttilänjalkoja ja paljon muuta. Eikö se ole oivallista?"
"Varsin oivallista!" vastasin minä. "Varmaankin ne suuresti kaunistavat huoneitamme! Eipä todella ole niin aivan paha, että löytyy hyljätyltä kosijoita."
"Ei suinkaan; mutta nyt minun täytyy näyttää sinulle Bolton'in lahja, jonka sain tänä iltana."
Näin sanoen talutti Eva minua kauniiden hyllyjen eteen, joilla seisoi Longfellow'in, Whittier'in, Lowell'in, Holmes'in ja Hawthorn'in kaikki teokset, nidottuina kauniisiin kansiin.
"Eikö tuo ollut hyvin tehty häneltä?" kysyi Eva; "Kuinka monta hupaista hetkeä eikö hän ole tämän kautta valmistanut meille!"
"Oi, jalo ystäväni!" huudahdin minä, ja tunsin kyyneleen kostuttavan silmiäni; "löytyykö maailmassa ketään ihmistä, joka niin vähän pitää omasta hyödystänsä, kuin Bolton!"
"Ah, Harry! miks'ei hän saata mennä naimisiin ja olla yhtä onnellinen kuin me?"
"Ehkä hän sen kerran vielä tekeekin!" vastasin minä. "Mutta, herranen aika! Ken on antanut sinulle tuon kummallisen muste-astian?"
"Etkö arvaa? Ken muu kuin Jim Fellows; eikö se ole aivan Jim'in kaltaista?"
"Olisihan minun pitänyt huomaaman, että se ei voi olla muilta kuin
Jim'iltä", vastasin minä.
"Tiedä, Harry, minä pelkään kauheasti, että tuo kujeilija Jim rupeaa huomenna ilveilemään ja saattaa minut katsahtamaan häneen, tahi häiritsee minua; sillä kun olen hyvin liikutettu rupean pian joko itkemään tahi nauramaan ja jos minä näen Jim'in edes vilahdukselta vaan, niin olen varmaankin hukassa."
"Toivokaamme, ett'ei mitään tuollaista tapahdu", sanoin minä. "Jos minä sanallakaan varoittaisin häntä kävisi hän vaan kymmentäkertaa kujeellisemmaksi. Hän on täynnä hulluuksia, eikä voi olla yhä ilveilemättä."
"Alice torui häntä siitä eilen illalla, ja ainoa seuraus tuosta oli, että olimme vähällä kuolla naurusta; mutta kuitenkin täytyy meidän pitää Jim'istä. Aina siitä saakka kun onnettomuus kohtasi meitä on hän ollut mitä hellin, kohteliain ja osanottavin ystävä. Tuskin odotin tuollaista häneltä. Mitä arvelet, Harry, tahtoisitko, että Alice ja Jim mielistyisivät toisihinsa? Onko hän kyllin vakava mieheksi?"
"Jim on omituinen ilmiö", vastasin minä. "Ensi katsahduksella voisi luulla, että hän on paljaita kujeita ja ilkkuja täynnä, että hänen ainoa huvinsa on kumota kaikki kunnioitettavat, vanhat säännöt, ja että hän kokee tekeytyä huonommaksi, kuin hän on, tahi koskaan aikoo tulla. Mutta, katsoen siihen, että hän on nuori mies, ei Jim'illä ole mitään pahoja tapoja. Hän ei juo, eipä edes poltakaan. Hän on laadussaan uutterin ja tarkin työntekijä kaikista Newyorkin sanomalehtien toimittajista. Hän on myöskin hyvä poika ja hellä veli."
"Mutta, tuosta huolimatta, ei hänellä mielestäni ole todellisia, vakavia perusteita."
"Jim on nykyaikaisen Newyorkin lapsi, oppilas sen koulusta. Hyvä vaimo ja hyvä koti voisivat tehdä paljonkin hyvää hänestä, mutta aina hän toimii enemmän hyvän sydämensä kiihoituksesta, kuin vakavien perusteiden johdosta."
"Ennen vanhaan, tuon hyvän ajan kestäessä, kun Alice vietti voittojaan suuressa maailmassa, en koskaan ajatellutkaan, että tuo olisi mahdollista", virkki Eva; "vasta sitte kun onnettomuus kohtasi meitä, ja Jim on osoittanut meitä kohtaan niin paljon ystävyyttä ja hyväntahtoisuutta, olen tullut ajatelleeksi heidän liittymistä yhteen."
"Jättäkäämme se suosiollisien onnettarien käsiin, Evaseni", vastasin minä; "sitä asiaa emme voi edistää emmekä estää; mutta jos heistä kerran tulee pariskunta iloitsen minä sydämellisesti Jim'in tähden, sillä minä pidän hyvin paljon hänestä. Ja nyt, rakas Evani, jos sinulla vielä on joitakuita neuvoja tahi varoituksia huomiseksi annettavina, niin tee ne sukkelaan, sillä jo alkaa olla myöhä ja sinun täytyy mennä levolle ja maata oikein makeasti."
"Voi, olen unohtanut sanoa sinulle, ett'en ai'o käyttää uutta matka-pukuani, enkä hattuani, enkä mitään, joka ilmaisisi, että olen vastanaitu! Ja kuules, Harry, sinunkin täytyy opetella käyttämään itseäsi vanhan, vakaantuneen aviomiehen tavoin. Varokaamme ett'eivät ihmiset oitis huomaa, että olemme vastanainut pariskunta."
"Tuleeko minun kääntää selkäni sinulle ja lukea sanomalehtiä? Olen huomannut, että monet naineet miehet tekevät siten."
"Niin; ja jos voisit hyvin ystävällisesti pudistella tomua saappaistasi minun hameeni-liepeellä, niin auttaisi se hyvin paljon ihmisiä luulemaan, että olemme jo kauan olleet naimisissa. Sinä voit lukea sanomalehdet ensin ja antaa minulle ne sitte — se on myöskin tärkeä huomattava."
"Pelkäänpä, että minä, jos ohjeitasi seuraisin, menisin liian pitkälle kömpelyydessäni", sanoin minä. "Ethän tahtone, että minä olisin niin kohtelematoin tuota kaunista tyttöä kohtaan, että muut gentlemannit pitäisivät velvollisuutenaan tulla häntä lohduttamaan?"
"En suinkaan; mutta löytyyhän aina keski-suunta. Voimmehan olla ikääskuin kaksi sukulaista, jotka matkustavat yhdessä."
"Pelkäänpä, että ihmiset sittekin huomaavat oikean suhteen välillämme. Ensimmäisen päivän matka kulkee samaan suuntaan kuin hää-matkat yleensä, ja olenpa varma, että me joka kolmannella tahi neljännellä pysähdys-paikalla näemme jonkun ihastuneen avioparin, josta voimme ottaa esimerkkiä jos tahdomme, ja, kaikessa tapauksessa, tiedäthän, lemmittyni, ett'ei siinä yleensä ole mitään pahaa, että ollaan vastanaineita.
"Eipä olekaan, mutta se on paha jos käytämme itseämme typerästi, jota, toivoakseni, me emme tee. Tahdon, että olemme esimerkkinä järkevyydessä ja hyvissä tavoissa."
Kello löi nyt kaksitoista ja ilmoitti että Eva van Arsdel'in viimeinen päivä oli lopussa.