TOUKOKUUN YÖ.
Maa ihanana lepää paikallaan
kuin nuori neitsyt avorintainen.
Se vavahtelee joskus nukkuissaan,
kun puhkeavat lehdet koivujen.
Mut ilmein rauhallisin uneksuu
se jälleen, rusko kiharoille jää,
yön orpo hymy niityn kaunistaa.
Ja ehtimiseen ladot unohtuu.
On auran vako täynnä hämärää —
yön suora polku kauas pellon taa.
On hiljaisuuteen äänet vaipuneet
kuin tuulet etäisihin pesihin.
Mut oudot, ihmeelliset säveleet
on jääneet hymisemään kuitenkin.
Ne suoraan erämaasta nousevat
kuin huokaukset vuosisatojen,
yön kauneutta syleilee ne niin —
maan siivet laajat, unenvalkeat,
ja takaa vaikenevain aitojen
ne suhisevat kyliin nukkuviin.