HULLUT KASVOI.
Ne olivat kasvot hullut.
Ne kääntyivät minuun päin.
Hän oli maasta tullut
ja alta pimeäin.
Hän kuolleen tavoin kulki,
hän kävi kuin aave vain,
mut mykkyyteensä sulki
hän murheet vainajain.
Hän haroi hiuksiansa —
sysimustia kutrejaan,
kuin verhoten kainouttansa
ja ujoa poveaan.
Kenen oli ne kasvot hullut?
Ah, nuoren rakkauden.
Hän oli jo maaksi tullut
ja saaliiksi pimeyden.