KAKSI PÄÄSKYSTÄ.
Sun silmäis pääskypari, armahin,
mun lähelläni räpyttelee ain.
Mä mielin omituisin, hämyisin
yöt valvon alinomaa odottain.
Mä ehtimiseen nimes kuiskasen
mut samassa sen jälleen unohdan,
ja huokaan huokausta tuhannen.
Kun hetkiseksi vaivun unehen,
niin meren rannattoman ulapan
mä piirrän nimeäsi täytehen.
VUOROKAUSI.
Kuin kevätpäivä köyhän majahan
niin saavut, armas, silmin säihkyvin.
Ne sytyttävät himon ihanan
kuin jalokivet uniss' saiturin.
Mun huikaisevi haave rajaton,
ja valtameret tulvii sydämeen
ja pauhullansa hukuttavat sen.
Mun päiväni kuin juopumusta on
ja lailla viinivaahdon kypsyneen
sun hymys täyttää maljat silmien.
Mut yö on kummallisin kuitenkin,
se unta on ja totta puolittain.
Se tulee jaloin suurin, hämärin
ja seisoo vaiti luona ikkunain.
Sen aivoitukset ihmeelliset on,
se kuiskauksen ujon suurentaa
ja kantaa ryskehellä kylähän.
Mut palaa jälleen poikki kuutamon
ja aivan liikkumatta tuijottaa,
ja poistuu tietä aamun himmeän.
Me havahdamme tuskin muistaen
ett' yö on ollut meitä lähimain.
Käy aamutuuli puuta puistaen
ja varis kulkee siivet lepattain.
Me jäämme katsomahan varikseen.
Sen kulku johtaa erämaille päin.
ja siellä jälleen, mihin milloinkin.
Me hetken oomme aivan hiljakseen,
ja itseni kuin variksen mä näin
pois etääntyvän siivin kuollehin.